I.
Laiva Delphin.
Ensimäinen virta, jonka aaltoja höyryaluksen rattaat panivat vaahtoamaan, oli Clyde. Tämä tapahtui 1812. Höyryaluksen nimi oli Komet ja se kulki säännöllisesti Glasgowin ja Greenokin väliä kuuden peninkulman nopeudella tunnissa. [Peninkulmilla tässä kirjassa aina ymmärretään Englannin peninkulmia, johon menee noin 5,5 kilometriä = 5,566 metriä.] Siitä ajasta asti on enemmän kuin miljoona höyryjä eli pakettiveneitä kulkenut ylös ja alas tämän Skotlannin virran uomaa pitkin, ja asukkaiden tuossa isossa kauppakaupungissa luulisi siis jo hyvinkin tottuneen näkemään ihmeitä höyrylaivaliikkeen alalla.
Kuitenkin olivat Joulukuun 3 päivänä 1862 Glasgowin likaiset kadut täytetyt lukemattomilla ihmislaumoilla, joissa oli laivanisäntiä, kauppiaita, tehtaanomistajia, työmiehiä, merimiehiä, naisia ja lapsia, kaikki matkalla erääseen suureen Kelvinnimiseen laivatelakkaan, jonka omistivat herrat Tod ja Mac Gregor. Tämä viimeksi mainittu nimi todistaa kyllin selvästi, että Skotlannin ylänköläisten kuuluisista jälkeisistä oli tullut tehtailijoita ja että vanhain klanien kaikki entiset vasallit olivat luontuneet kelvollisiksi työmiehiksi. [Klaneiksi kutsuttiin Skotlannissa muinoin sukukuntien vanhimmat, joilla oli patriarkallinen valta heimokuntansa yli.]
Kelvintokka on muutamien minuuttien matkan päässä kaupungista Clyde-virran oikealla rannalla. Sen äärettömät alat olivat kohta uteliaiden katsojain vallassa. Ei yhtään tyhjää paikkaa ollut rantasilloilla, varvin muureilla eikä makasiinien katoilla. Joella liikkui kaikellaisia aluksia ristiin rastiin ja Gowanin kunnaat vasemmalla rannalla vilisivät katsojia täynnänsä.
Ei täällä kumminkaan ollut hommana mikään erinomainen juhlallisuus; tahdottiin vain nähdä erään laivan lähtöä veistämöltä. Luulisipa Glasgowin asukkaiden olleen tottuneita näkemään tällaisia tapahtumia; mutta kentiesi Delphin — tämä oli Todin ja Mac Gregorin rakentaman aluksen nimi — oli jotenkin omituinen näöltänsä? Eipä ollutkaan, totta puhuaksemme. Se oli iso alus, noin viidentoista sadan tonnin kantavuutta, teräslevyillä peitetty ja jota suurella vaivalla ja äärettömillä kustannuksilla oli koetettu saada niin nopeakulkuiseksi kuin mahdollista. Sen kone, tehty Lancefieldin työpajoissa, oli korkeanpainonkone, ja sillä oli viidensadan hevosvoiman nimellinen väkevyys. Sitä pani liikkeelle propelli kummallakin puolen perävannasta, jotka molemmat olivat aivan erillään toisistansa. Tämä oli ihan uusi, Dudgeon de Millwallin keksimä laitos, joka antaa aluksille suuren nopeuden samalla kuin sallii niiden pyörähtää ja tehdä kiertoliikkeen hyvin ahtaalla alalla. Mitä Delphinin uppomittaan tulee, ei se ollut erittäin suuri. Tuntijat eivät sen suhteen erehtyneet, ja he siitä syystä päättivät, että tämä alus oli aiottu käymään kohtalaisen syvillä vesillä.
