SISÄLLYS:
Viimeinen malja.
Aallon laulua.
Rotuorhi.
Syyslehtiä.
Hyvät silmät.
Syksyiset haat.
Pois.
Kylät tuoksui.
Karnevaaliyö.
Meren pisar.
Elämän kemut.
Suurherra Grosphukselle.
Eri Pegasoksilla.
Tekopyhät runoilijat.
Miehiä.
Nälkämaan lapsi.
Työn ballaadi.
Taruvuori.
Kuolinrippi.
Jalanjälki jok’ ainoa…
Pääsiäisvirsi.
Kevät I, II, III.
Syntymäpäivänä.
Vihan päivä.
Vaelluslaulu.
Rauhaton.
Deus.
Alla omenapuiden.
Juhannus I, II.
Bacchus Erakko.
Pannahinen.
Vieraalla maalla.
Koskenlaskijat.
Elokuun virsi.
Kesälämmintä.
Luonnon kirjasta.
Paimenen laulu.
Veli Varpuselle.
Viimeinen malja.
Ma muistan linnan valkean, veen luona, metsän saartaman ja vehmaan nurmikon. Sen rantaan läikkyi ulapat ja haahdet kullanhohtavat toi aarteit’ auringon.
Sen ympärillä suven maan ma muistan nuoren, riemukkaan eloa sykkivän. Se iloks ihmismielen vain loi ilmi ihmeet unelmaln ja hurmat elämän.
Ma muistan armaan kaunoisen, kuin tuoksu tuoreen keväimen, kuin merten kimallus. Muut kalliit muistan, hymyt nään, ne väikkyy, katoo hämärään kuin rinnan huokaus.
— Ma olin linnan valtias.
Mut olin liian onnekas,
maan lapsi heikko vain.
En onneani kestänyt,
— pois muistoihini hautaan nyt
sen viime maljassain.
Pois aarteen juon, min elo soi, en sitä muille jakaa voi, sit’ yksin juhlin näin. Yö ympärillä heläjää ja malja kallis kimmeltää mun, köyhän, kädessäin.
Pois verkkaan, raskain pisarin se katoo autuus, ainoisin, min koskaan näki maa. Viel’ elämätä kiittäen voin juhlia tään hetkisen ja aamun unhoittaa.
Näin juhlain juhlaa vietetään! — Käy kohta aamuun kelmeään tie keppikerjurin. Vain muistost’ elää silloin saan sen onneni, — jot’ ainiaan vain uness’ aavistin.
Aallon laulua.
Kuin jäädä virran aalto vois sun luokses, rannan kukkanen —? Sen määrä vaeltaa on pois ain eespäin, iäisyytehen.
Vain hetken luonas viivähtää
ja varttas hyväillä se voi,
— sen poveen kaihon sävel jää,
mut ikuisemman kaihon soi
suur koti aallon harhaavan, min onni salattuna on taa matkan kolkon, vierahan, taa monen päivän aution.
— Kuin jäädä virran aalto vois sun luokses, rannan kukkanen —? Sun määräs jäädä on, — ja pois, pois määrä kaukoaaltojen.
Rotuorhi.
Pää riipuksissa, torkkuen se kuormat kuljettaa. Ei lyöden eikä hyväillen työn touhuun sitä saa.
"Se virkeimmäss’ on iässään,
niin, lempo, laiska vain!"
— Mut yöllä parress’ ylvään pään
se nostaa havahtain:
se näkee sodan tanteret ja ratsuin korskunan ja väräjävät sieramet ja nopsan kuoleman.
Syyslehtiä.
Noin monta sydänlehteä, noin monta syystunteen tumman punaamaa ja karistamaa kätes pienoisen! Mut tuskin katsot niitä, kaunoinen, — vain yli kiidät kisaas viatonta ja kisamielin tappavaa.
Kepeä voittos, lehdet kepeämmät, — ja kerran ne on voittajas: kun emo maa sun painaa povelleen ja karkeloon et kiidä syksyiseen, ne saapuu sadoittain, sua kestävämmät, ja karkeloivat kummullasi
Hyvät silmät.
Hyvät, hellät silmät, teissä ei mulle, ei mulle rauhaa, — salolampeen ei veret tyytyä voi, jo koskena suoneni pauhaa,
ja sen laulussa soi meren kaiho, meren vihreän vaara ja hurma: merivihreät silmät jo nähnyt oon, — ne on eloni elo ja surina.
