I
Mustalaisakka Riitta Hagertin viime käynnin jälkeen oli palstatilallisen Matti Pellonpään elämässä tapahtunut outo käänne. Kuin maailmanloppua odottaen hän kesken kesäkiirettä jätti miltei kaiken työnteon ja huolenpidon talon asioista vaimonsa ja lastensa haltuun. Itse hän istui tuntikausia kädet ristissä ja tuijotti milloin lattiaan, milloin kellon tauluun, synkkänä tarkaten osoittimien hidasta kiertokulkua. Siitä asemastaan hän saattoi äkkiä ponnahtaa seisaalle ja huitaista kiivaasti käsiänsä kuin karkoittaakseen luotansa jotakin vastenmielistä tai lausuakseen: turhaa lorua!
Oli taas hetken aikaa melkein entisensä, raatoi työtä kuin orja, mutta lamautui pian jälleen, istuskeli vähän paikassaan tai käveli rauhatonna metsissä ja kartanolla. Ajoittain Matin valtasi peloittava raivonpuuska, ikäänkuin hän olisi tahtonut taistella näkymättömiä voimia vastaan, mutta samassa heilahti tunne niin kauas hellyyden äärimmäisille rajoille, että hän kyynelsilmin halaili kissaa, koiraa ja muitakin kotieläimiä.
Vastoin entisiä tapojansa Matti ajaa körötti kirkkoon joka sunnuntai. Ei viinan pisaraa mennyt enää hänen kurkustansa alas eikä ainoatakaan kirosanaa kuultu hänen huuliltansa. Hänen kamarinsa pöydälle ilmestyi rinnan raamattu ja almanakka. Edellistä hän luki ääneen, että muutkin kuulisivat, jälkimmäisestä näytti laskevan vuorokausien lukua. Alkaen kuluvasta päivästä hän siirsi sormeansa eteenpäin rappu rapulta, kuiskaten samalla yhä ylenevän lukusanan, kunnes vihdoin ikäänkuin viimeiselle puolapuulle päästen iski sormensa johonkin salaperäiseen kohtaan almanakan lehdellä, hokien puoliääneen: kello kaksitoista, kello kaksitoista…! Näytti siltä, että samalla kun hänen lukemisensa taival raamatussa päivä päivältä piteni, se almanakassa aina askelen lyheni.
Kun Matilta itseltänsä ei saatu urkituksi tiedon muruakaan hänen merkillisen muuttumisensa aiheuttajasta, kun hänen ajatuskykynsä tuntui jotenkin selvältä eikä liioin huomattu hänessä ruumiillista sairautta, arveltiin syyn olevan syvemmällä: joku raskas rikos, joku salainen synti sydäntä painamassa. Unennäkijän avulla rohkeni emäntä vihdoin etsiä henkien maailmasta avainta miehensä sydämen lukittuun kammioon. Mutta ainoastaan sen verran raotettiin unennäkijällekin salaisuuden ovea, että hän saattoi selvästi nähdä vain »mustan akan». Hänelle oli kyllä näytetty paljon muutakin, merkillistä, mutta oli käynyt niin, että kun hän aamulla avasi silmänsä näkyvälle maailmalle, oli laskeutunut kuin sumu sen näkymättömän eteen, josta hämärästi häämötti muistiin vain autio tupa ja jokin silitysrautaa muistuttava esine.
Salamana välähti emännän mieleen, että Matin elämä oli tullut toisenlaiseksi heti mustalais-Riitan käynnin jälkeen. Näillä kahdella seikalla täytyi siis olla jotakin keskinäistä yhteyttä. Mutta mitähän se voisi olla? Mahdollisesti on isäntä loukannut ylpeää, pelättyä noita-akkaa ja tämä kostoksi siitä syytänyt hänen sieluunsa koko mustalaissydämensä synkät kirot; tai hän on luikertanut viekkaana käärmeenä ja houkutellut uhrinsa ottamaan taikapullosta turmion ryypyn. Mutta kun emäntä muisteli tarkemmin Riitan lähtöä talosta, ei tällainen johtopäätös tuntunut oikeutetulta. Hyvästellessään mustalainen oli kaksin käsin pusertanut pitkään ja lämpimästi isännän kättä, katsonut häneen kummallisesti, niinkuin sellaiseen, jota ei enää saa nähdä, ja — niin uskomattomalta kuin tuntuikin — mummon pikimustista silmistä oli tipahtanut kyyneliä maantien hiekkaan. Niin ei menettele se, joka vihassa eroaa.