Mutta kaikista näistä erityisistä asianhaaroista ei käynyt millään muotoa selville yleisön innostus ja osanotto. Delphinissä ei ollut mitään enemmin tahi vähemmin outoa nähtävää kuin monessa muussakaan aluksessa. Oliko siis sen lähtö veistämöltä yhdistettynä johonkin koneelliseen vaikeuteen, joka oli voitettava? Eipä niinkään. Clyde-virta oli jo helmoihinsa ottanut vastaan monta paljon kantavampaa alusta, ja Delphinin laskeminen vesille oli käypä niin mutkattomasti kuin suinkin maailmassa.
Vesi seisoi aivan tyynenä ja samassa silmänräpäyksessä kuin pakoveden aika rupesi tuntumaan, alkoivat laskemishommat. Kurikat paukahtivat yhtaikaa kiiloja vasten, jotka olivat aiotut kohottamaan aluksen emäpuuta. Ennen pitkää tutisi koko tuo kookas rakennus, ja niin vähän kuin se kohosikin, havaittiin kumminkin sen järkkyvän asemaltansa. Lipuminen alkoi, se kiihtyi kiihtymistänsä, ja muutamain silmänräpäysten perästä Delphin, jätettyänsä huolellisesti suopatun lavansa, sukelsi Clyde-virtaan, sakeiden valkoisten savutuprujen keskelle. Sen perä hetkahti joen mutapohjaa vasten, mutta kohahti sysäyksen synnyttämän jättiläisaallon harjalle, ja olisi tämä muhkea höyry vauhdissaan rusahtanut rikki rantasiltoja vasten Gowanin luona, elleivät kaikki ankkurit jotka yht'aikaa heitettiin alas hirmuisella jytinällä, olisi ehkäisseet sen vauhtia.
Delphin oli onnellisesti ja hyvästi lähtenyt veistämöltä ja keinui nyt kauniisti virralla. Kaikki katsojat taputtivat käsiänsä, aluksen nyt ollessa luonnollisessa elementissään, ja mahtavia hurraa-huutoja kuului molemmilta rannoilta.
Mutta mikä oli siis syynä näihin huutoihin ja mieltymyksen osoituksiin? Varmaan ihastuneimpain katsojain olisi ollut sangen vaikea selittää innostustansa. Mikä oli siis syynä siihen erityiseen mielenkiintoon, jonka tämä alus nostatti? Syynä oli vaan se salaperäisyys, johon sen tarkoitus oli verhottu. Minkälaista kauppaa varten se oli käytettävä, sitä ei tietty, ja jos sitä kysyit noilta erinäköisiltä, utelioilta ihmisjoukoilta, niin syystäpä taisit hämmästyä niistä erilaisista mielipiteistä, joita oli olemassa tästä tärkeästä asiasta.
Kuitenkin pitivät ne ihmiset, jotka olivat parempia tietoja saaneet, taikka jotka ainakin luulivat niiden joukkoon kuuluvansa, siinä yhtä että tällä höyryllä oli joku tehtävä toimitettavana siinä kauheassa sodassa, joka siihen aikaan tuotti turmiota Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain väestölle. Mutta sen enempää he eivät asiasta tienneet, eikä olisi yksikään heistä saattanut sanoa, oliko Delphin kaappaajalaiva vaiko tavara-alus, oliko se liittoutuneitten aluksia vaiko Yhdysvaltojen laivastoon kuuluva.
"Hurraa!" — huusi joku, vakuuttaen, että Delphin oli rakennettu etelä-valtiota varten.
"Hurraa, hurraa!" — huusi toinen, vannoen, ettei nopeampaa laivaa ollut risteillyt Amerikan rantavesillä.
Ei siis tiedetty mitään varmuudella, ja jos joku taisi sanoa jotakin varmaa tässä asiassa, niin täytyi hänen olla joko osakas tai ainakin hyvin uskottu ystävä kauppahuoneelle Vincent Playfair ja Kumpp. Glasgowissa.