Hyvät, hellät silmät, myöhään,
kovin myöhään haastatte mulle!
Oli aikanne kerran, korpihin
kun eksyin harhailulle.
Läpi korpien nousta jo ehdin
rajavuorelle maailman kahden:
meren näin, elon tummat ulapat.
— En lammen vangiks, en lahden!
Meren yllä vihreät tähdet
näin taivaanrannan luona,
— salolammen rauha mun kaipuustain
yön hetkenä häipyi tuona.
Ne tummat tähdet, — on niissä mun eloni lepo ja syvyys. Mua enää ei auta, ei pelasta, hyvät silmät, hellyys, ei hyvyys!
Syksyiset häät.
Mua viereltäsi, armas, äsken salot kutsuivat,
kun hiljaa illan kaihoon uupui silmäs raukeat.
Jo laski päivä verkalleen, puut pitkät varjot loi.
"Syys eroittaako meidätkin?" — niin sydän vaikeroi.
Mut armas, katseen luodessani yli metsien,
kuin aavistus käy läpi rinnan syke riemuinen:
Min yltää silmä näkemään: vain kultaa hohtavaa
ja verenpunapurppuraa on täysi salomaa
ja juhlakansaa rientäväistä rinteet kukkulain,
ja yllä päilyy suuri rauha sini-ulappain;
— Niin outo syke sydämen ja rinnan aavistus:
häät siell’ on, sinne meidänkin on rientää kutsumus;
ne häät on meidän, meidät vihkii ikiliittoon syys,
kun seestyy taivas, hehkuun syttyy metsäin hämäryys.
Taas palaa rauha riemullinen silmääs suruiseen,
kun painaa syksy kulmillesi kultaseppeleen;
taas nukkuu soima sisässäni uneen lempeään,
ja ilman tuskaa katseen käännän taapäin, elämään.
Nyt, Yksinäisyys, armahani, hetki meidän on:
käy käteheni, aik’ on rientää onnen-liitohon.
Pois.
Jätin julkisen, liian julkisen kaupungin.
Kovin monet tuntemattomat siellä
minut kaukaa levottomaksi sai,
kovin monet
mua hyvyydellä lahjoi, murulla kukin.
Ei kenkään, kenkään
koko hyvyyttä tuntenut, ei kenkään
sit’ yksin antaa tainnut kokonaan.
Kovin monen murene-hyvyys
minut levottomaksi sai.
Ma lujuudella vyötin mieleni, heit’ yhteisonneensa ma siunasin julkiseen, ma siunasin heitä ja läksin.
— Maja matala mäellä vilpoisella, siell’ asuu ainut hyvyys nyt. Kun riensi jo syysaurinko varhain vaipumaan, — nyt siunaan kapeaa ja neitseellistä vuodetta vain.
Kylät tuoksui . .
Kylät tuoksui, välkehti kaupungit, minä matkasin pois. Ne kaikki mun omani olleet ois, kylät kukkivat, helkkyvät kaupungit. Ne jätin, ne annoin pois.
Sitä kaduinko? — Minulle kalliimpaa oli aatoksen rauha, salomaa.
Yks sentään salainen kaiho jäi poveeni piilemään: ne silmät välkehti siellä niin lempeään —, se ääni helisi siellä, — se armaani olla vois…
Viel’ enkö sais kylät, kaupungit, jotk’ annoin pois…?
Karnevaaliyö.
Veriruskeat pilvet kulkee yli kaupungin verkalleen. Syli tyhjyyden kohta jo sulkee elon huumeisen, uupuneen, meri tuntematon yli rantain pian tummana tulvailee, sodan pauhun kanssaan kantain, johon sydämet raukenee.
Jo on hetkeni yksinäisin, jo on kaihottu, aikas sun! Elon maille yksinkö jäisin iäks aaveena kulkuhun —? Mana rauhansa kieltäis multa, jos en juhlien kuolla sais, jos en loppuun syömeni tulta olis hehkunut rinnallais!
Meren pisar.
(Hautalaulu.)
Meren pisar pienoinen, kotiis jälleen palaat. Lauluun suuren syvyyden yhtyä taas halaat, uskos jälleen uudistaa mereen kuuluvasi, meren rauhaa siunaavaa tuta tunnossasi.
