IX.
Oli 24 päivä kesäkuuta, jolloin Amancaien juhla oli vietettävä. Liman asukkaat lähtivät ratsastaen, jalkasin ja vaunuissa mainiolle ylängölle, puolen peninkulmaa kaupungista. Mestisiä ja indiania käveli sekasin; ne käydä tepastelivat iloisina sukulaisten tahi ystävien parvissa. Kullakin joukkiolla oli eväitä mukanaan ja edellä käveli kitaran soittaja, joka soitteli ja lauloi mieluisimpia lauluja. Nämä jalkamiehet kävelivät maissi-vainioiden kautta, puikahtelivat bananas-pensaiden läpi ja vaelsivat kauniiden piilikujien halki vihdoin saapuakseen orangi- ja sitruunalehtoihin, joiden tuoksut yhdistyivät raittiiden vuorituoksujen kanssa. Pitkin tietä oli pienissä ympäri kuljeksivissa mökeissä kaupan paloviinaa ja olutta, joiden suunnaton nauttiminen aikaansaattoi kaikuvaa hohotusta ja rähinää. Ratsastajat keikkuivat hevostensa selissä väkijoukon keskellä ja kilpailivat toistensa kanssa vilkkaudessa, notkeudessa ja taitavuudessa.
Koko tämän juhlan aikana, joka on saanut nimensä pienistä vuorikukkasista, oli verraton ilo ja vapaus, eikä kuulunut — kumma kyllä — mitään riitaa tuhansien ilosanojen kesken. Muutamat keihäs-miehet hevosten selässä, puettuina loistavaan haarniskaan, pitivät siellä täällä järjestystä kansan kesken. Ja kun koko tämä väkijoukko saapui Amancaien ylängölle, kaikuivat ilohuudot vuorien rotkoista.
Katsojain jalkain juurezsa oli vanha kuningaskaupunki, joka kohotti taivasta kohden monet kirkkotorninsa, joista huumaava kellojen kilinä kaikui. San Pedron, Augustinon ja tuomiokirkon katot, joita auringon säteet kultasivat, vetivät huomiota puoleensa; San Domingon rikas kirkko, jonka neitsyt Marian kuva ei koskaan kanna samaa pukua kaksi päivää perätysten, kohotti ylpeämmästi kuin naapurinsa pyöreän tornihuippunsa taivasta kohti. Oikealla kädellä aaltoili Tyynen meren ääretön sininen pinta ja kun silmä katsahti Canarosta Limaan päin, nähtiin kaikki nuo hautapatsaat, jotka peittävät Inkan suuren hallitsiasuvun jäännöksiä. Taivaan rannalla vilkkui tällä loistavalla taululla Morzo-Solarin niemeke.
Verinen näytelmä valmistettiin Cordillerien jäisillä huipuilla, kun
Liman asukkaat ihmettelivät näitä ihania näkö-aloja.
Kaupungin tavallisten asukkaiden ollessa poissa vaelsi suuri joukko indiania ympäri kaduilla. Nämä miehet, jotka muuten ottivat juhlallisuuksiin osaa, kävelivt tyynesti ympäri ja nähtävästi syvissä mietteissä.
Usein saivat he, kuten näkyi, salaisen käskyn joltakin päälliköltä, jonka jälkeen tämä jatkoi yksitoikkoista kävelyänsä. Vähitellen kokoontui koko joukko kaupungin rikkaimpaan osaan.
Sillä välin alkoi aurinko laskeutua taivaan rannalla ja hetki oli nyt käsissä, jolloin Liman ylimykset tavallisesti lähtevät kotia Amancaien ylängöltä. Kalliimmat puvut nähtiin vaunuissa, jotka kulkivat pitkin lehtikujia. Jalkamiehiä, vaunuilla ja hevosen selässä matkustavia oli sekasin. Tuomiokirkon tornikello löi viisi. Kova ja pitkällinen huuto kuului kaupungissa.
Kaikilta torilta, kaikilta kaduilta ja kaikista taloista hyökkäsi indiania esille aseet kädessä. Kapinoitsiat pian täyttivät komeimmat korttelit kaupungissa; useat heiluttivat palavia tuli-soittoja päittensä yli.
"Kuolema sortajille! Kuolema hispanialaisille!" oli heidän sotahuutonsa, ja ylängön huipulla nähtiin pian toisia indiania, jotka yhtyivät veljiinsä kaupungissa.
