VI
Kesän kuluessa Mooses teki työtä niin herkeämättömän ahkerasti, että vanhuksista näytti, kuin moinen uupumaton aherrus ei voisi johtua pelkästä työnilosta, vaan että hänellä kannustimena täytyi olla jokin muu, salainen päämäärä, johon hän erinomaisella ahkeruudellaan hikiotsin pyrki.
Mutta syksyn tultua vanhukset olivat havaitsevinaan hänessä jälleen samantapaisia ikävänoireita kuin aiemmin keväällä. Eräänä päivänä Aletuisen tehdessä akkunankehystä höyläpenkkinsä ääressä ovensuun puolella ja Saaran kehrätessä villoja peräpenkillä he molemmat keskeyttivät työnsä, vilkaisivat päätä nyökäten toisiinsa ja katsoivat taas Moosekseen, joka keskellä lattiaa tavalliseen työasentoonsa polvilleen unohtuneena, keskentekoinen kori edessänsä ja pää hiukan eteen kumartuneena näytti ikäänkuin rukoilevan. Hänen kauneilla, eloisilla kasvoillaan ilmehti sisäinen onnellisuus iloisena kuin auringonpaiste, ja hymyilevät huulet hihkuivat tuskin huomattavasti, niinkuin hän olisi kuulumattomasti kuiskaillut jollekin näkymättömälle hyvin helliä sanoja. Hetkisen kuluttua hän nosti molemmat kätensä ylös kasvojensa kohdalle ja liikutti vilkkaasti sormiaan.
Aviopuolisoiden jännittyneinä seuratessa sokean outoja eleitä ja koettaessa turhaan arvailla niiden tarkoitusta, jäykistyivät Mooseksen sormet yhtäkkiä aivan liikkumattomiksi, kädet retkahtivat raskaasti alas ja kasvot ikäänkuin kivettyivät. Vähäistä myöhemmin he näkivät pikimustan silmälasin alta valuvan ison, kirkkaan kyynelhelmen, vierivän kovettunutta poskea pitkin ja tipahtavan alas, sokean itsensä siitä nähtävästi mitään tietämättä.
Kun Mooses vihdoin hiukan hätkähtäen ja punastuen heräsi haaveistansa, alkoi Saaran rukki hyrrätä ja Aletuisen nuija paukkua taltan päähän; sillä vanhukset hienotunteisesti tahtoivat jättää sokean siihen luuloon, että he eivät olleet tästä kaikesta mitään huomanneet, vaan olivat koko ajan näinikään ahkerasti ahertaneet. Mooses ryhtyi kiireesti jatkamaan keskeytynyttä työtänsä, ikäänkuin siten korvatakseen hukkaan kulunutta aikaa. Mutta Aletuisen ammattimiessilmä näki heti, että nyt tulee »susi». Vihdoin Mooses näkyi sen itsekin huomaavan, purki kudontaansa ja yritti uudelleen, mutta kun hajamielisyydessään ei onnistunut sen paremmin, heitti hän hermostuneena tekeleen syrjään ja meni ulos.
»Mitäs tuo oli? Mitä ihmeen ihanuuksia hän sielunsa silmillä mahtoi nähdäkään?» huomautti Saara miehelleen rukkinsa takaa.
»Ja mitä kummaa hän sormillaan haparoi tyhjää ilmaa, niinkuin olisi koetellut jotakin, soittanut viulua tai lukenut niitä sokeankirjojaan», ihmetteli Aletuinen.
»Iloiselta tuo aluksi näytti, mutta kyynelpä sen silmälasin alta lopuksi tipahti kuin raskas sadepisara mustasta pilvestä.»
»Se pisarapa tuo tainnee tässä maailmassa monenkin povessa pohjinna olla», arveli Aletuinen.
Sinä päivänä Mooses ei yrittänytkään enää työhön. Koko iltakauden hän käveli, seisoskeli, istuskeli levottoman näköisenä järven rannalla, Mutta siellä ei kuulunut enää keväällistä käen kukuntaa, ei lintujen laulua eikä laineiden rattoisaa lipatusta. Niiden asemesta tunkeutui nyt sokean korviin korkeina vyöryvien aaltojen kumeata kohinaa järven selältä, laineiden raskasta loiskintaa laituria vasten ja tuulen ulvahtelevaa huminaa rannan puista.
Illan tultua Mooses sulkeutui aittaansa tavallista aikaisemmin.
Huomatessaan tämän, kaiken muun lisäksi, vanhukset pudistelivat huolestuneina päätänsä: eihän ihminen, vaikkapa nuori ja voimakaskin, ole sentään mikään kone. Kun poika heidän ystävällisistä varoituksistaan huolimatta oli kaiken kesää ahertanut yötä ja päivää, näyttää käyvän niin, että hän rangaistukseksi tottelemattomuudestaan luontoa vastaan saa nyt syyspuolella nukkua päivää ja yötä.
