I
Syksyiset tuulet ovat jo aikoja sitten riipineet viimeisetkin lehdet puista, monta kertaa on maa jo ollut lumen peittämänä, mutta aina on lumi sulanut pois jättäen jäljelle vain kosteutta ja kuraa.
Yöllä on taas satanut lunta ja aamu tuntuu raikkaalta ja kylmältä. Ilma on sinertävän kirkas ja ihmisten käynti on kuin reippaampi ja heidän kasvojensa väri terveempi.
"Onko sinun vilu?"
"Ei."
"Kun en minä huomannut ottaa talvitamineita."
Pitkän hiljaisuuden jälkeen:
"En arvannut eilen illalla tietää, että aamuksi näin kylmäisi."
Suontaan Heikki on hakemassa emäntäänsä kaupungin sairaalasta. Kaupunki on jo jäänyt jälkeen, esikaupungit sivuutettu ja takanapäin, metsän takana, nousevat kirkkojen tornit ja tehtaitten savupiiput.
Aamu on vielä jotenkin varhainen, mutta tie esikaupunkien tuolle puolelle on jo ajettu likaiseksi. Yhä valkoisemmaksi se kuitenkin käy, yhä luettavammiksi kärryjen jäljet ja hevosen askeleet, ja kun saavutaan Mölsän kartanon portin tuolle puolelle, lepää tie edessä valkoisena ja koskemattomana.
Suontaan Heikkiä näky huikaisee eikä hän voi olla hiljentämättä juoksijansa vauhtia. Mutta sitten hän taas panee hevosensa juoksuun ja katsoo taakseen. Heidän kärrynpyöriensä jäljet ovat nyt ainoat koko pitkällä, valkoisella tiellä ja seuraavat kiinteästi kantapäillä. Taas hän hiljentää vauhtia, jopa pysähdyttää hevosen kokonaan, kiihoittaa sen uudelleen juoksuun ja katsoo taakseen: tarkkaavainen kulkija voi helposti päätellä, minkälainen vauhti hevosella on ollut. Niin, ja jos hän on sattunut näkemään heidät syrjästäpäin, saattaa hän sanoa: "Tuosta ovat menneet Suontaan Heikki ja Saaren Helmi ja tuossa ovat heidän jälkensä."
Ikäänkuin ällistyneenä tästä havainnosta ja ajatuksesta lyö hän hevostaan selkään, — nyt heidän jälkiään voi seurata kuka tahansa, mutta kun ne yhtyvät toisiin, kun tullaan paikoille, missä maantie on ravalle ajettu, mene siinä ja ota selvä, kuka tai millainen menijä on ollut. Ohimennen hän vilkaisee vaimoonsa. Hän ei ole pitkään aikaan muistanut, että tätä edes hänen rinnallaan onkaan. Mutta Helmiltä jää huomaamatta, että hänen miehensä häneen katsoo. Hänen kasvonsa ovat käyneet pieniksi ja kellertäviksi ja hänen vartalonsa on kutistunut kokoon, se ikäänkuin häpeää muhkeammille mitoille ja muodoille tehtyjä päällysvaatteita.
Suontaan Heikki kääntää katseensa pois, hänen kasvonsa kovenevat ja hän yllyttää hevosen yhä nopeampaan raviin. Ne kasvot, joihin hän äsken oli katsonut, eivät olleet entiset. Piirteet olivat tosin samat, joskin kalvistuneet ja laihtuneet, mutta niihin oli tullut jotakin uutta, kirkasta ja melkein lapsellista.
Silmänräpäyksen ajaksi pistäytyy Suontaan Heikin sydämessä säälintapainen, mutta vain silmänräpäyksen. Sillä kun järjellä ajatteli, niin eihän tässä oikeastaan enää ollut sijaa millekään säälille eikä muullekaan hentomielisyydelle. Tuo tuossa vieressä oli häntä viisaasti harkiten ja järjestelmällisesti pettänyt. Se oli ollut rakastunut ryssään ja tullut sille raskaaksi. Mutta kun se ei syystä tai toisesta voinut ryssää ottaa ja tuli tietämään hänen, Suontaan Heikin, heikkouden, asetti se niin, että uskotteli olevansa paksuna hänelle. Mitäpäs hän ymmärsi, ja silleen kai asia olisi jäänytkin, ellei ryssä olisi tullut ja hirttänyt itseänsä ovipieleen. Kummakos, että silloin tulee nöyräksi ja hullunsekaiseksi.
Suontaan Heikki rypisti kulmiansa. Tällainen oli pyöreä, kaikenpuolinen totuus, siitä ei päässyt ylitse eikä ympäri. Hänen ainoaksi viakseen jäi se, että hän oli tuota rakastanut. Ja rakastaisi tietysti vieläkin, ellei ryssä itsemurhallaan olisi tullut ja ilmaissut koko entisyyttä.
"Joo", sanoi Suontaan Heikki itsekseen, hiljensi vauhtia ja sytytti tupakan.
Nainen hänen rinnallaan vilkaisi häneen tuskastuneesi, mutta Heikki ei sitä huomannut, vaan jatkoi ajatuksiaan.
Katuiko tuo edes oikein kunnollisesti? Olihan se tohtorin kautta kyllä jotakin sellaista toimittanut, mutta eihän hän, Heikki, oikein ollut saanut selvää siitä, mitä se oli katunut, eikä itselleen selvitetyksi edes sitä, mitä sen lähinnä olisi pitänyt katua: sitäkö, että alkuaan oli rakastunut ryssään ja pettänyt tätä niin, että tämä haki itselleen vapaaehtoisen kuoleman, sitäkö, että oli pettänyt vanhempiaan, vai sitä, että oli pettänyt Heikkiä, vaiko kaikkia yhteisesti?
Tultuaan tälle kohdalle ajatuksissaan Suontaan Heikki vaistomaisesti, ikäänkuin kauhuissaan, vetäytyy kauemmaksi vaimostaan. Tämä katsahtaa taas häneen tuskastuneesti ja nyt hän ensi kerran omasta aloitteestaan puhuu.
"Vihaatko sinä minua — kovin?" kysyy hän vaivalloisesti, äänen tullessa kuin maan alta.
Menee aikoja, ennenkuin Suontaan Heikki vastaa. Ei, ei hän vihaa, mutt eihän hän rakastakaan. Ja niin suurta viisautta, oveluutta ja tarmoa, jota Helmi oli osoittanut, ei voinut halveksiakaan enemmän kuin hänen nykyistä kohtaansa sääliä. Mutta hän kai oli tohtorille luvannut, ettei vaimolleen mitään menneestä muistuttaisi. Sen hän oli luvannut, ei yhtään mitään muuta, ja sen hän oli velvollinen pitämään.
"En", vastaa hän viimein jurosti ja kuin itsensä ulkopuolelta, "en minä sinua vihaa".
Helmi sai itse arvata, ettei hän tehnyt muutakaan.
Ja matka joutui.