VALTIOPÄIVÄIN "JUHLALLINEN" ALJETUKSI KUULUTTAMINEN HELSINGISSÄ TAMMIKUUN 11 P:NÄ 1888.
"Savo", tammikuun 24 p:nä 1888.
»Savo»-lehden kirjeenvaihtaja oli yksi niitä tuhansia, jotka tänään vähää ennen k:lo II riensivät senaatintorille katsomaan ja kuulemaan, mitenkä valtiopäivät senaatin portailta avatuksi julistetaan. Mustan väkivirran mukana mennä touhusi hän Aleksanterinkatua pitkin pääkaupungin keskipistettä kohti, »ottaakseen osaa valtiolliseen elämään» ja ollakseen jo alusta alkaen läsnä.
Kaikki näkyivät olevan hommassa, kulku suunnattuna yhtäänne päin. Tuskin ehtivät ihmiset vilkaista itseään edes puotien suuriin peili-ikkunoihinkaan.
Yksi ainoa mies, joka ei näkynyt olevan päivän merkityksestä milläänkään, oli muuan katulyhdyn puhdistaja yliopiston nurkalla. Hän oli kohottanut tikapuunsa lyhtyä vasten ja hankasi tavattomalla huolella sen laseja, antaen valtiollisten harrastusten kulkea jalkapohjiensa alatse. Hän ei kehenkään katsahtanut, mutta kaikki katsahtivat häneen.—
Kun tulin yliopiston nurkalle, avautui eteeni tuo joka taholta suurien rakennusten sulkema senaatintori. Siinä seisoessa olisi tietysti pitänyt tuntua juhlalliselta. Sillä ympäröihän minua kaikilta tahoilta mahtavuudet. Tässä yliopisto, opin ja sivistyksen ahjo, virkamiesten paja, edistyksen kivimuuri. Sitä vastapäätä senaatti, kotimaisen hallituksen koti, laillisuuden ja oikeuden asuinsija. Ja näitten välissä Nikolainkirkko, joka leveät perustuksensa painaa syvälle maaemään ja kohottaa terävän huippunsa ylös korkeuteen.
Olisi pitänyt tuntua juhlalliselta. Mutta ulkonaiset muodot eivät aina tee sitä vaikutusta, mikä niillä on aijottu saada aikaan. Tulee aina ajattelemaan, että vastaavatkohan sisukset seiniä.
* * * * *
Kansa oli jo täyttänyt senaatintorin puolilleen. Osa heitä oli kiipeillyt Nikolainkirkon rappusillekin. Suurin osa siellä näkyi olevan naisia; ne seisoivat puuhka edessä ja odottivat, mitä tuleman piti. Useimmat olivat kuitenkin pysyneet maaperässä ja vetäytyneet aivan liki senaatin rappusia, niin liki toimituspaikkaa kuin suinkin pääsivät poliiseilta.
Mikä oli sitten se toimituspaikka ja mitä siinä toimitettiin?
Senaatin talon pääovi oli ammollaan auki ja sen mustasta kidasta kulki kynnyksen yli tulipunainen kieli, verkavaatteesta tehty, ulos rappusille. Sitä myöten kuului olevan määrä astua ulos hänen, joka valtiopäivät avatuiksi juhlallisesti julistaa.
Ja häntä siinä nyt odotettiin, päivän kirkkaasti kullatessa
Nikolainkirkon ristejä. Kello oli viittä vailla II ja määrälleen k:lo
II sanottiin julistuksen tulevan tapahtumaan.
Oli siis aikaa hiukan katsella ympärilleen. Muuan komennuskunta sotilaita ynnä soittokunta oli marssitettu senaatinhuoneen seinämälle seisomaan. Isonlainen punapartainen sotaherra—kuului olevan kaartin pataljoonan päällikkö Aminoff—käveli rintaman edustalla ja kilisteli kannuksiaan. Hän »edusti».
