Tuomio / Kolminäytöksinen näytelmä

by Juhani Aho

TOINEN NÄYTÖS.

Rehtori Mauri Lindhin entinen koti. Hänen työhuoneensa. Aistikkaat vanhat huonekalut. Paljon kirjoja. Suuri mukava nahkasohva. Seinällä sohvan päällä muotokuva vanhanpuoleisesta miehestä, joka seisoo pöydän takana, samassa huoneessa kuin mitä näyttämö esittää, niinkuin puhuvana, rystyt pöytää vasten, kasvoilla innostunut ilme.

HANNA, AILI ja YRJÖ istuvat eri tahoilla huoneessa niinkuin satunnaisiin asentoihin vaipuneina, alakuloisina. Aili ja Yrjö ovat molemmat nuoria ihmisiä. Aili vähän vanhempi; tumma, kalpea; ilme päättäväinen ja innostuva. Yrjö on vaaleaverinen, hienopiirteinen, hänellä on suurenlainen koukkunenä, silmät syvällä, otsalla tukkaa, puku hiukan huoleton. Otsan yli musta nauha, osaksi tukan peitossa. Hanna istuu päällysvaatteet yllä, kädet helmassa, kokoon vaipuneena, väsyneenä. Sohvalla on villapeite ja tyyny. Aili nousee ja ottaa ne pois.

Keskustelu käy alussa katkonaisesti ja pidätetysti.

AILI. Etkö nyt sentään riisu päältäsi, äiti? Vastaushan voipi viipyä kauankin vielä, jos se ollenkaan tulee. Anna nyt ainakin hattusi ja puuhkasi.

HANNA. Antaa ne Ailille.
Ne nyt ehkä voin.

AILI. Äiti, sinähän olet käynyt ihan harmaaksi! Ja kuinka olet kuihtunut! Mitä olet mahtanutkaan saada siellä kärsiä! Et koskaan sinä kirjoittanut sanaakaan itsestäsi, mutta nyt minä näen. Istu tähän sohvaan, niin saat nojata. Asettaa tyynyn hänen selkänsä taa. Kätesihän ovat aivan jääkylmät. Sinun täytyy saada jotakin lämmintä.

Menee peremmälle, jossa ovensuussa pienellä pöydällä on kahvitarjotin.

HANNA. Elä nyt huoli laittaa mitään. Minusta tuntuu, kuin en voisi syödä enkä juoda, ennenkuin olen saanut isän maan poveen.

AILI. Äiti, sinä jäät tänne, ja me matkustamme Yrjön kanssa.

HANNA. Ei, ei, minä tahdon välttämättä itse.
Huoaten väsyneesti.
Mutta jos nyt en saa.—Ehkei minun ollenkaan olisi pitänyt? Mutta enhän
voinut … ei, ei, kyllähän minun piti.

YRJÖ. Yht'äkkiä nousten, painavasti.
Ja hän ei uskaltanut sallia edes sitäkään kysymättä Bobrikoffilta?

HANNA.
Ei.

YRJÖ.
Vaikka santarmit eivät vaatineet muuta kuin hänen suostumuksensa?

HANNA.
Eivät.

AILI.
Hän olisi siis voinut tehdä sen ilman muuta?

HANNA.
Itse hän sanoi, ettei olisi.

AILI. On asettanut hänen eteensä kahvitarjottimen.
Ota nyt äiti.

HANNA.
Tulkaa lähemmä, lapset. Yrjö, istu tähän.

YRJÖ istuu sohvalle.
Oletko loukannut otsasi?

YRJÖ.
Satutin vähän, ei se tee mitään.

Muuttautuu takaisin tuolille.

HANNA. Katsellen ympärilleen. Täällä on kaikki entisellään, niinkuin silloin kun lähdimme. Tuskin on tuolia muutettu. Siinä on isän pöytä entisessä kunnossaan, hänen kynänvartensakin.

AILI. Olemme tahtoneet pitää ainakin tämän huoneen itsellämme, niinkuin se oli, siksi kunnes ehkä joskus palaisitte. Ja nythän olemme täällä— kaikki—isäkin.

Osoittaa muotokuvaa seinällä.

HANNA.
Kuinka se on joutunut tänne?

AILI. Se tuotiin tänään lyseolta. Ne olivat isän entiset oppilaat, jotka sen toivat. Rehtori oli käskenyt ottamaan sen alas ja viemään pois.

HANNA.
Ja ne tottelivat?

AILI.
Kuinkas eivät ne olisi totelleet, kun kaikki muutkin tottelevat.

YRJÖ.
Sen täytyi pois kutsuntain tieltä.

HANNA. Vähän vilkastuen.
Sielläkö kutsunnat pidetään? Lyseon juhlasalissa?

YRJÖ.
Siellä, isän oman perustaman koulun juhlasalissa.

HANNA.
Siihenkö täällä on tultu?

AILI.
Se on nyt vain vähäinen osa.

YRJÖ.
Ailikin on menettänyt tuntinsa tyttökoulussa.

HANNA.
Vai niinkö se päättyi. Olihan se arvattava. Se oli se ainekirjoitus?

AILI. »Oikeus maan perii». Mutta oikea syy oli tietysti se, ettei karkoitetun tytär voi olla opettajana koulussa, joka nauttii valtioapua ja on juuri pyytänyt lisää. Mutta sekin on pikkuasia.

