UUDEN SEELANNIN HISTORIAA.
Seuraavana eli 27. päivänä tammikuuta olivat Macquarien matkustajat asettuneet paikoilleen prikin ahtaaseen kanssiin. Will Halley ei ollut tarjonnut kajuuttaansa naisille. Sitä kohteliaisuutta ei tarvinnut surra, sillä pesä oli karhun mukainen.
Kello puoli yksi varustauduttiin lähtemään laskuveden mukana. Ankkuri kiskottiin ylös ja saatiin vaivoin irtautumaan pohjasta. Lounaasta puhalsi kohtalainen tuuli. Vähitellen levitettiin purjeet. Laivan viisi miestä teki laiskasti töitä. Wilson yritti auttaa heitä. Mutta Halley käski hänen pysyä alallaan ja olla sekaantumatta siihen, mikä ei hänelle kuulunut. Kipparilla oli tapana hoitaa asiansa itse, pyytämättä apua tai neuvoja.
Se oli sanottu John Manglesille, joka oli hymähtänyt muutamien temppujen kömpelyydelle. John painoi vihjeen mieleensä, päättäen puuttua asiaan silloin kun miehistön taitamattomuus vaarantaisi aluksen turvallisuuden.
Vähitellen saatiin kuitenkin kipparin kirousten saattamana purjeet kuntoon viiden miehen voimalla. Macquarie purjehti alihangan halssilla myötätuulessa, alapurjeet, märssypurje, prammipurje, haruspurje levällään. Myöhemmin nostettiin vielä sivupurje ja yläprammipurje. Mutta tästä purjeiden määrästä huolimatta priki kulki hitaasti. Keulan kömpelö muoto, pohjan pulleus ja perän paksuus tekivät siitä huonon purjehtijan, oikean "purkin".
Täytyi mukautua oloihin. Niin huono kuin Macquarien vauhti olikin sen täytyisi onneksi ehtiä Aucklandin satamaan viidessä, korkeintaan kuudessa päivässä.
Kello seitsemän illalla häipyi näkyvistä Australian rannikko ja Edenin majakka. Aaltoileva meri uuvutti laivaa, joka painui raskaasti aaltojen väliin ja heitteli matkustajia sinne tänne. Se teki olon kanssissa kiusalliseksi. Mutta he eivät voineet oleskella kannellakaan, sillä satoi rankasti. Heidän oli siis pysyttävä epämukavassa vankilassaan.
Kukin oli omissa ajatuksissaan. Puhuttiin vähän. Tuskin edes lady Helena ja Mary Grant vaihtoivat muutamia sanoja. Glenarvan ei pysynyt paikoillaan. Hän asteli edestakaisin, kun taas majuri istui hievahtamatta. John Mangles nousi Robertin seuraamana tuon tuostakin kannelle tutkimaan merta. Paganel taas mutisi nurkassaan sekavia ja käsittämättömiä sanoja.
Mitä kelpo maantieteilijä ajatteli? Uutta Seelantia, jota kohti kohtalo häntä kuljetti. Hän palautti mieleensä näiden saarten koko historian, ja kolkon maan menneisyys kajasti hänen silmissään.
Mutta oliko sen historiassa mitään seikkaa tai tapahtumaa, joka milloinkaan olisi oikeuttanut saarien löytäjiä pitämään niitä mannermaana? Voiko nykyaikainen maantieteilijä tai kukaan merenkulkija antaa niille sellaista nimitystä? Kuten näkyy, Paganel palasi aina asiakirjan tulkintaan. Se oli hänellä painajaisena, pakkomielteenä. Patagonian ja Australian jälkeen takertui hänen mielikuvituksensa yhden sanan innostamana Uuteen Seelantiin. Mutta yksi kohta, yksi ainoa kohta, hajoitti koko ajatusrakennelman.
— Contin … contin … hän toisteli, — sehän on tietenkin continent, mannermaa!
Hän palautti muistiinsa ne purjehtijat, jotka olivat löytäneet nämä kaksi eteläisten merien suurta saarta.
Löydettyään Van Diemenin maan hollantilainen Abel Tasman saapui 13. päivänä joulukuuta 1642 Uuden Seelannin tuntemattomille rannoille. Hän kulki pitkin rannikkoa muutamia päiviä ja 17. päivänä joulukuuta hänen laivansa tunkeutuivat leveään lahteen, joka päättyi kahden saaren väliseen kapeaan salmeen.
