XII
"Sinä tulet hiukan sopimattomalla aikaa", sanoi Ranta-Konkkalan Aili.
Mutta Suontaan Heikki ei huomaa ensinkään, mikä tässä olisi sopimatonta. Hän riisuu reippaasti turkit yltään ja hänestä näyttää, kuin koko laaja rakennus tulvehtisi valoa ja lämpöä.
"Minulla on se tapa", vastasi hän, "että aina tulen sopimattomalla ajalla. Siihen aikaan kun kuljin kosiomiehenä, kuulin joka kerta kun tulin, että olin tullut epäotollisena aikana."
Heikki säikähtää itsekin sanavuolauttaan. Nainen katsoo häneen kummastuneena, mutta sitten hänen silmiinsä ilmaantuu loistetta ja suu menee hymyyn.
"Vai sanottiin sinulle niin", naurahtaa hän. "Minä tarkoitin vain sitä, että äiti ja veli ovat molemmat kaupungissa. Kumma, ettet heitä nähnyt."
"En minä nähnyt", vastaa Heikki totuudenmukaisesti, "ja vaikka olisinkin, niin olisin sittenkin tullut".
"Vai niin", sanoo nainen hiljaisesti ja tällä kertaa kovin pitkään.
Hänen poskensa punastuvat hiukan, mutta omituinen, hillitty loiste viipyy hänen silmissään ja hän kääntää katseensa pois. Sitten hän kysyy:
"Oliko sinulla sitten joitakin asioita?"
Heikki tuntee, että katse taas on pysähtynyt häneen. Mutta muutaman minuutin kuluessa oli hänen nouseva mielenvireensä merkillisellä tavalla laskeutunut, hän tuntee itsensä avuttomaksi ja epävarmaksi eikä keksi mitään vastausta. Nainenkin huomaa tämän muutoksen, ja hänen äänessään on ilkamoiva sivusävy, kun hän sanoo:
"Minä tiedän, että olet pitkälti ajatteleva mies. Mietiskele nyt sillä aikaa kun käyn sanomassa kahvista."
Mutta Suontaan Heikki painaa lakin päähänsä ja menee ulos.
"Mikä helvetin nauta minä olen", ajattelee hän itseksensä. "Ja olen aina ollut."
Vaan mitä hän tänne ulos oli oikeastaan tullut! Nyt se palautui hänen mieleensä: pullo. Saattaahan se joskus olla siunattu keksintö sekin. Ja hän puuhailee innokkaasti reen luona ja palaa yskien huoneeseen.
"Kävin antamassa hevoselle heiniä", selittää hän hyvin asiallisesti.
"Luulin, että jo äsken annoit. Ja olisinhan voinut sanoa siitä miehille."
"Suotta vain heille vaivaa."
"No niin sitten. Otapas kahvia."
Suontaan Heikki tuntee, että käden ja sormien liikkeet ovat vähän epävarmat. Mutta samalla hänestä tuntuu myöskin siltä, kuin äskeinen valo, lämpö ja turvallisuuden tunne olisivat palanneet. Ala vaan kysellä, Ranta-Konkkalan Aili!
Eikä hänen tarvinnut pitkiä aikoja odottaakaan. Naisen katse kiinnittyy taas häneen, katse, joka tällä kertaa on tutkiva ja hiukan kylmä.
"Sinun piti sanoa minulle jotakin."
Ääni on katseen vastakohta, pehmeä ja lämmin, melkein hyväilevä.
"Sanoit, että olisit joka tapauksessa tullut", kertasi hän. "Eikö se niin ollut?"
"Oli, niin se oli."
"Ja miksi?"
Suontaan Heikin veret ovat käynnissä. Hän voisi hyvin vastata: "olenhan täällä niin monesti ennenkin käynyt" tai jotakin siihen tapaan, mutta hän huomaa, että se tällä kertaa olisi liian vähän. Ja hän miettii yhä. Silloin hänestä tuntuu, kuin joku kuiskaisi vastauksen hänen korvaansa ja se vastaus tulisi kuulumaan seuraavasti: "syöttämään hevosta". Sanat ovat jo tulemassa hänen huuliltaan, mutta ennenkuin hän saa edes ensimmäistä tavua lausutuksi, niin hän jo kauhistuu. Niihin sisältyisi loukkaus ja ne ratkaisisivat hänen suhteensa tähän taloon, mutta oliko hänellä varaa mitään menettää. Ei, mahtoikohan tuo paljon lisätä hänen syntitaakkaansa, jos hän sanoi asian niinkuin se todellisuudessa oli.
