XVIII.
Seinämät täynnä seisoi suksia Panulan pihalla seuraavana päivänä, ja tupa oli täynnä odottavia miehiä. Päivän alkaessa laskuilleen painua ilmoitti tähystäjä voudin olevan näkyvissä järven selällä. Vaahtoisin, huohottavin hevosin karkuutti korkea herra täyttä laukkaa rannasta pihaan rappujen eteen. Karhunnahka oli porstuan kynnykselle levitetty ja toinen tuvan kynnykselle. Pirtin keskilattialla seisoi Panu komeimpaan juhlapukuunsa puettuna: punaisella päärmettyyn ja näädännahalla reunustettuun valkoiseen sarkakauhtanaan, voutia vastaanottamassa.
—Terve sulle, suuri herra, terve tänne tultuasi matalaisehen majahan, asuntooni ahtahasen!
Ja isolla kädenliikkeellä hän osoitti voudille hirvennahkalla päällystetyn peräpenkin istuttavaksi, samalla kun kääntyen miesten puoleen käski heistä Ilpon, Kuisman ja Joukon käymään tulijalta hänen tamineitaan riisumaan.
Vouti antoi ottaa turkin yltään, vedätti peurakkaat jalastaan, heitti helähtelevän miekkavyönsä penkille, oikoi jäseniään, uhkuili ja puhkuili ja tyhjensi sitten yhteen henkäykseen höyryävän oluthaarikan, jonka Panu hänelle tarjosi. Pyyhittyään partansa ja istuttuaan osoitetulle sijalle pöydän päähän oli hän Panun mielestä valmis tavantakaisia isännän kuulumiskyselyjä vastaanottamaan.
—Tiennetkö vereksiä, vierahani? kysyi Panu. Lieneekö rauha maassa, olleeko elossa kuningas?
—Elää kuningas … rauha on maassa, vaikka lempo sen venäläisen tiennee, milloin rajan yli ryntää. Mutta minnekä sinä, Panu, sieltä kirkosta hävisit silloin, kun se pappi meitä kumpaakin kirosi?
—Ka, kiire oli kotiin, miehet odottivat, vastasi Panu, ja kääntääkseen puheet toisaalle kehoitti hän voutia pöytään käymään, leipää, lihaa haukkaamaan ja pitämään hyvänään, mitä talon vähät varat tarjota taisivat.
Pöytä oli koko päivän katettuna ollut, lihat vartaissa paistuneet, puuroastiat uunin arinalla lämminneet. Yksin asettui vouti pöydän päähän aterioimaan Panun itsensä häntä palvellessa. Naiset olivat kaiken valmiiksi laittaneet, mutta ei yksikään heistä näkyviin tullut, sillä niin vaati vanha taika, etteivät karhumiehet saa ajopäivänä eivätkä sen aattonakaan olla naisten kanssa missään tekemisissä. Ei ollut voudin käydessä ennen tätä tapaa noudatettu, mutta peläten hänen Annikkia itselleen vaativan ja nähtyään Karin tulleen saapuville, vaikkei ollut sanaa saanut, oli Panu mahdollista törmäystä välttääkseen ulottanut voutiinkin heimon vanhan tavan ja lähettänyt voudin pihaan ajaessa kaikki naisensa Ilpolaan.
—Miehetkö ne nyt Panulassa naisten töitä tekevätkin? kysyi vouti viimein, kun oli pahimman nälkänsä sammuttanut.
Panu selitti, että se oli taika ylen tähdellinen, jota ei saanut kukaan laimin lyödä:
—Liekö tuo taika tuommoinen niin tähdellinen.
—Ka, usko tai älä, armollinen herra, mutta ylen tähdellinen on naistaika, tuiki on tärkeä ja tehokas. On taikoja, joista ei ole pahaa, jos ne joskus rikkonetkin, mutta tätä älä riko, älä kosketa ajohon lähtiessäsi mitään, mikä on naisen käden kautta kulkenut, mesikämmen tuntee sen heti, ja paha sinut perii.
—Minkähän tekee?
—Tekee, armollinen herra, kahtalaisen tempun. Jos on paetakseen, niin pakenee, ettet nähdä saa, mutta jos on päälle tullakseen, niin töyttää päälle semmoisella raivolla, ettei mikään edessä kestä. Mitenkäs kävi viime talvena, kun naisen kädestä illallisen nautit? Siihen olisit ukon alle jäänyt, jos eivät koirat ja miehet hätään joutuneet?