Mutta kun Saara myöhään yöllä pistäytyi ulos asialleen, jäi hän hämmästyneenä pihaan seisomaan, käänteli päätänsä puoleen ja toiseen ja vilkaisi taivaallekin, kuuluiko sieltä enkelien laulua vai valehtelivatko hänen vanhat korvansa. Päästyään selvyyteen, että soitto kuuluikin Mooseksen aitasta, oli sen sävy hänestä tällä kertaa niin erikoista, että hän ei malttanut olla kutsuvasti kopsauttamatta miehelleen tuvan akkunaruutuun. Aletuisen tultua ulos vanhukset kyykkivät hiljaa aitan ovelle kuuntelemaan. Heidän siinä alusvaatteisillaan, virsut jalassa seistessään Saara liikutettuna kopeloi miehensä käteen kiinni, pusersi sitä vähäisen ja kallistihe ruumistaan hiukan Henteriin päin. Aviopuolisot unohtivat kotvaseksi ajan kulun, mutta kun he vihdoin palasivat takaisin tupaansa lämpimään vuoteeseen, Mooseksen jäädessä aittaan jatkamaan yöllistä soittoansa, siirsihe Saara hyvin lähelle miehensä kupeeseen ja sanoi:
»Tuolla aitan ovella seistessämme minusta tuntui, että sen saman hymyn ja kyynelen, mitkä päivällä näin Mooseksen kasvoilta silmilläni, nyt sain hänen viulustansa kuulla korvillani.»
»Semmoiseltapa se vähän soinnahti minunkin mielelleni», myönsi
Aletuinen.
* * * * *
Tuli jälleen yö, pilkkoisen pimeä syksyinen yö. Aikansa taaskin soitettuaan Mooses laski viulun koteloon niin hellästi kuin äiti rakkaimpansa kehtovuoteelle. Kopeloi sitten keppinsä aitan nurkasta ja lähti oikopolkua, joka hänelle oli tuttu lapsuudesta asti, kulkemaan Lehtimäen torppaan. Sinne päästyään hän sauvansa ponnella kopsautti pari kertaa tyttären aitan ovelle. Sen hiukan viipyen avauduttua Mooses astui sisään, haparoi tervehtiäkseen Hiljan käden omaansa ja siitä yhä kiinni pitäen istuutui tytön viereen vuoteen laidalle.
»Tulin taas sinua katsomaan», sanoi hän puheen aluksi.
»Katsomaan!» pääsi Hiljalta tahtomattansa melkein kuin hätähuuto.
Hänen olonsa näin Mooseksen välittömässä läheisyydessä tuntui ja oli aina tuntunut samanlaiselta kuin nuotiolla lämmittelijän pakkasyössä: kun toista puolta polttaa, palelee toista.
»Minulla on ollut sinua niin ikävä, etten ole voinut olla tänne tulematta, semmoinen selittämätön kaipaus, että näinä viime viikkoina en ole voinut tehdä juuri mitään muuta kuin viulua soittaa ja sinua ajatella. Meidän vanhukset sanovat, että heistä tuntuu, kuin minä soittaisin yht'aikaa häitä ja hautajaisia», sanoi Mooses.
»Häitä ja hautajaisia!… Mutta miten ihmeessä sinä osaat kulkea kapeaa, mutkittelevaa metsäpolkua näin säkkipimeässä? Vai eikö sinulle yö ole yhtään pimeämpi kuin päiväkään?»
»Kyllä niiden välillä eroa on, minunkin silmissäni. Mutta kuta pimeämpi ja hiljaisempi yö on, sitä paremmin minä osaan kulkea, kuta kirkkaampi päivä, sitä huonommin.»
»Mitenkä niin voi olla?» kummasteli Hilja.
»Päivällä, näet, kaikenlaiset äänet vaikuttavat huomiota hajoittavasti, mutta varsinkin valon ja varjon vaihtelut pyrkivät harhauttamaan oikeasta suunnasta. Onhan siinä osaamisessani sitten vielä jotakin muutakin, jota en osaa oikein sanoa, etkä sinä sitä taitaisi ymmärtää selittämälläkään, kun teillä näkevillä ei sellaista kykyä ole. Mutta tänne sinun luoksesi minä osaan yöllä ja päivällä, vaikka pitäisi takaperin kulkeakseni.»
»Tokkohan sentään takaperin?» naurahti Hilja ja pusersi kuin kiitollisuuden osoitukseksi hiukan lujemmin Mooseksen kättä.
