Seitsemästoista luku
Muukalaisen pyyntö. Karjanhoitajana. Muukalaisen kertomus. Taborin erakko. Salaperäinen paperi.
Minkälainen lienee ollutkaan muukalaisen entisyys? Tekisikö hän heille koskaan selkoa elämänsä vaiheista?
Hän palasi jälleen entiseen elämäntapaansa: teki työtä Graniittilinnan aidatulla alueella, ei tullut aterioimaan muitten kanssa, nukkui yönsäkin ulkona. Mutta tunnustuksen päivä läheni lähenemistään.
Joulukuun 10:ntenä hän tuli Cyrus Smithin luo ja sanoi tyynellä ja hiljaisella äänellä:
— Sir, minulla olisi eräs pyyntö.
— Puhukaa, mutta ensin pari sanaa.
Muukalainen punastui ja näytti aikovan vetäytyä takaisin. Cyrus Smith ymmärsi hänen pelkäävän, että häneltä ruvettaisiin kyselemään hänen entisyyttään. Sen vuoksi insinööri pidätti häntä kädestä ja virkkoi:
— Tahdon vain sanoa, ettemme ole ainoastaan teidän tovereitanne, vaan myös ystäviänne. Ja nyt puhukaa.
— Sir, sanoi muukalainen hetken kuluttua, — minä pyytäisin teiltä armonosoitusta.
— Mitä niin?
— Teillä on kymmenisen kilometrin päässä täältä karjatarha. Eläimet tarvitsevat hoitajaa. Päästäkää minut sinne elämään niitten kanssa.
Cyrus Smith katsahti häneen syvästi surkutellen ja vastasi:
— Ystävä hyvä, siellä on pelkkiä navetoita...
— En minä sen parempaa tarvitsekaan...
— Ystävä hyvä! Emmehän me milloinkaan tahdo vastustaa teidän tahtoanne. Jos haluatte siirtyä sinne, niin olkoon menneeksi. Graniittilinnaan olette kuitenkin aina tervetullut. Mutta ensin pidämme huolta siitä, että saatte siellä mukavan asunnon.
— Kyllä minä muutenkin tulen siellä toimeen.
— Ystävä hyvä, Cyrus Smith vastasi tahallaan painokkaasti, — sallikaa meidän tehdä tässä kohden, mitä velvollisuus vaatii.
— Kiitos! toinen virkkoi ja lähti.
Siirtolaiset ryhtyivät heti rakentamaan karjatarhan läheisyyteen pientä mökkiä. Ei kulunut viikkoakaan, ennenkuin se oli jo valmis ja varustettu muutamin yksinkertaisin huonekaluin ja asein. Sillä välin oli muukalainen tehnyt työtä kasvitarhassa ja muokannut sen aivan kylvökuntoon. Saatuaan insinööriltä kuulla, että hänen mökkinsä oli valmis, hän lupasi jo samana iltana lähteä sinne.
Illalla olivat muut koolla Graniittilinnan suuressa salissa. He eivät tahtoneet millään muotoa raskauttaa muukalaisen lähtöä jäähyväisillä. Silloin kuului ovelta koputus, ja tämä astui sisään.
— Hyvät herrat, hän alkoi välittömästi, — ennenkuin lähden, on ehkä hyvä, että tiedätte minun elämäni vaiheet. Minä kerron ne.
Nämä sanat tekivät siirtolaisiin syvän vaikutuksen.
— Me emme vaadi mitään, virkkoi Cyrus Smith. — Teillä on oikeus puhua, jos tahdotte.
— Minun velvollisuuteni on puhua.
— Istukaa sitten.
— Seison mieluummin.
Muukalainen asettui selin nurkkaan, puolivarjoon, ja alkoi puhua matalalla äänellä.