"Tulin vain nähdäkseni sinut", vastasi hän. Ranta-Konkkalan Aili ei tästä näy paljoa hämmästyvän. Värit hänen kasvoillaan käyvät ehkä tummemmiksi ja huulet puristuvat hetkeksi tiukempaan, mutta katseensa hän salaa alaspainuneiden luomien alle.
"Sinähän tiedät vallan hyvin", sanoo hän viimein, "että sinulla on nähtävyys kotonakin".
Suontaan Heikki ei nyt tunne itseään. Ei hän älyä, miksi hän suuttuu, eikä sitäkään, mistä niin pian löytää sanat vastatessaan:
"Siksipä juuri."
Mutta nyt nainen kohottaa katseensa ja hänen silmänsä näyttävät totisilta ja mustilta kuin pohjaton syvyys, kun hän kylmällä ja kirkkaalla äänellä sanoo:
"En ymmärrä mitä tarkoitat."
Ja kun Suontaan Heikki ei vastaa, lisää hän:
"Luulen, että kyllä Saaren tyttäressä on pitämistä — kaikesta huolimatta."
Sitten hän nousee ikäänkuin aikoisi lähteä. Mutta otettuaan jo jonkin askelen ovea kohden hän vielä kääntyy ympäri.
"Tarkoitatko", kysyy hän, "ettet enää välittäisi vaimostasi?"
Suontaan Heikissä menee kaikki sekaisin. Millon ja missä välissä tähän on tultu? Ei, ei hän rakasta Helmiä, mutt'ei hän rakasta ketään muutakaan. Piru, kun kaikki käy ympäri, voi tuolla olla samanlainen historia takanaan. Kuinka se muuten niin kuluttaisi aikaansa hänen kanssaan? Mikä hän, Suontaan Heikki, muu on kuin lelu ja taitaa olla vähän herkkäuskoinen ja tyhmänsekainen siksikin.
Sillä hetkellä Suontaan poika tuntee vihaavansa itseään ja kaikkia muitakin. Mutta hänen katseensa tapaa taas naisen, suoran, ryhdikkään ja korkean. Koskaan tuo nainen ei ole tehnyt hänelle muuta kuin ollut hyvä ja hienotunteinen ja nytkin hän katsoo häneen lämpimästi ja kysyen. Onhan hänellä toki oikeus kysyä ja Heikillä valta olla vastaamatta, jos niin tahtoo. Aika kuluu, nainen odottaa, tuleeko vastausta ensinkään, Suontaan poika sitä miettii. Huone tuntuu hänen silmissään pimenevän ja käyvän ikäänkuin pienemmäksi ja kylmemmäksi, lopulta jää hän tarkoituksettomasti tuijottamaan naista.
Hän aikoo vastata:
"En rakasta Helmiä, mutt'en ketään muutakaan."
Ja kuitenkin se jää sanomatta. Hänen täytyy vain katsoa, katsoa niinkuin ei olisi edessään seisovaa naista koskaan ennen nähnyt.
Viimein Ranta-Konkkalan tytär näyttää riistäytyvän irti jostakin vaivaavasta ajatuksesta, ja hänen äänellään on erikoinen sävy, kun hän taas kysyy:
"Kuulepas, Heikki. Sano minulle yksi asia, sanotko?"
"Minä koetan."
"Sano minulle vain, oletko hairahtunut maistamaan kaupungissa."
"Kyllä kai, mutta…"
"Mutta mitä?"
"Oletko siitä kovin vihainen?"
"En minä siitä pidä, mutta toiselta puolen, kun niin täytyi tapahtua, ihmettelen ettet ole tehnyt sitä jo aikaisemmin."
* * * * *
Mitähän Luojan nimessä tämä oikein merkitsi! Sanoiko hän lisäksi: "Voi miesparka!"
Taisi sanoa, taisi olla sanomattakin, saattoi olla jotakin muutakin lisäksi. Mikä muistaja hän on! Hän näkee vain punehtuvat posket ja liekehtivät silmät ja tuntee, kuinka hänen huulensa kuin ohimennen hipaisevat naisen poskea. Suontaan Heikki havahtuu vasta kun hän kuin takaa-ajettuna kiidättää pitkin maantietä.
Pitikö hänen nyt kiittää Luojaa vaiko pirua!