Mutta kun tämä ei hänen kysymykseensä enempää kuin kädenpuserrukseensakaan mitään vastannut, tuntui Hiljasta, kuin sokea olisi tullut vielä mykäksikin.
»Minkä tähden sinä sitä minun näkemistäni nyt kyselet? Peloittaako sinua se, että olen sokea?» kysyi Mooses.
»Anna anteeksi, Mooses, enhän minä mitenkään tahtoisi loukata enkä mieltäsi pahoittaa. Mutta vaikka minä hammasta purren koettaisin karaista luontoani, niin minä en mahda mitään sille enkä voi sitä sinulta salata, että kun sinä nyt syyspimeitten tultua istut tässä vuoteen laidalla näinikään vierelläni, niin tuntuu minusta kuin istuisin kahden yön välissä.»
Alkoi pitkä äänettömyys. Hilja tunsi Mooseksen otteen kädessänsä herpautuvan, sitten lievän yrityksen irroittaa kätensä kokonaan pois, mutta säälistä tyttö esti sen.
»Näetkö sinä minua nyt?» kysyi Mooses vihdoin.
»En hitusen vertaa», vastasi Hilja.
»No, mutta eikö meidän näin käsikädessä istuessa ole yhtä hyvä olla, vaikka emme näekään toisiamme?»
»Kyllä — joskus. Mutta minusta tuntuu hirveältä ja ihan kuolemankammo värisyttää sydäntäni, kun kuvittelen, että tällaista pimeyttä, kuin nyt tämäkin yö, jatkuisi aina, että aurinko ei koskaan nousisi eikä aamu valkeneisi. Ja semmoista aamutonta yötähän on sinun elämäsi. Ethän sinä ole edes minun kasvojani nähnyt etkä tule milloinkaan näkemään. Voisinhan olla niin ruma, että et minusta näkevänä huolisikaan.»
»Sinäkö! Sinä olet kaunis, olenhan sinut monta kertaa nähnyt. Aina siitä asti, kun ennen lapsina yhdessä leikittiin, on sinun kuvasi ollut mielessäni niin ilmielävänä, että voisin sen savesta muovata. Ja sanoinhan äsken, että ikävissäni tulin sinua nytkin katsomaan — kas näin.»
Mooses alkoi molempien käsiensä sormien päitä hyvin hellästi hivuttaa tytön kasvoilla, vähän samaan tapaan, kuin hän lukiessaan kuljetti niitä kirjan lehdillä. Hän koetteli tutkien sileitä poskia, nenän muotoa, huulia, leuan pyöreyttä, korvia, kaulaa, kulmakarvojen kaarevuutta, tukan pehmeyttä. Hiljan ruumiissa sokean lempivä »katse» tuntui aluksi melkein siltä, kuin kuollut olisi pimeässä aitassa kylmillä sormillaan kopeloinut hänen kasvojansa. Mutta sen jatkuessa hän tunsi vähitellen vaipuvansa jonkinlaiseen suloiseen puoliuneen. Vaistomainen tunne kyllä sanoi, ettei pitäisi antaa ylivaltaa sellaiselle herpautumiselle, vaan olisi koetettava äkillisellä voimainponnistuksella riuhtautua lumouksesta irti kuin painajaisesta. Mutta raukea väsymys oli mennyt jo niin pitkälle, että hänellä ei ollut enää voimia eikä lopulta haluakaan siitä vapautua.
Melkein yhtä ohjatonta oli Mooseksenkin rakkaus. Niin sileä, pehmeä ja lämmin oli hänen Hiljasta saamansa kuva, ettei hän enää voinut hillitä itseänsä, vaan ikäänkuin nälkäisen iskiessä leipäkannikkaan kietaisi kätensä tytön vyötäisille, nosti hänet syliinsä ja aistiviallisen sairaalloisella intohimolla pusersi häntä rajusti rintaansa vasten. Kuin itsestään kiertyivät Hiljan kädet Mooseksen kaulalle ja pää nojautui hänen olkaansa vasten. Heidän vuoteen laidalla näin sylikkäin istuessaan Hiljasta tuntui, niinkuin he olisivat jossain kaukana virran vietävänä venheessä, jossa ei ollut airoja eikä perämelaa. Valtoinaan kiitävän venheen vauhti huumasi suloisesti aisteja, mutta toisaalta vihloi sydäntä värisyttävä pelko. Lieneekö ollut kuuman veren kohinaa korvissa tai jotain outoa aavistelua, Hilja oli ihan selvästi kuulevinaan jostakin alempaa kuohuvan kosken pauhua, jonka pyörryttävää putousta kohti virran voima heitä, sokeita ja avuttomia, veti pimeänä syysyönä yhä kiihtyvämmällä vauhdilla.