Vielä uunna kimmeltäin nouset aaltoin yli. Yöstä unten lempeäin meren äidin-syli uuteen valoon nostaa sun, unten virvoittaman, heräät jälleen aamuhun elon aina saman.
Elämän kemut.
En kemujasi, isäntä Elämä, kiitä! Näin sameaksi viinis, en tippaakaan ma maistanut siitä. En kiitä, en myöskään soimaamaan pyri sua: min taisit, sen tarjosit kai.
Ja mun sieluni sentään ilonsa sai.
En viiniäs juonut, ja karkelo muu oli ahdasta mulle: sun viinittäs sieluni humaltuu, sen aatosten juhlaan ei kuolema tulle, ei harmaa päivä, ei päätös muu.
Minun maljani meri on ja aurinko ja kuu: ne jos sammuu, tyhjäks saa, saa murhe vierahaksi mulle!
Suurherra Grosphukselle.
Ken kunnialla kantavi hattuaan, hän kysyy vain, se pitääkö satehen, hän kerskaa vain: "on omani se hattu, — ja pää sen hatun alla!"
Ja milloin yhtä paljosta kerskaamaan sä pystyt, silloin nostan ma hatun sen, ja vannonpa: mun tunteeni se lausuvi täydellä kunnialla!
Eri Pegasoksilla.
Kun putoan, saan sietää pilkkas: "Pegasos heitti seljästään!" Niin varo, urho, oma nilkkas ja tyydy ruunaas säyseään, sen nouse silkkiloimi-selkään, kuin piltti tuoliin pehmeään, — vaan miesten sotiin et, mä pelkään, saa kuohilaallas sinäkään!
Tekopyhät runoilijat.
(Hölderlinin mukaan.)
Pois puhe jumalista, te pilkkaajat!
Teill’ äly on, ei uskoa aurinkoon,
ei salamain, ei merten herraan.
Kuollut on maa, kuka juhlis sitä?
— Ei hätää sentään, jumalat! Laulussa
kyll’ elää nimenne, vaikka hengetön,
ja suurta sanaa kun on tarvis,
muistetaan sinua, emo Luonto!
Miehiä.
Jopa johonkin jouduin, jopa jouduin ojasta allikkoon!
Pyryilmasta, ikävästä kadun aution, ilta-hämärän, pois piillä mielin, — maankiertäjä, käypäläinen joka paikassa, piillä mielin nyt iloon, ihmiskuhinaan.
Ja kestikutsut muistin ja valoon ja ihmiskuhinaan niin jouduin, — iloon en.
Vilu siell’ ei ollut: kuin kesällä kivinen kauppatori, jota paahtaa päivä, jota väet ja vankkurit rämistävät, — niin paahtui sieluni siellä.
Vakavaraiset miehet, — kun herrain puolella istuin —, vakavaraiset miehet, joill’ ei huomishuolta, joill’ ainut taakka ja tuska oli harmaa helppous virkatyön, — kuin alijumalat, kuin vaskeen valetut jumalkuvat he kaunistit kukin soppeaan. Ja yksikantaan putos lause painava lauseen jälkeen, kun vaskivaloksissa poreili aatos, tosin maatiaisaatos, mutta jalostettu: sit’ ei arkielämän sarkaa kyntämään he sonnustaneet, ei eteen yksilön huolten, pieneläjäin, kiertolaisten lailla, — ei, he vaskiaatoksensa kuin kotkankynnen kouristit yli huomenen ain uudenvuoden-takaisiin suur-velvoituksiin, kunniatehtäviin tueks yhteiskunnan kalliin; he profeetoivat vaaleista valtuuston, he pohtivat kirjanpitoa maistraatin ja hoitoa, tilejä rautatien: elon kauas eespäin he selville laskit.
Kuin kiskot rautaiset yltympäri aivoni, syömeni kiristyivät —. Kuin kimalaisten luo, kuin kimalaiskuhinaan mä siirryin, kun naisten puolelle eksyin. Oli helpoitus siellä sentään: suunvuoroa mun ei ottaa tarvinnut, "hm!", "jaa!", "oh ei!" ja naurahdus — ne riitti.
Oli outoa sielläkin ja sydän ontosti löi.
Mut tulipa, tulipa vihdoin suursydän Mies, täysikäinen ainut, Ihminen täysi: Sa saavuit, oi, Sa poika Marsin ja emo Maan, sydän tulta täynnä ja kylmänä pää; kelohonka, oi, iki-tuores sentään, sa tulla tuiskit vakavaraisten kansliasielujen keskeen.