Lisäksi: mitä merkitsivät autio tupa ja silitysrauta?
Loppujen lopuksi näkijän uni loi hämäryyteen pikemmin pimeyttä kuin valoa.
* * * * *
Kuta pitemmälle aika kului, sitä arvoituksellisemmaksi muuttui Matti. Kerran hän teki kaupunginmatkan, mutta kukaan ei saanut tietää, millä asioilla hän siellä liikkui. Eräänä päivänä hän toi kotiinsa kirjoitusmiehen, luovutti kirjallisesti talonsa vanhimmalle pojalleen, määräsi perintöosuudet nuoremmille lapsilleen ja elinkautisen eläkkeen vaimollensa. Kun kirjantekijä kummeksien kysyi, eikö isäntä itsellensä mitään eläkettä vaadikaan, vastasi tämä, että on olemassa toiset kirjat, joissa hänen eläkkeestänsä on huoli pidetty.
Paria päivää myöhemmin Matti valjasti hevosen ja lähti ajamaan kirkolle päin, ilmoittamatta tälläkään kertaa matkastansa muuta kuin sen, että hän saattaa palata kotiin vasta illalla.
Päästyään perille pappilaan hän astui rovastin virkahuoneeseen ja ilmoitti haluavansa nauttia herranehtoollista nyt heti.
Rovasti katsoi hetken aikaa ääneti tulijaa ja sanoi sitten:
»Minulla ei ole mitään sitä pyyntöänne vastaan. Mutta kun meillä on nyt torstai ja ensi sunnuntaina on kirkossa yhteinen rippi, niin ettekö voisi odottaa muutamaa päivää ja nauttia ehtoollista yhdessä seurakunnan kanssa?»
»Minä tiedän ehkä paremmin kuin kukaan muu, että tänään on torstai ja huomenna perjantai. Tiedän myöskin sen, että ensi pyhänä on kirkossa yhteinen rippi ja ehtoollinen, mutta minulla ei ole aikaa odottaa niin kauan», sanoi Matti.
»Teillä on kaiketi jokin painava syy, joka kiirehtii?» kysyi rovasti.
»On — painava kuin vuori.»
Rovastin ääni muuttui virallisen juhlalliseksi:
»Jumalan palvelijana ja kuolemattoman sielunne autuuden nimessä minä kysyn: mikä se on?»
»Se on se, että minä huomenna, perjantaina, kellonkahtatoista lyödessä eroan tästä elämästä.»
Hänen täytyi pitää pieni väliaika ennenkuin jaksoi jatkaa:
»Kun on edessä näin pitkä matka, olisi eväät tarpeen, ja rovasti ymmärtää nyt, että minä en enää ensi sunnuntaina tarvitse muuta kuin multaa.»
Joku toinen olisi ehkä hymyillyt Matin vastaukselle, mutta rovasti oli ollut monen kuolinvuoteen ääressä ja nähnyt enemmän kuin moni muu. Hän katsoi kiinteästi Mattia silmiin, sitten miettivästi jonnekin toisaalle. Oliko tuo mies, jonka silmistä iankaikkisuus näytti kurkistavan kuin akkunoista, henkisesti raajarikko, taikauskon pimennoissa kituva kahlevanki — vai oliko hän kenties yksi niitä harvoja, joille jo armon ajassa on kohotettu kuoleman esirippua ja sallittu silmätä sellaista, mikä muilta on salattua.
»Oletteko ruumiillisesti terve?» kysyi rovasti vihdoin.
»En voi sanoa, olenko terve vai sairas, mutta kaupungin lääkäri, jolla vartavasten kävin itseäni tutkituttamassa, ilmoitti, että kaikki on niinkuin ollakin pitää.»
»Sydän myös?»
»Sydän käy kuin ronomeetteri, sanoi tohtori.»
»Hm… Ettehän aikone tehdä itsellenne väkivaltaa?» jatkoi rovasti epäluuloisena.
»Väkivaltaa… Olen käsitellyt köysiä elämäni iän, ja jos minulla olisi itsemurhan aikeet, niin minun ei olisi tarvinnut tulla rovastilta kysymään neuvoa, miten silmukka tehdään», vastasi Matti loukkaantuneena.
»No, mistä lähteistä olette saanut tietää kuolinhetkenne niin minuutilleen?»
»On ennustettu.»
»Kuka on ennustanut?»
»Mustalainen — Riitta Haakertiksi sitä sanotaan.»