HANNA.
Se oli kuitenkin sinun ainoa tulolähteesi.

AILI. Se suretti minua kyllä tänä aamuna, kun sain siitä tiedon, mutta ainoastaan sen tähden, etten enää olisi voinut lähettää teille mitään niinkuin ennen. Mutta nythän—

HANNA.
Hilda Lindh sanoi, että kuvernööri oli sinua puolustanut.

AILI. Ylenkatseellisesti.
Hän minua puolustanut…?

HANNA. Kuulostaen kadulle.
Eikö siellä joku pysähtynyt?

YRJÖ.
Se ajoi ohi.

HANNA.
Hilda Lindh lupasi heti tuoda sanan, kun vastaus saapuu.

AILI. Hetken päästä. Hellästi.
Äiti, sairastiko isä kauan?

HANNA. Vältellen.
Ei hän kauan… Tai kyllähän hän oikeastaan koko ajan oli sairas.

AILI. Se oli kai se hänen vanha vaivansa? Hänen rintansa ei kestänyt sitä ilmanalaa?

HANNA. Niin, kai se sekin vaikutti jotakin, ehkä paljonkin. Siellä oli kesällä kauhean kuuma, ja läpi talven puhalsivat jäätävät viimat aavikkojen yli. Kai vaikutti siihen sekin. Ja myöskin hänen ainainen päänsärkynsä. Mutta minä luulen, että se oli enemmän sielullista kuin ruumiillista. Vaipuu taapäin ja sulkee silmänsä.

AILI.
Hän otti sinulta lupauksen, että toisit hänet tänne?

HANNA.
Hän puhui siitä joskus.

AILI.
Kuolinvuoteellaanko?

HANNA.

Ei … ei aivan silloin.

AILI. Se mahtoi olla sinulle kamalaa?

HANNA. En tiedä. Ei minulla siitä ole juuri muuta muistoa kuin näky, joka koko ajan oli silmieni edessä ja jota kohti kuljin: kukitettu, vihreä hautakumpu huuruisten koivujen alla, harmaan kirkon seinämällä, sen ympärillä valkolakkinen nuoriso laulamassa—isävainajan oma ainainen unelma viime aikoina.

AILI.
Eikö hän sitten uskonut saavansa tänne enää elävänä palata?

HANNA. Hän oli menettänyt siitä kaiken toivonsa.—Meidän ei olisi sentään pitänyt päästää häntä sinne. Meidän olisi ehkä sittenkin pitänyt koettaa vaikuttaa siihen, että hänkin olisi lähtenyt Ruotsiin niinkuin kaikki muut.

AILI. Luottavaisesti hymähtäen. Ei isä siinä asiassa olisi antanut kenenkään vaikuttaa itseensä. Jos olisimme koettaneetkin, ei hän olisi meitä kuullut.

HANNA. Emmehän koettaneetkaan. Pikemmin päinvastoin. Lausuimmehan usein, ettei oikeastaan kenenkään pitänyt alistua edes senkään vertaa, että käytti hyväkseen heidän myöntämäänsä oikeutta lähteä maasta.

AILI. Niinkuin ennen.
Joskin—mutta itse hän sen kuitenkin ratkaisi.

HANNA. Niin, kyllä, tavallaan. Kun tuotiin käsky, että viiden vuorokauden kuluessa joko oli poistuttava maasta tai muuten vietäisiin Venäjälle, niin käveli hän tuossa lattialla edestakaisin pitkän aikaa mitään puhumatta. Sitten hän yht'äkkiä kääntyi minun puoleeni ja kysyi, minua syvästi tarkastaen: »Sinä antaisit viedä itsesi? Sinä et lähtisi?» Siihen vastasin minä: »Elä kysy, mitä minä tekisin, vaan tee, niinkuin itse katsot oikeaksi. Seuraan sinua joka tapauksessa.» Hän loi minuun silloin pitkän katseen ja sanoi sitten: »Annamme siis viedä itsemme.» Mutta minusta näytti, kuin olisi hänen silmissään ollut pettymyksen ilme. Niinkuin hän olisi odottanut minulta kannatusta toiseen suuntaan. En tahtonut kuitenkaan enää mitään sanoa, kun silloin minunkin mielestäni meidän todella oli mentävä. Se oli sillä päätetty. Sen enempää ei siitä puhuttu. Viiden päivän kuluttua meidät vietiin.

AILI.
Et sinä silloin siitä mitään puhunut.

HANNA. En sitä silloin ehkä niin huomannutkaan. Olen ehkä tullut siihen jälestäpäin. Ja kenties minä erehdynkin aivan.

AILI. Sinä erehdyt, äiti. Isä olisi kaikesta huolimatta tehnyt niinkuin teki. Hänen täytyi se tehdä, sillä hän vaati aina kaikkein ankarinta ja korkeinta sekä itseltään että muilta. Ja hyvä, että hän sitä vaati. Jos ei isän esimerkkiä olisi ollut, en tiedä, mikä meitä olisi ylläpitänyt kaikessa tässä kurjuudessa ja alennuksessa. Olisin jo aikoja sitten joutunut epätoivoon, jos en aina olisi rohkaissut itseäni sillä: isä oli kuitenkin mies, isä kuitenkin uskalsi ja uhrasi. Onhan niitä tietysti ollut muitakin, jotka ovat panneet kaikkensa alttiiksi, mutta minähän en tuntenut muita kuin isän, en nähnyt edessäni muita kuin hänet. Hän on ollut meille Yrjön kanssa kuin lippu, jota olemme edellämme kuljettaneet. En tietysti olisi moittinut häntä, jos hän olisi mennyt Ruotsiin tai Saksaan tai muuanne. Silloinkin olisi hän ollut paljon. Mutta nyt hän oli minusta vielä enemmän.

