ENS ILTA HEINÄKUUN…
[Vaillinainen. Julk. huom.]
Ens ilta heinäkuun. Ruis tekee terää, peruna vartta vain, mut aikoo kukkaa. Yökasteen niitty keltanoihin kerää, ja kaalimaani — sata taimirukkaa, joist' eloon ehkä neljäsosa jää… — kuin korviansa salaa ylentää.
Ma siunaan niitä — siunaan niitä syyttäin syypäät on iloihini, itkuihini ne tähkät, varret, taimet — ikävyyttäin ne illoin ruokkii, kuinka aamuihini ne lapsen ilomieltä lainaakin.
Ja nyt sen tajuan: nyt nousee hiljaa maan tunteet juuriin, varsiin, teriin maasta, öin keinuttaa ne vaikenevaa viljaa, — ei päivin tähkät salaisuuttaan haasta, ma vasta verissäni tunsin vain: maan tuskan myös maan hedelmistä sain.
Ja näen, kuulen nyt: nyt tuska suurin paraisiin varsiin, taimiin nousee tuolla, ne imee vahvoin, vahvenevin juurin, ne vettä vaatii, saa — ei saa ne kuolla, mun kasvattini, — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — —
Maan kipein murhe — noin se tähkät täyttää mun varalleni, kallis kipusisar, — — — — — — — — — — — — — — — — —