Hänestä siirtyivät silmäni vähä väliä tuota mustaa kitaa ja tuota tulipunaista kielekettä kohti. Kahden puolen sitä seisoi univormuun puettuja herroja, jotka tuon tuostakin pujahtivat sisään ja taas tulivat takaisin ulos. Ja puhuttelivat niitä naisia, jotka olivat asettuneet molemmille puolille rappusia.
»Ovatko nuo senaattoreja ja nämä heidän naisiansa?» minä kysäsin eräältä herralta, joka vieressäni seisoi.
Hän selitti ystävällisesti, että herrat olivat senaatin vahtimestareja ja naiset heidän naisiansa.
»Senaattoreilla on valkeat housut, mutta vahtimestareilla on mustat.
Tuossa juuri menee muuan.»
Minä tarkastelin ja vertailin, enkä tietysti tule enää koskaan erehtymään näin sopimattomasti. Sillä housuistaan minä heidät nyt tunnen.
Siitä huolimatta koetin minä kuitenkin täyttää rintaani juhlallisilla tunteilla. Oikasin selkäni, kääräsin turkkini ruumista myöten, vetäsin tuoretta ilmaa keuhkoihini ja kuvailin mielessäni päivän merkitystä. Nyt on se päivä, jolloin taas maan säädyt kokoontuvat keskustelemaan ja päättämään maan ja kansan asioista. Perustuslaillisuus, se on Suomen kansan kalliimpia oikeuksia, se antaa sille tilaisuuden itsekin asioitaan ohjata. Kolmen vuoden kuluttua saapi taas kansa äänensä kuuluville. Hetki on siis juhlallinen, kun valtiopäivät kuulutetaan avatuiksi. Se hetki on aina historiallinen hetki. Tammikuun 17 päivä on yksi Suomen historian merkkipäiviä. Nyt on se päivä. Kohta lyöpi se hetki.
* * * * *
Mutta ennenkun se löi, tapahtui eräs pieni seikka, joka veti kaikkien valtiollisessa mielentilassa seisovain huomion puoleensa. Kun juuri olin pääsemäisilläni siihen, että hetki on todellakin juhlallinen ja päivä ylenmäärin merkillinen, kuulin takanani sävelen semmoisen, joka Kuopion torilta oli minulle vanhastaan tuttu, mutta joka senaatintorilla Helsingissä ja seitsemänsiä valtiopäiviä avattaessa ei ollut ollenkaan paikallaan. Kun näin jo edeltäpäin panen vastalauseeni ja sanon, ett'ei ollut ollenkaan paikallaan se mikä tapahtui, niin eiväthän »savo-karjalaiset» [tarkoittaa silloista Kuopion lehteä, »Savo-Karjala».] ystävänikään lähtene syyttämään minua juhlallisen toimen »lokaan vetämisestä».
Asia oli lyhyesti se, että keskellä toria oli muristen, niskakarvat pystyssä ja silmät vihan tulta suitsutellen, kaksi komeata pääkaupungin koiraa toisiaan pitkän aikaa kierrellyt. »Mrrr…» pani musta ja »mrrr…» pani se, joka oli karvaltaan kirjava. Mutta sitten karkasi musta kirjavan kimppuun raivolla, jota harvoin näkee hurtissakaan.
Vaan mitä luulette te helsinkiläisten tekevän! He hyökkäsivät riitaa ratkaisemaan ja siitä syntyi hirmuinen hälinä. Yli torin juoksi herroja hätään. Yksi kiskoo yhtä koiraa, toinen kiskoo toista ja eräs virkamies takoo, itse raivostuneena, raivostuneita koiria päähän ja kaulaan, minkä kerkiää. Millä hän takoo? Hän takoo salkkunsa terävällä särmällä… Koirat luonnollisesti vaan kiihtyvät kiukussaan.
En tiedä, olisiko tuossa jo ennen valtiopäiväin alkua syntynyt kaksi uutta puoluetta, jos ne vaan olisivat oikein päässeet muodostumaan. Mutta valtiopäiväin »juhlallinen» aljetuiksi julistaminen keskeytti kahakan.