Pohjoinen saari oli Ikana-Maui, joka Seelannin kielellä merkitsee "Mauin kalaa". Eteläinen saari oli "Mahai-Punamu", "vihreänkiven valaskala".
Tasman lähetti kanootteja maihin, ja ne palasivat mukanaan kaksi ruuhta täynnä meluavia alkuasukkaita. Nämä villit olivat keskikokoisia, ruskea- ja keltaihoisia; poskipäät olivat hyvin ulkonevat, ääni karhea, musta tukka sidottu päälaelle japanilaiseen tyyliin, suuri valkoinen töyhtö ylimpänä.
Tämä ensimmäinen eurooppalaisten ja alkuasukkaiden kohtaaminen näytti lupaavan pitkäaikaisia ystävällisiä suhteita. Mutta seuraavana päivänä, kun yksi Tasmanin kanooteista lähti tutkimaan ankkuripaikkaa lähempänä maata, sen kimppuun hyökkäsi rajusti seitsemän ruuhta, joissa oli suuri joukko alkuasukkaita. Kanootti kallistui kyljelleen ja täyttyi vedellä. Komentajana olleen perämiehen kaulaan osui heti alussa kömpelösti teroitettu keihäs, ja hän putosi mereen. Hänen kuudesta kumppanistaan tapettiin neljä; muut kaksi ja perämies uivat laivoja kohti ja saatiin pelastetuiksi.
Näin kauhean tapauksen jälkeen Tasman purjehti pois, tyytyen kostoksi ampumaan villejä kohti muutamia pyssynlaukauksia, jotka luultavasti eivät osuneet. Hän poistui tästä lahdesta, jolle on jäänyt nimeksi Massacre-bay, kulki pitkin länsirannikkoa ja laski 5. päivänä tammikuuta ankkurin lähellä pohjoiskärkeä. Siellä esti voimakas merenkäynti ja villien uhkaava käyttäytyminen häntä noutamasta juomavettä, ja hän poistui lopullisesti näiltä mailta, joille hän antoi nimeksi Staten-Land eli säätyjen maa, valtiosäätyjen kunniaksi.
Hollantilainen purjehtija kuvitteli näet tämän maan olevan lähellä Tulimaan itäpuolelta, Amerikan eteläkärjestä löydettyjä samannimisiä saaria ja siten löytäneensä "Etelän suuren mantereen".
— Mutta, Paganel mutisi itsekseen, — se mitä seitsemännentoista vuosisadan merimies on voinut nimittää mantereeksi, ei ole merkinnyt samaa yhdeksännentoista vuosisadan purjehtijalle! Sellainen erehdys ei ole mahdollinen! Ei, tässä on jotakin, mitä en ymmärrä!
Toista vuosisataa oli Tasmanin löytö unohduksissa eikä Uutta Seelantia tuntunut olevankaan, kunnes eräs ranskalainen purjehtija Surville saapui sinne 35° 37' leveysasteen kohdalla. Aluksi hänellä ei ollut alkuasukkaista valittamista; mutta tuulet ahdistelivat häntä ankarasti ja sitten nousi myrsky, jonka aikana retkikunnan sairaita kuljettava vene ajautui Refuge-lahden rannalle. Siellä otti Nagi-Nui-niminen päällikkö ranskalaiset ystävällisesti vastaan ja hoiti heitä omassa asunnossaan. Kaikki kävi hyvin, kunnes muuan Survillen veneistä varastettiin. Surville vaati turhaan sitä takaisin ja luuli olevan tarpeellista varkauden vuoksi rangaista erästä kylää, jonka hän kokonaan poltti. Se oli hirvittävä ja väärä kosto, joskin yleinen niissä verisissä rangaistuspuuhissa, joiden kohteeksi Uusi Seelanti joutui.