Vincent Playfair ja Kumpp. oli rikas, arvossa pidetty ja kokenut toiminimi. Sen päämies kuului vanhaan, kunniassa pidettyyn sukuun, jonka suku-juuret joutuivat n.k. tupakkalordeista, jotka rakennuttivat kauneimmat korttelit kaupungissa. Nämä taitavat kauppamiehet olivat perustaneet etevimmät konttoorit Glasgowissa ja kävivät kauppaa tupakilla, jota toivat Virginiasta ja Marylannista. Ääretön varallisuus koottiin; uusi keskipiste kaupalle luotiin. Ennen pitkää tuli Glasgowista teollisuus- ja tehdaskaupunki; kehruutehtaita ja valimoja syntyi joka haaralla, ja muutamissa vuosissa oli kaupungin varallisuus noussut ylimmälleen.
Kauppahuone Playfair ja Kumpp. kumminkin pysyi uskollisena esi-isäinsä toimekkaalle hengelle. Se antautui mitä rohkeimpiin keinotteluihin ja kannatti Englannin kaupan arvoa. Sen nykyinen päämies, Vincent Playfair, noin viidenkymmenen vanha, mielialaltaan hyvin käytännöllinen ja varma, vaikkakin samalla uskalikko, oli laivain varustaja mitä puhtainta rotua. Kaikki, joka ei suoranaisesti koskenut kauppatoimia, ei häntä laisinkaan miellyttänyt, ei edes toimien valtiollinen puolikaan. Muuten oli hän kunniallinen ja rehellinen mies.
Kumminkaan ei hän voinut kerskailla siitä että hänen omissa aivoissaan oli syntynyt aate rakentaa ja varustaa Delphin laiva. Sen oli kokonansa keksinyt hänen veljensä poika, James Playfair, komea kolmikymmen vuotias mies ja rohkein laivuri yhdistetyn kuningaskunnan kauppalaivastossa.
Luettuansa vihan vimmoissa eräänä päivänä Tontine nimisessä kahvilassa Amerikan sanomalehtiä, teki James Playfair sedälleen varsin uskaliaan ehdoituksen.
"Setä Vincent" — sanoi hän jyrkästi sedälleen — "me saatamme ansaita kaksi miljoonaa vähemmässä kuin kuukauden ajassa."
"Ja mitä asiassa pannaan alttiiksi?" — kysyi setä Vincent.
"Laiva ja lasti."
"Eikö mitään muuta?"
"Pannaanpa niinkin, laivaväen ja kapteinin nahat, mutta niitä ei oteta lukuun."
"Voimmehan asiata aprikoida", — vastasi setä.
"Se on jo tehty", — jatkoi James Playfair.
"Olettehan lukeneet Tribune-, Newyork-Herald-, Times-, Enquirer de
Richmond ja American Review-sanomalehtiä?"
"Olen, olenpa kaksikymmentäkin kertaa."
"Luuletteko siis niinkuin minäkin, rakas veljeni poika, että yhdysvaltioiden sotaa kestää vielä kauan?"
"Kyllä vielä kauan."
"Te tiedätte hyvin kyllä, kuinka tuo taistelu haittaa suuresti
Englannin ja erittäinkin Glasgowin etuja."
"Ja erikoisesti Playfairin ja Kumppanin etuja" — keskeytti hänet setä
Vincent.
"Erittäinkin heidän" — myönsi nuori kapteeni.
"James, siitä olenkin joka päivä levotonna, enkä taida kauhistuksetta ajatella niitä suuria onnettomuuksia kauppaliikkeen alalla, mitkä tuo sota on aikaansaattava. Kyllähän huone Playfair ja Kumpp. on vakavarainen, mutta se on yhteydessä toiminimien kanssa, jotka voivat joutua vararikkoon. Oih, hiisi vieköön nuo ameriikkalaiset, olkootpa sitte orjuuden puolustajia tahi vastustajia!"