YRJÖ. Syvästi.
Paljon enemmän.

AILI. Lämmöllä. Minun sydämeni oli pakahtua riemusta, kun hän vastasi Lindhille ja rehtori Saariselle, silloin kun he tulivat pyytämään ja rukoilemaan, että hän lähtisi Ruotsiin eikä pakottaisi viemään itseään Venäjälle: »Viekää terveisiä santarmeillenne, että minä en lähde isänmaastani heidän saattamanansa, ainoastaan heidän viemänänsä. Jos minua tahdotaan nähdä isänmaani rajojen tuolla puolella, on minut vietävä sinne väkisin».

YRJÖ.
Isän teko oli suurin teko, mitä tässä maassa on tehty.

HANNA. Se oli kuitenkin ehkä liian suuri teko.—Minä luulen, että hän otti kantaakseen enemmän, kuin mihin hänen voimansa riittivät. Hänelle kävi niinkuin puulle, joka on temmattu irti omasta maaperästään. Alussa, kun hänen suonissaan vielä virtasi niin sanoakseni hänen muistojensa mehu, hän kyllä pysyi mieleltään reippaana ja rohkeana. Uskoimmehan tai ainakin tahdoimme uskoa, että kaikki olisi ohimenevää. Luulimmehan, että lähtömme tulisi antamaan vastarinnalle vain uutta vauhtia ja voimaa. Ja kun meille melkein joka asemalla laulettiin ja tuotiin kukkia ja radan varrella heilutettiin liinoja, matalimmistakin majoista—lapsetkin—hyvästiksi ja takaisintuloksi, niin oli meistä Suomen voima niin suuri, ja sen voitto niin varma. Mutta kun sitten tultiin rajan yli ja meitä pidettiin niin vaarattomina, että tuskin viitsittiin vartioida, siirrettiin vain vaunusta vaunuun niinkuin tavarakääröjä, silloin valtasi minutkin alakuloisuus, ja minä näin, että isä vaipui vaipumistaan kokoon, kuta kauemma tultiin. Ei hän siitä vielä mitään puhunut, mutta kun meitä vietiin Moskovan läpi, ja hän näki kaiken sen suuruuden ja mahtavuuden, huokasi hän: »Ei, tämä jättiläishämähäkki ei päästä meitä verkostaan, ennenkuin on imenyt meistä viimeisen veripisaran. Me emme saa sitä koskaan kukistetuksi.» Sitten alkoi se loppumaton rautatiematka iankaikkisten lumiaavikkojen yli. »Tuntuu, kuin en tätä tietä enää koskaan palaisi», sanoi hän kerran. »On, niinkuin se veisi iankaikkisuuteen, niinkuin jo olisimme siellä, kuolleiden kentillä, poissa maailmasta. Meidän täytyy heti tottua siihen ajatukseen, että tämä on viimeinen retkemme, ainakin minun.»—Mutta hän ei voinut tottua siihen ajatukseen, ettei enää koskaan pääsisi kotimaahan. Hän alkoi kuihtua ja kuivaa, kunnes— kunnes—lopulta kaatui. Hetken hiljaisuus. En ole voinut kuvitella, että koti-ikävä voisi olla niin hirmuisen voimakas ja jäytävä, Ilmi se oli minussakin, mutta isässä vielä monta vertaa enemmän. Hän ei voinut mihinkään ryhtyä, koetti kyllä panna alulle kirjallisia töitä, mutta pääsi tuskin alkuunkaan. Hänet oli saanut valtaansa hivuttava tauti, joka niinkuin koi jäyti hänen jaloimpia elimiään ja lopulta——

Hänen kasvonsa värähtävät, mutta hän voittaa vielä liikutuksensa.

AILI.
Et siitä meille mitään kirjoittanut.

HANNA. Hetken päästä. Ajattelin, että se menisi ohi, kun aika kuluu. Mutta se vain paheni. Hän meni lopulta melkein puhumattomaksi, vaipui alakuloisuuteen, joka oli sydäntäsärkevä ja josta sain hänet nostetuksi vain lyhyiksi hetkiksi. Silloin kun hän joskus sanoi jonkin sanan, oli se melkein aina jotakin kodista. Hän voi välistä kävellä tuntimääriä huoneensa lattialla, nurkasta nurkkaan, nurkasta nurkkaan, pitkin ja poikki, niinkuin vangittu eläin häkissään. Ja sillä välin istua toisia tuntimääriä tuolillaan, eteensä tylsästi tuijottaen, ja sitten taas yht'äkkiä niinkuin eräänäkin myrskyisenä talvi-iltana huoahtaa: »Jos tuo viima vinkuisi kotinurkissa, olisi se suloista soittoa.» Tai niinkuin viime kesänä, kun häntä jollakin viihdyttääkseni olin eräänä tyynenä iltana saanut hänet vähän matkaa ulkopuolelle kaupunkia ja me istuimme joen rannalla: »Nyt siellä ehkä on tyven meidänkin mökin kotirannassa, jos tuuli on sama siellä kuin täälläkin, ja miksei voisi olla. Nyt siellä polskahti kala kaislikkorannassa … aurinko laskee saaren taa … karjan kellot kalkattavat, vasikat ynyy…»

AILI. Pyyhkien silmiään.
Isä parka…

HANNA. Hän koetti kyllä taistella sitä vastaan. Hän piti sitä heikkoutena ja soimasi siitä itseään. Se oli hänestä miehuuttomuutta tuollainen koti-ikävä—niinkuin hän olisi tunnustanut itsensä voitetuksi. Sentähden hän kai kerrankin peruutti pyyntönsä, etten veisi häntä hänen kuoltuaan kotimaahan.