Lokakuun 16. päivänä 1769 näille rannoille ilmestyi kuuluisa Cook. Hän ankkuroi Taue-Roa-lahdessa Endeavour laivallaan ja koetti voittaa alkuasukkaiden luottamuksen hyvällä kohtelulla. Mutta hyvä kohtelu vaati kosketuksen heihin, ja Cook otatti sitä varten kaksi tai kolme heistä vangiksi ja tyrkytti hyvyyttään heille väkisin. Kun nämä olivat saaneet runsaasti lahjoja ja kokeneet pelkkää hyvyyttä, heidät lähetettiin takaisin maihin. Pian tuli useita muita alkuasukkaita toverien kertomusten houkuttelemina vapaaehtoisesti laivalle tekemään vaihtokauppaa eurooppalaisten kanssa. Muutamia päiviä sen jälkeen Cook suuntasi matkansa laajaan Hawkes-lahteen, joka on pohjoisen saaren itärannikolla. Siellä olivat alkuasukkaat sotaisia, räyhääviä, uhittelevia. Heidän mielenosoituksensa menivät niin pitkälle, että heitä oli pakko rauhottaa raehauleilla.
Endeavour ankkuroi sitten 20. päivänä lokakuuta Toko-Malun lahdessa, jonka rannalla asusti kaksisataa henkeä käsittävä rauhallinen väestö. Laivan kasvitieteilijät tekivät menestyksekkäitä retkiä seudulla, ja alkuasukkaat toivat heitä rannalle omissa ruuhissaan. Cook kävi kahdessa kylässä, joiden turvana oli paaluvarustuksia, rintasuojia ja kaksinkertaisia kaivantoja, mikä osoitti tuntuvaa perehtyneisyyttä linnoitustaitoon. Tärkein näistä linnoituksista sijaitsi eräällä kalliolla, joka nousuveden aikana oli todellinen saari, jopa saarta parempi, sillä vesi ei ainoastaan ympäröinyt sitä, vaan se kohisi parinkymmenen metrin korkuisen luonnonholvin lävitse, jonka päällä tämä luoksepääsemätön "pah" oli. Koottuaan viiden kuukauden aikana suuren joukon harvinaisia esineitä, seudun kasveja, kansatieteellisiä todisteita, Cook antoi molempien saarten väliselle salmelle oman nimensä ja lähti 31. päivänä maaliskuuta Uudesta Seelannista. Myöhemmillä matkoillaan hän kävi siellä uudelleen.
Vuonna 1773 suuri merenkulkija todella palasikin Hawkes-lahteen ja sai seurata ihmissyöntiä. Yllytyksestä sellaiseen raakuuteen täytyy kuitenkin syyttää hänen kumppaneitaan. Jotkut merimiehet löysivät nuoren villin silvottuja jäseniä, toivat ne laivalle, "keittivät ne" ja tarjosivat alkuasukkaille, jotka kävivät niihin ahnaasti käsiksi. Surkea mielijohde ruveta ihmissyöjien aterian valmistajiksi!
Kolmannella matkallaan Cook kävi vielä kerran näillä saarilla, joita hän erikoisesti harrasti ja joiden hydrografisen mittauksen hän tahtoi tehdä loppuun. Hän lähti sieltä viimeisen kerran 25. päivänä helmikuuta 1777.
Vuonna 1791 viipyi Vancouver kaksikymmentä päivää Sombre-lahdessa hyödyttämättä kuitenkaan luonnon- tai maantiedettä. D'Entrecasteaux mittasi v. 1793 neljäkymmentä kilometriä Ikana-Mauin pohjoisen osan rannikkoa. Merikapteenit Hausen ja Dalrymple, sitten Baden, Richardson ja Moody käväisivät siellä myös, ja viiden viikon oleskelun aikana tohtori Savage kokosi mielenkiintoisia erikoistietoja uusseelantilaisten tavoista.
Samana vuonna 1805, tuli Rangi-Hun päällikön veljenpoika, älykäs Dua-Tara, mukaan Argo-laivalle, kun tämä kapteeni Badenin komennossa ankkuroi Saarten-lahdessa.