Heidän äänettöminä nauttiessaan sanattomasta lemmestänsä Mooses tunsi vihdoin Hiljan raukean ruumiin alkavan vavahdella ja kuuli hänen hiljaa nyyhkyttävän. Sokea hellitti syleilynsä tytön vyötäisiltä, jolloin tämä siirtyi jälleen vuoteen laidalle istumaan.
»Miksi sinä itket?» kysyi Mooses.
»En minä tiedä sitä itsekään. Sydämessäni tuntuu vain niin vaikealta, kuin sitä olisi painamassa raskas kivi», sanoi Hilja.
Mooses mietti hetkisen.
»Raskas kivi?… Niin, en minä sitä ymmärrä, kuinka raskasta sinulle olisi, jos aurinko ei enää, nousisi eikä aamu valkenisi. Minulle se olisi yhdentekevää: eihän ole mitään menettämistä siinä, jota koskaan ei ole ollutkaan. Mutta minä tahtoisin vihdoinkin tietää, voitko sinä rakastaa minua — tämmöisenä kuin olen.»
»Rakastanhan minä. Olenhan jo ennen sanonut, että minun aittani ovi ei milloinkaan ole avautunut muille pojille kuin sinulle.»
»Onkos ollut pyrkijöitä?» kysyi Mooses hiukan mustasukkaisena.
»Olenko minä sitten mielestäsi niin ruma, että poikien olisi pitänyt kaukaa kiertää minun aittani ohi?»
»No, no, mitä sinä nyt. Kaunis ja ihana sinä olet.»
»Mutta mitenkäs sinun laitasi on siinä asiassa? Oletkos sinä koputellut kepilläsi muittenkin tyttöjen aittojen oville kuin minun?»
»Hm… Totta pulinakseni: yhden kerran, vain yhden ainoan kerran.»
»Miksi vain yhden?»
»Sillä tytöllä taisi olla petos mielessä houkutellessaan minut luokseen. Ehkä hän ei ollut saanut muita, niin lienee ajatellut, että tuon, sokean, joka ei mitään näe, hän voi viekoitella pauloihinsa. Mutta siinä hän erehtyi. Minäpä vilkaisinkin sormillani hänen kasvojansa ja sanoin samalla ikuiset hyvästit.»
»No minkä näköiset sen kasvot olivat?»
»Kuin riivinrauta tai raspiviila. Näkevät sanoivat jälkeenpäin, että sen tytön naama on täynnä näppylöitä ja rokonarpia. Siitä pitäen minulla on ollut hienoksittain epäluuloa ja kammoa kaikkia tuntemattomia naisia kohtaan.»
»Niin, että viattomia ja puhtaita siis ollaan — mutta…»
»Mitä mutta?»
»Se avioliitto minua peloittaa.»
»Sinä taidat pelätä sitä, etten voi sinua elättää?»
»Enhän minä niin sitäkään. Olenhan minä tottunut työtä tekemään, niin että tarpeen vaatiessa voisin elättää meidät molemmatkin.»
»Oho! Niinkuin mustalaisakka. Ei, kyllä minä, jos luoja antaa terveyteni tällään säilyä, pidän huolta meistä molemmista — ja lapsista myös.»
»Herra Jumala! Lapset?… Niitä minä en ole tullut ajatelleeksikaan.
Mutta jos ne nekin syntyvät sokeina kuin kissanpojat tai koiranpenikat.»
»Ei niin kuulu olevan, ei sokeus periydy. Mutta mennäkseni vielä äskeiseen, minun työni on kalliimpaa kuin monen muun, jopa niin kallista, että harva täällä Hirvaskylässä kykenisi arvokkaimpia teoksiani ostamaan.»
»Niin kai. Mutta mitäs sinä tekisit, jos en suostuisikaan tulemaan vaimoksesi, vaan ottaisin miehekseni jonkun toisen?»
Mooses mietti.
»En minä nyt ehkä ihan järveenkään taitaisi mennä. Mutta jos sinä toisen ottaisit, niin kyllä minä silloin puhdistaisin Hirvaskylän tomut jaloistani ja lähtisin — kauas pois.»
»Ei, ei! Ei pois!» hätäytyi Hilja ja kuin pidättääkseen Moosesta lähtemästä kietoi lujasti käsivartensa hänen vartalonsa ympäri, hän nyt vuorostaan.
Tytön hellää halailemista ja rukoilevaa pyyntöä Mooses piti puolittain avioliitto-lupauksena. Mutta hänen mielestään asia ei ollut vielä kypsynyt sille asteelle, että hän olisi uskaltanut Hiljalle tarjota jo aikoja sitten varaamaansa kihlasormusta.