AILI.
Ettet…?—mutta mikset?

HANNA. Ei ollut enää muka väliä sillä, missä semmoinen raukka kuin hän kuoltuaan makaa.

AILI.
Semmoinen raukka kuin hän…

HANNA.
Ei ansainnut hän muka päästä isänmaahansa elävänä eikä kuolleena.

YRJÖ.
Ettei hän olisi ansainnut? Isä!

HANNA. Ainoastaan silloin tällöin onnistui minun viime aikoina saada hänet tästä masennuksesta nostetuksi. Silloin ei hän taas nähnyt mitään esteitä isänmaan asian pikaiselle voitolle. Hän oli varmasti vakuutettu siitä, että täällä, että Venäjällä, että koko maailmassa pian täytyy tapahtua jotakin, joka muuttaa kaikki … »siellä, kaikkialla on semmoinen pinnistys, puristus kuin meren jäässä … yht'äkkiä se murtautuu, kohoaa, murskaa, hautaa alleen.»

On tehnyt sanainsa mukaisia liikkeitä.

YRJÖ. On tehnyt vaistomaisesti samat liikkeet.
Kohoo—murskaa—mitä hän tarkoitti?

HANNA. Tuskin hän tiesi sitä itsekään. Se oli kai vain semmoista tunnetta, toivoa, tarvetta edes joskus uskoa johonkin, lohduttaa itseään jollakin. Silloin kulki hän kuin onnellisessa huumeessa. Hänen optimismillaan ei ollut mitään rajoja. »Nuoriso on jatkava meidän työtämme, Hanna! Aili ja Yrjö ja ne muut—minä näin erotessamme sen heidän silmistään, että he lupasivat sen tehdä. Meidän asiamme on hyvissä käsissä, Hanna.»

AILI. Katkerasti.
Lupasivat, niin—mutta eivät ole mitään voineet.

YRJÖ. Samoin.
Ei mitään enää.

HANNA. Eräänä yönä—en tiedä oliko hän valveillaan, vai kulkiko unessa—kuulin hänen puhuvan niinkuin nuorisolle, oppilailleen: »Elkää taipuko, elkää antako hiuskarvankaan vertaa myöten, elkää väistykö tuumaakaan, seisokaa rinta rintaa vasten, nuoret sankarit Termopyleen! Voitto on meidän!»

AILI.
Juuri niinkuin…

Osoittaen kuvaa.

HANNA. Juuri niinkuin silloin, kun hän tuossa, vähää ennen lähtöään, noin puhui oppilailleen, korkealla pää, rystyt pöytää vasten, niinkuin hänen tapansa oli.

YRJÖ.
Isä unohti Efialteet.

HANNA. Hän muisti ne huomenna taas. Joka postihan niistä toi uusia tietoja. Tietoja yhä lisääntyvästä eripuraisuudesta, hajaannuksesta, luisumisesta, turmeluksesta, ilmiannoista ja petoksista—ne olivat kaikista pahinta myrkkyä hänen mielelleen ja terveydelleen.

AILI.
Ei olisi meidän pitänyt kirjoittaa niin tarkkaan siitä kaikesta.

HANNA. Yhtäkkiä, kuin pinnistyksestä laueten.
Lapset!—te ette saa tuomita isää!

YRJÖ.
Mekö?

AILI.
Mistä?

HANNA.
Hän koetti—hän koetti, mutta nähtävästi hän ei enää jaksanut …
täytyyhän teidän saada se kuitenkin tietää…
Suurella ponnistuksella, taistellen liikutustaan vastaan.
Isä … isä päätti itse päivänsä.

AILI.
Mitä sinä sanot, äiti?

YRJÖ.
Isä?

HANNA.
Niin.

Hetken äänettömyys.

YRJÖ. Hiljaa.
Kuinka se tapahtui?

HANNA.
Hän ampui.

YRJÖ ja AILI.
Ampui?

Pitempi vaitiolo.

HANNA. Onko täällä ehkä viime aikoina tapahtunut jotakin tavallista enemmän mieltä järkyttävää? Jotakin, joka olisi saanut hänessä epätoivon ja pahan mielen pisaran vuotamaan yli?

AILI. En tiedä mitään erityistä siihen aikaan. Mutta tuskinhan on ollut sitä päivää, ettei jokin uusi häpeä olisi saanut poskia punastumaan.

HANNA. Kysyn siksi, että hän oli saanut useita kirjeitä sinä päivänä. Hän oli itse noutanut ne poliisikamarista. Mutta ehkette tahdo…

AILI. Tarttuen äitiään käteen.
Ei, ei, kerro nyt vain, jos itse jaksat.