Lukija kuvitelkoon itselleen minkänäköinen Lima oli tällä haavaa. Kapinoitsijat olivat levinneet Liman kaikkiin kortteliin. Erään joukkion etupäässä heilutti Martin Paz mustaa lippua ja sillä aikaa kun osa indianeista kävi niiden rakennusten kimppuun, jotka olivat määrätyt hävitettäviksi, hyökkäsi hän osastoineen Plaza Mayorille. Manangani oli hänen toverinansa ja ulvoi kauheasti.
Siellä olivat hallituksen sotamiehet, jotka olivat saaneet kapinasta vihiä, asettuneet tappohankkeisina presidentin palatsin edustalle. Kauhea kivääri-tuli vastaanotti kapinoitsioita heidän saapuessa torille. Alussa hämmästyneenä tästä odottamattomasta pamauksesta, joka kaasi suuren joukon heistä maahan, seisahtuivat he, mutta ryntäsivät sitten sanomattomalla tuimuudella sotamiehiä vastaan.
Nyt seurasi hirveä kahakka, jossa mies taisteli miestä vastaan. Martin Paz ja Manangani olivat ihmeen urhoollisia ja pelastuivat ihmeellisesti kuolemasta. Heidän piti millä uhrauksella hyvänsä saada tämä palatsi käsiinsä ja sitten varustaa itsensä siellä.
"Eespäin!" huusi Martin Paz, jonka mahtava ääni kehoitti hänen maanmiehiään ryntäykseen.
Vaikka indiania ammuttiin oikealta ja vasemmalta kuoliaaksi, onnistui heille kuitenkin tunkea sen sotilas-vyöhykkeen läpi, joka ympäröitsi palatsia.
Jo seisoi Manangani portaiden ensi astinlaudalla, kun hän äkkiä seisahtui, sillä sotamiesten eronneet rivit paljastivat kaksi tykkiä, valmiina lakaisemaan päällekarkaajia pois. Sekuntikin oli tässä kallis; hänen täytyi päästä patterin yli, ennenkun tämä laukaistiin.
"Seuraa minua!" huusi hän, kääntyen Martin Paziin.
Mutta tämä oli äsken kumartunut alas elkä häntä kuullut, sillä neekeri kuiskasi hänen korvaansa:
"Don Végalin taloa ryöstetään! Hän ehkä tapetaan!"
Kuultuaan nämä sanat vetäytyi Martin Paz taaksepäin. Manangani tahtoi pidättää häntä, vaan tässä silmänräpäyksessä laukaistiin tykit ja kaatoivat koko joukon indiania.
"Seuratkaa minua!" huusi Martin Paz ja muutamat uskolliset toverit yhtyivät hänen kanssaan, niin että hän saattoi raivata itselleen tien sotamiesten läpi.
Tämä pako näytti kavallukselta. Indianit luulivat päällikön pettäneen heitä. Turhaan yritti Manangani uudelleen johtaa heitä tappeluun. Kivääri-tulen aikaansaattama paksu savu kätki heidät hänen näkyvistään, eikä enää ollut mahdollista jälleen koota joukkoja. Hämminki oli ylimmillään ja pako oli täydellinen. Liekit, jotka nousivat taivaalle moniaista korttelista, houkuttelivat muutamia pakolaisia rosvoamiseen, mutta sotamiehet ajoivat heitä takaa ja tappoivat suuren joukon.
Kaiken tämän tapahtuessa oli Martin Paz saapunut don Végalin asunnolle, jossa Sambo itse johti tuimaa taistelua. Vanhalla indianilla oli kaksikin syytä täällä viipymiseen: hän taisteli hispanialaisen kanssa ja tahtoi sen ohessa saada Saran käsiinsä, jotta hänellä olisi takaus poikansa uskollisuudesta.
Kaatuneen portin ja kartanon maahan rauenneiden muurien kesken näkyi don Végal, miekka kädessä, palveliainsa seurassa, pitäen puoliaan ryntäävää väkijoukkoa vastaan. Tämän miehen uljuudessa ja rolkeudessa oli jotakin jaloa. Hän kaasi miekallaan lähimmät viholliset alleen ja hänen peljättävä käsivartensa oli koonnut hänen ympärilleen ruumiskasoja.
