III.
Kun André Certa oli viety juutalaisen taloon ja laskettu maata k(ireimmän kautta valmistetulle vuoteelle, virkosi hän tainnoksistaan pian ja puristi vanhan juutalaisen kättä. Lääkäri, jolle palvelijat olivat vieneet sanan, saapui paikalle. Haava ei näkynyt olevan vaarallinen, sillä mestisin olkapää oli haavottunut siten, että teräs ei sattunut lapaluuhun. Muutaman päivän kuluttua toivottiin hänen paranevan.
Kun Samuel ja André Certa olivat kahden kesken, sanoi jälkimäinen:
"Tekisitte oikein herra Samuel, jos muuraisitte kiini oven, jonka kautta päästään penkereelle".
"Mitäpä sitten pelkäätte?" kysyi juutalainen.
"Toivoisin, ettei Sara enää pitäisi indiania mielessään. Minun kimppuuni ei käynyt mikään varas; hän on kilpakosija, jonka kynsistä ihmeellisesti pelastuin".
"Ei suinkaan!" huudahti juutalainen, "te petytte. Sara on oleva aviopuolison esikuva ja minä puolestani teen kaikkia, jotta hän olisi teille kunniaksi".
André Certa kohottausi hiukan ylös, nojaten käsivarrelleen.
"Herra Samuel, tahdon sanoa teille jotakin, jota ette kyllin usein voi muistella ja tämä on se, että minä Sarasta olen maksava teille satatuhatta piasteria".
"André Certa", vastasi juutalainen saituri hymyilyllä, "tuota muistan alinomaa ja olen milloin hyvänsä valmis antamaan teille tämän kuitin saatuani kiliseviä kolikoita".
Näin puhuessaan otti hän lompakostaan paperin, jonka André Certa työnsi pois sanoen:
"Kauppa ei ole minkään arvoinen, ennenkuin Sara on tullut vaimokseni ja siksi hän ei ikänä tule, jos minun pitää kilpailla tuollaisen kilpakosijan kanssa! Te tiedätte kyllä, mihin minä pyrin. Mennessäni naimisiin Saran kanssa, tahdon päästä tämän ylimyskunnan vertaiseksi, joka nyt ainoastaan ylenkatseellisilla silmäyksillä katselee minua".
"Ja tämän tarkoituksen te, André Certa, tulette saavuttamaan, sillä mentyänne kerran naimisiin, näette te ylpeimpien hispanialaistemme pakkautuvan saleihinne".
"Missä Sara on ollut tänä iltana?"
"Israelin temppelissä vanhan Ammonin seurassa".
"Mitä hyvää siitä on, että annatte Saran noudattaa kirkollismenojanne?"
"Olen juutalainen", vastasi Samuel, "eikä Sara olisi tyttäreni, ellei hän täyttäsi uskontoni vaatimuksia".
Juutalainen Samuel oli ylenkatsottava ihminen. Rahan ahne ja vääryydellä etsien voittoa kaikesta, minkä hän voi, oli hän suoraan takenevassa polvessa syntyisin Judasta, joka myi Mestarinsa kolmestakymmenestä denariosta. Kymmenen vuotta sitten oli hän muuttanut Limaan. Omasta halustaan oli hän valinnut asuntonsa San Lazaron etukaupungin äärimmäisellä reunalla ja rupesi heti ajamaan vähemmän rehellisiä asioita. Vähitellen alkoi hän näyttää suurta loisteisuutta; hänen talossaan elettiin muhkeasti; hänen lukuisat palvelijansa ja loistoisat ajokalunsa ilmottivat, että hänellä oli äärettömiä tuloja.
Samuelin asettuessa Limaan asumaan oli Sara ainoastaan kahdeksanvuotias. Suloinen ja miellyttämä Sara jo silloin miellytti kaikki ja näkyi olevan isänsä epäjumala. Muutamia vuosia myöhemmin hänen kauneutensa veti kaikkien silmät puoleensa ja silloin ruvettiin arvelemaan, että mestisi André Certa oli rakastunut nuoreen tyttöön. Suurta hämmästystä olisi tietysti herättänyt nuo satatuhatta piasteria, jotka olivat Saran käden hintana; mutta tämä kauppa pidettiin vallan huolellisesti salassa. Hyvin luultava oli, että Samuel hieroi kauppaa tunteillaan yhtä paljo kuin kotimaisilla tuotteilla. Pankkiiri, lainaaja panttia vastaan, kauppias ja laivan isäntä oli hän varsin taitava asian ujamisessa koko mailman kanssa. Kuunari "Annonciacion", joka tänä yönä yritti laskemaan maihin Rimac-joen suulla, oli hänen omansa.