HANNA. Peittää hetkeksi silmänsä toisella kädellä, kuuluvasti, liikutuksella.

Oli niin surkeata meidän eromme. Palattuaan poliisikamarista sulkeutui hän ensin huoneeseensa, tuli sitten luokseni, niinkuin olisi aikonut puhua jotakin kanssani, mutta keskeytti itsensä, enkä minäkään tullut kysyneeksi, mitä hänellä mahdollisesti olisi ollut sydämellään, kun hän usein teki noin. Hän nousi ja meni takaisin huoneeseensa, mutta tuli sieltä melkein samassa, puki kiireesti ja ikäänkuin vihaisin liikkein, niinkuin hänen tapansa välistä oli, palttoon ylleen ja meni. Näin ikkunasta, että hän meni kadun poikki postilaatikolle ja pisti siihen kirjeen. Se oli suuri keltainen kuori.

Hetken kuluttua hän taas palasi. Hän hengitti raskaasti, oli aivan kalpea ja vapisi. »Sinun täytyy panna pitkäksesi», sanoin minä. »Minä panenkin», sanoi hän sävyisästi, melkein avuttomasti, »mutta anna minulle ensin tupakkaa.»

AILI.
Mitä, äiti?

HANNA. Tupakkaa; hän oli päättänyt heittää pois polttamisen ja jättänyt tupakkansa minun talteeni, että antaisin hänelle vain suurimmassa tuskassa. Katsoin, että minun piti nyt niinkuin ainakin ensin vastustaa. »Etkö nyt taas ole heikko, sehän on pahinta myrkkyä sinun terveydellesi», sanoin. Mutta silloin hän sai kuin jonkinlaisen hermokohtauksen.—»Heikko! heikko!» kuohahti hän. »Tietysti, minä olen heikko, sehän on selvä, että minä olen heikko ja sinä, vain sinä olet luja! Mutta siitä huolimatta sanon minä, että tästä päivästä on sinun holhoustoimesi lopussa. Minä teen itseni kanssa juuri niinkuin itse tahdon!»—»Enhän minä suinkaan ole pyrkinyt sinun holhoojaksesi, itsehän sinä pyysit», sanoin minä.—»Sinulla ei ole mitään sanomista, vaikka minä myrkyttäisin itseni.»—»Myrkytä sitten!» sanoin minä ja annoin hänelle kotelonsa. Hän ei ottanut sitä, vaan nousi ja meni huoneeseensa. Ovella hän vielä kääntyi ja virkkoi: »Mitä se sinua liikuttaa, olenko minä heikko, kunhan sinä olet luja.» Hänen kasvoillaan oli ilme, joka kyllä minua vähän vavahdutti. Mutta kun hän joskus ennenkin oli sillä tavalla … ja kun ajattelin, että hän ehkä rauhoittuisi paremmin, jos poistuisin, niin pistäysin kaupungille. Kun sieltä palasin, oli se tapahtunut.—

Kun nyt vain tietäisin, ettette ole pettyneet isästä. Sehän kyllä tavallaan oli heikkoutta, sitä tullaan siksi sanomaan—siitä riemuitsemaan, mutta kun ajattelee…

YRJÖ.
Isä on minulle tämän jälkeen vielä suurempi kuin oli ennen.

AILI.
Ei se ole heikkoutta, äiti, kun uskaltaa kuolla.

HANNA. Niin! Eikö totta? Kun elämä on menettänyt kaiken merkityksensä—kun on niinkuin isä pannut kaiken palavan sielunsa, kaiken hehkuvan uskonsa asiansa oikeuteen ja sen menestykseen—ja pitkän elämänsä koettanut lietsoa isänmaallista tulta ja luullut virittäneensä aatteellista henkeä ja rakentaneensa laillisuuden vahvan varustuksen—ja kun kaikki sitten hajoo ja luhistuu kokoon ja itse perustuskin pettää ja pahimmin juuri täällä, hänen omassa vanhassa vaikutuspiirissään—se oli minullekin niin kalvavan katkeraa, niin nöyryyttävää, niin alentavaa, että olin melkein iloinen, kun sain kätkeä häpeäni edes sinne erämaahan. Toisin ajoin syntyi minussa semmoinen vimma, semmoinen kostonhalu—että oli julistettu, että oli voitu julistaa alistuminen, arvannostoon meneminen nuorison isänmaalliseksi velvollisuudeksi—

AILI. Heitetty aseet juuri ratkaisevimmalla hetkellä—toisten vielä taistellessa, kun vielä oli toivoa voitosta…

HANNA. Ja että ne olivat omat miehet, hänen vanhat ystävänsä, muutamat harvat vastoin koko kansaa—että ne olivat voineet vielä senkin tehdä—minä luulen, että juuri se antoi hänelle lopullisen iskun.

AILI.
Se se tietysti oli!

YRJÖ. Vavahtaen, kasvot lentäen punaisiksi?
Ne olivat ne, jotka hänet surmasivat!

AILI. Tiesikö isä, että se oli hänen oma veljensä, joka oli täällä turmellut koko hänen elämänsä työn?

