XIV
Tapaninpäivänä ajelee Suontaan äijä Saareen. Hän on pukeutunut parhaimpiinsa ja kasvoiltaankin hän on ajellut sängen pois, mutta sittenkin näyttää siltä, kuin loistaisi vahingonilo hänen naamastaan ja hänen puhetapansa on vielä kiertelevämpää ja hänen äänensä vielä kitsaampi ja vikisevämpi kuin ennen.
Ja hän karttaa tulemasta pääasiaan. Hän syö aamiaista hyvällä ruokahalulla, juo kahvia päälle, juttelee päättymässä olevasta vuodesta ja on huolissaan Saaren vanhan emännän terveydestä.
"Oltiinko teiltä joulukirkossa?" kysyy hän.
"En sattunut huomaamaan."
"Helmi ja Heikki siellä olivat. Taisi väestäkin olla joku."
Vai Helmi ja Heikki. Tämä ei ollenkaan soveltunut Suontaan äijän asioihin. Mutta hän puhuu edelleenkin. Ei se joulukirkkohommakaan ole niinkuin ennen. Kokoontuvat sinne lehterille vain, pirkaleet, juttelemaan saarnan ajaksi eivätkä kuuntele sanaa.
Saaren vanhanisännän kulmakarvat kohoavat, ja ohut hymynhäive viivähtää hänen huulillaan.
"Epäkristilliseksihän se on mennyt", jatkaa hän samaan tapaan. "Eivät pane, pirkaleet, sanaa mieleensä, maallisia vain ajattelevat."
Suontaan äijä häkeltyy ja menee kauaksi aikaa sanattomaksi. Näillä Saaren asujamilla on erikoinen taito olla vähän parempia kuin muut ja — niinkuin sanotaan — hienolla tavalla vääntää aseet käsistä. Onpas nähty, et tule heidän kanssaan millekään. Siinä vain istuu Saaren ukko niinkuin ei olisi mitään sanonut.
"On se Helmikin tainnut tulla ennalleen", jatkaa Suontaan äijä tovin kuluttua. "Olemme odotelleet että kun kävisi katsomassa."
Saaren vanhaisäntä miettii ennenkuin vastaa.
"Kyllä kai se on ennallaan", vastaa hän viimein, "vaikk'eihän ruumis aina ennätä seurata henkeä. Monesti on päinvastoinkin."
"Sepäs, sepä juuri", keskeyttää Suontaan äijä vilkkaasti. "Teillä onkin se henkipuoli, meinaan se ajatuksen meininki, teillä onkin se erikoisen valvova ja valmis…"
"Mitä tuo lienee…"
"On se, kyllä me pitäjällä sen tiedämme. Ja siitäpä se juuri lähteekin se homman jämttiys ja piskuinen kopeus, niinkuin sanotaan."
"Kyllä maallinen kopeus usein rankaisee itsensä jo ajallisuudessa."
Eikä Saaren vanhaisäntä taas muista, että hänellä vieraita onkaan. Hän ajattelee, että turhaa on kaikki inhimillinen järjesteleminen, korkeammat voimat niistä päättelevät, ja että kopeus on kopeutta, kantakoon se mitä kylttiä tai päällekirjoitusta tahansa, ja rankaisee lopuksi itse itsensä. Hän on sen itse kokenut ja nähnyt, mihin muuhun päätökseen hän voisi tulla.
"Niin, sattuikohan Heikki olemaan kotosalla?"
Saaren vanhaisäntä havahtuu, istuiko se siinä vielä.
"Kyllä kai", vastaa hän hiukan rasittuneesti. "Siellä kai se on kamarissaan. Mene sinne."
* * * * *
Suontaan vanhalla rikkaalla on ollut valmiit suunnitelmansa ja valmiit ehdotukset, jotka hän noin vain latelee pojalleen pöytään. Mutta istuminen Saaren ukon kanssa on saanut hänen aikomuksensa sekaisin ja hän tuntee itsensä omituisen pieneksi ja epävarmaksi. Mene ja tiedä miten paljon tätä Saaren henkeä jo oli tarttunut poikaankin. Vaikka nyt parhaillaan istuisi ja halakaulassa haastelisi Helmin kanssa. Mutta Heikki on yksin ja hämmästyy hiukan nähdessään isänsä tulevan. Ja papereita hänellä on edessään juhlapäivänä ja paperossia hän polttaa.
"Ka, yksinpä sinä oletkin", tervehtii äijä. "Yksin."
"Ajattelin vain, että jos Helmikin olisi täällä."
"Ei suinkaan se kaukana ole, jos haluatte tavata."
Suontaan äijä melkein säikähtää. "Ei, en minä nyt", sanoo hän hätääntyneesti, "sinulle vain minulla olisi asiaa".
Suontaan poika ei vastaa mitään. Hän panee syrjään paperinsa ja odottelee. Tosin hän tästä asiasta, minkä nyt tietää olevan tulossa, ei keskustelisi mielellään, mutta velvollisuudentunto käskee kuunnella, mitä isällä on sanomista.
Vaan äijä aikailee, hän ei tiedä, mistä päästä aloittaisi.
"Ei kai kukaan ole kuuntelemassa?" kysyy hän varovaisesti.
"En minä usko."
"Kyllä Helmi kuuntelee oven takana, minä tiedän sen."
"Jos sattumalta lie kuullut, vaan ei kuunnellut."
