XII.
Kolme hyvän hiihtomiehen päivämatkaa kirkonkylästä koillisia ilmoja kohti oli Korpivaaran suuri karjalaiskylä ison selän pohjukassa. Kahtaalta tulevat ylimaiden vedet muodostivat korkean vuorisen niemen, jonka juuressa mantereen puolella kaitaa kannasta oli Panulan kaikkia muita isompi talo. Kesällä meni kaikkien koskia myöten kulkevain tie siitä sivu, ja talvella toivat siihen kaikki suksenladut ja porotiet. Kaikki liike, mikä Venäjältä ja Vienasta kulki Suomeen, kävi tästä ohitse.
Korpivaaran kylä oli ammoisista ajoista ollut kaiken pohjoisen Karjalan keskusta ja yhtymäpaikka. Siinä he keskinäiset kauppansa kävivät ja siihen kokoontuivat jokavuotisia uhrejaan viettämään. Vasta sitten, kun kirkko Kontojärvelle rakennettiin, siirtyi kaupan keskusta sinne, ja paikan merkitys väheni. Mutta uhripaikkana pysyi se yhä niinkuin ennenkin.
Tietäjäsuku, joka niemen talossa asui, oli niin vanha, ettei sen alkujuurista vanhimmatkaan miehet tainneet selvää saada. Arveltiin sen siinä asuneen satoja vuosia aina siitä alkaen, kun lappalaiset järven rannoilta karkoitettiin ja karkoittajat vakinaisen asumuksen laativat. Se oli rikastunut metsän käynnillä ja turkisten kaupalla, mutta maanviljelykseen ei vielä ollut suuremmassa määrin perehdytty, kun maat olivat vuorisia ja soisia. Siellä täällä rusotti jokin pieni kaski vaaran rinteellä, mutta peltoa ei ollut ollenkaan, ei Panun talon ympärillä eikä muuallakaan. Suurimman rikkautensa ja mahtavuutensa olivat Panut kuitenkin hankkineet tietäjäammatillaan. Panulan isäntä oli aina niin kauan kuin muistettiin ollut taikuri. Kaikki olivat he olleet kuuluja noitia, muutamat kuuluja kautta koko Karjalan. Kotipuolessa kerrottiin lukemattomia taruja vanhain Panujen taidosta. He osasivat sairaita parantaa paljaan sanan voimalla ja, jos tarvittiin, myöskin terveet ihmiset tai eläimet sairaiksi saattaa. Metsästys-, kalastus-, karja- ja kauppaonnea he jakoivat kaikille tarvitseville, eikä kukaan viisas ja mielevä mies lähtenyt pitemmälle matkalle käymättä vaaroja vastaan varautumassa Panunniemessä. Tulevia asioita tiesivät he arpaseulan ja taikarummun avulla ilmoitella, varkaita ilmiantaa ja varastettuja tavaroita takaisin tuottaa. Silmä oli Panuilla terävä ja sen luonti niin voimakas, että kerrottiin sitä rohkeimpainkin vavahdelleen. Mutta kuta kauempana heistä kerrottiin, sitä suurempia sanottiin heidän tehneen. Sanottiin heidän osaavan oma haamunsa muuttaa, tekeytyä karhuiksi, susiksi, kotkiksi, käärmeiksi, jopa ankeriainakin järvien poikki uiskennella. Lapin kuuluisimpiin noitiin heitä verrattiin, vaikkeivät voineetkaan loveen langeten ja tainnoksiin heittäytyen antaa hengen ruumiista irrallaan vaeltaa ja sen sinne aikansa oltua taas palata näkemiään kertomaan. Mutta loihduissa ja sanainsa voimassa olivat he Lapin noitia etevämmät. Monet olivat ne tarinat, joita kerrottiin Panujen ja lappalaisnoitain välisistä taisteluista. Kerrankin olivat muuan vanha muinainen Panu ja lappalainen olleet kalassa toinen toisella puolella järven. Lompsalo oli lappalaisen nimi, ja hänellä oli seita niemen nenässä, jossa kalasti ja jota palveli. Mutta Panulla ei ollut seitaa, eikä hän semmoisia lähitienoillakaan suvainnut, kun tiesi pilaavan kalaonnea. Silloin meni Panu salaa yöllä ja särki seidan. Lompsalon kalaonni katosi, mutta nyt sai Panu kaloja niin runsaasti kuin ottaa tahtoi. Uuden rakensi Lompsalo seidan ja paransi onnensa, pilasi toisen. Vielä senkin repi vihollinen. Mutta silloin suuttui Lompsalo ja vaati Panun taisteluun korkealle vuorelle, jossa sanan voimalla tapeltaisiin, loihtuja ja taikoja tehden. Panu suostui vaatimukseen ja varasi parhaat sanansa ja tietonsa terävimmät. Mutta Lompsalo pukeutui porohäräksi ja aikoi sillä tavalla yllättäen säikäyttää luonnon Panulta. Mutta Panu seisoi jo vaaran laella valmiina, ja kun näki poron juoksevan vuoren rinnettä ylös, huusi hän: »Sinä olet Lompsalo!» Silloin muuttui Lompsalo siitä manauksesta takaisin omaksi itsekseen ja tunnusti itsensä voitetuksi, eivätkä lappalaiset sen kerran perästä rakentaneet seitojaan sinne, missä panulaiset liikkuivat.