HANNA. En tiedä, missä määrin hän oli selvillä kaikista hänen toimistaan. En tahtonut kertoa hänelle kaikesta, mitä minulle niistä kirjoititte. Hän hyvin harvoin puhui hänestä. Mutta hän oli, kumma kyllä—tai ehkä hän vain tahtoi olla—vakuutettu hänen persoonallisesta rehellisyydestään ja hänen isänmaallisten vaikuttimiensa puhtaudesta.

YRJÖ.
Hän ei tiennyt.

AILI.
Jos hän olisi tiennyt…

HANNA. Kun hän kuuli hänen nimityksestään, sanoi hän: »Pahempaa ei meille siellä olisi voinut tapahtua. Monet muut heikäläiset vielä epäilevät omaa ohjelmaansa, hän uskoo siihen, ja hän tulee panemaan koko sielunsa sen perille ajamiseen.»

AILI. Sen hän on, Jumala paratkoon, tehnytkin. Hän ajaa sitä kuin omaa asiaansa.

HANNA. Minä luulen, että isä oli viimeiseen saakka kirjeenvaihdossa hänen kanssaan, koettaen saada häntä eroamaan. Hän puolestaan näyttää koettaneen vaikuttaa siihen, että isä—anoisi armoa.

YRJÖ.
Oh!

AILI.
Isä? Isä anoisi armoa! Onko hän hullu?

HANNA.
Niin, se oli naurettavaa.

AILI. Intohimolla. Et voi aavistaa, äiti, mitä hän on täällä tehnyt ja millä tavalla! Venäläiset kuvernöörit lääneissään eivät ole toimineet läheskään sillä innolla millä hän, eivät saaneet aikaan puoltakaan siitä, mitä hän. Se on hän, joka on keksinyt kuntien sakot.

HANNA.
Hänkö se on?

AILI. Niin ainakin väitetään, että aate on lähtenyt täältä, hänestä tai rehtori Saarisesta. Ei missään läänissä ole salaisten ilmiantojen lukumäärä niin hirvittävän suuri kuin täällä. Yksin santarmitkin ovat niihin jo kyllästyneet. Hän on turmellut kansan elinjuuret, hän on hämmentänyt kaikki sen siveelliset käsitykset, kaiken käsityksen oikeasta ja väärästä. Jokainen, joka vastustaa esivaltaa, olkoon se millainen tahansa, on isänmaan ja Jumalan vihollinen. Papit saarnaavat sitä kirkoissaan. Ja hän on matkoillaan saanut seurakuntain rovastit siihen, etteivät ne vihi eivätkä pane kuulutuksiin niitä, jotka eivät ole olleet arvannostossa.

HANNA.
Se ei voi olla totta?

AILI. Se on totta. Sinä voit kuvailla, miten kaikki on mennyt ylösalaisin, kun muuan poika vastaa semmoiselle papille: »Jos et vihi, niin kyllä kai kuitenkin kastat.»—Tapasin junassa äsken köyhän vaimon. Heiltä oli kuollut ainoa lehmä, eivätkä he tienneet, kuinka pääsisivät talven yli. »Vaan antoi toki laupias Jumala perustuslaillisten pitää kokousta poikain kanssa ihan naapurissa, niin meidän poika antoi sen ilmi ja sai sata markkaa, niin ostettiin lehmä ja jäi vielä vähän tähdettäkin.»

HANNA.
Aili!

AILI. Se ei ole kaskua. Kaikki sakka, mikä oman pahuutensa painosta on pysynyt pohjassa, kelluu nyt pinnalla, eikä heidän puoleltaan, siveellisyyden ja kristillisyyden vanhoilta vartijoilta, kuule yhtä ainoata paheksumisen, ei yhtä ainoata moitteen sanaa, ei heidän lehdissään, ei heidän saarnastuoleissaan. Mutta sitä saarnataan, siitä kirjoitetaan, että me, me, isä ja muut, villitsemme kansaa, meidän vastarintamme on rangaistuksen arvoista, me olemme isänmaan vihollisia!—meitä vastaan on nostettu kuin mikä vihan vimma…

YRJÖ. Meikäläisiä on ajettu kuin susia pitkin Pohjanmaan lakeuksia, rajalle ja rajan taakin.

AILI. Tiedätkö, mitä hän—tuo—en saa hänen nimeään huulilleni—mitä hän oli sanonut, kun kuuli, että kasakka oli lyönyt Yrjöä?

HANNA.
Onko kasakka sinua lyönyt?

AILI. Vetäisee siteen pois Yrjön otsatta, jolloin tulee näkyviin pitkä, vielä punainen arpi viistossa otsan yli.

HANNA.
Kauheata! Millä hän sinua löi?

YRJÖ.
Ruoskallaan.

HANNA.
Kauheata! Missä se tapahtui?

YRJÖ.
Helsingissä.

HANNA.
Löitkö sinä häntä ensin?

AILI. Yrjöllä oli erään tuntemattoman naisen pikku tyttö sylissään, toisella kädellään hän piti suitsista hevosta, joka tunki äidin päälle ja olisi muutoin tallannut hänet alleen. Mutta sehän … sehän oli… »oikein sille nulikalle!»

HANNA. On kimmonnut ylös.
Hän sanoi sen? Hän? Sinusta?

AILI.
»Kuka käski mennä panemaan sormiaan väliin!»

HANNA.
Kuka käski?

AILI.
»Olisi tarvinnut vielä enemmän!»

HANNA.
Hän sanoi?