Mutta mahdoton oli ajan pitkään pitää puoliaan tätä joukkoa vastaan, joka enenemistään eneni pakolaisten saapuessa tänne Plaza Mayorista. Don Végal huomasi, että puolustus joka silmänräpäys alkoi käydä heikommaksi ja aikoi nyt vaan taistella viimeiseen asti, kun Martin Paz salaman nopeudella takaapäin kävi ryntääjäin kimppuun ja siten pakoitti heidät kääntymään häntä itseä vastaan. Luoti-tuiskun läpi raivasi hän itselleen tietä don Végalin luo ja asettui markiisin ruumin vartijaksi.
"Oikein! Poikani! Oikein!" huudahti don Végal, pusertaen hänen kättään.
Nuori indiani pysyi yhtä alakuloisena.
"Oikein Martin Paz!" sanoi toinen ääni, joka tunki hänen sydämeensä.
Hän tunsi Saran äänen ja hänen käsivartensa raivasi verisen kehän ympärilleen.
Sillä välin vetäytyi Sambo taappäin. Lukemattomia kertoja oli tämä meidän aikainen Brutus heiluttanut miekkaansa omaa poikaansa kohti haavottamatta häntä; ja yhtä usein oli Martin Paz pidättänyt käsivartensa, joka oli isää haavottamaisillaan.
Äkkiä näkyi Sambon vieressä Manangani veren tahraamana.
"Sinä olet vannonut", sanoi tämä, "kostaa tuon kurjaa petosta hänen sukulaisilleen, hänen ystävilleen ja hänelle itselleen. Nyt on koston hetki käsissä. Kas tuossa lähestyvien sotamiesten joukossa on André Certa!"
"Tule Manangani", sanoi Sambo hirveällä hymyilyllä. "Tulehan nyt!"
Ja molemmat lähtivät don Végalin kartanolta rientäen sotajoukkoa vastaan, joka tuli juoksujalassa.
Sotilaat laukasivat pyssynsä, vaan pelkäämättä astui Sambo mestisin luo, sanoen:
"Te olette André Certa. Aivan niin! Teidän morsianne on don Végalin talossa ja Martin Paz aikoo ottaa hänet mukaansa vuorille".
Tämän sanottuaan indianit katosivat.
Siten oli Sambo asettanut molemmat viholliset vastakkain; ja sotamiehet, petettyinä Martin Pazin läsnäolon kautta, ryntäsivät markiisin taloa vastaan.
André Certa oli raivoissaan. Nähtyään Martin Pazin hyökkäsi hän tämän päälle.
"Rahden kesken", ulvoi nuori indiani ja astui alas kiviportailta, joita hän niin urhoollisesti oli puollustanut sekä astui suoraan mestisiä 1ohden.
Siinä nämä nyt seisoivat jalka jalkaa vasten, rinta rintaa vasten, heidän kasvonsa koskettelivat toisiaan ja verivihollisina he silmäilivät toisiaan.
Eivät ystävät, eivätkä viholliset voineet lähestyä heitä. Nyt he syleilivät toisiaan ja tässä kauheassa syleilyssä melkein tukehtuivat. Mutta André Certa pääsi uudelleen Martin Pazin päälle, jolta tikari oli hukkunut. Mestisi kohotti kätensä, vaan indianin onnistui saada käteen kiini, ennenkuin tämä laskeusi. André Certa koki nyt turhaan irtautua ja tämän kääntäessä tikarinsa itseään kohti upotti Martin Paz sen syvälle mestisin sydämeen. Sitten heittäytyi hän don Végalin syliin.
"Paetkaamme vuorille, poikani", huudahti markiisi. "Vuorille! Minä rukoilen sinua".
Nyt ilmaantui juutalainen Samuel, joka heittäysi André Certan ruumiin yli ja tempasi lompakon hänen povestaan. Mutta indiani, joka tämän huomasi, riisti vuorostaan lompakon juutalaiselta, aukasi ja käänteli lehtiä, huudahti ilosta ja lähestyi markiisia, antaen hänelle paperin, johon oli kirjoitettu:
"Herra Andrélta olen saanut sadantuhannen piasterin suuruisen summan, jonka minä sitounnun hänelle maksamaan takaisin, jollei Sara, jonka olen pelastanut San José-laivan haaksirikossa, ole markiisi don Végalin tytär ja ainoa perillinen. Samuel".