Jos Vincent Playfair, ihmiskunnan suuriin periaatteihin nähden, jotka aina ja joka paikassa ovat asetettavat edelle yksityisiä harrastuksia, tekikin väärin näin puhuessaan, niin hänellä yhtäkaikki oli oikeus katsella asiaa suoranaisesti kauppaedun kannalta. Tärkeintä Amerikan vientitavaraa ei saatukaan Glasgowin markkinoille. Pumpulinälkä, — The cotton famine — käyttääksemme tätä paljon merkitsevää englantilaista sananpartta, kävi päivä päivältä yhä uhkaavammaksi. Tuhansittain työmiehiä joutui elämään yleisen armeliaisuuden varassa.
Glasgowilla oli viisikolmatta tuhatta kehruukierrutinta, jotka ennen Yhdysvaltojen sotaa joka päivä valmistivat kuusisataa viisikolmatta tuhatta metriä pumpulilankaa, se on: viisikymmentä miljoonaa naulaa vuosittain. Näistä numeroista voi päättää, mitä selkkauksia oli syntyvä kaupungin teollisessa elämässä, kun raaka-ainetta kehruutehtaille miltei peräti puuttui. Vararikot kuuluivat päiväjärjestykseen, työt lakkautettiin kaikissa tehtaissa ja työmiehet kuolivat nälkään.
Tämän äärettömän kurjuuden näkeminen se saattoi James Playfairin ajattelemaan rohkeata yritystänsä.
"Minä hankin pumpulia" — sanoi hän — "ja tuon sen tänne, maksakoon mitä maksaa."
Ja ollen kauppamies yhtä paljon kuin setä Vincentkin, päätti hän esittää tuumansa tavallisen kauppa-yrityksen muodossa.
"Kuulkaapa nyt tuumani, setä!"
"Annas kuulla, James!"
"Se on aivan mutkaton. Me rakennamme tavattoman nopean ja paljon kantavan aluksen."
"Se käy laatuun."
"Me lastaamme sen ampumavaroilla, ruoka-aineilla ja vaatteilla."
"Hyvä, hyvä!"
"Minä otan päällikkyyden höyryssä, jätän kaikki Yhdysvaltojen alukset jälkeeni, tunkeudun väkisin johonkin piiritettyyn satamaan Etelässä…"
"Myöt lastisi korkeaan hintaan liittoutuneille, jotka sen tarvitsevat" — sanoi setä innokkaasti.
"Ja palaan täydellä pumpulilastilla."
"Jonka antavat sinulle melkein ilmaiseksi."
"Aivan niin, setä. No, mitä arvelette asiasta?"
"Oiva tuuma, mutta kuinka aiot päästä läpi?"
"Kyllä se käy laatuun, jos minulla on hyvä laiva."
"Minä rakennutan sinulle mitä oivallisimman laivan. Entäs laivaväki?"
"Oh, sen kyllä hankin. Paitsi sitä en tarvitsekaan useampia miehiä kuin että voin laivani kulkua ja liikkeitä hyvästi hoitaa, — — — siinä on kaikki tyyni. Tässä ei tule kysymykseen tapella yhdysvaltalaisten kanssa, vaan jättää heidät kauas jälkeensä."
"Niinpä niin, me jätämme heidät kauas jälkeemme" — vastasi setä Vincent jäykällä äänellä, — "Mutta sanoppa minulle, James, mihin paikkaan Amerikan rannikkoa aiot laskea?"
"Tähän asti, setä, ovat muutamat alukset jo tunkeutuneet New-Orléansin, Willmingtonin ja Savannahin rantaan saarrosten läpi, mutta minä aion käydä suoraan Charlestonia kohti. Ei yksikään Englannin alus ole vielä voinut tunkeutua sen ahtaisiin kulkuväyliin, paitsi la Bermuda. Minä teen niinkuin sekin, ja jos alukseni ei ole erittäin syvässä kulkeva, niin menen sinne minne Yhdysvaltojen alukset eivät voi seurata minua."
"Se on tosi" — sanoi setä Vincent — "että Charlestonissa on yltäkyllin pumpulia. Sitä poltetaankin, jotta siitä päästäisiin."