Kaikkien näitten moninaisten asiainsa keskellä täytti tämä mies, kumma kyllä, perityn taika-uskonsa vuoksi uskonnolliset velvollisuutensa turhanpäiväisellä tarkkuudella ja hänen tyttärelleen oli huolellisesti opetettu Israelin kirkollismenot.
Nytkin mestisin tehdessä muistutuksiaan näistä asioista pysyi vanhus vaienneena ja miettiväisenä. André Certa lakkautti vaiti-olon sanoen:
"Unhoitatteko että Saran, ruvetessaan vaimokseni, välttämättä täytyy tulla paavin-uskolaiseksi?"
"Aivan oikein", vastasi Samuel alakuloisesti, "muttu Sara tulee pysymään juutalaisena, niinkauan kuin hän on minun tyttäreni".
Nyt huoneen ovi aukaistiin ja hovimestari astui sisään.
"Onko murhaaja vangittu?" kysyi Samuel.
"Kaikesta päättäen hän on kuollut", vastasi hovimestari.
"Kuollut!" huudahti André Certa iloissaan.
"Meidän ja sotilasparven ahdistamana täytyi hänen hypätä rintavarustuksen yli ja heittäytyä Rimacjokeen".
"Mutta mitä todistuksia teillä on siihen, ettei hän ole voinut pelastua rannalle?" kysyi Samuel.
"Sulanut lumi on tehnyt virran kohisevaksi koskeksi", vastasi hovimestari. "Sitäpaitsi olimme asettaneet vahteja kummallekin rannalle, emmekä ole nähneet häntä. Olen jättänyt vahtimiehiä yöksi vartioimaan Rimacin rannikoita".
"Hyvä", vastasi vanhus. "Hän on itse rangaissut itseänsä. Näittekö hänen pakoretkellä ja tiedättekö, kuka hän oli?"
"Vallan hyvin. Hän oli Martin Paz, erät vuori-indianeista".
"Hänkö se on, joka nyt kauan aikaa on vakoillut Saraa?" kysyi juutalainen.
"E tiedä", vastasi mustalainen.
"Käske vanhan Ammonin tulla tänne".
Hovimestari vetäytyi pois.
"Näillä indianellla", sanoi ukko, "on salaisia seuroja. Minun pitää saada tietää, onko tämän miehen kiikkuminen Saran jälessä kestänyt kauan".
Naispalvelija astui huoneesen ja jäi seisomaan isäntänsä eteen.
"Tyttäreni", kysyi Samuel, "ei tietäne mitään siitä, mitä on tapahtunut tänä iltana?"
"En tunne sitä", vastasi naispalvelija, "mutta kun palvelijanne huudot olivat herättäneet minun, juoksin tyttärenne kamariin ja tapasin hänen siellä melkein hengetönnä".
"Jatka", sanoi Samuel.
"Kiihkeästi kysyessäni syytä tyttärenne mielentilaan ei hän tahtonut vastata. Hän laski levolle huolimatta avustani ja minä katsoin sopivaksi vetäytyä pois".
"Onko tämä indiani usein ollut tyttäreni tavattavissa?"
"En tiedä, mestari, kuinka usein; usein kyllä olen häntä tavannut San
Lazaron kaduilla ja tänä iltana on hän auttanut tytärtänne P1aza
Mayorilla".
"Aauttanut ja mitenkä?"
Eukko kertoi nyt, mitä torilla oli tapahtunut.
"Voi! tyttäreni tahtoi notkistaa polviaan näiden kristittyjen seassa", huusi ukko vihoissaan, "enkä minä tiedä mitään kaikesta tästä! Sinä näyt tahtovan, että ajan sinut pois talostani?"
"Mestari, antakaa minulle anteeksi".
"Mene matkoihisi", vastasi ukko jäykästi.
Eukko lähti hämmästyneenä pois.
"Nythän näette, että meidän pian on häitämme viettäminen", sanoi sitten André Certa. "Mutta minun tarvitsee levätä ja pyydän siis, että jätätte minut yksinäisyyteen".
