YÖLLINEN KONSERTTI KOUVOLASSA.
(RAUTATIETUNNELMA VUODELTA 1890.)
»Päivälehti», syyskuun 1 p:nä 1890.
Olen istunut koko yön kolmannen luokan vaunussa ja nauttinut sanomattomasti kuunnellessani pyörien soittamia suloisia skaaloja. Joskus kyllä on ruumis tahtonut solahtaa pitkäkseen penkille ja pää vaipua ikäänkuin varkain seinää vasten. Ja on hetkiä, jolloin olen lakannut kuulemasta, ja silmäni ummistuvat. Kuvailen, että ehkä jo heretään ehkä saan nukkua, tai edes torkkua. Mutta samassa jo saan huomata, että minä olen paneutunut itsensä soittokoneen päälle. Karahutetaan vekselin yli, allani kirkuu ja karjuu, koko piano nytkähtelee ja minun täytyy uudelleen nousta istualleen nauttimaan kotimaisesta musiikista, joka milloin soi rautasiltain bassona, milloin kiilautuu ylös kimeimpään diskantiin lyhyitten kiskojen kohdalla.
Ja miks' en minä nauttisi! Onhan yö niin kaunis, taivaan ranta niin kirkas ja haaveelliset usmapilvet harhailevat järvistä niityille ja niityiltä metsiin, tien varrella. Suloiset tunteet vaeltavat selkäpiitäni pitkin ja karsivat hekumallisella kylmyydellään koko ruumistani.
Harvoin tarjoutuu kesäaikana tilaisuutta taidenautintoon, mietin minä. Minä nyt vaan voitan väsymykseni ja pakoitan itseni istumaan valveilla koko yön. Saanhan sitäpaitse nukkua Kouvolassa vähintäin viisi tuntia.
Jokainen, joka on nauttinut rautatiematkasta yöjunissa, hän tuntee, kuinka haikealla mielellä astuu rauhaiselle, hiljaiselle asemalle, jossa ei kuulu muuta kuin poispakenevan junan laimeneva jyrinä. Kuinka minä kadehdin seisoessani Kouvolan asemasillalla niitä onnen suosimia, jotka olin juurikään jättänyt junaan ja jotka saivat jatkaa matkaansa Pietariin saakka ja vasta aamulla tarvitsisivat lähteä ulos vaunujen runollisuudesta. En voinut olla ajattelematta heitä katkeruudella, kun saavat nytkyä siellä oikeaan ja vasempaan, huumaantua ja suloisesti väsyä, sillaikaa kuin minun täytyy mennä nukkumaan vuoteelleni, missä minulla luultavasti ei ole kuultavana muuta kuin kammottava, tuudittava haudan hiljaisuus. Jotenkin alakuloisena, melkein synkkänä istuin sentähden odotushuoneen rappusille ja toivoin, että jos Kuopion juna jo pian lähtisi, niin minun ei tarvitsisi kitua soiton puutteessa. Kyllähän tuolta metsästä kuului lehmän kellojen kilinä ja rastas sirautteli lehdossa toisella puolen rataa. Humisivat sähkölangatkin syviä ja surullisia rinta-ääniään. Mutta mikä epäsointu, mikä korvia särkevä vastakohta, mikä heikommuus—junamusiikkiin verrattuna!
Tyytymättömyyteni oli kuitenkin liika aikainen. Lepo ja yörauha ovat sopivat ainoastaan jokapäiväisessä elämässä. Matkustajan, varsinkin huvimatkailijan täytyy saada huvitusta ja hauskaa virkistystä aina ja jokapaikassa, yksin yölläkin ja odotuspaikoissakin. Ett'ei nykyajan sivistyneen ihmisen tarvitsisi kitua niiden puutteessa, on rautatiehallitus toimeenpannut yöllisiä konsertteja Kouvolan muuten ikävällä asemalla. Minä en niistä tiennyt mitään, ja sentähden oli sekä hämmästykseni että iloni vilpitön.