Isästä poikaan kulki tieto, ja oli yhä karttumaan päin, sillä he hankkivat sitä muiltakin tietäjiltä läheltä ja kaukaa anastamalla heidän haltijansa joko väkivallalla tai ostamalla ottaen. Ei ollut tietäjän toimi perinnöllinen, mutta heimon yhteisissä käräjissä valittiin kuitenkin aina isänsä seuraajaksi Panulan vanhin poika, jolle isä parhaat ja salaisimmat tietonsa antoi perinnöksi. Mutta vaikka vanhin poika sai parhaat tiedot, pirahteli siitä muruja nuoremmillekin, jotka suvun kasvaessa eroilivat emätalosta ja rakensivat itsekseen talonsa sen läheisyyteen, niin että vähitellen kasvoi kylä toisensa perästä järven rannoille kalaisimpien lahtien pohjaan. Yhtä heimoa olivat kaikki, mutta eivät etäisimmät talot enää pitkiin aikoihin olleet sukulaisuuden polvekkeista osanneet lukua pitää. Mutta pikkutietäjiä olivat kaikki panulaiset. Kannustaan osasi jokaisen talon isäntä kotitarpeikseen päristää, osasi kysyä arvalta neuvoa yksinkertaisemmissa asioissa ja loihtia ja vihoja parannella. Suvun vanhemmilla miehillä oli vielä useammilla oma määrätty tehtävänsä jokavuotisissa suurissa uhrijuhlissa; mutta ylimmäisenä uhripappina toimi aina Panulan isäntä.
Muissakin asioissa oli hän kansansa ensimmäinen mies ja sen johtaja. Jokatalviset karhun tapot, suden ja hirven hiihdännät ja suuremmat kaupparetket hän järjesti ja ohjasi. Käräjissä hän oli ylimmäinen tuomari ja tuomion toimeenpanija.
Eikä missään talossa ollut soitto- ja laulutaito niin viljelty kuin Panulassa. Siellä ne enimmät laulut taidettiin, ja siellä oli parhaat soittajat ja soittokoneet. Tuvan seinämällä riippui vanha kannel, jota sanottiin samaksi, minkä Wäinämöinen heitti rannalle Suomesta lähtiessään; toiset arvelivat sitä vain sen mukaan tehdyksi. Pitkät talvipuhteet suurissa tuvissa laulettiin ja soitettiin ja kisailtiin, sillä yhtä varakas kuin oli talo, yhtä vieraanvarainen se myöskin oli.
Mutta suurimman maineensa ja merkityksensä olivat panulaiset saaneet siitä, että he uhripaikkaa hoitivat ja pyhää vuorta vartioivat. Korpivaaran korkeimmalla kukkulalla oli tuuhean näreikön ympäröimänä tasainen kenttä ja sen keskellä suunnattoman suuri koivu, mikä näkyi penikulmien päähän etäisimpien vaarojen harjanteille ja yli aavojen ulappain. Koivun oksille ripusteltiin jumalalle uhratut turkikset, kalliit ostokankaat ja helyt kiitokseksi metsästyksen onnistumisesta ja onnistuneista kaupparetkistä, mutta sen juuresta pulppuavan kiiltävän lähteen pohjaan upotettuun hopeakattilaan heitettiin kullat, hopeat, vasket ja tinat. Koivun alla oli kivinen alttari, jonka edessä teuraat tapettiin ja jonka päällä ne paistettiin; alttarin ympärillä oli suuri kehä tasaisia kiviä, joiden päällä istuen tietäjät uhriateriansa nauttivat, mutta muu väki asettui niiden ulkopuolelle. Samain kivien päällä istuttiin käräjätkin.
