Neljästoista luku
Sydäntalvi. Steariinikynttilöitä. Leivän puute. Vehnänjyvä. Maan viljavuus.
Talvi alkoi kesäkuun ensimmäisinä päivinä; kesäkuuta vastaa pohjoisella pallonpuoliskolla joulukuu. Sen enteinä olivat kovat myrskyt ja rankkasateet. Siirtolaiset olivat muuttaneet Graniittilinnaan päätettyään säilyttää entiset hormit työpajana myöhemmin tehtäviä karkeita töitä varten.
Koko kesäkuu kului metsästellessä ja kalastellessa. Kylmän tultua — niin päätettiin — lähdettäisiin pyytämään niitä mufloneja, joita kerran oli nähty Franklinin vuorelle noustaessa ja joitten villasta siirtolaiset insinöörinsä taitoon luottaen toivoivat pystyvänsä valmistamaan lämpimiä vaatteita.
Tuli kesäkuun 4. päivä. Se oli helluntai. Sen päivän he päättivät pitää pyhänä, niinkuin olivat pitäneet pitkänperjantain ja pääsiäisenkin.
Insinöörin ja reportterin kerran keskustellessa pian alkavista pakkasista puuttui Pencroffkin puheeseen.
— Minun mielestäni, hän virkkoi, — on aika puhua pakkasista silloin, kun pakkaset tulevat. Eiköhän sopisi keskustella siitä, mistä tässä valoa saadaan, sillä päivät ovat käyneet merkillisen lyhyiksi?
— Se saadaan helposti aikaan, Cyrus Smith vastasi..
— Keskusteluko?
— Ei, vaan valo.
— Öljylamppujako?
— Steariinikynttilöitä.
Tämä ei ollutkaan mahdotonta, sillä insinöörillähän oli käytettävänään sekä kalkkia että rikkihappoa, ja hylkeistä sai kyllä rasvaa.
Rasvasta saa kalkin avulla eräänlaista kalkkisaippuaa, joka helposti liukenee rikkihappoon. Tästä liuoksesta kalkki saostuu rikkihapon suolana ja samalla erottuu rasvahappoja, joista palmitiini- ja steariinihappo ovat juuri kynttiläin aineksia. Sydämiksi oli käytettävä yhteenpunottuja kasvikuituja: tällainen sydän kastetaan sulaan rasvaan, joka pian hyytyy sen ympärille ohuena kerroksena; sen jälkeen se kastetaan uudestaan, jolloin uusi rasvakerros tarttuu entiseen; näin jatketaan, kunnes kynttilä on tullut sopivan paksuiseksi.
Kynttilänvalmistus onnistuikin hyvin, kun Pelastuksenluodolta oli saatu muutamia hylkeitä, sillä erää puoli tusinaa.
Rattoisaa oli siirtolaisten työskennellä Graniittilinnassaan, milloin rauta-, milloin puuseppinä, valmistellen tarpeellisia huone- ja talouskaluja. Kirvesmiehiksikin heidän oli pystyttävä, sillä vesiputouksen yli oli rakennettava kahdet porraspuut, toiset ylängölle, toiset vuorenseinämän ja merenrannan välille.
Laupeudenjoen varrelta kerättiin suunnattomat määrät ostereita, joitten makuun siirtolaiset olivat jo tottuneet.
Lihaa heillä oli runsaasti; ei liioin kasvisruoista ollut puutetta. Niin sanottujen lohikäärmepuitten keitetyistä ja käyneistä juurista he osasivat panna hapahkoa, oluentapaista juomaa. Sokeriakaan ei heiltä puuttunut: sitä he saivat sokerivaahteran (Acer saccharinum) mahlasta. Maukasta, niin sanottua oswego-teetä, he osasivat keittää niistä monista kasveista, joita runsaasti kasvoi kaniinitarhan seuduilla. Suolaakin heillä oli yllinkyllin.
Vain leipää puuttui.
Sallimus oli kuitenkin pitänyt heistä huolta tässäkin suhteessa tavalla, jota he eivät olleet osanneet aavistaakaan.
Eräänä päivänä satoi kuin saavista. Siirtolaiset olivat tapansa mukaan koolla Graniittilinnan suuressa salissa. Harbert näkyi hypistelevän jotakin takkinsa liepeessä, vuoren ja päällisen välissä. Äkkiä hän löysi etsimänsä ja huudahti riemuissaan:
— Mr Smith! Katsokaas, mitä minä löysin! Vehnänjyvän!
Asian selitys oli, että Harbertilla Richmondissa oli ollut tapana pitää taskussaan vehnänjyviä ja ruokkia niillä kyyhkysiä.
Kaikki kokoontuivat ihmettelemään pikkuista jyvää.
— Voi lapsi raukka! Pencroff puheli. — Jopa nyt jotakin löysit! Yhden ainoan jyväpahasen!
— Siitä me vielä paistamme leipää, lausui Cyrus Smith.
— Ja piiraita ja kaakkuja ja kalakukkoja, ivaili merimies.
Mutta insinööri loi häneen vakavan katseen ja kysäisi:
— Pencroff, tiedättekö, kuinka monta kortta nousee yhdestä jyvästä?
— Jyvästä korsi, kahdesta kaksi, toinen hämillään vastasi.
— Kymmenen. Kuinka monta jyvää korressa?
— En minä niitä ole laskenut.
— Keskimäärin kahdeksankymmentä, julisti insinööri juhlallisesti. — Jos siis istutamme tämän, niin saamme ensi sadoksi 800 jyvää; toisella kertaa niistä tulee jo 640 tuhatta, kolmannella 512 miljoonaa ja neljännellä yli neljäsataa miljardia.
Kummastellen kuuntelivat siirtolaiset näitä suunnattomia lukuja, mutta insinööri jatkoi:
— Eikä tämä ole vielä mitään sen rinnalla, mitä unikko ja tupakka tuottavat. Yhdestä unikon siemenestä tulee 32 tuhatta siementä, tupakan siemenestä 360 tuhatta. Muutamassa vuodessa nämä kasvit täyttäisivät koko maan pinnan, ellei niiden leviämistä olisi ehkäisemässä tuhansia syitä.
— Ja tiedättekö, Pencroff, Cyrus Smith yhä jatkoi, — kuinka monta bushelia [busheli = 36 litraa] tulee 400 miljardista jyvästä?
— Kaikkea sitä minulta kysytäänkin! merimies jupisi. — En minä ole opissa ollut enkä kouluissa kolunnut.
— Neljänneksen toista miljoonaa bushelia.
— Soo! Neljässä vuodessa?
— Kenties kahdessakin, sillä täällä korjataan luullakseni kaksi satoa vuodessa.
Pencroffin tuli äkkiä niin hyvä mieli, että häneltä pääsi railakas eläköönhuuto.
— Ja sen minä sanon, hän lisäsi, — että jos minä joskus vielä tupakan siemenen löydän, niin en minä sitä järveen heitä.
Juhlallisesti kylvettiin sitten tämä kallis jyvä Graniittilinnan ylängölle, huolellisesti muokattuun, muheaan multaan, tuulensuojaiseen päivänpuoleiseen paikkaan, ja tiheä aitaus pystytettiin sen ympärille.