—Senkö syyksi luulet?
—Sen syy se oli! vakuutti Panu, ja kaikki muut miehet siihen hartaasti yhtyivät.
—Olkoon sitten… Mutta ovatko nyt saaliit tiedossanne?
—Tiedossa ovat.
Vouti kun oli aterioinut ja oluthaarikan eteen kyynärpäät pöytää vasten asettanut, pani hän miehet kertomaan, missä karhut olivat ja miten kierretyt, miten olivat jälkensä kulkeneet ja kuinka makuilleen asettuneet.
—Ensimmäisen kiersi tämä Jouko pikkupoikain kera. Jänislangoilla kulkiessaan löysivät jäljen ja sitä seurasivat kuin karjan uraa. Lähivaaroja otso oli kierrellyt, niinkuin tässä koko kesän kierteli näyttäytyen ja kuuluutuen milloin millekin; näkivät sen naiset, näkivät lapset, ja koirat ajaa pölyyttelivät kuin pihajänistä. Näkevät nyt pojat mesikämmenen suota tarsivan, ilmaa nuuskivan, kavahtaa se tuolla Kokkokalliolla suureen kelohonkaan ja sieltä maailmaa tähystelee. Pojat vähän matkan päässä puun suojassa tarkastelevat. Laskeutuu ukko alas puusta, viheltää pojille kuin olisi koiriaan viheltänyt ja vierii suolle, pojat perässä. Suolla on heinäsuova kuivan maan laidassa; sen hajoittaa, sitä penkoo ja pahnustaa ja kiertäiksen kuin koira käppyrään. Huomenna kun mennään katsomaan, siinä vielä makaa eikä ole liikkunut koko talvena.
—Sen otamme sieltä kuin orrelta.
—Ka, Tapio hänet tiennee.
—Entä toinen karhu?
—Toinen on saman suon saarekkeessa, tiheässä näreikössä, helppo oli sekin kiertää, mutta kolmas on iso ja arka ja vaikea oli saada hänet asettumaan. Viimein piiloutui luolaansa vuoren rinteeseen. Itse hänet kiersin, mutta monet taiat tarvittiin ennenkuin tepsivät.
—Millaisia taikoja teit?
—Ei ole tapa taioista kertoa, mutta kun et Kontojärven miehille kertone, miten Panu karhunsa kiehtoo, niin jutellen. Arka kun oli, kun oli purojen pohjia kulkenut, takaisin jälkiään astellut ja sen semmoista peliä pitänyt, en umpeen kiertänyt, vaan jätin nenät auki. Jos aivan umpeen kiersin, niin kohta olisi myyrä metsänhaltija, joka sitä maan alitse talven pitkän pesään elättää, rientänyt sen korvaan kuiskaamaan: »Nyt olet kierroksessa, pakene pois!» Mutta vielä olisi siltäkin taialta liikkeelle lähtenyt, ellen toista tehoisampaa tehnyt.
—Minkäpähän teit?
—En suuren suurta, en pienen pientä, paninhan kolme palokärjen päätä kolmennäköiseen ja kolminkertaiseen villalankaan ja sitä vetelin perässäni ympäri kierroksen. Palokärki kun on otson lemmikki ja saman haltijan joukkoon kuuluva kuin hänkin, niin turvelo tietää olevansa turvassa, kun on palokärki kiertänyt. Oli siinä vielä kolmaskin temppu, vaan en tiedä, kertonenko.
—Kerrohan nyt kaikki, soma on temppujasi kuunnella.
—On sillä temput Panulla!
—Vielä oli muassani elävän puun pakkulata ja vanha sodassa ollut miekka. Kun jäljet löysin, käänsin nurin kolme jälkeä ja luin mesikämmenen synnyn. Sitten sillä miekalla piirsin jäljille kolme viisikantaa miekan kärkeä maasta nostamatta, sytytin tulen pakkulaan ja lähdin sen palavan pakkulan kanssa kiertämään. Kun kierros oli valmis, tein taas viisikannat maahan ja sammutin tulen. Semmoinen oli kolmas taika, ja paikoillaan on pysynyt, sikeätä unta on kiskonut, eikä ole mikään häntä häirinnyt.
—Etkö enää muuta temppua tehnyt?