Paikka oli pyhä, ja pyhitetty oli koko laaja niemi kärjestään alkaen aina siihen, missä metsä loppui nuolen ampuman päässä Panulan talosta. Ei saanut niemen rannoilla kalaa pyytää, ei vaaran rinteiltä metsällistä ampua. Hiljaa, airoja kolistelematta soudettiin sen rantoja, eikä metsässä saanut huhuta eikä tulta virittää muuta kuin uhritulen uhrien aikana. Sillä vuori oli haltijain asuma ja Tapiolaisten käymäpaikka, ja he tahtoivat siellä häiritsemättä lepäillä. Sinne ajoi Tapio karjansa, minkä tahtoi metsämiehiltä säilyttää. Kun hirvi ui lahden poikki tai ilves jään yli niemeen juoksi, turvautuen sen rotkoihin ja louhuihin, jotka yhdeltä puolelta veitsiviilo-kallioina veteen putosivat, tuli ajomiehen jättää riista rauhaan ja avopäin astua pyhän puun juurelle uhraamaan ja lepyttämään metsän haltijata siitä, että oli hänen elukkaansa ahdistellut. Siellä kukutteli Mielikki kaunisäänisimpiä käkösiään, ja sinne vihelteli Tellervo pikkukarjansa: oravat, teiret ja pyyt. Mutta kun salon väki sattui simasuulle, ajoi se vuorenrinteiltä linnut lentoon ja pani kiirettä neljän jalan juokseville, joita silloin kaikki läheiset metsät vilisi. Itse olivat jumalat vuoren asunnokseen pyhittäneet. Vanha tarina näet kertoi, että kun ensimmäinen Panu tähän asettui ja kysyi arvalta, mihin haltija tahtoisi uhrilehdon asettaa, niin vastasi arpa ja neuvoi valjastamaan nuoren poron, joka ei ennen ollut pulkan edessä ollut, ja ajamaan sillä, kunnes pysähtyi. Kuhun poro pysähtyy, siihen tehköön Panu karsikon. Valjasti Panu poronvarsan ja hyppäsi pulkkaan. Hihnaton varsa kiiti kuin myrskytuuli ulos järven jäälle, laukkasi niemen vartta ja sen nenän ympäritse ja kun oli kierroksen tehnyt, heitti tiukan mutkan ja kiisi jyrkimmästä kohti vaaran rinnettä ylös. Jo luuli ajaja tuhonsa tulleen ja viimeisen päivänsä valjenneen; kivet kipenöitsivät ja kaarna puista sinkoili. Mutta päästyään vaaran korkeimmalle kukkulalle pysähtyi poro korkean koivun alle, särpäisi vettä sen lähteestä ja kaatui kuoliaana sen partaalle. Siitä tiesi Panu vaaran ja niemen pyhitettäväksi ja pyhitti tässä lähteen ja koivun, ja uhrasi joka vuosi poronvarsan sillä sijalla, missä haltijat olivat omansa ottaneet.
Häiritsemättä olivat Panulaiset saaneet hallita heimoaan, ja vapaaehtoisesti taipuivat muutkin heimot kuuluisain uhripaikan hoitajain hengellisen johdon alle. Syntyi silloin muutamia miespolvia takaperin Panulan tietäjälle, joka oli sukunsa voimakkaimpia ja taitavimpia, kaksoispojat, joista toiselle pantiin nimeksi Panu, toiselle Reita. Yhtä suuria tietäjiä tuli molemmista, yhtä hyviä laulajia, metsämiehiä ja kaupantekijöitä he olivat. Vuorovuosin toimittivat he isänsä kuoltua uhripapin tehtäviä, vuoroin hoitivat he heimon ja talonsa asioita kylässä ja kotosalla, ja heimo oli mahtavimmillaan ja sen maine korkeimmillaan. Panu oli ehkä voimiltaan väkevämpi, mutta Reita oli terävämpi tiedoiltaan ja taitavampi loihtuja lukemaan, mutta seppiä olivat he yhtä mainioita molemmat, niinkuin kaikki Panulan miehet aina ammoisista ajoista olivat olleet. Mutta naiset häiritsivät veljien välin. Lapinretkiä vielä käytiin, ja joka talvi samoilivat Panun heimon miehet pohjoisissa seuduissa verottamassa ja nahkoja ostamassa. Eräänä talvena, kun Panu oli itselleen naisen naapurista ottanut, iski Reita sukset jalkaansa ja lähti Lappia kohti hiihtämään. Mieli apeana hän lähti, ei enää veli veljelle tuntunut, joka yöt päivät naisensa kanssa eleli. Kauan oli hän retkellään ja hyviä huomenlahjoja, joita oli sanonut lähtevänsä hankkimaan, häneltä nuorikolle odotettiin, sitä parempia kuta viikomman viipyi. Kului sydäntalvi, tuli hankiaisten aika, mutta ei kuulunut Reitaa tulevaksi. Olisiko Turja tuhonnut miehen? Suuri oli levottomuus Panulassa, kun lumet sulivat eikä miestä vieläkään kotiin kuulunut, ja kovin alkoi tulla veljellekin ikävä. Hän uhraili, kysyi tietoja taikarummulta, helisteli, ravisteli, mutta aina pysähtyi arpanappula lappalaiskodan kohdalle eikä kotitietä koskaan tavoitellut. Luultiin Lapin hänet jo tuhonneen ja varustauduttiin retkelle häntä etsimään.