»Vai niin…! Minä olen kuullut siitä naisesta paljonkin, vaikken ole häntä ikinä nähnyt, sillä se ihminen kiertää kirkkoa ja pelkää pappia kuin rienaaja ristiä. Ja jos tuo pimeyden palvelija olisi syntynyt muutamaa sataa vuotta aiemmin, olisi hän päättänyt päivänsä polttoroviolla. 'Kirjoistaanko' hän katsoi vai kämmenestäkö löysi elämänne rajapyykin?» kysyi rovasti ankarana.
»Sitä en tiedä mistä, mutta sen tiedän, että toisen oli sanat mustalaisen suussa. Ja eikös ole yhdentekevää, vaikka ne olisi koira korvaani haukkunut, kun vain on totta haukkunut. Onhan aasikin…»
»Kyllä: onhan aasikin puhunut totuuden sanoja, mutta kuka takaa, että mustalainen on tehnyt samoin?»
Matti taputti kädellä vasemmalle puolen rintaansa:
»Täällä on takaaja.»
»Jos siellä lienee.»
»On — on itsellänikin sellainen tunne ja vaikutus.»
Kyselemättä enempää asioita, joista ei voinut selvyyttä saada, rovasti puki virkamerkit yllensä ja nosti vihkipallin keskelle kamarin lattiaa. Kun Matti viittauksen saatuaan polvistui sille, tapahtui se niin raskaasti kuin isketty teuras olisi lysähtänyt lattialle polvilleen. Rovasti ryhtyi nyt valmistamaan rippivierasta pyhälle aterialle. Suljetuin silmin ja painunein päin Matti kuuli jostakin yläpuoleltansa putoilevan sanoja kuin pilvistä ikään, väliin villana liihoittelevina lumihiutaleina, vähin ukkosen säestämänä rankkana raesateena. Joka syntikuuron jälkeen Matin pää painui entistä alemmaksi, niinkuin painuu hennon puun latva talvella yhä kasvavan lumitaakan alla.
Kun laki ja evankeliumi olivat, näin vuorotelleet jonkun aikaa, löi kuin salvan Matin aistien eteen, niin että hän enää vain puolella korvalla kuuli, mitä rovasti puhui. Lämpimänä kesätuulena leyhähti kaukainen muisto hänen olentonsa lävitse, pyyhkäisten hartioilta kolmekymmentä vuotta, niinkuin niitä ei olisi ollutkaan. Ei ole enää torstai, vaan lauantai. Hän on tässä samassa kamarissa näinikään pallille polvistuneena, pappi edessänsä ja Eeva-Loviisa rinnallansa nuorena ja rakkautta hehkuvana, kruunu päässä.
Sitten katosi Eeva-Loviisa yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin ja punaiselle sametille polvistui joku toinen. Matti pusersi silmiänsä lujemmin kiinni nähdäksensä paremmin, kuka se tuntematon tulija oli. Mutta hän ei saanut syntymään selviä piirteitä, ainoastaan jotakin epämääräisen mustaa ja kalpeaa, jonka läheisyys huokui kylmää kuin jäävuoren henkäys, niin että Matin ruumis ja sielu alkoi väristä.
Tämän havaittuansa rovasti ajatteli, että sana on jo tehnyt tehtävänsä, nostanut lämmön kiehumapisteeseen ja ripitettävä tarpeeksi kypsynyt sakramentin osallisuuteen. Antaessaan leipää ja viiniä hänen täytyi hiukan kohottaa Matin päätä leuan alta, niinkuin tehdään heikolle sairaalle lääkettä annettaessa, minkä jälkeen se jälleen tahdottomana nuokahti alas. Hetkistä myöhemmin Matti tunsi rovastin käden laskeutuvan hiljaa päänsä päälle ja kuuli sanoja niin hartaasti lausuttuja, kuin hänen iäinen autuutensa olisi riippunut niiden varassa:
»Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri kätkeköön sinun ruumiis ja sielus iankaikkiseen elämään. Amen.»
Matin kohottua vaivoin seisaalle rovasti ojensi hänelle vihkipallin yli oikean kätensä, pitäen yhä ehtoolliskalkkia vasemmassa, ja lausui kuin jäähyväisiksi:
»Minä en tiedä, miten asia on, eikä se ole tarpeellistakaan tietää. Täyttyköön ennustus tai jääköön tällä kertaa täyttymättä, kerran se kuitenkin toteutuu. Joka tapauksessa on teille huominen päivä pitkä perjantai. Muuta neuvoa en osaa antaa kuin kehoittaa teitä turvautumaan Häneen, joka on jo läpikäynyt oman pitkänperjantainsa… Jumalan haltuun.»
»Jumalan haltuun.»