PETÄJÄN KOSTO
Vanhahko mies, kirves kainalossa, kävelee verkkaan honkia kasvavaa kangasmaata, kohottaen väliin katseensa pilviä pitelevien petäjien latvoihin, väliin kietaisten kätensä paksuimpien runkojen ympäri niin autuaallisen näköisenä kuin rakastunut nuorukainen armaansa vyötäisille. Kappaleen matkaa miehen jäljessä seuraa alun toisella kymmenellä oleva poika, mäjäytellen nuijallansa kelohonkien kyhmyisiin kylkiin ja jääden lyöntiasentoonsa hajasäärin kuuntelemaan, kuinka onton sydämen kumea jymähdys mahtavana raikuna kiirii kevätillan hiljaisuudessa mäeltä mäelle, lymyten jonnekin kaukaisen vuoren taakse.
Hiirolan talon isäntä Pasiljus on tavanmukaisella kävelyllään »aarniometsissänsä». Ennen on Pasiljus kulkenut näillä retkillään yksin, melkein salaa, mutta tällä kertaa hän on ottanut poikansa mukaan; sillä onpa jo aika istuttaa Hiirolan isännänjatkon päähän ja sydämeen talon ikivanhoja oppeja ja perintätapoja.
»Hei, Olavi, tuleppa tänne», huusi hän poikaansa, istuutuen mättäälle täyttämään piippuansa.
Pojan tultua hän osoitti piippunsa varrella erästä petäjää, joka siinä lähinnä kohotti latvaansa yli muun metsän, kysyen:
»Osaatko sanoa, Olavi, kuinka pitkä tuo jättiläinen on?»
»Osaan kyllä, kun kaadetaan puu», vastasi poika.
»Kaadetaan!»
»Niin, että voin mitata. Ja kaatuessaan se niin hauskasti parahtaa ja latva humahtaa.»
Isä tuli ikäänkuin murheelliseksi näistä poikansa sanoista.
»Hauskasti, sanot sinä. Minusta se parahdus on kuin kuolevan rinnan viimeinen korahdus. Ei, Olavi, ei tätä petäjää eikä näitä sen tovereitakaan kaadeta ainakaan niin kauan kuin minun peukaloni liikkuu.»
»Mitäs varten isä sitten kirvestä mukanansa kuljettaa?»
»Otan sen kainalooni vain näkeeksi ja irvihampaitten silmien lumeeksi. Olihan Keikkalan vanha vaari aikoinaan rakastunut kirveeseensä niin, ettei hennonut luopua siitä koskaan, vaan kuljetti sitä mukanaan kirkkomatkoillaankin, kesällä kärryjensä, talvella rekensä pohjalla. Mutta eikö siellä kansakoulussa ole opetettu mittaamaan seisovia puita?»
»Ei ole opetettu?»
»Hehe…! Vai ei… vai ei tunneta kouluissa sitä viisautta», naurahti Pasiljus kuin hyvillään. »Minä täällä metsissä kävellessäni tuollaisia isoja aarnioita joskus huvikseni mittailen ja voinhan tässä aikaa ollessa sen taitoni sinullekin opettaa, niinkuin isävainajani on sen aikoinaan minulle opettanut. Rouhaiseppas tuolta metsästä joku sormenpaksuinen puu mittakepiksi… Top! Ei sitä, tuoretta. Onhan siinä vieressä kuivakin räippä.»
Hän teki hiukan yli sylen mittaisen kepin, teroitti sen molemmat päät ja iski maahan pystyyn melkoisen matkan päähän mitattavasta puusta. Oikaisihe sitten Olavin suureksi huviksi maahan selälleen, jalkapohjat puuta kohti mittakeppiä vasten, ja suuntasi katseensa kiinteästi kepin kärkeen. Hetkisen tähtäiltyään hän siirsi keppiä hiukan edemmäksi, uudistaen äskeisen menettelynsä, mutta vasta kolmannella siirrolla hän onnistui löytämään etsimänsä pisteen. Vasen silmä kiinteästi ummessa, oikean tuijottaessa terävästi kepin kärkeen, Pasiljus kanervikossa selällään maaten piti pienen luennon ainoalle kuulijalleen.
»Hehe… vai ei seiso kirjoissa tätä viisautta. No, kun tahdot tietää seisovan puun pituuden, niin tee samoin kuin näit minun tässä tekevän. Ota runsaan sylen mittainen keppi, lyö se maahan pystyyn ja asetu näinikään selällesi, niin että silmäsi on kolmen kyynärän päässä kepistä. Koeta sitten siirtelemällä saada keppi sille etäisyydelle, että sen kärki, silmäsi ja puun latvahuippu ovat samassa suorassa viivassa. Pane lopuksi merkki silmiesi kohdalle — niinkuin minä nyt tämän tulitikkurasian.»
