XV
"Ingeborg Bonn, minä rakastan sinua!"
Gyllenmarck toisteli toistelemistaan itsekseen niitä hänelle kohtalokkaita sanoja, jotka hän oli lausunut metsässä, koskenportaalla, toista kuukautta sitten, toisteli ja puristi sitä kättä, joka turvallisesti lepäsi hänen omassaan.
"Kadutko sitä sitten?"
Ääni helähti hopeankirkkaana hänen korvissaan, hän käänsi päätään — niin, miksi hän niin teki — nehän olivat samat, ihmeenvaaleat kasvot, jotka näyttivät sulautuvan valoon ja lämpöön.
"Kadutko sitä sitten, Constantin Gyllenmarck? Tiedätkö, että kun olin ensi kerran nähnyt sinun pääsi ikkunan takaa, synkän kauniin pään niinkuin raukeava tulipalo, hoin päivät päästään: Gyllenmarck, Gyllenmarck, Constantin Gyllenmarck. Se oli lapsellista ja naurettavaa, mutta enhän voinut muuta tehdä…"
"Miksi sitten niin teit?"
"Rakastin sinua, yksinkertaisesti sanoen. Minulla oli tajunta siitä, että olit hyvin onneton, vaikka ehkä itse tietämättäsi, että sinulla oli joku, joka lakkaamatta seurasi sinua ja minä ajattelin enkö voisi sinulle jotakin olla. Kun tietäisit, miten iltaisin istuin ja katselin ikkunoitasi, katselin, miten varjosi liikkui huoneessa, ja sitten, kun valo oli sammunut, makasin vain valveilla vuoteessa ja ajattelin, ajattelin ja pelkäsin."
"Mitä sinä pelkäsit?"
"En sitä oikein osaa sanoa. Pelkoa se vain oli. Ehkä se oli pelkoa siitä, miten tämä oikein päättyisi."
Gyllenmarck hymähti ja puristi kättä kovemmin.
"Ja se päättyi sitten näin".
"Tiedätkö — siitäkin minulla oli aavistusta. Mutta pelkäsin, että jotakin tapahtuisi jo sitä ennen, ennenkuin sinä uskaltaisit… Mutta sitten kun tuotiin Niemelän tytär, aloin taas toivoa. En ollut uskaltanut sinua mitenkään lähestyä, vaikka tiesin, että rakastaisit minua…"
"Sinä siis tiesit senkin".
Gyllenmarck ei voinut muuta kuin sulkea naisen syliinsä.
"Sano kerta kaikkiaan, että sinä tiedät kaikki", sanoi hän hiljaa.
"Niin minä tiesinkin", myönsi toinen sivellen hänen leukaansa, "samoinkuin senkin, että minusta nyt tulee pitäjäläisille hosmestarinna ja sinulle vapaaherratar…"
"Metsäläisen vapaaherratar".
"Kuinka tahdot. Metsäläisen tai ei metsäläisen — minun on aina yhtä hyvä olla."
Kuinka tämä oli mahdollista?
Tässä nyt istui hän, Constantin Gyllenmarck, polvillaan nainen, joka huomenna häneen vihittäisiin, nainen, joka rakasti häntä ja joka hänelle merkitsi kaikkea.
Nyt saisit olla täällä, Erik Wegener!
Kaikki oli niinkuin ennenkin. Tuossa oli sairastupa, vaikka siinä nyt oli uusi hoitajatar, tuolla kiilteli pappilan katto, tuolla kulkivat jätkät lauleskellen töissään niinkuin ennenkin. Antaa heidän kulkea, he kulkevat, kosk'eivät voi elää työttä ja rahatta.
Nyt oli heinäkuun kymmenes päivä, siis käräjäpäivä.
Istu vain rauhassa pirtissäsi, Matti Niemelä, äläkä ole erikoisesti kiitollinen Constantin Gyllenmarckille, sillä oikeastaan hän saisi olla sinulle kiitollinen niin paljosta; istu siellä tai tee työtä ahkerasti ja taitavasti, mutta ole varovainen asioissasi. Maailma on täynnä kovuutta ja afääriä, eikä aina satu kohdalle Constantin Gyllenmarckia.
Kesä on korkeassa pohjolassa kauneimmillaan. Kiivetäkö ylös tunturille ja antaa raikkaan tuulen hyväillä kuumettuneita kasvojaan, mennäkö metsään ja hengittää keuhkoihinsa tuoretta havun tuoksua vai soudellako tunturijärvellä, jonka vesi on niin kirkasta, että kalat välkkyilevät uidessaan ja pohja kuultaa monen sylen syvyyksistä?
Kaikki on ennallaan, ja kuitenkin on kaikki uutta.
Kauneus ja vehmaus eivät enää tuo mieleen muistoja menneistä, tunnelmaa siitä, kuinka olisi voinut olla, kaikki on kuluvan hetken ja tulevan, aavistettavan onnen hiljaista ylistyslaulua, kauan odotettua ja tuskalla ansaittua.
Gyllenmarck puristaa morsiamensa lujemmin itseänsä vasten.
"Että minä todellakin kaiken tämän saavutin!"
"Sinä et tällaista koskaan kuvitellutkaan, sinä pidit kaikkea saavutettavissa olevaa jo saavutettuna ja aioit elää sillä, mitä joskus oli ollut".
"Sinäpä sen sanoit".
Aurinko on korkealla tehdäkseen yötkin päiväksi, linnut visertävät ilmassa.
Metsäherran virkataloon on astunut uusi ajanjakso. Siellä tartutaan kourin kiinni kuluvaan hetkeen ja koko elämään.