"Tyttäreni!" huudahti hispanialainen ja riensi Saran huoneesen. Nuori tyttö ei ollut siellä ja pastori Joachim, ähkyen veressään, saattoi ainoastaan änkyttää nämä sanat:
"Sambo … vei … hänet Madeiran rannalle…"
"Lähtekäämme", huudahti Martin Paz.
Don Végal seurasi indiania sanaakaan sanomatta. Hänen tyttärensä!…
Hänen täytyi löytää tyttärensä.
Muulit tuotiin esille ja molemmat miehet nousivat niiden selkään, varustettuina nahkaisilla säärystimillä, jotka ylettyivät polvien yläpuolelle sekä leveälierisillä olkihatuilla, jotka suojelivat heidän päitään. Pistolit pistettiin tuppeen ja kumpikin ripusti hartioilleen karpiinan (lyhyen ratsu-pyssyn). Martin Paz oli kiertänyt suopunkinsa ympärilleen ja sitonut suopungin toisen pään muulin siloihin.
Indiani tunsi vallan hyvin niitä vuoria ja tasankoja, joita oli matkustaminen. Hän tunsi hyvin niitä seutuja, joihin Sambo oli vienyt hänen morsiamensa. Hänen morsiamensa! Uskalsiko hän kutsua markiisi don Végalin tytärtä morsiamekseen?
Hispanialainen ja indiani, joilla nyt oli ainoastaan yksi ajatus, yksi päämäärä, joutuivat pian etäälle Cordillerien vuorien soliin, joissa kasvaa cocos- ja havupuita. Seeterit, pumpulipensaat ja aloet jäivät heidän selkänsä taakse sekä ne tantereet, joilla kasvoi maissi ja eräs laji hispanialaisia apilaita. Muutamat kaktuspensaat pistelivät välistä heidän muulejaan ja pidättivät niitä usein kuilujen rinteillä.
Ihminen, joka tähän vuoden aikaan matkusti vuorten poikki, oli hengen vaarassa, sillä lumen sulaminen kesäkuun auringon paistaessa aikaansaattoi suuria tulvavesiä ja usein hirmuiset kalliolohkareet kiskottiin vuorten huipuilta ja romahtivat ukkosentapaisella jylinällä pohjattomiin syvyyksiin. Mutta isä ja rakastaja matkustivat yötä päivää lepäämättä.
He saapuivat Andien korkeimmalle huipulle, joka on neljätoistatuhatta jalkaa merenpinnan yli. Siellä oli kasvullisuus runsaampi. Usein kohtasivat heitä nuo kauheat myrskyt, jotka riehuvat Cordillereilla ja jotka korkeimmilla vuoren huipuilla matkaansaattavat lumituiskuja. Don Végal välistä vasten tahtoansa pysähtyi, mutta Martin Paz auttoi ja suojeli häntä äärettömistä lumikinoksista.
Täällä Andien korkeimmalla kukkulalla täytyi heillä olla sanomaton tahdon lujuus, jotteivät väsymyksestä uupuisi, kun vielä lisäksi olivat jonkunmoisessa taudissa, joka rohkeimmaltakin ihmiseltä riistää hänen uljuutensa.
Cordillerien itäisellä rinteellä näkivät indianien jälkiä ja saattoivat vihdoin ruveta astumaan alas. He saapuivat äärettömän suuriin naispuu- metsiin, jotka kasvavat Perun ja Brasilian välisillä tasangoilla ja täällä näissä sanomattoman tiheissä metsissä oli Martin Pazin vainu hänelle vallan tarpeen. Puoleksi sammunut valkia, jalkojen jäljet, pienet katkotut, sinne tänne nakatut oksat, kaikki nämä olivat hänen tutkinto-esineitänsä.
Don Végal pelkäsi, että hänen onneton tyttärensä oli raahattu jalkasin kivien ja muiden esteiden yli, mutta indiani näytti hänelle muutamia piikiviä, joita oli maahan poljettu ja joista näki, että jonkun eläimen jalka oli niitä polkenut; sitä paitsi oli puun oksia katkottu sekä aina nakattu samaan suuntaan ja niitä oli ainoastaan ratsastava ihminen saattanut katkoa. Don Végal alkoi toivoa; Martin Paz oli toki niin uskalias ja niin taitava, ikäänkuin eivät mitkään esteet olisi olleet hänelle ylitse-pääsemättömät, eivätkä mitkään vaarat liian suuret.
