Seitsemäs luku

Uusia töitä. Nostosilta. Ensimmäinen sato. Uusi kanava. Kanatarha. Onagerit.

Päästyään jälleen kotiinsa siirtolaiset tarkastivat Graniittilinnassa kaikki huoneet ja varastot. Apinat olivat kyllä viskelleet huonekalut hujan hajan, mutta suoranaista vahinkoa ne eivät olleet tehneet. Maassa lojuvat apinanraadot kannettiin metsään ja kuopattiin. Sillä välin Nab sytytti uuniin tulen ja valmisti runsaista varastoista aterian, jota ei kukaan hyljeksinyt.

Ei unohdettu Jupiakaan. Sen eteen kannettiin pähkinöitä ja puunjuuria, eikä Jup suinkaan siekaillut käyttää hyväkseen näitä herkkuja. Pencroff päästi sen kädet irti, mutta jätti vielä jalat varovaisuuden vuoksi köysiin.

Ja sitten alkoi taas kovan ja ahkeran työn aika. Ensimmäisenä huolena oli sillan rakentaminen Laupeuden joen yli ensi mutkan kohdalle ja toisena kanatarhan perustaminen.

Seuraavana aamuna, marraskuun 3:ntena, ryhdyttiin sillan tekoon, sitten kun nuoratikkaiden alapää oli lujilla paaluilla kiinnitetty maahan sen varalta, että Jupille johtuisi mieleen ruveta kiskomaan niitä jälleen ylös.

Mutta Cyrus Smith ei tyytynyt pelkkään siltaan. Hän oli jo kauan aikaa hautonut mielessään ajatusta, jonka hän nyt esitti ystävilleen: tehdä Graniittilinnan alueesta saari, toisin sanoen joka taholta veden ympäröimä alue. Ennestään sitä ympäröi vesi kolmelta taholta: luoteessa Grantin järven eteläpää, pohjoisessa Graniittilinnan vuorenseinään puhkaistu uusi lasku-uoma, jota myöten järvi laski mereen, idässä meri, etelässä Laupeuden joki. Jäljellä oli vain noin kahden kilometrin pituinen maakannas järven eteläisen pään ja Laupeudenjoen ensimmäisen mutkan välillä. Kun tähänkin puhkaistaisiin kanava, niin olisi säännöttömän viisikulmion muotoinen alue kaikilta puolin veden suojaama. Yhteyden välittäjinä muuhun saareen olisivat silta Laupeudenjoen yli sekä kaksi jo valmista porraspuuta, toinen putouksen niskassa ja toinen sen suussa. Sitä paitsi oli vielä tehtävä porraspuu uuden kanavan kumpaankin päähän.

— Ja jos, Cyrus Smith puheli, — teemme sillan ja porraspuut nostettaviksi, niin saatamme olla turvassa kaikilta odottamattomilta hyökkäyksiltä.

Sillan rakentaminen Laupeudenjoen yli ei ollut helppo tehtävä, joki kun siltä kohtaa oli viisikolmatta metriä leveä. Mutta työkaluja oli riittämiin, eikä johtajalta puuttunut kekseliäisyyttä eikä tekijöiltä tarmoa ja voimaa. Niinpä kolmiviikkoisten yhtämittaisten ponnistusten jälkeen silta vihdoin oli valmiina. Sen nostettava osa oli helppo liikutella kätevän vipukoneiston avulla.

Jup oli kesyyntymistään kesyyntynyt, mutta — Pencroffin määräyksen mukaan — kokonaan vapaaksi se oli pääsevä vasta sitten, kun koko Näkötornin saari oli joka puolelta täysin turvattu.

Tällä välin on vehnänjyvä työntänyt kymmenen kortta, ja sadoksi saatiin, niinkuin insinööri oli laskenut, 800 jyvää. Nämä kylvettiin nyt maahan ja pellon ympäri pantiin tiheä aita. Suojaksi siivekkäiltä kuokkavierailta Pencroff kyhäsi kaikenlaisia kummallisia linnunpelättejä, jotka kovin huvittivat varsinkin Nabia.

Marraskuun 21:ntenä ryhdyttiin kanavaa kaivamaan. Päällimmäisenä oli maassa puolen metrin verran multaa, syvemmällä graniittia. Cyrus Smithin oli uudestaan ryhdyttävä valmistamaan nitroglyseriiniä; ja viidentoista päivän kuluttua Grantin järvellä oli uusi lasku-uoma etelään päin, kolme ja puoli metriä leveä ja puolitoista metriä syvä. Järven pinta ei siitä paljonkaan alentunut. Uuden keinotekoisen joen nimeksi pantiin Glyseriinijoki.

Joulukuussa oli kova helle, mutta siirtolaiset jatkoivat hellittämättä töitänsä. Nyt oli kanatarha saatava valmiiksi. Jup oli päästetty irti, eikä tuon hauskan eläimen enää tehnyt mielikään karata. Se jopa osasi tehdä pieniä askareitakin: kantaa halkoja ja raivata kiviä.

Kanatarha, puolentoista aarin suuruinen, laitettiin järven lounaiseen päähän. Sen ensimmäisiksi asukkaiksi tulivat Kaukaisessa Lännessä kiinni saadut tinamu-linnut, jotka pian perehtyivät uuteen kotiinsa. Lisäksi tuli ansoilla saatuja sorsia, jotka nekin ennen pitkää kesyyntyivät. Vähitellen niihin liittyi itsestään pelikaaneja, kuningaskalastajia ja vesikanoja. Jonkin aikaa keskenään riideltyään ja tapeltuaan tämä siivekäs väki teki sulan sovinnon ja lujan liiton, ja pian vallitsi kanatarhassa täydellinen rauha ja yksimielisyys.

Eräänä päivänä — se oli joulukuun 23:s — kuului ulkoa äkkiä Nabin huutoja ja Topin haukuntaa. Muut kiiruhtivat ulos ja mitä he näkivät? Kaksi komeaa eläintä oli eksynyt Laupeudenjoen sillan yli saarelle. Ne muistuttivat hevosia tai paremminkin aaseja, voikkokarvaisia, valkojalkaisia.

— Ne ovat onagereja, huudahti Harbert, — seepran ja kvaggan välimuotoja!

Pencroff hiipi hiljaa sillalle ja nosti sen ylös. Nyt olivat onagerit vankeina. Aluksi ne eivät siitä välittäneet, pureskelivat vain rauhassa ruohoa. Näin kului muutamia päiviä; sillä välin niille valmistettiin sopiva talli. Laitettiinpa länkiä ja silojakin, sillä näistä eläimistä toivottiin saatavan vetojuhtia. Eikä tämä toivo pettänytkään. Tie Ilmapallon valkamaan oli miten kuten raivattu. Samoin oli uudet rattaatkin saatu kuntoon. Vähitellen alkoivat onagerit yhä enemmän tottua ihmisiin, jopa söivätkin kädestä.

Valjaisiin pantuina ne kuitenkin ensi kerralla tekivät kovan tenän, mutta tottuivat viimein niihin.

Ja niinpä eräänä päivänä koko siirtokunta lähti rattailla Ilmapallon valkamaan, onagerit edessä, Pencroff taluttaen niitä suitsista. Tie oli huono ja kulku sillä siis yhtämittaista tärinää ja alituisia kolauksia, mutta kaatumatta päästiin perille.

Pallon päällys vedettiin sitten rattailla kotiin.