Aina oli arpa totta puhunut, ja totta se puhui nytkin. Kotiin Reita kyllä tuli, viiletteli koskia myöten ensimmäisillä avovesillä, mutta toi tullessaan nuoren Lapin naisen, jonka oli omakseen ostanut, ja venheellinen tavaraa seurasi mukana, ynnä saattoväkeä suuri seurue. Pahastui veli vierasta väkeä, ja Panun vaimo vieroi halveksitun heimon naista tuvastaan, eikä olisi suku suvainnut outolaisia omalle alueelleen. Reita kokosi tavaransa isänsä vanhasta talosta, niinkuin olivat nuoremmat veljet ennen häntä tehneet, souti järven yli ja teki sinne oman tupansa, mutta vaimonsa heimolaisille oli hän luvannut kotopaikan, kalavedet ja oravimetsät järven etäisimmässä pohjukassa, jota siitä pitäen alettiin Lapin pohjaksi kutsua.—»Miksi riista on vähennyt, miksi karhut kaikkoavat ja hirvet korpimaille kiertävät?» kysyi hän käräjissä, jossa hänen veljensä ja muut miehet häntä koettivat taivuttaa lupauksestaan luopumaan. »Siksi», vastasi hän, »että Lapin mies ne luokseen lumoo. Mutta nyt se tuo ne takaisin.» Ei saatu häntä hyvällä luopumaan, eikä veli suostunut veljeä vastaan väkivaltaankaan ryhtymään. Ja alussa näyttikin siltä kuin olisivat oravat sakeammassa juosseet ja niinkuin olisi suurta riistaa: karhua, hirveä ja ilvestä ja ahmaa ollut enemmän kuin pitkään aikaan ennen.
Ilmiriitaa ei veljesten välillä syntynyt, vaikkei ollutkaan väli niin lämmin kuin ennen ja vaikka molemmat omaan aittaansa kokosivat. Yhteistä oli tähän asti ollut metsänpyynti, kalastus, kaskenpoltto ja kauppa koko heimon. Nyt käytiin kahtaalla kalassa ja metsällä, kaskessa ja kaupalla, ja kohta kulki joka talo omia asioitaan. Ja Panun pojat haukkuivat Reidan poikia »Lagin kissoiksi», ja Reidan pojat kostivat toisten ansoja hävittämällä ja onkipaikkoja pilaamalla, josta syntyi tappeluja ja alituisia naisten kielien kanteluita.
Reita oli luopunut uhripapin toimesta, ja Panu sai silloin hoitaa vuorta ja sen haltijoita. Mutta vanhimmasta pojastaan Reidasta hän tietäjätä kasvatteli ja antoi hänelle kaikki viisaudet, mitkä oli isältään saanut, ja paljon vielä lisää, mitä oli lappalaisilta oppinut. Vaan kun ei isän mielestä sekään riittänyt, sanoi hän pojalle kuollessaan: »Ota sukseni», sanoi hän, »ja kun minut olet pyhän vuoren rinteelle haudannut, niin lähde hiihtämään ja hiihdä viikko pohjoiseen ja toinen luoteeseen, niin näet huimaavan vaaran ja sen alla kuohuvan kosken, jossa äitisi taatto asuu. Se neuvoo sinulle, mitä ei neuvonut minulle.»