Pasiljus kohoutui seisoalleen.
»Mittaappas nyt sylikepillä matka puun juuresta tähän tulitikkurasiaan.»
»Kuusitoista syltä», sanoi Olavi mittauksen tehtyään.
»Niin, poikaseni, kuusitoista syltä ja vielä pari korttelia ylikin.
Uskotko, että puu on juuri niin pitkä?»
»En usko», tokaisi poika, toivoen vastaväitteellään saavansa taivutetuksi isän kaatamaan petäjän.
Pasiljus hiukan tulistui.
»Et usko! Etkö usko sitäkään, että minä uskaltaisin seistä tässä tulitikkurasian kohdalla saamatta karvan vahinkoa, vaikka puu kaadettaisiin suoraan minua kohti?»
»En usko — ennen kuin näen», väitti Olavi yhä.
Isä huomasi ajautuneensa vaikeaan umpikujaan. Hän katsoi säälivästi puuta, silmäili hyväksyvästi poikaansa.
»Olet oikeassa», sanoi hän vihdoin. »Siinä olet kaltaiseni, että näissä maallisissa et usko muuta kuin sen, minkä silmin näet ja korvin kuulet. — En minäkään muuta usko.»
Hän riisui takkinsa, otti kirveensä ja käveli kirvelevin sydämin hongan juurelle. Lastut lentelivät, metsä raikui. Hakattuaan petäjän niin ohuelle, että se hädin tuskin pysyi pystyssä, ojensi isä kirveen pojallensa ja alkoi hitaasti poistua hongan luota, seisahti epäröivänä hetkiseksi, kuin aikoisi pyörtää takaisin, mutta jatkoi taas päättävästi kulkuansa, pysähtyen merkkinsä kohdalle, kasvot puuta kohti. Seisten siinä juhlallisen vakavana kuin tuomittu hän näytti silmillään mittaavan vuoroin petäjän pituutta, vuoroin puun ja seisomapaikkansa välimatkaa. Otti askeleen sylikeppiä kohti, kuin aikoisi tarkistaa äskeistä mittaustansa, mutta huomatessaan Olavin kasvoilla ilkamoivan hymyn jätti sen kuitenkin tekemättä. Pyyhkäistyään lopuksi paitansa hihalla hikeä otsaltansa hän sanoi pojalleen värähtävällä äänellä:
»Annahan nyt petäjälle viimeiset iskut.»
»Mutta jos puu ei kaadukaan sinne päin», epäili Olavi.
»Täh-änne se kaatuu, hakkuupykälä on alempana tältä puolen… ja voithan kädelläsi hiukan auttaa. Varo lyömästä kirveellä jalkaasi, äläkä anna puun tyven kolhaista rintaasi, jos se kaatuessaan sattuisi hyppäämään ka-kannoltaan», varoitti Pasiljus poikaansa hiukan sammaltaen.
»Kyllä minä tyven hoidan, isä pitää vain huolen latvasta», sanoi Olavi miehekkäästi.
Vähän aikaa hakata nirhattuaan hän työnsi käsin puuta. Se horjahti kuin kaatuakseen, ja tyvessä hiukan narahti. Samassa näkyi isä horjahtavan taaksepäin, puskevan molemmat kätensä kuin suojaksi eteensä ja kuului hätäisesti älähtävän: »Älä heleh…!» Hongan huojuessa kahtaanne kuin tunnustellen, minne päin lähtisi kaatumaan, näkyi isä vaistomaisesti huojuvan samassa tahdissa ja pysähtyvän vasta, kun puukin seisahtui.. Sitten hän viittasi kädellä pojalleen ja saneli kuin kuoleva viimeistä tahtoansa:
»Jos niinkuin sattuisi — sitä kun tämä ihminen ei tiedä, mikä hetki on viimeinen — niin kaiken varalta sanon sinulle, Olavi, että kun aikanasi tulet Hiirolan isännäksi, niin säästä — metsiä, rahaa, viljaa, kaikkea. Älä anna kenellekään lainaksi mitään ilman pätevää takuuta. Ja köyhää älä nai.»
Sen sanottuaan hän jälleen käden viittauksella antoi pojalleen luvan jatkaa keskeytynyttä työtänsä. Pian alkoikin petäjä Olavin melkein huomaamatta kallistua tarkoitettuun suuntaan. Kuin näkymättömän käden työntämänä nojautui isä selkäkenoon, kasvojen huomattavasti kalvetessa.