"Niinpä niin" — vastasi James — "ja mikä vielä on suurempi asia, kaupunki on miltei kokonaan saarroksissa, Beauregard on muonan ja ampumavarain puutteessa ja on maksava lastini runsaasti."
"Sinä olet oikeassa, poikani. No, milloinka tahdot lähteä?"
"Kuuden kuukauden perästä. Silloin pitää olla pitkiä öitä, talvi-öitä, jotta pääsisin helpommin läpi."
"Asia on päätetty."
"Päätetty!"
"Mutta vaiti, ymmärräthän?"
"Ei hiiskaustakaan."
Viisi kuukautta sen perästä lähti höyrylaiva Delphin Kelvinin veistämöltä kenenkään sen todellista tarkoitusperää tietämättä.
II. Lähtö.
Delphinin varustus kävi ravakasti. Taklinki oli jo valmis; ei muuta puuttunut kuin korjata sitä ja tätä. Delphinillä oli kolme mastoa, kuunaripurjeille, joka oli milteipä liikaa komeutta, se kun ei luottanut tuuleen, päästäksensä Yhdysvaltain risteilijöitä pakoon, vaan väkevään koneesensa — ja siinä se teki oikein.
Joulukuun loppupuolella käväsi Delphin koetusmatkalla pitkin Clyde-virtaa. Vaikea on sanoa, kumpi oli tyytyväisempi, laivanrakennusmestari vai kapteiniko. Tämä uusi höyrylaiva kulki ihmeellisen hyvästi ja patentti logi [kone, jolla saadaan selville laivan nopeus] osoitti seitsemäntoista peninkulmaa tunnissa, johon nopeuteen ei yksikään englantilainen, ranskalainen tahi amerikalainen laiva vielä ollut tähän saakka päässyt. Varmaankin olisi Delphin kilpapurjehduksessa nopeimmankin aluksen kanssa päässyt voitolle.
Joulukuun 25 päivänä alkoi lastaus. Delphin pantiin rantalaiturin viereen, vähän alemma Glasgow-Bridgeä, tätä viimeistä siltaa, ennen kuin tullaan Clyden suulle. Siellä oli suunnattoman suuria makasiinia, jotka sisälsivät mahdottomia vaate-, ase- ja muonavaroja, mitkä nyt kaikki tuota pikaa katosivat Delphinin ruumaan. Tämän lastin laatu ilmaisi aluksen salatun tarkoituksen. Playfair ja Kumpp. eivät tainneet kauemmin pitää salaisuuttansa kätkettynä, ja paitsi sitä ei saisi viipyä kauan, ennenkuin Delphin lähtisi merelle. Amerikalaista risteilijää ei ollut yhtään näkynyt Englannin kulkuvesillä. Ja kuinka voitiin asiata salassa pitää, kun tuli kysymys laivaväen hankkimisesta. Väkeä ei voitu pestata laivaan ilman että heille ilmoitettiin minne aluksen tuli lähteä. Matkan päähän päästyä oli kentiesi henki pantava alttiiksi, ja kun se oli tehtävä, niin tottapa teki mieli tietää miten ja minkä vuoksi.
Mutta nämä mahdollisuudet tulevaisuudessa eivät näyttäneet peljästyttävän ketään. Tarjottu palkka oli hyvä ja merimiehiä tulikin tarjokkaiksi, miehiä oivallisia, suuri joukko. James Playfairin oli vain työläs valita, mutta hän teki sen niin hyvin kuin taisi, ja neljänkolmatta tunnin perästä sisälsivät hänen laivarullansa kolmenkymmenen matruusin nimet, joista olis ollut kunnia Hänen kaikkein armollisimman Majesteettinsa huvilaivalle.
Lähtö määrättiin tammikuun 3:ksi päiväksi, ja Delphin oli aivan valmis purjehtimaan joulukuun 31 päivänä. Ruumat olivat täpötäynnä ampuma- ja ruokavaroja ja hinkalot hiiliä. Lähtöä ei estänyt mikään.