Sillä juuri kun kello on ryhtynyt yhtätoista lyömään, syöksee mustasta kidasta punaista kielekettä myöten ulos rappusille senaatt… ei, vahtimestari, ja antaa kädellään merkin sille punapartaiselle sotaherralle. Sotaherra oikasekse, sanoo muutamia venäläisiä sanoja ja fanfaari ryöpsähtää kaartilaisten torvien suista. Sen soidessa astuu ulos rappusille (vahtimestarien ja heidän naistensa muodostaman käytävän keskitse) eräs herra. Päällä on hänellä turkki, päässä kolmikulmainen lakki ja kädessä kirja.
Hän avaa kirjan, rupeaa siitä lukemaan ja valtiopäiväin juhlallinen avatuksi julistaminen on alkanut.
Sitä ei kuitenkaan tiedä siitä, mitä hän siinä sanoo, vaan se pitää arvata siitä, että hän siinä seisoo. Hän puhuu niin hiljaisella äänellä, että en ainakaan minä voi vielä tällä hetkelläkään varmasti vakuuttaa, julistiko hän valtiopäivät avatuiksi vai sulkiko hän jo ne samalla. Sen tietävät ainoataan vahtimestarit ja heidän naisensa.
Molemmilla kielillä kuului hän lukeneen H. Keis. Majesteettinsa valtiopäiväkutsumuksen ja molemmat kielet olivat silloin täydellisessä tasa-arvossa ainakin siihen nähden, että molempia kuului yhtä /vähän/. Kerrotaan hänen samassa myöskin antaneen alhaalla seisoville valtiosäädyille kehoituksen, että määrätyillä paikoilla ilmoittaisivat itsensä nimenkirjoitusta ja valtakirjainsa esille antamista varten. Mutta umpipohjukkaan siinä joutuisivat maan säädyt, jos eivät muusta ilmoituksesta tietäisi.
Samalla tavalla on sama mies aina ennenkin kuuluttanut valtiopäivät avatuiksi. Saattaa sanoa, ett'ei valtiopäiviä meillä ole moneen aikaan kuultu avattavan. Auvenneet ne nyt kuitenkin ovat.
Mutta mikä mahtava vaikutus siitä olisi ollut, jos sillä sijalla olisi seisonut isoääninen mies! Pontevasti ja voimakkaasti, niin että kiviseinissä olisi kajahdellut, olisi hänen pitänyt sanottavansa sanoa. Niin että vieras, muukalainenkin, olisi saanut tietää, että tänäpänä alkavat Suomen Suuriruhtinaanmaan Seitsemännet Valtiopäivät. Mutta nyt tapahtui koko toimitus kuiskuttamalla, ikäänkuin olisi tahdottu sitä kuultavaksi niin vähän matkan päähän kuin suinkin.
Merkiksi siitä, että nyt hän on lopettanut ja että nyt saavat muut alkaa, kääntyi heikkoääninen herra sen usein mainitun sotaherran puoleen. Tämä sanoi taas jotakin venäjäksi, asettui rintamaan, kiidätti kaksi sormea lakkinsa lippaan, jäykisti kasvonsa, jännitti silmänsä ja keisarin hymnin sävelet kajahtivat. Päät paljastuivat ja taampana alkoi kuulua kova hurraahuuto, jota kesti koko sen ajan kuin soittoakin. Hymni vaihtui »Maamme»-lauluksi, ja kun torvet vaikenivat, peittyivät päätkin. Kuuluttaja teki lyhyen kumarruksen kansalle ja katosi sitä punaista kieltä myöten siihen mustaan kitaan. Taaskin seisoivat vahtimestarit ja heidän naisensa käytävän kahden puolen. Sotaherra komensi komppaniansa liikkeelle ja marssinsävelten soidessa lähti väkijoukko valumaan takaisin niitä teitä, joita tullutkin oli.
Ja niin oli valtiopäiväin »juhlallinen» aljetuiksi kuuluttaminen tapahtunut.