Sydän laajeten, kiitollisna mä kätees tartuin, kuin vanhemman veljen käteen, sa painoit kättäni mun, kuin vertaises.
Jo värähtelivät hermoni tyynemmln.
Hyvin tunsit sinä myös, sinä myös viran harmauden, mut tiesit myös, mitä kestää miehen sydän, mitä inhoa, ikävää, ja sanoin kepein ja sielukkain löit leikiksi kaiken, mi ajuas kirkasta kihelmöi; ja puhki elomme paiseet puhuit kiihkotta, hymyillen. — Ja sentään, sentään et kieltänyt myötätuntoas yhteiseloon.
Ja herrain puolella hyvin elon realiteettejä hallitsi visu pääs: hyvin tunsit maistraatit, rautatiet, — Maan poika, maan kamaralla tyynnä seisoit. Eik’ ollut "Matti taskussa" sullakaan: veros tänäkin vuonna jo maksoit, — siis valtuustoon olet (ikävä sulle!) mahdollinen!
— Jopa Mars, sotijalo, myös sinuss’ ylensi päätään. Sanan syttävän sattumalta joku peruukki lausui, kun olit siirtänyt puheen ihmiskuntoon, — joku lausui: "Napoleon, oli kumma mies se, kumma sydänkin hällä: se harvempaan kuin normaali-ihmisen löi, vain neljäkymmentä kertaa joskus, niin väitetään." — "Veli, kuules", sa nousit, kuuman-kylmänä loisti jalo katsantosi, "kun minä vihastun, yhä harvenee mun syömeni tahti ja vihdoin vakaantuu, kun kahta alemp’ on sen lyöntien luku kuin tuo Napoleonista mainittu: on korkeimmillaan vihani silloin, vaan verkkaisimmat vereni mainingit." — Kaks sormea kellotaskussa, näytit sa valmiilta kokeeseen.
Mut uskoimmehan, uskoimme sanaas kaikki ja luotimme syömes ylpeän kuntoon, ja kokeesta säästyit sinä — ja me.
Ja hyvin huomasin: vihastukseen ei kokouneet sinä iltana veres, — hyvin pulputti syömes, lauloi suus, ja äänesi milloin syvänä kumpus ja milloin hopeisna heläjöi, ain aineitten mukaan: sa toisella äänellä haastoit reaalioita ja toisella estetiikkaa — ja kunniaa "musikaalisen puheäänen" hyvin julisti puhees ja puheesi soinnutus.
"Mist’ ikävä hälle konsaan? Mies moinen", mietin, "mies moinen kotonaan on kaikkialla!"
Ja niinkuin kotiis vain sä pesit kimalaiskuhinaan, mist’ aina muut, jöröt, paeta pyysi. Sa kukkona nostit helttasi keskellä naisten, — sait, saitpas näyttää syömesi ylemmyyttä: "Mitä arkoa niitä?" tuumit. "Kuta taajemmin he mua ympäröi, sit’ on kotoisempi mun olla." Ja sielläpä oikein helkkyi suus ja pul-pul-pulputti syömes.
— Kaks sormea kellotaskussa, mielin jo valtimos tahtia tietää.
Mut näinhän: Suursydän, voittaja olit, oi voittaja elomme ikävän, ja kotoista sun oli olla, miss’ olitkin.
— Mut eikö, mut eikö liian kotoista sentään?
Kun kukuit, nyökit parvessa naisten noin, ma katsoin kauas: vuodet vierii ja päivä päivältä ehtii iltaan, ain ikituores, samana saavut sa, ja sama voitto vartoo sua, ain yhtä varma ja ikäväsi pois ain yhtä viihdyttävä…
Oi syömes sankaruutta, voittaja, oi!
— —
Pyryilmassa illan pitkän
ei ihmisääntä,
ei kaikua ihmisaskelen,
vain tuuli tummana soi,
se kutsuu, hyväilee, se ohjaa
pois mua, kotiini — kaikkialle.
Nälkämaan lapsi.
Hyvin ruokki pettu sinut osaas suureen. Et nöyrtyä taida sen alttarin juureen,
mesileipiä onnen mi nälkähäs jakaa; — kuin ravittu kaarrat väen kärkkyvän takaa.