—Teinhän vielä, mutta sitä en sano.
—Sano pois kaikki.
—Saanenhan sanoa, vaan et siitä minua kiitä … haltija kuulisi, sanan veisi, ja huomenna olisi kaiossa karhu.
—Älä sano sitten. Mutta mistä sinä, Panu, olet nuo tietosi saanut?
—Ka, haltijat unessa ilmoittavat, toiset tiedot arpa neuvoo.
Uteliaasti olivat tuvassa istuneet miehet kuunnelleet Panun puhetta, ja voutikin oli varmasti vakuutettu siitä, ettei karhua käynyt taikoja tekemättä pyytäminen. Jorma ei nyt huolinut ruveta mieltään ilmaisemaan, virkkoihan vain vieressään istuvalle miehelle:
—En tiedä Väinön linnun raatoja kuljetelleen … luvut luki ja anoi apua Ukolta…
Mutta vouti oli matkasta väsynyt ja käski tilaa laittamaan. Yksin pantiin herra suureen tupaan nukkumaan, muut miehet poistuivat toiseen pirttiin yötään viettämään. Tarjosi vouti kuitenkin Panulle itselleen sijan samassa huoneessa. Mutta ei sanonut Panu tänä yönä makuupaikkaa tarvitsevansa. Varautua täytyi hänen huomiseen karhunajoon, oma ja miestensä henki turvata aseita tehoisiksi taikomalla. Ase saattoi olla näöltään uusi ja oivallinen, keihäs vankka varreltaan ja terä purevan näköinen, nuoli niin menevä, että luulisi itsestään ilmassa lentävän, eivätkä kuitenkaan mihinkään kelvanneet, varsi katkesi, kärki murtui eikä haavaa tehnyt, ellei ollut oikeissa mujuissa kasteltu, ja ellei sen päälle oltu oikeita lukuja luettu.
—Otahan minunkin aseeni, virkkoi vouti.
Panu toivotti hyvää yötä ja pehmoisia pahnoja, mutta ovesta käännytti hänet vouti vielä takaisin.
—Annoitko Annikille lahjani?
—Tarjosin, mutta ei kelvannut.
—Etkö luule hyvällä suostuvan?
—Kun ei suostune, vienet hänet väkisin.
—Takaatko miehesi, etteivät vastarintaa tee?
—Jos sulhonsa tehneekin, et siitä välittää huoli.
—Sano sulhaselleen, ettei piikaa iäksi pestata.
—Et huoli olla levoton, vaan antanet asian minun huostaani.
—Tiedät tahtoni ja toimi sen mukaan.
—Luottanet minuun.—Mutta sano minulle, mitä pappi mielii?
—En tiedä, mitä mielinee, viha on välillämme. Valitukset on käymässä meidän kummankin, hänen piispalle, minun kuninkaalle. Hän siitä, että minä velhoja suojelen, minä siitä, että minua kirkossa häpäisi.
—Eikö kuningas ole mahtavampi kuin piispa?
—Mahtavampi on.
—Mutta vielä on Moskovan tsaari kuningastakin mahtavampi. Ja hyvä kuuluu olevan mies, antaa kunkin rauhassa haltijoitaan palvella.
—Antaahan kuningaskin.
—Miksei sitten estä Kontojärven koiraa haukkumasta?
—Eihän hänkään kaikkia koiria. Mutta huoleti ollos, me häneltä suun salpaamme.
Vouti heittäysi lattialle tehdylle kaislavuoteelle, Panu otti hänen keihäänsä ja kirveensä, mutta pyssyä ei ottanut, jolle ei sanonut mitään taitavansa.
Toisessa tuvassa odottivat miehet Panua aseineen. Panu keräsi niitä kainaloonsa ja toisia olalleen viedäkseen ne yöksi pyhälle vuorelle taikasaunaansa ja siellä ne lukeakseen, loihtiakseen ja taikomalla tehoisiksi tehdäkseen.
—Entä Kari? kysyi Panu kaikkien muiden aseet koottuaan.
—Ei taida tarvita.
—Entä Jorma-setä?
—Kun ei tekoaan tehonne, ei taioistakaan terone.
—Ette minua halveksi, vaan haltijoita.
—En luule haltijain avun avaimen yhden miehen takana olevan.
—Vaan el ole kaikista avaimen käyttäjiksi.