Nuori Reita oli kauan kateissa, ja kun tuli takaisin, ei kenellekään kertonut, missä oli ollut. Mutta hänen tulostaan kerrottiin kohta kumma tarina. Pitkäksi oli alkanut käydä aika oudoilla mailla ollessa, mutta pitkä oli matka, eikä osannut tietä kotiin. Kutsuu kyytimiehet ja lupaa parhaan lehmänsä palkkioksi. Munan sanoi kulkevansa kuin teiri, mutta ei siitä huolinut, toinen kuin metso, mutta ei metsokaan kelvannut; mutta kolmas tuli kotkana, ja sen selkään istui. Tuskin oli liikkeelle lähdetty, niin jäi hattu taipaleelle.—»Pysäytä, hattu putosi!» pyysi hän.—»Ei ole aikaa kääntyä, jo on seitsemän kirkon ohi tultu», sanoi kokko, ja samassa oltiin kotona. Kokko iski kyntensä lehmään ja kantoi uhrivuorelle, ja siellä ovat sen luut vieläkin.—Eikä kertonut Reita sitäkään, mitä oli oppinut, mutta pian nähtiin, että hänellä oli henget hallussaan. Milloin hän tahtoi, saattoi hän tiedottomaksi heittäytyä, hengen ruumiistaan irtauttaa ja vaelluttaa sitä kaukaisissa maissa ja tulevissa ajoissa vast'edes tapahtuvia asioita tiedustelemassa. Toi hän myöskin aivan uusia salaisia tietoja tullessaan: oli oppinut taikain taidon ja alkoi niitä apunaan käyttää ja tarvitseville neuvoa. Ei sanonut metsällä, kalassa, taudeissa, matkoilla eikä missään enää loihtuja ja lukuja ja kolmen sanan salaisuutta tarvittavan. Ken taisi taian, käsitempun tenhon, sekä taian salaisen avaimen, joka saattoi olla kivi, hammas, luu, ukontaltta tai sen semmoinen, tietäjältä lunasti, hän saattoi sillä haltijat sitoa tai päästää, miten milloinkin tarkoituksiinsa soveltui, eikä siihen sen parempaa viisautta tarvittu. Loihtu ja laulu oli tietoa, jota ei joka miehellä ollut, taika oli taitoa, jonka jokainen voi oppia.
Kummana Reitaa ensin katseltiin ja kummia hänen taioistaan kerrottiin. Mutta vähitellen tuli Reitala kansan käymäpaikaksi, sekä oman heimon että kaukalaisten. Panulan veljesten tietoja alettiin pitää pikku tietoina Reitalan taitoihin verraten, niissä oli salaperäisyyden ja uutuuden viehätys, ja niitä pidettiin Lapin tietojen vertaisina. Panulan miesten mielestä, joita oli kaksi veljestä Panu ja Jorma, oli heidän setänsä poika houkko ja haaveilija, jolle totisten miesten sopi naurahtaa. Ruumiin heikkoutta ja hengen sairautta olivat hänen loveen lankeamisensa ja naisten tietoja taikatiedot. Missä ei syntysana ja miehen manaus auttanut, siinä eivät auttaneet käsitemput eivätkä taikakalut. Ne olivat heistä yhdenlaista hulluutta kuin ristinmerkit ja kaulassa kannettavat helminauhat ja ripit ja sen semmoiset, joita olivat toisia matkoillaan rajan takaisissa Venäjän maanpaikoissa, toisia Kontojärven kirkolla nähneet. Yhtä mielettömiä olivat heistä ne, jotka tuommoisten jäljessä juoksivat. Olisihan sitä ollut estettävä tuota uutta menoa, ja johan välistä käräjissäkin oli kysymys tuon uuden Lapin vallan vähentämisestä ja sen tuottaman villityksen poistamisesta, mutta kun siitä olisi saattanut heimosota syttyä eivätkä Panun miehet tahtoneet sen johtoon ryhtyä, ei siitä mitään tullut.
Panu kuoli aikaisin, vanhimman poikansa vielä lapsena ollessa, ja uhripaikan hoito, uhrien toimitus ja tietäjän ammatti siirtyi Jormalle. Jorma hoiti näitä toimiaan niinkuin taisi, mutta kun hän oli enemmän soittaja ja laulaja kuin tietäjä, joutui Panulan tietäjäin vanha maine yhä heikompaan huutoon sitä mukaa kuin Reidan maine kasvoi. Johan olivat muutamat tietävinään, että tieto oli Panulasta kokonaan Reitalaan siirtynyt ja haltijat muuttaneet toiselle puolelle järven.