Elon almuja hymyin
nyt hylkiä jaksat,
petun karvaan kerta
kuin ruhtinas maksat,
kun taivaat lankee sun jalkojes juureen ja taattosi kutsuu sinut osaas suureen.
Työn ballaadi.
(Paavo Cajanderin muistoksi.)
Mies nuori valtameren nähdä sai. Niin suuri oli arki, sunnuntai sen äärillä, niin ylväät riemut sen ja tuimat sydäntuskat syvyyden.
Mies nuori muisti kodin rannat, veet.
Ei siellä kultahaahdet keinuneet,
soi ilo yksin iltaan autioon
ja murhe piili metsän pimentoon.
Niin rakkaat sentään mykät rannat nuo!
Ne pyys: "Sä laulut lauhat meille suo!"
Se pyyntö myös ol’ oman sydämen,
vaan mieli kutoi kaukomiettehen:
"Ken meren aarteet, laulut meille tois —?
Ken kultahaahtein väylät kanavois —?
Se kerran tehtävä on, arkityö.
Eloa konsaan kalliimmin en myö!
Mä teen sen. Sisimpääni piiloitan
runoni parhaan lailla simpukan,
sen sieltä elon pyhäpäivä saa
työviikon jälkeen kerran kirvoittaa."
Hän teki työn. Hän väylät kanavoi,
hän valtameren haahdet meille toi.
Vain harvoin lausui sanat vakaisat,
muut antoi laulut runsaat, lauhemmat.
Ja oman ylvään laulun sunnuntai
se siirtyi, siirtyi, unhoittua sai.
Ja ehti päätöspäivä pitkän työn
ja siirsi palkan rauhaan iki-yön.
On kuoloon saakka vaiti vakaa suu.
Vain kyynel luomen alta pusertuu.
Vain kyynel? — Runohelmi kallehin:
työn uskollisen laulu ainoisin.
Taruvuori.
(Kirjoitettu Oulun koulujuhlaan v. 1911.)
Lapsonen laajain metsien kutsun kumman saa luokse vuoren hiljaisen, tumman, paatisen portin taa. Lapsonen rantain laakeata etsii tietä unelmain kautta kallioseinäin mykkäin, rinnan arkaa tuntoa sykkäin.
Portti paatinen avautuu, ääneti, verkalleen. Aukee labyrintin suu peittyy piilohon hämyiseen Sfinksi, elämän arvoitus, niinkuin sammunut huokaus, kuolleen tuijotus haudan taaksi, kaipuu, laantunut ainiaaksi.
Käy ohi etsijän pienen tie, Sfinksiä silmä ei nää. "Tuollahan kai satulinnat lie, aarreluolat jo sinertää! Tuollahan varjossa palmupuun nauttivi rauhaa illansuun sankarijoukko, mi jättien maasta palaa taistosta voitokkaasta!"
Harhat haihtuvat. Lapsonen käy vuoreen kauemmas. Auringon silmä ei sinne näy. "Manaan lähditkö, laps, kotoas!" Kiveen leikatut kirjaimet, outoin aikojen piirrokset, himmeät näyt ja kuvahaaveet seinistä katsoo kuin kalman aaveet.
Mut ei kuolleet ne olleetkaan aikojen piirrokset nuo. Hiljaa saavat ne liikkumaan, lapsen käydessä niiden luo, hehkuun syttyvät hiljaiseen, soivat värjyvän säveleen sielun kaihosta polttavasta, etsintäriemusta uljahasta.
Sielujen yksin-harhailut lapsonen kuulla saa, jättien tuimat taistelut aikojen yöstä kangastaa. Kuin sadun urhot uljaimmat hengen sankarit sotivat, tyynemmin iskien iskun täyden, hiljaisempina hautaan käyden.
Ah, satulinnaan jouduithan, lapsonen, kuitenkin, näät kiven kuolleen hehkuvan kaipuun valoin sinisin, näät salaluolien aartehet, — tutkivan sielun syvyydet; kuulet sodan ja rauhan soiton, kuin sävelkuiskeet maailman loiton.
Tien läpi ihmissielun näin kerran käytyäs, hartahampana eloon päin jatkat etsijän-retkeäs, kuulet rinnasta kallion kutsut pyhät auringon, saat elon hurman ja uskalluksen silmistä sfinksin, Arvoituksen.
Kuolinrippi.