AILI. Hän … tuo … se oli suomalaisen miehen sana! Eikä se ole ainoa semmoinen sana, ei hänen suustaan eikä muiden!

HANNA. Yhä enemmän kiihtyen. Mutta eikö heidän mielestään enää saisi .. pitääkö antaa heidän kasakkainsa hevosten tallata itseään nostamatta edes aseetonta kättäänkään omaksi suojeluksekseen? »Se oli oikein»—mutta jos se oli oikein, silloin kai oli oikein se, mikä meillekin tapahtui?

AILI.
Niin olikin!

HANNA.
Oli kai oikein, että kaikki muutkin karkoitettiin?

AILI. Senkin he ovat sanoneet, juuri sen: »Nyt on heistä päästy! Nyt palaa rauha pian maahan!»

HANNA. Kävelee, pysähtyy. Oikein isälle, että menetti järkensä ja henkensä—että hän nyt makaa siellä kuolleena kylmässä rautatievaunussa, jossa häntä siirretään raiteelta raiteelle, veturien kirahdellessa korvan juuressa, lävistetyn pään retkahdellessa kirstun laidasta toiseen … olisi siis kai oikein vielä sekin, jos en saisi tuoda häntä tänne, jos hän ei kuolleenakaan pääsisi lepäämään isänmaansa poveen… »Se oli oikein, kuka käski.»— Oo, isä julisti heistä hirmuisen tuomion … minä sitä silloin kauhistuin, mutta en tiedä enää… »Heidät olisi ammuttava!»

AILI.
Ammuttava?

YRJÖ. Kiihkeästi.
Ketkä?—sanoiko isä, ketkä?

HANNA. Kaikki, jotka … jokikinen, joka … »niinkuin sodassa ammutaan kavaltajat»—ne olivat hänen sanansa. Syvästi. Ja se on vielä menevä siihen … täällä meillä, niinkuin se on mennyt siihen kaikkialla, missä kansojen asia on petetty ja missä se on siitä julistanut tuomionsa, mutta ei kykene sitä muuten panemaan täytäntöön! —He, he itse tulevat sen siihen saattamaan.—Muusta he eivät nähtävästi enää välitä.

AILI. Kasvoillaan pelonalainen ihastus.
Tekin—tekin olitte tulleet siellä siihen?

YRJÖ. Käännähtäen.
Sinäkin, Aili?

HANNA. Yhtäkkiä vaihtuen, katkerasti, ylenkatseellisesti. Tai en tiedä. Ei se täällä meillä siihen mene. Ei meillä mene mikään niinkuin muualla. Ei meidän kansallamme ole oikeata käsitystä siitä, kuinka sitä on solvaistu ja häväisty, kuinka suuri tämä sen häpeä on, ei sillä ole aavistustakaan siitä, mitä on intohimo oikeuden puolesta. Täällähän vain kärsitään, hurskaillaan, etten sanoisi kerskaillaan: »Katso, Herra, kuinka me olemme suuret meidän kataluudessamme, ei mikään kansa ole kärsimystensä kestävyydessä meidän vertaisemme. Me olemme sinun valittu kansasi, mehän toteutamme joka päivä sinun suurinta käskyäsi: käännämme toisen poskemme, kun meitä on toiselle lyöty.» Me annamme pois kaksi oikeuksistamme, kun meitä on yhden anastamisella uhattu, pelastaaksemme kolmannen, joka menee samaa tietä. Taas innostuen. Toista on siellä, tuolla suuressa maassa. Nuoret parrattomat pojat juoksevat siellä kasakkain pistimiin ja santarmien sapeleihin kuin kultansa syleilyyn. Hennot hienohipiäiset ja lempeä-ääniset neitoset panevat siellä kansan tuomioita täytäntöön uhraten henkensä kuin uljaimmat sotilaat taistelutantereella. Venäjän kansalla on tulevaisuus, ja se voittaa vapautensa, sillä se osaa ja uskaltaa sen puolesta taistella. Meillä ei ole yhtä ainoata rohkeata, uhkamielistä ajatusta, ei ketään, joka uskaltaisi lausua semmoisen ilmi, vielä vähemmän ketään, joka antaisi merkin, tekisi vapauttavan, herättävän teon, puhdistaisi ilman, sytyttäisi merkkitulet vuorilla palamaan! Isä oli, mutta hänkin—lävisti oman otsansa.

Vaipuu alas.

YRJÖ. Tutkien, henkeään pidättäen.
Jos joku sen tekisi, äiti—eikö se olisi murha?

HANNA. Uudelleen nousten.
Se ei olisi murha, se olisi tuomion täytäntöön pano—kansan tuomion!—
Jumalan tuomion!

AILI.
Äiti, sanotko sinäkin sen?

ROUVA LINDH on tullut hiljaa sisään, kasvoilla onnellinen ilme.

ROUVA LINDH. Pyydän anteeksi, tulin vain, tahdoin vain, kun pyysit—että ehtisit junaan.

HANNA. Säpsähtää, tointuu, muistaa.
Onko vastaus saapunut?

ROUVA LINDH.
Niin, se tuli juuri, kenraalikuvernöörillä ei ole mitään sitä vastaan.

HANNA. Ei ole mitään sitä vastaan … minä siis saan!… Lapset, ei muisteta nyt, ei ajatella nyt enää, ei ajatella nyt muuta kuin miten saamme isäparan hänen viimeiseen lepoonsa.—Minä ehdin vielä junaan? Todellako? Kiitos, Hilda! Minä ehdin vielä … huomenna olen täällä… Yrjö, riennä kutsumaan ajuria!