Ehkäpä Dua-Taran seikkailut antavat sankarirunoelman aiheen jollekin maorilaiselle Homerokselle. Ne olivat täynnä onnettomuuksia, vääryyksiä ja ilkeää kohtelua. Lupausten rikkomista, laitonta vankinapitoa, pieksemistä sai villiraukka palkakseen hyvistä palveluksistaan. Millaisen käsityksen hän lieneekään saanut ihmisistä, jotka sanovat itseään sivistyneiksi! Hänet kuljetettiin Lontooseen. Hänestä tehtiin alimman luokan matruusi, laivaväen ilkeyden ja pilkan kohde. Ilman pastori Marsdenia olisi hänet rääkätty kuoliaaksi. Tämä lähetyssaarnaaja kiinnitti huomionsa nuoreen villiin, jonka hän havaitsi arvostelukykyiseksi, jaloluonteiseksi sekä harvinaisen herkäksi, hyväksi ja uskolliseksi. Marsden hankki suojatilleen muutaman säkillisen viljaa ja erinäisiä maanviljelyskaluja hänen kotimaataan varten. Mutta pikku omaisuus varastettiin häneltä. Onnettomuuksia ja kärsimyksiä tuli uudelleen Dua-Taran osaksi vuoteen 1814 asti, jolloin hän vihdoin taas pääsi isiensä maahan. Hän ryhtyi korjaamaan näin monien vaiheidensa hedelmiä, kun hän kuoli kahdenkymmenenkahdeksan ikäisenä juuri valmistautuessaan uudestisynnyttämään veristä Seelantia. Tämä korvaamaton onnettomuus hidastutti epäilemättä sivistystä pitkiksi vuosiksi. Ei mikään korvaa älykästä ja hyvää ihmistä, jonka sydämessä ovat yhtyneet rakkaus hyvään ja rakkaus isänmaahan!
Vuoteen 1816 saakka Uusi Seelanti jätettiin omiin hoteisiinsa. Silloin Thompson, v. 1817 Lydyard Nicholas, v. 1819 Marsden samoilivat useilla seuduilla kummallakin saarella, ja v. 1820 oleskeli 84. jalkaväkirykmentin kapteeni Richard Cruise siellä kymmenen kuukautta, tehden tieteelle arvokkaita tutkimuksia alkuasukkaiden tavoista.
Vuonna 1824 Coquillen kapteeni Duperrey oleskeli Saarten-lahdessa kaksi viikkoa ja sai alkuasukkaista vain hyvän käsityksen.
Hänen jälkeensä, v. 1827, täytyi englantilaisen valaanpyyntilaivan Mercuryn puolustautua ryöstöä ja murhaa vastaan. Samana vuonna otettiin taas kapteeni Dillon kahdella käynnillään vastaan mitä vieraanvaraisimmin.
Maaliskuussa 1827 Astrolaben kapteeni, kuuluisa Dumont d'Urville, saattoi turvallisesti ja aseettomana viettää muutamia öitä maissa alkuasukkaiden joukossa, vaihtaa lahjoja ja lauluja, nukkua majoissa ja suorittaa häiritsemättä mielenkiintoiset mittaustyönsä, joista meriministeriöön on saatu arvokkaita karttoja.
Sitä vastoin seuraavana vuonna joutui John Jamesin komennossa englantilainen priki Hawes — käytyään Saarten-lahdessa ja mentyään sieltä Itäisen niemen seudulle — kärsimään paljon Enararo-nimisen päällikön kavaluudesta. Monet hänen miehistään kokivat hirveän kuoleman.
Näistä vastakkaisista tapahtumista, milloin lempeydestä, milloin raakalaisuudesta täytyy päätellä, että uusseelantilaisten julmuudet usein olivat vain kostotoimia. Hyvä tai huono kohtelu johtui hyvistä tai huonoista kapteeneista. Epäilemättä alkuasukkaat ovat joskus hyökänneet aiheettomasti, mutta enimmäkseen eurooppalaisten herättämästä kostonhimosta; onnettomuudeksi kosto vain osui sellaisiin, jotka eivät sitä ansainneet.
D'Urvillen jälkeen täydensi Uuden Seelannin tutkimista rohkea löytöretkeilijä, joka kaksikymmentä kertaa kulki maapallon ympäri, tutkimusmatkailija, tieteen tienraivaaja, englantilainen Earle. Hän kävi molempien saarien tuntemattomissa osissa saamatta aihetta omasta puolestaan moittia alkuasukkaita, vaikka usein joutui näkemään ihmislihan syöntiä. Uusseelantilaiset ahmivat toisiaan niin halukkaasti, että sitä oli inhottavaa katsella.
