Neljäs luku
Uusi joki. Meri näkyy. Lieronnokassa. Jaguaari. Pauketta.
Kello kuusi seuraavana aamuna lähdettiin jalkaisin halki aarniometsän lounasta kohden, matkan määränä meren ranta. Cyrus Smithin mielestä sinne piti päästä parissa kolmessa tunnissa; mutta tiheikkö, jossa useinkin kirveellä piti raivata tietä, hidastutti matkaa. Maa näytti alenemistaan alenevan meren rantaa kohti.
Puoli kymmenen tienoissa he tulivat yhdeksän, kymmenen metrin levyiselle joelle, joka kohisten vyöryi merelle päin. He päättivät lähteä seuraamaan sen vasenta rantaa niin hyvää vauhtia kuin mahdollista.
— Metsälle tässä ei ehdi, puheli Pencroff, — mutta kalastus lienee sentään sallittua.
— Ei ole aikaa, Cyrus Smith vastasi.
— Viisi minuuttia vain, meidän oman aamiaisemme nimessä, Pencroff pyysi. Samassa hän kävi vatsalleen maahan, pisti kätensä veteen ja alkoi viskellä maalle isoja krapuja kaikkien suureksi mielihyväksi.
— Johan minä sanoin, merimies puheli, — ettei tältä saarelta puutu mitään muuta kuin tupakkaa.
Ravut pantiin reppuihin ja matkaa jatkettiin.
Puoli yksitoista kuului äkkiä etummaisena kulkevan Harbertin huuto:
— Meri näkyy!
Ja hetken perästä levittäytyi heidän eteensä valtameren laaja ulappa.
Kuinka suuri erotus tämän ja itäisen rannan välillä! Viimeksimainittu hietikkoa, laakeaa, täynnä kiviä ja särkkiä, täällä jyrkkä ranta, metsäinen aina vedenrajaan asti. Siirtolaiset saapuivat pienen lahdelman reunaan, johon äskenmainittu joki laski ainakin kahdentoista metrin korkeudesta. Näin korkealle ei vuoksi Tyynessä meressä kohoa korkeimmillaankaan. Vastalöytämälleen joelle siirtolaiset antoivat nimeksi Koskijoki.
Joen suusta Lieronnokkaan saakka kasvoi rannikko tiheää metsää. Jos heidän hakemiansa haaksirikkoisia missään oli, niin tältä läntiseltä rannalta heitä oli haettava. Ainoastaan täällä oli heidän ollut mahdollista saada itselleen turvallinen olosija. Kalliolta putouksen niskasta näkyi meri laajalti joka taholle, mutta ei missään laivaa eikä venettä, ei aluksen pirstaleitakaan. Cyrus Smithin ehdotuksesta päätettiin kuitenkin tarkoin tutkia tämä rantaseutu aina Lieronnokkaan asti, siis kolmekymmentä kilometriä pitkä rantataival.
Tiheiköt hidastuttivat taas matkaa niin, että siirtolaiset vasta kello seitsemän tienoissa illalla peräti uupuneina pääsivät Käärmeniemen eteläisimpään kärkeen Lieronnokkaan, jossa rannikko oli hiekkaista ja louhista. Koska ei ollut ajattelemistakaan päästä yöksi Laupeudenjoen latvoille, päätettiin olla yötä tällä niemellä.
Harbert ja Pencroff lähtivät hakemaan rantakallioista sopivaa yösijaa. Kauan heidän ei tarvinnut sellaista etsiäkään, ja he olivat juuri astumaisillaan erääseen rotkoon, joka heistä näytti tarpeeksi tilavalta, kun samassa outoa murinaa alkoi kuulua sen sisältä.
— Takaisin! huudahti Pencroff, tempaisten Harbertin taemmaksi kallion suojaan. — Meillä ei ole pyssyissä kuin haulipanokset, ja sellainen eläin, joka tuollaista mölyä pitää, välittää hauleista yhtä vähän kuin suolarakeista.
Samassa ilmestyi rotkon suulle komea jaguaari, tuo kuningastiikerin julma kilpailija, vähintään puolitoista metriä pitkä kuonon päästä hännän juureen.
Gideon Spilett lähestyi silloin rotkoa toiselta puolen. Harbert luuli, ettei hän ollut huomannut petoa, ja oli juoksemaisillaan häntä varoittamaan, mutta reportteri viittasi häntä pysymään alallaan ja lähestyi hitaasti petoa. Ei Gideon Spilett ensi kertaa seisonut vastatusten tiikerin kanssa. Hän nosti pyssyn poskelleen ja tyynesti, ilmettäkään väräyttämättä, katseli pedon jännittynyttä vartaloa ja hehkuvia silmiä.
Äkkiä jaguaari ponnahti reportteria kohti, mutta samassa laukesi karbiini, ja peto kaatui hengetönnä maahan, luodinreikä silmien välissä.
Jaguaari oli nyt jättänyt asuntonsa siirtolaisille, ja nämä asettuivat yöksi siihen. He kokosivat varovaisuuden vuoksi luolan suulle suuren nuotion kaatopuista ja risuista, joitten lisäksi Cyrus Smith vielä pani siihen joukon nuoria bambupuun vesoja.
Tuskin olivat matkamiehet olleet aikaakaan luolassa, kun äkkiä alkoi kuulua kovaa pauketta. Se johtui nuotiossa räjähtelevistä bambunvesoista, oli kuin olisi raketteja ammuttu.
Tämä ei ollut insinöörin omaa keksintöä. Keski-Aasiassa kuuluvat tataarit käyttävän samaa keinoa pelottaakseen petoja yöleiriltään.