Aluksi näytti hetkisen kuin isä hermostuneesti haparoisi käsiänsä ristiin, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän hujauttikin sylensä levälleen, samalla kyykistyen kuin odottaisi iskua päähänsä tai valmistautuisi nopeaan syrjähyppyyn.
»Leipä — unohtui!» kuului vielä viime hetkessä Olavin korviin isän hätäinen huudahdus ja sen välittömänä jatkona tuulispään tapainen humahdus, kipeä rääkäisy puun tyvessä, kangasta vapisuttava voimakas rysähdys — kuoleman hiljaisuus.
Hetkistä myöhemmin Olavin kiireisiä juoksuaskelia.
»Isä.»
Jostakin etäämpää kuului käen kukuntaa ja palokärjen kimeä kirkaisu.
»Isä!»
Käen kukuntaan sekautui nyt lähempää tikan koputusta kuivan hongan kylkeen.
»Isä!!»
»Hä-häh!» kähähti vihdoin petäjän oksien alta.
»Tarvitseeko isä apua?»
»Apua?… Missäs minä — kuka puhuu?… Aha!… Ehkä minä tästä — ominkin avuin… Longotahan sentään tuota isointa oksaa ronkkani päältä, että pääsen kääntymään… Siihen viisiin … Kas niin!»
Kömmittyään vaivoin petäjän latvuksen alta Pasiljus katseli ympärilleen, niinkuin ei olisi oikein selvillä, missä hän oli ja mitä oli tapahtunut.
»Koskiko isään kovastikin?» kysyi Olavi.
Karttaen poikansa katsetta Pasiljus paineli kädellä lantiotaan.
»Älä itke, älähän itke — ei tainnut sentään luunvikaa tulla.»
Hän vilkaisi kuin varkain olkansa yli petäjään, jonka latva oli huiskahtanut hyvän sylen mitan hänen merkkinsä ulkopuolelle, ja alkoi hiukan onnahtaen poistua turmion paikalta.
»Takki!» huomautti Olavi.
Näköjään vaistomaisesti otti isä petäjän kannon luota takkinsa ja kirveensä ja silmien katseen muistuttaessa unissakulkijaa lähti taas etenemään poispäin. Mutta hän ei ehtinyt vielä pitkällekään, kun Olavi jälleen älysi huomauttaa:
»Lakki!»
»Lakki?»
Pasiljus kahmaisi kourin rytäkässä pörhöytynyttä päätänsä ja pyörsi etsimään lakkiansa oksien alta. Lähti sitten pakenemaan suoraan kuin pyssyn suusta jotakin Olaville tuntematonta päämäärää kohti. Heidän tultuaan erääseen lehtipuita kasvavaan notkoon laskeutui Pasiljus vatsalleen lähteen laidalle ja joi niin kauan, että Olavia alkoi jo pelottaa — mikähän isää nyt noin hirveästi janottaa. Äskeisen järkyttävän koettelemuksen ruumiin ja sielun voimia herpaistessa ja runsaan vesimäärän rankaisemana Pasiljus katsoa toljotti tylsän näköisenä lähteen pintaan Mutta yht'äkkiä häntä riipaisi niin ankara vilunpuistatus, että hampaat helähtivät ja pelästyneet silmät seisoivat päässä, kuin hän olisi nähnyt hengessänsä jotakin kauheaa. Kohtauksen ohimentyä hän pitkän vaitiolon keskeyttäen sanoi alakuloisesti pojallensa:
»Et sinä, Olavi, olisi tainnut tulla kovinkaan murheelliseksi, vaikka minut sieltä petäjän alta olisi saatu kiskoa ruumiina pois?»
»Mitenkä niin?» hätäytyi Olavi.
»Ajattelin vain, että ehkä ei joku toinen poika sinun sijassasi olisi yhtäkaikki voinut niin naurussa suin kaataa petäjää, nähdessään isänsä niin perin arveluttavassa asemassa.»
Huomautus koski Olavin ennestäänkin liikutettuun sydämeen niin kipeästi, että hän itkien karkasi isänsä kaulaan.
»Antakaa anteeksi, isä. Enhän minä olisi kaatanutkaan, jos tiesin niin käyvän, mutta minä luotin isän sanaan ja ajattelin, että isä viime tingassa hyppää puun alta pois. Minkäs tähden isä ei niin tehnyt?»
»Aikapa siinä enää hypätä. Ja siksi toiseksi on minulla tuo luonnonlaatu niin järkähtämättömän peräänantamaton, että minä kun jotakin lupaan ja vakuutan, niin sen sanani puolesta joko seison tai kaadun; mitään välitietä ei minulla ole. Ja samaa sielunominaisuutta näyt sinäkin isältäsi perineen. Ajattelin muuten antaa sinulle vielä toisenkin neuvon — jos jaksanet enää uskoa.»