Saman koki kapteeni Laplace oleskellessaan Saarten-lahden rannoilla v. 1831. Taistelutkin olivat jo pelottavia, sillä villit käyttivät tuliaseita merkillisen taitavasti. Ikana-Mauin ennen niin kukoistavat ja asutut seudut olivat muuttumassa suorastaan autiomaiksi. Kokonaisia heimoja oli kadonnut, niin kuin lammaslaumat häviävät paistettuina ja syötyinä.
Lähetyssaarnaajat ovat turhaan taistelleet hävittääkseen nämä veriset luonnonvietit. Vuodesta 1808 Church Missionary Society oli lähettänyt taitavia asiamiehiään — se on sopiva nimitys — pohjoisen saaren pääpaikoille. Mutta uusseelantilaisten julmuus pakotti heidät lykkäämään toistaiseksi lähetyssiirtoloiden perustamista. Vasta vuonna 1814 herrat Marsden, Dua-Taran suojelija, Hall ja King nousivat maihin Saarten-lahdessa ja ostivat päälliköiltä kahdensadan eekkerin suuruisen alueen kahdellatoista rautakirveellä. Sinne perustettiin anglikaanisen kirkon siirtola.
Alku oli perin hankala, mutta vihdoin maorit oppivat kunnioittamaan lähetyssaarnaajien elämäntapaa ja omaksumaan heidän hoitotapojaan ja opetuksiaan. Muutamat villit alkuasukkaat kesyyntyivät, ja heidän epäinhimillisissä sydämissään heräsi kiitollisuus. Tapahtuipa v. 1824, että seelantilaiset suojelivat "arikeja", pappejaan, hurjia matruuseja vastaan, jotka solvasivat ja uhkasivat pahoinpidellä heitä.
Näin lähetyssiirtolat vaurastuivat vähitellen, huolimatta Port Jacksonista karanneista rikollisista, jotka turmelivat alkuasukkaita. Vuonna 1831 oli jo kaksi huomattavaa siirtolaa, toinen Kidi-Kidissä, Saarten-lahdessa mereen laskevan joen varrella, toinen Kawa-Kawan joen rannalla. Kristinuskoon kääntyneet maorit olivat rakentaneet uusia teitä "arikien" johdolla, raivanneet kulkuyhteyksiä suunnattomien metsien läpi ja rakentaneet siltoja jokien poikki. Lähetyssaarnaajat kävivät vuorotellen saarnaamassa sivistyksen uskontoa kaukaisten heimojen keskuudessa, rakentaen kappeleita kaisloista tai kaarnasta ja kouluja nuorisolle. Ja näiden vaatimattomien rakennusten katolla liehui lähetyslippu, johon oli merkitty Kristuksen risti ja sana "Rongo-Pai", evankeliumi Uuden Seelannin kielellä.
Onnettomuudeksi lähetyssaarnaajien vaikutusvalta ei ulottunut heidän siirtokuntiaan kauemmas; väestön koko kiertelevä osa ei saanut kokea heidän toimintaansa. Ihmissyönti saatiin juurrutetuksi vain kristittyjen keskuudesta, eikä näitäkään vastakääntyneitä voinut jättää suurelle kiusaukselle alttiiksi. Heissä oli vielä verenhimo.
Sitä paitsi nämä villit maat ovat alituisessa sotatilassa. Seelantilaiset eivät ole eläimellisiä australialaisia, jotka pakenevat eurooppalaisen anastajan tieltä; he tekevät vastarintaa ja puolustautuvat, kostavat valloittajille, ja sammumaton viha kiihottaa heitä nykyään englantilaisia siirtolaisia vastaan. Näiden suurten saarien tulevaisuus on arvan varassa; joko niitä odottaa lähiaikoina sivistys tai vuosisatainen syvä raakalaisuus, sotaonnesta riippuen.
Aivojensa työskennellessä täydellä teolla oli Paganel ajatuksissaan näin käynyt läpi Uuden Seelannin historian. Mutta mikään seikka tässä historiassa ei oikeuttanut nimittämään tätä kahden saaren aluetta mantereeksi, ja vaikka eräät asiakirjan sanat olivat kiihottaneet hänen mielikuvitustaan, jäivät nuo kaksi tavua contin itsepintaisesti häiritsemään uutta tulkintaa.