Kun kapteini tammikuun 2 päivänä oli laivassa heittääksensä siihen vielä viimeisen tarkastavan silmäyksen, tuli eräs mies Delphinin köysiportaille pyytäen saada puhutella kapteini James Playfairia. Eräs matruusi vei hänet nyt peräkannelle.
Hän oli vankka, hartiakas, uljas, punaverinen mies, jonka yksinkertaisissa kasvonpiirteissä vivahteli jonkin verran viekkautta ja iloisuutta. Hän ei näyttänyt ymmärtävän merimiehen ammattia ja hän katseli ympärilleen niinkuin se, joka ei ole juuri tottunut laivan kantta tallailemaan. Kuitenkin oli hän olevinaan kuin merihärkä ainakin, tarkasteli Delphinin taklaasia ja heitteli ruumistaan sinne ja tänne, niinkuin merimiehillä tapana on.
Tultuansa kapteinin eteen katsoi hän vakavasti häntä silmiin ja sanoi:
"Kapteini James Playfairko?"
"Minä se olen" — vastasi tämä — "mitä tahdotte?"
"Päästä teidän palvelukseenne laivassa."
"Sijaa ei enää ole. Laivaväki on täysilukuinen."
"Vaikka kohta, yksi mies lisäksi ei tuottane teille häiriötä!
Päinvastoin."
"Niinkö luulet?" — sanoi Playfair, tarkastaen vierasta aina silmän pohjaan asti.
"Siitä olen aivan varma", — vastasi matruusi.
"Mutta kuka sinä olet?" — kysyi kapteini.
"Oiva merimies, ravakka ja luotettava poika, pelkäämätön ja häikäilemätön. Kaksi vahvaa kättä, semmoista kuin minulla on kunnia teille tarjota, eivät ole mikään huono asia laivassa."
"Mutta onhan muitakin laivoja kuin Delphin ja muitakin kapteinia kuin
James Playfair. Miksi tulet juuri tänne?"
"Sen tähden että tahdon palvella täällä Delphinissä ja kapteini James
Playfairin komennon alla."
"Niin, mutta minäpä en sinua tarvitse."
"Ainahan kelpo miestä tarvitaan, ja jos minä, näyttääkseni voimiani, saan koetella kolmen tahi neljän miehen kanssa teidän laivaväessänne, niin olen valmis."
"Sitäpä kelpaa kuulla. Mutta mikä nimesi on?"
"Crockston, jos niin suvaitsette."
Kapteini otti muutamia askelia taapäin voidakseen paremmin katsella tätä Herkulesta, joka näin omituisella tavalla esitti itsensä. Ryhdissä, ruumiinrakennuksessa, miehen koko ulkonäössä ei ollut mitään, mikä olisi näyttänyt vastustavan hänen väitöstänsä, että muka oli voimakas mies. Nähtävä oli, että hänellä piti olla tavattomat ruumiin voimat ja ettei hän vähistä hätäilisi.
"Missä olet ennen purjehtinut?" kysyi Playfair.
"Hiukan siellä, hiukan täällä."
"Ja Delphinin tarkoituksen tiedät?"
"Tiedän, ja sepä se juuri minua houkutteleekin."
"No, kentiesi tekisin tyhmästi, jos päästäisin luotani niin kyvykkään miehen kuin sinä. Hae ensimäkien perämies Mathew, ja anna hänen merkitä sinut laivaluetteloon."
Sanottuansa nämä sanat James Playfair odotti että mies tekisi käännöksen ja kiiruhtaisi keulan puolelle, mutta siinä hän pettyi. Crockston ei liikahtanut paikaltaan.
"No, etkö kuullut mitä sanoin?" kysyi kapteini.
"Kuulin kyllä" — vastasi matruusi — "vaan siinä ei ollut kaikki, minulla on jotakin teiltä pyydettävää."