Sattuivat vielä huonot riistavuodet, eivätkä järvetkään kalaa antaneet niinkuin ennen, ja siitä syntyi kuiskeita ja nurinaa. Kun miehet päiväkauden metsiä samottuaan eivät puoltakaan rihmaa oravia kotiinsa tuoneet tai kun tyhjän nuotanperän nostettuaan kalasaunassa nurein mielin istuivat entisiä aikoja muistellen, silloin otettiin tuumittavaksi, mikä mahtoi syynä olla kaikkeen tähän haltijain nurjuuteen. Ja syyksi saatiin se, että uhreja ei enää hoidettu samalla huolella kuin ennen, eikä puhdasta isäin tietoa arvossa pidetty, vaan turvauduttiin kaikenlaiseen sekatietoon, joka oli kotoisin mistä lienee ollut. Saihan Reita kulkea vainajain henkiä häiritsemässä, saivathan hänen vaimonsa heimolaiset puisia jumaliaan pystytellä ja niille uhrejaan tehdä; alkoivathan muutkin niihin turvata. Toiset taas turvasivat yhä enemmän Ristin-Kiesukseen, veivät lapsensa sen nimeen kastettaviksi eivätkä enää pyhässä lähteessä pesettäneet pois papin panemaa nimeä, niinkuin ennen oli ollut tapana. Taioillaan pilasivat kalavesiä ja riistaa lumosivat. Olipa heitä välistä tavattu pyhällä vuorellakin metsästelemässä. Se olisi ollut tietäjän estettävä, mutta ei olut hänessä miestä siihen. Tieto näkyi kadonneen Panulasta. Hyvähän siellä oli elää vanhoilla saaliilla, mutta mitäs niiden, joilla oli metsä vuosittain varana. Uusi olisi tietäjä valittava, uusi uhripappi. Kun ei liene kotikylässä, ulkoa hakekaamme! Niin arvelivat muutamat, mutta toiset arvelivat, että Reita suojelee omiaan ja auttaa niitä. Miksei tässä Reitaan turvata? Valitaan hänet uhripapiksi. Onhan se lappalaissukua. Olkoon, kun ei oma suku auta. Usein on nähty sen salataikain taudeissa ja muissa tehoavan, kun ei Panujen loihduista mitään apua. Eikös kaatanut karhu viime kesänä Panulan karjaa ja monen muun, mutta niiden lehmät, jotka Reita varasi, säilyivät? Taika on salainen tieto, hiipii kuin käärme sammalessa, eikä tiedä, milloin se jalkaasi pistää. Ei osaa paha haltija sitä vastaan varautua, ei tiedä, missä se väijyy, sen tähden se karttaa ja pelkää sitä, jonka luulee taikoja taitavan. Loihtua ei enää paha haltija pelkää; ennen pelkäsi, kun oli voimaa miehissä, mutta nyt on voima miehistä poissa, ei ole terää silmässä, heikkoja ovat hengeltään.
Ja yhä useammat hylkäsivät vanhan tiedon ja liittyivät Reidan väkeen.
Jorma oli hiljainen ja hyväluontoinen mies, ja raskaasti painoivat häntä ne velvollisuudet, jotka hän veljensä kuoleman johdosta oli saanut. Ei hän ollut tietäjäksi valmistautunut, ei hänestä ollut loihtijaksi kaiken kansan; metsissä oli hän ikänsä kaiken samoillut, kesäkaudet kalassa kaukaisilla saarilla asustellut ja sillä välin istui hän mieluimmin kantelonsa ääressä soitellen ja laulua laatien. Joutuisi edes nuori Panu siihen ikään, että hänestä uhripapiksi olisi. Olihan hän hammas suussa syntynyt ja suurta tietäjää hänestä äitinsä odotti. Mutta suotta aikojaan oli tainnut hammas suussa syntyä. Ei ollut hänessä sitä vakavuutta, joka olisi tietäjäksi tulevalla olla pitänyt. Hurjaluontoinen oli, tappelunhaluinen ja riiviö, ei jumalisista menoista välittänyt, pilkkasi haltijoita, uhreja ja vanhoja pyhiä loihtuja ja lauluja. Ei ollut hänessäkään Jorman mielestä miestä parempain aikain alkajaksi.