ROUVA LINDH.
Enkö minä ehkä saa tarjota sinulle omaani?

HANNA. Kiitos, Hilda!—Mutta eihän minulla ole mitään paperia näytettävänä santarmeille, jos ne sitä vaativat. Sitä en ehdi saada mukaani.

ROUVA LINDH. Edvard tietysti sähköttää siitä sinne suoraan. Hän … hän kyllä pitää siitä huolen.

HANNA. Niin, oikein, senhän tietysti täytyy käydä niin. Ailille ja Yrjölle. Hyvästi, lapset, pitäkää te sill'aikaa huoli kaikista valmistuksista, haudasta, laulusta ja seppeleistä ja ilmoittakaa ystäville!… Että se sittenkin sai tapahtua.

ROUVA LINDH.
Sanoinhan minä sinulle, ettei semmoista toki voisi odottaa edes
Bobrikoffilta.

Kuuluu kiivas soitto. Yrjö menee avaamaan. POLIISIMESTARI
astuu sisään.

YRJÖ.
Mitä haluatte?

POLIISIMESTARI. Pyydän anteeksi, jos tulen sopimattomasti. Tulin ainoastaan kuvernöörin käskystä ilmoittamaan…

ROUVA LINDH.
Se oli tarpeetonta, minä olen jo ilmoittanut sen.

Tekee liikkeen, että poliisimestari menisi.

POLIISIMESTARI. Siinä tapauksessa, että asia on jo ennen minua toimitettu, on minulla kunnia…

ROUVA LINDH.
Vaan teillä on ehkä kuvernöörin lupakirja?

POLIISIMESTARI.
Mitä lupakirjaa suvaitsee rouva kuvernöörska tarkoittaa?

ROUVA LINDH.
Lupakirjaa rehtori vainajan tänne tuomiseen.

POLIISIMESTARI. On nähtävästi olemassa jokin väärinkäsitys. Herra kuvernööri päinvastoin soitti minulle ja käski minun kiireimmän kautta ilmoittaa rehtorskalle, että hänen miesvainajansa hautaaminen ei voi tapahtua täällä…

KAIKKI.
Ei voi tapahtua?

ROUVA LINDH.
Kuinka ei voi? Mutta kenraalikuvernöörihän on antanut suostumuksensa?—

POLIISIMESTARI. Toistan, että on nähtävästi olemassa väärinkäsitys. Kenties hänen ylhäisyytensä ei olekaan antanut suostumustaan?

ROUVA LINDH.
On, on, kuulinhan minä sen telefoonissa.

POLIISIMESTARI. Tuon ainoastaan perille raportin, joka minulle annettiin tuotavaksi. Jos hänen ylhäisyytensä on antanut suostumuksensa, mutta herra kuvernööri siitä huolimatta on katsonut että hänen pitää vastata kieltävästi, niin on mahdollisesti ilmaantunut asianhaaroja, esteitä … jaa, minä en todella tiedä.

ROUVA LINDH.
Mutta mitä esteitä?

POLIISIMESTARI. Joitakin, joita minulla ei ole oikeus eikä tarviskaan tiedustella— telefoonissa—mutta joita herra kuvernööri varmaankaan ei ole salaava arvoisalta puolisoltaan. Sulkeudun suosioonne … sulkeudun suosioonne…

Menee teeskennellyn kohteliaalla kumarruksella sekä rouva
Lindhille että muille, kullekin erikseen.

HANNA. On jäykistynyt suoraksi ja kylmäksi. Hän ei siis salli? Se on siis hän, joka ei salli?

ROUVA LINDH. Yhä enemmän hätääntyen. Ei, ei, se ei ole, se ei voi olla mahdollista. Tässä täytyy olla jokin erehdys. Ehkei Bobrikoff sittenkään suostunut? Minä kuulin ehkä sittenkin väärin telefoonissa? Ehkä tuli sittenkin kielto? Ei, kyllä minä kuulin oikein. Mutta näin ei saa käydä … ei saa … tämä on kauheaa…

Puhkee itkuun ja menee.

AILI.
Bobrikoff sallii, mutta hän kieltää? Hän?

HANNA.
Minun täytyy vielä tavata se mies.

Ottaa hattunsa ja puuhkansa.

YRJÖ. On seisonut, huulet puoleksi auki, kasvot pinnistyneinä, lopulta niinkuin olisi tehnyt päätöksen, nopeasti. Minä tulen mukaasi, äiti!

AILI. Yht'äkkiä vavahtaen.
Yrjö, sinä et saa mennä!

YRJÖ.
Aili…

Katsovat toisiaan lyhyen hetken.

AILI.
Tai miksei? Mene!

YRJÖ. Menee, mutta palaa, sulkee intohimoisesti Ailin syliinsä.
Hyvästi, Aili!

HANNA. Ovessa.
Tuletko sinä?

YRJÖ.
Minä tulen.

Rientää pois.

AILI. Jää hetkeksi miettimään, ristiriitaisten tunteitten vallassa, tempaa liinan ja aikoo rientää ulos. Yrjö!—Ei, ei…—Tai miksei!

Heittää liinansa pois ja jää, vaipuen tuolille.