TEPPO TYHJÄNEN.
Isä, hatara nuttu ol' eloni tää, se kylmän pitää, ei lämpimää, ja ainut antis oli nuttu tää.
Ylen hajallansa sen päällys on, ja tasku puhki ja pohjaton, — paha sinne säästää mun mitään on.
Isä, käskevät paikata
nuttua mun…
Ah, paikkuutyöhönkö
poikas sun —!
Ja jok'ainut tilkku
tulis kerjätä mun…
Ja nuttu paikaten pahenis vain —. Ei, sellaisna kannan kuin sulta sen sain — ja ihmiskummana kuljen vain,
kunis poliisi Kuolema tulee ja vie, — käsipuolessani hän piankin lie, — minut oljille korjaa, nutun nurkkaan vie.
— Mut aamuna uunna puvun uuden saan. Ken verhoa vanhaa nyt paikkaamaan, kun kohta uuden, Isä, sulta saan!