Mutta kahteenkymmeneen päästyään oli Panu kerran hirven ajossa. Hirven oli hän nähnyt järven poikki loikkivan ja paikalla jälkeen puhaltanut. Nopeajalkainen oli hirvi, teki pitkiä taipalia, juoksi suuria mutkia, välistä näyttihe, mutta katosi taas niin, että lumi vain kuin savuna pölähti. Kerran luuli Panu päässeensä ampumamatkan päähän ja laukaisi, mutta löysi nuolen edestään pökkelöstä, jota oli ampunut. Talvisen päivän Panu ponnistelee, alkaa lunta sataa, keli takkaloituu, eikä tunne ajaja maita, joita hiihtää. Silloin alkaa korkea vaara edestä häämöttää, jäljet katoavat vuoren rintaan kuin olisivat siitä sisään menneet. Yö on pilvinen, pehmoista lunta putoilee ilmasta, metsässä kuiskahtelee ja hiiskahtelee niinkuin haltijat haastelisivat, ja ylempää vaaran laelta kuuluu tohauksia, heikompia ja kovempia. Mutta Panu ei löydä tietä takaisin ja alkaa eksyksissään harhailla. Kiipee ylös vuoren rinnettä, laskeutuu alas, kulkee poikki ja pitkin, mutta kun aamu koittaa, seisoo hän avonaisella vuoren laella, suuren koivun alla, jonka tuntee kotoisen uhrivuoren laeksi, ja tuolla alempana näkyy Panula, ja siellä haukahtelee koira. Tapion hirveä oli hän tietämättään ajanut sitä tappaakseen, ja pyhälle vuorelle oli se hänet kuljettanut.
Siitä yöstä alkaen oli Panu muuttunut ja hänen tehtävänsä hänelle selvinnyt. Talon asiat huostaansa otettuaan ja tehtyään onnistuneita kaupparetkiä toimitti hän kevään tullen Jorman apuna uhrit ja toimitti ne niinkuin vanha tietäjä. Silmäänkin oli ilmaantunut se terävä kiilto, joka oli synnynnäinen Panujen suvussa, eikä aikaakaan, kun alettiin kuulla hänen tehneen tekoja, jotka osoittivat, että hän oli valmis tietäjä. Hänen loihdussaan oli voimaa, ja hänen manauksensa sai vapisemaan, ja pian oli taas moni tauti parantunut Panulan saunassa niinkuin entisinäkin aikoina. Ja kun olivat seuraavat käräjät, valittiin Panu heimon ylimmäksi tietäjäksi Jorman sijaan, joka siitä toimesta mielellään luopui.
Otettuaan haltuunsa uhrivaaran hoidon vartioi hän sitä entistä tarkemmin eikä koskaan laiminlyönyt haltijoita lepytellä. Haltijan puun juurelle rakensi hän puisen aitan hänen asunnokseen, josta ei koskaan saanut puuttua sitä, mitä oli talossa tuoreinta. Esikoiset kaikista antimista hän sinne omasta talosta kantoi ja sai muutkin tuomaan. Haltijakin tahtoo huoneessa asua niinkuin ihminen, sanoi hän, kun syytä tuohon uuteen laitokseen kyseltiin. Mutta muutamille uskotuilleen selitti hän, että kun haltija on saatu perehtymään ihmisten tekemään huoneeseen, katoo siltä oma voima, ja se tottuu kuin kesytetty kotieläin ihmistä tottelemaan. Ristin-Kiesuksenkin palvelijat olivat tehneet samoin, ja heidän jumalansa oli heille aina hyvä. Mistä oli hän nuo tiedot saanut? Sitä ei hän selittänyt, mutta niin kuului vain pitävän olla. Hyvä olisi, jos kotihaltijoillekin kunkin talon karsikkoon samanlaiset asumukset tehtäisiin. Ihmiset alkoivat noudattaa hänen neuvojaan, ja jo näytti siltä kuin olisi niistä apua ollut. Riistaa alkoi taas juoksennella viljemmältä metsissä, ja kalat alkoivat kutea vanhoilla apajillaan.
Ennen tietäjäksi tuloaan oli Panu ollut jotakuinkin hyvissä väleissä Reidan kanssa ja välistä seurustellut hänen kanssaan, niin että luultiin jo opissa käyvän.
Mutta kun tuli tietäjäksi, kielsi hän heimoltaan kaiken seurustelun reitalaisten kanssa ja julisti vihamiehekseen jokaisen, joka Reitalasta apua haki. Ilmivainoksi muuttui väli, kun Panu tapasi lappalaisen pyhällä vuorella metsästämästä. Kuin sutta ajoi Panu häntä takaa ja iski keihäällään hänet hengiltä keskellä Reidan pihaa, jonne kurja turvautui. Kun Reita juoksi joukkoineen hätään, häpäisi hän Panun kunniattomaksi siitä, että oli rikkonut kotirauhan. Panu uhkasi tappavansa jokaisen, joka pyhää vuorta saastutti. Reita puhui pilkkaa Panulan tietäjistä, jotka eivät tienneet mitään muuta kuin mitä silmillään näkivät ja korvillaan kuulivat, jotka olivat kuin vainuttomia koiria ja joiden tieto maata myöten kulki kuin siipisato lintu. Paljon kokoontui kansaa kuulemaan, Panu ei saanut sanaa suustaan, kun viha hänessä kuohui ja hidas oli hänen kielensä, hän sydämistyi yhä enemmän ja julisti mennessään tuhoavansa Reidan, missä ikinä hän hänen tiellensä sattui.—»Olisit oikea tietäjä, et aseihin turvaisi, vaan sanaiseen sotaan vaatisit, jos vihasi hyvitystä haluaa.»—»Suohon sinut laulan, jos edestäni tavoitan!» huusi Panu.— »Milloin tavataan?» huusi Reita.—»Milloin edestäni tavoitan!»—ja sillä uhkauksella hän meni reitalaisten pilkatessa häntä siitä, että aikoi vanhan Lapin tietäjän kanssa sanataistosille ruveta.