Näin puhuttuaan ukko vetäysi verkalleen takaisin. ennen kaikkia tahtoi hän ennen levolle menoaan saada varma tieto tyttärensä tilasta ja astui hiljaa hänen kamariinsa. Sara uinaili levottomasti kalliiden silkkisten verhojen takana, jotka olivat poimuihin lasketut hänen ympärilleen. Alabasterista tehty öljylamppu, riippuen katon lehdityskuvausten keskellä, valaisi huonetta himmeästi ja puoleksi avattu ikkuna laski rullakartiinien läpitse kamariin viileätä ilmaa, joka oli kokonansa täytetty aloen ja magnolien väkevillä lemuilla. Creolilainen ylelliiyys ilmaantui tuhansissa taideteoksissa, joita hyvällä aistilla oli levitelty huoneen veistokuvilla koristetuille pöydille ja hyllyille, ja yön himmeässä valossa voipi miltei sanoa, että nuoren tytön henki leikitteli näiden ihmeteltävien esineiden keskellä.
Ukko lähestyi Saran vuodetta ja kumartui hänen ylitsensä nähdäkseen, kuinka hän nukkui. Ikävä uni näkyi vaivaavan nuorta tyttöä ja kerran luiskahti Martin Pazin nimi hänen huuliltaan.
Samuel palasi kamariinsa.
Auringon ensimäisten säteitten paistaessa nousi Sara kiireesti ylös.
Liberta, eräs neekeri, joka palveli Saraa, lähestyi nyt ja satuloitsi hänen käskystänsä muulin hallitsiatartansa varten ja hevosen itseänsä varten. Saralla oli tapana joka aamu tehdä ratsastusretken tämän palvelijan seurassa, joka oli hänelle hyvin uskollinen.
Sara pukeutui ruuniin läninkiin ja kasmiri-vaippaan suurilla napeilla, kätki olkihatun leveiden reunojen alle pitkät, mustat palmikkonsa, jotka riippuivat pitkin. selkää, ja sytytti hyvänhajuisessa nesteessä kostutetun sikarin.
Noustuaan satulaan ratsasti Sara kaupungista ja ajoi täyttä ravia kentän poikki, ohjaten kulkuansa Callaoon päin. Satama oli täynnä väkeä; rantavahdit olivat yön aikana otelleet kuunari "Annonciacionin" kanssa, jonka epämääräiset liikkeet näyttivät ilmaisevan petolisia hankkeita. "Annonciacion" näkyi odottaneen muutamia epäluulonalaisia aluksia Rimac-joen suulla; mutta ennenkuin satamaluupit olivat ehtineet laivalle, oli laivan onnistunut pötkiä pakoon. Kaikenlaisia juttuja kerrottiin kuunarin käytöksestä. Muutamat luulivat, että laiva, lastattuna columbialaisilla sotamiehillä, aikoi ottaa Callaon tärkeimmät rakennukset valtaansa ja kostaa Bolivarin sotamiesten kärsimää häväistystä, kun näitä häpiällisesti oli karkoitettu Perusta.
Toiset taasen arvelivat kuunarin aikovan varkain kulettaa maahan europalaisia villatavaroita. Huolimatta näistä enemmän tahi vähemmän todenmukaisista huhuista palasi Sara Limaan ja lähestyi Rimac-joen rantaa. Saran ratsastusretki Callaoon oli ainoastaan ollut tekosyy päästäkseen joen varrelle.
Sara ratsasti pitkin jokivartta sillalle saakka. Useat sotamiehet ja mestisit olivat kokoontuneet useissa paikoin joen rannalla. Liberta oli emännälleen kertonut yöllisiä tapauksia ja Saran käskystä kyseli hän muutamia sotamiehiä, jotka nojasivat rintavarustusta vastaan. Kerrottiin Martin Pazin hukkuneen, mutta hänen ruumistansa ei vielä ollut löydetty. Sara tarvitsi kaikki sielunvoimansa, jottei hän joutuisi epätoivoon.
Niitten ihmisten joukossa, jotka juoksentelivat ympäri rannalla, huomasi Sara erään indianin julmilla kasvoilla. Tämä oli Sambo, joka näkyi olevan toivottomassa tilassa. Saran lähestyessä vanhaa vuorelaista kuului nämä sanat: "Mikä onnettomuus! Mikä onnettomuus! Ovat tappaneet Sambon pojan! Ovat tappaneet poikani".
Muori tyttö astui muulin selästä ja käski viittauksella Libertan seurata.
Tällä kertaa lukua pitämättä siitä että häntä huomattiin, lähti Sara pyhän Annan kirkkoon, jätti muulin neekerille ja aätui katolilaiseen temppeliin. Hän kysyi pappi Joachimia ja laskien polvilleen kivilattialle rukoili hän Martin Pazin sielun edestä.