"Sinä kiusaat minua" — sanoi Playfair kiivaasti. — "Minulla ei ole aikaa seisoa ja jaaritella kanssasi."
"En tahdo kauan olla teille kiusaksi" — vastasi Crockston. — "Ainoastaan pari sanaa vielä ja kaikki on selvillä. Minä tahdon sanoa teille, että minulla on sisarenpoika."
"Onpa kaunis eno sillä pojalla" — vastasi kapteini. — "Joko olet lopettanut?" jatkoi hän vielä kärttyisesti.
"Heti, — tuossa paikassa. Kun otetaan eno, saadaan sisarenpoika kaupanpäällisiksi."
"Vai niin, tosiaanko?"
"Niin tosiaankin, se on tavallista. Toinen ei lähde jos ei toinenkaan."
"No mikä sitten sisaresi poika on?"
"Viisitoista vuotias poika, vasta-alkaja, jonka tahdon harjoittaa ammattiin. Hänellä on erinomaisen hyvä tahto ja hänestä kerran tulee kelpo merimies."
"Kuulepas, rakas Crockston" — huudahti kapteini — "luuletko Delphiniä miksikään laivapoikain koulupaikaksi?"
"Meripojista älkää pahoin puhuko" — virkahti merimies. — "Yksi oli, josta tuli amiraali Nelson, ja toisesta tuli amiraali Franklin."
"Tuhat tulimmaista, ystäväni" — vastasi James Playfair — "sinäpä puhut mieleni mukaan. Otapa siis tänne se sisaresi poika, mutta jos en hänen enossaan löydä sitä oivaa miestä, joksi hänen väität, niin eno saapi minun kanssani tekemistä. Mene nyt ja tule tunnin perästä takasin."
Crockstonia ei tarvinnut käskeä kahdesti. Hän kumarsi jotenkin kömpelösti kapteinille ja oli muutamilla askelilla taas rantasillalla. Tunnin perästä tuli hän taas laivaan sisarensa pojan kanssa. Tämä oli neljä- tahi viisitoistavuotias poika, kasvultaan vähän hento ja heikko, ujo ja arkaileva muodoltaan, joka aivan vähän muistutti enonsa varmuutta ja ruumiinvoimia. Crockstonin täytyikin muutamilla hyvillä sanoilla rohkaista häntä.
"Kas niin ole jäykkänä vain" — sanoi hän. — "Tuhat tulimmaista, eihän täällä ole ketään, joka tahtoisi syödä meidät, ja päällisiksi saatamme vielä mennä tiehemme, jos niin tahdomme."
"Ei, ei" — vastasi nuorukainen — "Jumala meitä varjelkoon!"
Samana päivänä olivat matruusi Crockston ja jungmanni John Stiggs
Delphinin laivaväen luetteloon merkityt.
Seuraavana aamuna kello 5 aikana olivat höyrypannut täydessä työssä, tärisyttäen kantta. Höyry pursusi vinkuen henkiläppäin kautta. Lähdön hetki läheni.
Melkoinen ihmislauma tunkeili, vaikka tämä oli varhain aamulla, rantalaiturilla ja Glasgowin ajosillalla. Tahdottiin näet vielä kerta jättää jäähyväiset tälle uljaalle höyryalukselle. Vincent Playfair oli tullut syleilemään veljensä poikaa, kapteini Jamesia, ja käyttäytyi tässä tilaisuudessa kuin ylistetyn vanhan ajan aikuinen oikea roomalainen. Hän säilytti sankarillisen mielenmalttinsa, ja kaksi navakkaa suuteloa veljenpojalle todistivat hänen tarmokasta sieluansa. "Lähde James" — sanoi hän nuorelle kapteinille — "lähde pian ja tule vielä pikemmin takaisin. Mutta ennen kaikkea, älä unhota käyttää tilaisuutta hyväksesi. Myö kalliisen, osta hyvällä hinnalla ja setäsi on sinua kunnioittava."