Taistelu siitä tuli, jossa Reita sai surmansa, vaikkei kukaan tietänyt kuinka. Ruumista ei mistään löydetty, ja Panu kertoi hänet suohon laulaneensa, kun metsässä tuli vastaan ja koettelemaan vaati. Mutta reitalaiset väittivät karjanpaimenen nähneen, kuinka Panu Reidan jälkiä vainusi ja häntä nuolella selkään ampui. Reidan talo poltettiin, ja joukko hajosi, ja vaimo pakeni lapsineen. Yksi tytöistä oli eksynyt muista ja tuotiin Panulaan, jossa otettiin orjaksi.
Kun Reita oli tuhottu, oli Panu yksinvaltias Korpijärven ympärillä. Hän oli anastanut Reidan vallan, ja puhuttiin niin, että hän oli hänen haltijansa ja kaikki taitonsakin omakseen ottanut. Se ainakin nähtiin, että hän uhriaitan eteen pyhälle vuorelle pystytti puujumalan, samantapaisen kuin ne, joita lappalaiset rakentelivat uhripaikoilleen, mutta suuremman ja tukevamman. Ja sen sanoi hän sitä varten tehneensä, että jos haltija ottaa ihmisen muodon ja siihen suostuu asettumaan, se ei koskaan pääse siitä haahmostaan pois, vaan pysyy ainaisena palvelijana ja tulee mukaan, mihin tahtoo.
Panun hallitus osoittautui heimolle yhä hyödyllisemmäksi, kuta enemmän hän itse varttui. Panula muuttui taas vuosien kuluessa kaiken Karjalan keskustaksi. Siellä käytiin uhraamassa, siellä saamassa neuvoja ja uutta oppia pulmista päästäkseen ja taudeista paratakseen. Laittautui Panu vielä Kontojärven voudin hyväksi ystäväksi ja sai häneltä aikaan kiellon semmoisen, etteivät savolaiset saaneet itäpuolella Rajavaaran olevia maita ominaan pitää, ei kasketa niitä, ei metsällä kulkea eikä yläjärvissä kalassa, jonne yksi ja toinen jo oli alkanut tunkeutua. Vielä nimitti vouti hänet käräjäin istujaksi, antoi hänelle luvan ylläpitää kuninkaan valtaa salomailla ja käski kaiken kansan totella häntä niinkuin itseään.
Oli kuitenkin metsissä niitä vanhan Reidan mukanaan tuomia lappalaisia, jotka eivät alistuneet. Rauhan vuoksi oli voudilta kielto heitä ahdistamasta, kun eivät mitään pahaa tehneet. Köyhiä olivatkin ja vähävoimaisia ja harhailivat milloin missäkin. Oli myöskin taika heitä suojelemassa: pelättiin riistan metsistä katoavan, jos lappalaiset karkoitettaisiin tai sukupuuttoon hävitettäisiin.
Oli joitakuita muitakin, jotka eivät Panun menoa hyväksyneet. Niitä oli vanha Jormakin, ja heidän suurin nurinansa oli siitä, että Reidan tuoma taikausko oli uudistettu ja rehoitti entistä enemmän ja että pyhälle vuorelle oli palveltavaksi pystytetty inhoittava puujumala. Eikä ollut heistä Panussa oikeata henkeä eikä sisäistä voimaa. Liiaksi pani painoa ulkonaisiin temppuihin, niitä joka tilassa vaatien. Mutta näitä nurkujoita oli harvassa. Kaikki muut ylistivät Panua siitä, että oli heimo taas koottu yhteen johtoon ja yhteen tietoon. Eikä nyt ollut pelkoa siitäkään, että Ristin-Kiesus salaa rajan yli tunkisi ja puoleensa viettelisi.