Eräänä iltana täytyi don Végalin ja Martin Pazin seisahtua, sillä olivat vallan uuvuksissa. He olivat saapuneet virran rannalle; tämä virta oli nimeltään Madeira, jonka Martin Paz nyt vallan hyvin tunsi.
Sanomattoman suuria rhizophoria levitti oksiaan yli veden ja oikulliset köynnös-kasvit yhdistivät niitä samansukuisiin puihin toisella rannalla.
Olivatko rosvot kulkeneet pitkin rantoja, vai olivatko käyneet joen poikki ja oliko tämä ylikulku tapahtunut suoraan joen poikki. Kas tuossa, mitä seikkoja Martin Paz tuumaili itsekneen. Huolellisesti tutkien muutamia epäselviä jälkiä, kulki hän pitkin jyrkkää rannikkoa ja saapui pienelle aukealle metsässä. Muutamat jäljet maassa osottivat, että joukko ihmisiä oli käynyt joen poikki tällä kohdalla.
Martin Paz koki juuri naada ylitsemenopaikkaa selville, kun hän äkkiä huomasi mustan, äärettömän suuren möhkäleen, liikkuvan lähellä katkaistua puuta. Hän päästi suopunkinsa irti ja valmistausi tappeluun, mutta, astuttuaan pari askelta, näki hän siinä makaavan muulin, joka oli juuri kuoleman kielissä. Kuoleva eläin-raukka oli tullut haavoitetuksi kaukana siitä paikasta, johon se nyt oli laahannut itsensä; veripisarat, joita indiani näki, todistivat sen. Hän selvään huomasi, että indianit olivat tappaneet eläimen tikarin pistolla, kun eivät saattaneet viedä sitä muassaan joen poikki. Nyt hän hyvin tiesi, mitä tietä hänen vihollisensa olivat kulkeneet ja palattuaan don Végalin luo sanoi hän:
"Huomenna me ehkä tapaamme niitä".
"Käykäämme heti paikalla joen poikki", vastasi hispanialainen.
"Mutta miten?"
"Uimme", vastasi don Végal ja molemmat riisuivat vaatteet yltään. Martin Paz kokosi vaatteet myttyyn, jonka hän sitoi päähänsä kiini. Ne liukuivat hiljakseen eteenpäin vedessä, peljäten noita vaarallisia kaimania, joita Brasilian ja Perun joet vilisee.
Onnellisesti pääsivät toiselle rannalle.
Martin Pazin ensimäisenä toimena oli löytää indianien jälkiä, mutta hän tutki turhaan lehtiä ja piikiviä; hän ei voinut mitään huomata.
Virta oli kuljettanut heitä hiukka syrjään, mutta kun don Végal ja indiani nousivat jyrkälle rannikolle, onnistui heille jälleen löytää jälkiä, jotka nyt olivat vallan selvät. Tällä kohdalla oli Sambo noussut maihin joukkoineen, jotka olivat pitkin matkaa lisääntyneet. Indianit vuorilla ja tasangoilla kiljuivat vihoissaan, kun he, jotka tuskaantuneina odottivat voittoa, huomasivat olevansa petetyt ja kun sen ohessa huomasivat näillä olevan koston uhri muassaan, seurasivat he vanhan indianin joukkoa.
Nuori tyttö ei enää pitänyt lukua siitä, mikä tapahtui hänen ympärillään. Hän astui eteenpäin, sillä raa'at kädet tuuppasivat häntä, kun hän tahtoi seisahtua. Jos hän olisikin jätetty tähän erämaahan, ei hän olisi voinut astua askeltakaan kuolemata välttääkseen. Väliin johtui hänen mieleensä nuori indiani; sitten kaatui hän juurikuin kuolleena muulin kaulaa vasten. Kun hänen täytyi joen toisella rannalla käydä jalkasin, laahasi kaksi indiania hänet perässään ja veri-jälki osotti, missä hän oli kulkenut. Mutta Sambo ei pitänyt suuresti lukua siitä, että tämä jälki ilmotti hänen matkaansa. Hän lähestyi näet päämaaliaan, sillä pian joen koskien pauhina alkoi kuulua!
Indianiparvi oli nyt saapunut pieneen kylään, jossa oli satakunta kahiloista ja savesta rakennettua möktiä. Indianein perille päästessä huusi suuri joukko vaimoja ja lapsia ilosta; mutta nämä ilohuudot pian muuttuivat raivon huudoiksi, kun kuulivat Martin Pazin petoksesta kerrottavan.