Ja kun äijä ei vastaa, jatkaa poika:
"Eikö se ollut sillä tavalla, että jollekin olitte kertonut neuvoneenne minua vaikka väkisin ottamaan Helmin, ja Helmi oli sattunut sen kuulemaan?"
Nyt Suontaan äijällä on sanomista vielä vähemmän kuin äsken. Kovin näkyy Saaren henki lopultakin tarttuneen poikaan. Mitäs tässä enää menet toimittelemaan.
"Te kai ajattelette nyt", kysyy poika odottamattakaan vastausta, "että meistä pitäisi tulla ero?"
"Kun ne asiat meni sille mallille."
"Mille?"
"Kyllä sen itse tiedät. Toiselle siinä kunnossa ja sitten sinut otti."
"Kuka sen on sanonut?"
"Sä itse kans, jos muistat."
"Olen tainnut. Vaan se on ihminen sellainen, että tekee kärpäsestä härkäsen."
"Ja Helmi itse."
"Pöyreessä puhui, minkä lie puhunut. Saakaa te joku halju, jonka päälle joskus on katsottu, hirttämään itsensä Suontaan ovipieleen, niin kyllä ensi tunnit puhutte mitä puhutetaan."
"Vaan sinulle on, tiedän mä, tarjottu eroakin Saaresta ja maata ja rahaa."
"Onko? Se kai merkitsee sitten sitä, että tällainen vävymies maksaa vielä vähemmän kuin teidän miniänne. Maksetaan kun päästään eroon. Te kai maksatte vielä enemmän kun pääsette Helmistä eroon."
Suontaan rikas ja saita äijä vaipuu mietteisiinsä. Tätä tietä hän ei minnekään pääse, sen hän jo hengessään tuntee.
"Minä ajattelen vain", sanoo hän, "että jos tästä teidän elämästänne ei mitään tule. Että jos olette vain vaivaksi ja taakaksi toisillenne."
"Mikä on, ettei tulisi?"
"Kuulutte olevan kuin vieraita toisillenne. Makaatte eri huoneissa ja niin poispäin."
"Jaa, se on eri asia. Helmi on kipeä."
"Sittenkö se muuttuu."
Suontaan Heikki, Saaren nuori isäntä, ei katso asiakseen vastata.
Keskustelu on kääntynyt uralle, josta hän ei välitä kuulla.
"No, jos mukamas ero olisi tullut", kysyy hän, "niin mitä sitten olisi pitänyt seurata? Takaisin kotiin vai?"
"Vaikka niinkin. Ja kyllä kai sinulla ottajia olisi."
"Ei se niin varmaa ole."
"Kyllä minä tiedän ja sinä myöskin."
Poika jää tuijottamaan ihmeissään isäänsä, — mitä se ukko on oikein puuhaillut vai onko kulkenut urkkimassa.
"Kyllä minä tiedän", sanoo ukko toistamiseen ja kipakammin.
Silloin poika päättää, että keskustelu nyt saa katketa.
"Teidän isänrakkautenne on suorastaan liikuttava", lopettaa hän, "ja erittäinkin te pidätte erikoisella huolella meidän aineellisten etujemme puolta. Mutta kyllä minä nyt tämän asian hoidan itse eikä teidän tarvitse tähän enää puuttua."
Eivät Suontaan äijän asiat olleet milloinkaan Saaressa sujuneet niinkuin hän itse oli aikonut.
Lyhyt talvinen päivä painuu illaksi, ja kulkusten kilinästä Heikki kuulee, milloin hänen isänsä ajaa pois. Mutta hän ei saa sytytetyksi valoa, hänen täytyy miettiä yksikantaista keskustelua isänsä kanssa ja omaa elämäänsä, miettiä taas ja uudemman kerran, vaikk'ei tahtoisikaan.
Sillä mitä tämä paikallaan astuminen, jota oli muutamia aikoja kestänyt, mitä se hyödytti ja minne se vei? Kun kerran edellytykset avioelämään ovat loppuneet, niin ne ovat. Eikö silloin olisi selvintä antaa vapaus toiselle ja ottaa itse omansa. Elämä oli vielä pitkänä edessä, ja kai sillä oli tarjoamista hänellekin.
Viereisessä huoneessa kuului lapsi kirkaisevan. Se ei ollut hänen, oli hän opetellut sitä vihaamaankin, mutt'ei ollut oppinut. Hän tunsi päinvastoin omituista hellyyttä sitä kohtaan, sen ilme ja koko olento oli niin liikuttavan avuton ja pelokas.
* * * * *
Niin, se edessä oleva elämä ja mitä siihen kuuluu. Hän ei salaa itseltään, että hän nyt käsittää Ranta-Konkkalan liittyvän sen yhteyteen. Kuta enemmän hän sitä ajattelee ja unohtaa kaiken muun, sitä enemmän hän lämpenee.
Sitten hän tulee eroon. Mitä se oikein on? Pieni muodollisuus ja sen jälkeen lähtö. Mutta se lähdön kalseus. Hyvästellä Saaren isäntä, jonka leuka vavahtaa ja silmät katsovat poispäin, nähdä emännän laaja, tuskallinen katse ja sitten Helmi…
"Ei, perkele", päättää hän. "Menetän järkeni, jos ajattelen enempi."
Sillä rehellisessä mielessään hän ei tule ajatelleeksi, että hän yhtä hyvin voisi jäädä jollekin kaupunkimatkalleen ilman sen enempiä hyvästijättöjä.