Vähän matkaa itse asemahuoneesta länteenpäin on olemassa puinen rakennus, yömaja matkustajia varten. Kun tulin toisen luokan makuuhuoneeseen, en ensiksi huomannut mitään erikoista. Suuri, korkea sali, jonka kattoa kannattavat useat pilarit, kaksi kaakeliuunia, useita isoja ikkunoita ja pitkin seinävieriä makuusijoja, joista toiset ovat tyhjiä, toisissa lepää jo yövieraita. Minulla kun on sattumalta tyyny ja villapeite mukana, niin lasken vuoteelle, jossa niitä ei ennestään ole ja alan riisuutua. Häpeäkseni täytyy minun tunnustaa, että minua raukasee ja minä ajattelen melkein mielihyvällä hetikohta lähestyvää lepohetkeäni. Olen kokonaan unohtanut äskeisen innostukseni rautatiemusiikkiin. Kaikki henkiset taipumukseni ovat haihtuneet, minä olen täydellinen materialisti.
Melkein rentonani heittäydyn minä selälleni sänkyyn. Mutta lennän samassa istualleni. Minä, joka luulen tulleeni rauhalliseen vuoteeseen, olenkin hypännyt soittokoneen päälle. Se parkuu, narahtelee vikisee ja kitisee. Ja yhä uusia ääniä, niinpiankun vaan hiukankaan liikahdan. Eikä ainoastaan minun kohdallani, vaan joka haaralta muuallakin kuuluu suuressa hämärässä salissa samanlaista mystillistä soittoa. Joka sänky on pelikalu, jokainen yövieras on taiteilija. He käännähtelevät ja väännähtelevät ja kun yksi alkaa, niin toinen lopettaa. Ei pitkään aikaan hetkenkään hiljaisuutta. Samat hurmaavat säveleet, välistä voimakkaampina, välistä heikompina.
Ensi hämmästyksestä selvittyäni käyn tutkimaan tätä omituisen outoa ilmiötä ja kiiruhdan nyt heti kohta selittämään tutkimusteni tulokset.
Vuoteeni on tosin ensi silmäyksellä sellaisen vuoteen näköinen, joita matkailijayhdistyksen toimesta on kaukaisissa maaseutukievareissa, esim. Kajaanin ja Iisalmen välillä, ja joita työntää kiinni ja vetää auki mielensä mukaan. Mutta kun sitä kauvemmin katselee, niin muistuttaa se elävästi jättiläisvirsseliä eli käsiharmoonikkaa. Ääni ei kuitenkaan tule palkeista, koska niitä ei ole, vaan jalkain kihnauksesta tosiaan vastaan. Sekä siinä suhteessa että myöskin jalkain paljouteen nähden muistuttavat nämä soittovuoteet mahdottoman suuria heinäsirkkoja.
Uneni on tietysti kokonaan haihtunut. Ei ole makaamista ajatteleminenkaan. Sirkat sirittävät koko yön, lakkaamatta, uupumatta. Joskus aikoo tulla hiljaisuus. Nähtävästi koettelevat soittomiehet pitää paussia. Ainoastaan heikko narinan sekainen pianissimovikinä kuuluu jostain etäisestä nurkasta toisella puolen huonetta. Luulen jo kaikkien nukkuvan ja minäkin jo yritän ummistaa silmäni. Mutta samassa parahtaa vierustoverini virsseli forte fortissimoon, kun hän, sattumaltako vai tahallaan, en tiedä, pyörähtää yhdeltä kyleltään toiselle. Se on merkki hänen takanaan olevalle, ja niinkuin suuressa orkesterissa innostuvat kaikki soittokoneet yhteen ainoaan suureen ja mahtavaan säveleen. Soittoniekat peppuroivat haltioissaan, potkivat jaloillaan ja heittelevät käsiään, nousevat istualleen pörröllä päin ja katsovat toisiaan vihaisin silmin.
Kun ne tekevät samalla lailla oikeissakin konserteissa, niin voin olla täydellisesti tyytyväinen. Melua voi joskus sanoa helvetilliseksi, mutta jos en väärin muista, on soittokappale, jonka nimenä on »Hexentanz». Niin, juuri sitähän tämä taitaa ollakin, kun sitä tarkemmin kuuntelen.
Viisi tuntia kestää tätä konserttia, jollaisia joka yö pidetään rautatiehallituksen toimesta Kouvolassa. Kun ne lisäksi ovat maksuttomia, niin luulen asettuvani jotenkin laajalle levinneen mielipiteen ilmituojaksi, kiittäessäni rautatiehallitusta näin harvinaisen hauskasti vietetystä yöstä.