Näiden kehoitus-sanain perästä, lainatut "Taitavan kauppiaan käsikirjasta", setä ja veljenpoika erosivat toisistaan, ja kaikki sivulliset lähtivät laivasta.
Sinä hetkenä Crockston ja John Stiggs seisoivat vieretysten keulan puolella, ja ensinmainittu virkkoi:
"Hyvästi menee! Oikein oivallisesti! Kahdessa tunnissa olemme aavalla merellä, ja minä toivon paljon hyvää tällä lailla aljetusta matkasta!"
Vastauksen asemesta nuorukainen puristi vaan hänen kättään.
James Playfair jakoi nyt viimeiset käskynsä ennen lähtöä.
"Onko meillä tarpeeksi kova höyryvoina?" — kysyi hän ensimäiseltä perämieheltä.
"On, kapteini" — vastasi Mathew.
"Hyvä, nakatkaa kiinnitysköydet irti."
Käsky pantiin hetipaikalla toimeen; propellit alkoivat kieppua; ja Delphin päästyään liikkeelle pyyhkäsi satamassa olevain alusten sivu ja katosi kohta ihmislauman näkyvistä, joka nyt lähetti sille viimeisen hurraa-huutonsa.
Meno Clydeä alaspäin kävi helposti. Tämän joen saatetaan sanoa syntyneen ihmiskäsien, niin, vieläpä mestarin käsien kautta. Joki on, näetsen, kuudenkymmenen vuotisten mudanruoppauksen ja alituisten perkausten kautta saanut viidentoista jalkamitan syvyyden, ja leveys kaupungin rantasiltain välillä on tullut kolmea vertaa suuremmaksi. Siellä oleva masto- ja höyrytorvimetsä katosi kohta savun ja sumun sekaan. Vasarain pauke valimoissa ja kirveiden kapse laivaveistämöillä heikkeni vähitellen. Partickin kohdalla tuli kesäasuntoja ja huvilarakennuksia tehtaiden ja työpajain sijaan. Delphin laski hiljaisella koneella rantavallien välitse, jotka pitävät joenpintaa maata korkeammalla, ja monesti hyvinkin ahtaiden paikkojen läpitse. Tämä haitta ei ole kumminkaan suuri, sillä purjehdittavalla joella syvyys on isompiarvoinen kuin leveys.
Höyrylaiva, jota eräs noita Irlannin meren oivallisia luotsia ohjasi, meni verkalleen, mutta arvelematta meriviittain, kivipatsaiden ja noiden kiviröykkiöiden välitse, joille valotornia on rakettu ahtaiden pääsypaikkain merkeiksi. Delphin purjehti kohta Renfrew-linnan sivu. Clyde kävi nyt leveämmäksi Kilpatrickin kunnaiden juurella ja Bowling-lahden edustalla, jonka perukalla avautuu sen kaivannon suu. joka yhdistää Edinburghin ja Glasgowin.
Dumbarton-linnasta, joka on neljäsataa jalkaa korkea, voitiin sumussa ainoastaan varjot eroittaa, ja vasemmalla rannalla keinuivat laivat Delphinin mainingeissa. Muutamia peninkulmia eteenpäin purjehdittiin Greenockin, James Watt'in syntymäpaikan ohitse. Delphin oli nyt Clyden laskulla ja sen lahden suulla, jonka kautta joki luo vetensä Pohjoiskanaaliin. Siellä tuntui meren ensimäiset laineliikkeet, ja Delphin laski pitkin Arrans saaren ihanoita rantoja. Gantyren niemi, joka pistää kanaaliin, jäi jo taaksepäin, ja Rathlin saari alkoi siintää keulan edessä. Luotsi palasi veneessä kutteriinsa, joka risteili ulapalla. Delphin meni kapteininsa komentamana, pohjan puolitse Irlantia, alusten harvoin kuljettavaa tietä, ja kohta oli jätetty viimeisetkin Europan rannikot, ja siten oltiin äärettömällä valtamerellä.