»Minkälaisen neuvon?»
Ikäänkuin olisi tahtonut koota yhteen ainoaan polttopisteeseen omansa ja esi-isiensä koko elämänviisauden Pasiljus toisti äsken hongan luona lausumansa painavan sanan:
»Säästä!»
»Minkä tähden pitää säästää?» kysyi Olavi.
Isän mielestä moinen kysymys lapsenkin tekemäksi oli niin typerä, että hän tuskastuneena heilautti kahtaanne päätänsä.
»Minkä tähden!… Vaarisi, minun isä-vainajani, tarinoi kyyneleet silmissä suurilta nälkävuosilta — niiltä ajoilta, jolloin minä tulin maailmaan — niin sydäntä kouristavia kertomuksia, että sinulla, Olavi, ei sellaisista voi olla aavistustakaan. Silloin oli kalpeakasvoinen Nälkä astunut Hiirolankin kynnyksen yli. Vanhempani söivät pettua ja minä imin sitä äitini rinnoista. Näitä elämyksiään muistellen vaati isäni kuolinvuoteellaan, että minä salaa kätkisin leivän hänen mukaansa ruumisarkkuun, niinkuin sitten teinkin. Mutta ei ainoastaan isäni, vaan muutkin Hiirolan isännät ovat vanhan perintötavan mukaan lähteneet viimeiselle matkalleen iso rukiinen limppu rinnan päällä. Ja sanon sinulle, Olavi, tässä neljän korvan kuullen: samoin toivon minäkin kerran lähteväni.»
»Sitäkö leipää isä silloin hongan kaatuessa huusi?» kysyi Olavi.
»Sitä tarkoitin, kun viime silmänräpäyksessä iski mieleeni, että olin unohtanut huomauttaa siitä sinulle.»
»Mutta eiväthän kuolleet syö», uskalsi Olavi huomauttaa.
»Kuka meistä elävistä tietää, mitä kuolleet tekevät. Ja vaikkapa eivät söisikään, niin eihän vara venettä kaada. On tuntuvinaan ikäänkuin rattoisammalta ja turvallisemmalta semmoinen ajatus, että sitten, herätessä, on käden ulottuvilla jotakin suuhun pantavaa. Sitä mieltä oli isä-vainajakin, ja viimeiseksi sanakseen kuiskasi hän korvaani kuin haudasta: 'Säästä!' Se sana on kulkenut meidän suvussa perintönä isältä pojalle, ja sitä on noudatettu. Meidän talon hinkaloissa on tälläkin kertaa viljaa, joka on puitu jo ennen kuin sinä olet syntynyt. Meillä ei koskaan koluta ainoatakaan heinälatoa kesäksikään aivan autioksi eikä nuolla lihatiinua typösentyhjäksi. Parin, kolmen katovuoden kuluttavat kädet eivät vielä ylettyisi Hiirolan laarien pohjaan. Meillä hakataan halot maahaoista, kelohongista ja tuulen kaatamista puista. Tosinhan on tarvis silloin tällöin kaataa joku tuorekin puu, mutta tämän sydänmaapalstan petäjikköön ei tietääkseni ole kirves koskenut — lukuunottamatta minun äskeistä… Hmmh!… Voitko sanoa, miksi äsken kävi niinkuin kävi?»
Mielihyvin pani Pasiljus merkille, että Olavi niin ajattelevaisena näytti kuunnelleen hänen puhettansa. Sitä suurempi oli isän hämmästys, kun poika vastauksen asemesta kysyi:
»Mutta eikös se vierähtänyt pois hautaan vietäessä, kuoppaisella sivutiellä?»
»Häh! Mitä? Mikä vierähtänyt?»
»Se leipä vaarin rinnan päältä?»
»Aa…! Sitäkö sinä olet miettinytkin», sanoi isä kuin pettyneenä. »Eikä vierähtänyt. Minä sovitin vaarisi arkkuun sillä tavoin, että hän venykevaatteen alla piti jäykistyneillä sormillaan kuin pihdeillä kiinni molemmista leivän laidoista. Mutta minä kysyin: voitko sanoa, miksi siinä hongan kaadossa kävi niinkuin kävi?»
»Eiköhän siksi, ettei isä osannut mitata oikein petäjän pituutta?»
»Oho! Ehei, poikaseni. Se kosti kaatuessaan, petäjä, hairautti silmäni näkemään väärän pisteen ja löi lyöjäänsä, kun syyttä suotta menin metsän ikuista rauhaa häiritsemään.»