Sara katseli väliäpitämättömästi vihollisiaan. Kaikki nuo ilkeät olennot irvistelivät hänen ympärillään ja kauheimmat uhkaukset lausuttiin hänen kuullen.
"Missä on puolisoni?" kysyi joku. "Sinä olet syypää hänen kuolemaansa."
"Ja missä on veljeni, joka ei enää palaja wigwamiinsa? Mihin olet hänen pannut?"
"Kuolema hänelle! Jokainen meistä saakoon palasen hänen lihastaan!
Tappakaa hänet!"
Kaikki nämä naiset lähestyivät nyt nuorta tyttöä, heiluttaen puukkoja ja sytytettyjä kekäleitä sekä ottaen käsiinsä suuria kiviä.
"Hiljaa", huusi Sambo, "ja kuulkaat kaikki päälliköiden tuomioa".
Naiset tottelivat vanhaa indiania, luoden kuitenkin kauheita katseita nuoreen tyttöön. Sara, verellä pirskoitettuna, makasi pitkänään piikivillä rannalla. Vallan kylän läheisyydessä syöksi Madeira, joka tässä oli ahdistettu syvään uomaan, vesipaljoutensa salaman nopeudella enemmän kuin sadan jalan korkeudelta ja päälliköt tuomitsivat Saran kuolemaan tässä koskessa.
Auringon noustessa oli Sara sidottava kaarnaveneesen ja jätettävä virran vietäväksi.
Tämä oli neuvoskunnan tuomio ja tuomion toimeenpaneminen lykättiin huomiseksi ainoastaan sen vuoksi, että uhrilla olisi tuskallinen yö. Kun tuomio kuultiin, kuului ilon ulina ja kauhea hurjuus näkyi vallanneen indianit.
Yöllä pidettiin hurjat juomingit; viina kiehui hurjien päissä. Tanssijat hajalla hapsin ympäröivät nuorta tyttöä. Indianit juoksivat viljelemättömän kentän poikki, heiluttaen sytytettyjä piniepuun oksia.
Koko tämä rähinä kesti auringon nousuun saakka ja siksi kunnes auringon ensimäiset säteet valaisivat näyttämöä.
Muori tyttö sidottiin paaluun kiini ja sata kättä tahtoi raahata häntä tangaistukseen.
Kun Martin Pazin nimi sattumalta kuului tytön huulilta, kaikui hänelle vastaukseksi vihan ja koston ulina.
Tytön täytyi kävellä jyrkkiä polkuja pitkin terävien kivikasojen yli, sillä tätä tietä myöten kuljettiin joen yläpuolelle. Verisenä saapui uhri tälle paikalle. Kaarnavene odotti häntä sata askelta vedenputouksesta; siihen hän laskettiin ja sidottiin kiini köysillä, jotka leikkasivat syvälle lihaan.
"Kostoa!" huusi koko heimokunta yhtä haavaa ja yhdestä suusta. Vene päästettiin irti ja pyöri vesipyörteessä.
Äkkiä näkyi kaksi miestä toisella rannalla. Nämä olivat don Végal ja
Martin Paz.
"Tyttäreni! Tyttäreni!" huudahti isä ja laskeusi polvilleen rannalle.
Martin Paz, joka seisoi kalliolla, heitti suopunkinsa viuhuen päänsä yli ja juuri kuin kaarnavene oli laskeumaisillaan koskea alas, kiertyi pitkä nuora auki ja tarttui ansan tavoin veneesen.
"Tappakaa hänet!" ulvoi villi indiani-joukko.
Martin Paz veti nuoran luokseen ja vene, killuen kuilun yläpuolella, lähestyi häntä vähitellen. Äkkiä suhisi nuoli läpi ilman ja nuori indiani, joka keikahti suulleen uhrin alukseen, joutui Saran kanssa kosken pyörteesen. Seuraavassa silmänräpäyksessä toinen nuoli sattui don Végaliin ja läpäsi hänen sydämensä.
Martin Paz ja Sara olivat ijäksi päiväksi yhdistetyt, sillä kuoleman hetkellä oli nuoren tytön viimeinen toimi ollut uudesta-syntyneen indianin otsalle painaa kasteen pyhän merkin.
loppu.