KULKURIN KESÄLAULUJA.
1.
Rauhallisna maa-emo hengittää, kastehelmet vielä sen kutreissa välkkyy, päivänvaloon kukkaset heräjää, lehdikoissa lintujen riemu helkkyy. Murhein ei, kuin ihmisen lapsi vaan, uuden päivän koittohon luonto herää; parmahilla maa-emon voimakkaan luottavaisna tekevi vilja terää.
Rauhas suo ja voimasi loputon, Emo suuri, kaikille lapsillesi; yksin harhaten ken uupunut on, hänet johda luo elon-lähtehesi! Murhe päivän mennehen, tulevan muuta luomisriemuksi kirkkahaksi, aatos kolkko syksyn ja kuoleman elon onnen tunnoksi valkeaksi!
2.
Kukkastuoksu, linnunlaulu, sini taivahan, aamunkaste hopeainen nurmen kukkivan, hymy neitoshuulten, säihke silmäin lempeäin, riemu aaltoin leikkiväin soittaessa tuulten: — taivas suopi lohtuaan kulkijalle korpimaan, toivon jättämälle. Valonsäde pienoisin saapi arvon kallihin, kun se unhotusta tuo, sovituksen-toivon suo yöhön nääntyvälle. Kukkastuoksu, linnunlaulu, hymy neitosen — armolahjat taivahiset lohduks' sydämen ken vaan talven yli jaksoi syömen kaipuun säilyttäin, sille murheen, vaivan maksoi suvi armorikas näin.
3.
Perinnökseni vaikka ma murheen ja vaivan ja puuttehen sainkin vainen, isä mulla on kuitenkin armias aivan, isä taivahainen. Taas pitoja pitää hän lapsellensa, mi talven maasta kotihin palaa, ja ehtymättömän rakkautensa hänen ylitsensä hän siunaten valaa.
Ilomielin nyt käyn Isän armopöytään ja murhetta muista en lainkaan. Ja joskin ma köyhäksi syksyllä löytään, miten paljon sainkaan ma taattoni voimaa, sen tunnen silloin ja unhotan synkeän kurjuuteni, ja muistelen, kuin suvi-aamuin, -illoin elononnesta riemuiten löi sydämeni.
Olen nyt kuin ruhtinas merten, maitten ja valmis taistoon ja voittoon, ja vertainen oon minä maan kuninkaitten. Nyt ilmojen soittoon sävel liittyvi syömeni huoleton, vapaa ja rintani täyttyvi kiitoksesta: joka hetkihän uusia viestejä tapaa mun sieluni taivahan rakkaudesta.
4.
Kieltää, ihminen, kyllin sait itseäs korven teillä, onnen kielsivät korven lait, murheen kyyneleillä leipääs kostutit katkeraa, tomuun, voimaton vaivuit, kättä suutelit sortavaa, nöyrtyen alla sen taivuit.
Poissa, poissa nyt ompi syy kalpean kieltäymyksen! Ilman hinnatta nyt elo myy runsahan tyydytyksen janoon, nälkähän sydämes. Ihminen, aikas on tullut! Käytä nyt elon-oikeutes, — luopuvat siitä vain hullut!
Hyvyys kaikki, min eessäs näät, vain sua varten luotiin, sulle kypsyvät tähkäpäät, sulle myös sydän suotiin, jolta et riemua kieltää saa paastoten, korpeen käyden, onnestansa kun tarjoo maa sulle myös osas täyden.
Nöyrtyä vieläkin kyllin saat, ihminen, maahan saakka; kun taas saapuvat korven maat, täysi on murhees taakka. Tänään aika on nautinnon, onnen-kylvö jo niitä, tänään taivasta, huoleton, elonlahjasta kiitä!