Muukalaisen kertomus:
Kesäkuussa 1854 erään skotlantilaisen ylimyksen, lordi Glenarvanin, höyryllä käyvä huvipursi Duncan löysi Irlannin merestä pullon. Siinä oli kirjelappu, johon englannin-, saksan- ja ranskankielellä oli kirjoitettu tiedonanto, että kapteeni Grantin laiva Britannia oli tehnyt täydellisen haaksirikon. Kapteeni ja kaksi miestä olivat pelastuneet maihin ja oleskelivat eräässä paikassa, jonka asema oli 37° 11' eteläistä leveyttä. Pituusasteesta ei löytynyt mitään ilmoitusta, sillä sen kohdan paperia oli pulloon päässyt kosteus liottanut näkymättömiin. Kapteeni Grant miehineen oli siis löydettävissä 37:nneltä leveysasteelta, joko mantereelta tai saarelta.
Koska Englannin amiraliteetti vitkasteli laivan lähettämisessä etsimään kapteeni Grantia, päätti lordi Glenarvan lähteä omalla huvipurrellaan matkalle. Hän otti mukaansa oman perheensä sekä kapteeni Grantin lapset Maryn ja Robertin. Vielä tuli alukseen muuan Englannin armeijan majuri ja eräs ranskalainen maantieteilijä. Näin lähti Duncan, päällikkönä kapteeni John Mangles ja laivaväkenä viisitoista miestä, Atlantin valtamerelle, kävi Tristan da Cunhan ja Amsterdamin saarilla löytämättä jälkeäkään kapteeni Grantista, jatkoi sitten matkaansa suoraan itään ja laski joulukuun 20. päivänä samana vuonna ankkurinsa Bernoullin niemen kohdalla Australian länsirannalla.
Sieltä käsin oli lordi Glenarvanin aikomus kulkea Australian manteren poikki. Hän nousi sen vuoksi maihin. Muutaman peninkulman päässä rannasta oli eräällä irlantilaisella farmi, jossa lordi Glenarvan seuralaisineen otettiin hyvin vieraanvaraisesti vastaan. Hän kertoi ystävälliselle isännälleen, millä matkalla hän oli, ja tiedusteli, oliko siellä päin kuultu puhuttavan Britannian haaksirikosta. Isäntä ei tiennyt asiasta sanoa mitään, mutta eräs hänen palvelijoistaan kuultuaan heidän keskustelunsa huudahti äkkiä:
— Kiittäkää Jumalaa, mylord! Jos kapteeni Grant vielä on elävien kirjoissa, niin hän on Australian manterella.
Tämä mies, kuten hänen papereistaan ilmeni, oli skotlantilainen ja nimeltään Ayrton, Britannian perämies. Hän kertoi olleensa Britannialla silloin, kun laiva teki haaksirikon, mutta pelastuneensa rantaan. Kapteeni Grantin hän luuli silloin hukkuneen, mutta iloitsi kuullessaan, että tämä oli pelastunut.
— Mutta, hän lisäsi, — Britannia ei joutunut haaksirikkoon Australian läntisellä rannalla, vaan itäisellä. Sieltä häntä on etsittävä; siellä hän varmaankin on alkuasukkaitten vankina.
Miehen sanoja ei käynyt epäileminen, siksi vilpitöntä oli hänen esiintymisensä, eikä isäntäkään tiennyt sanoa hänestä muuta kuin hyvää. Ayrtonin neuvosta päätettiin, että lordi Glenarvan, hänen vaimonsa, Grantin lapset, majuri, ranskalainen oppinut, kapteeni Mangles ja muutamat laivamiehet lähtisivät Ayrtonin johdolla vaeltamaan halki Australian mantereen itää kohti pysytellen 37:nnellä leveysasteella. Duncan purjehtisi perämiehensä Tom Austinin johtamana Melbourneen ja odottaisi siellä tarkempia määräyksiä.
Retkikunta lähti liikkeelle joulukuun 23:ntena 1854.
Mutta tämä Ayrton oli petturi. Hän oli tosin ollut perämiehenä Britannialla, mutta joutunut riitaan kapteeni Grantin kanssa ja koettanut yllyttää laivaväkeä kapinaan anastaakseen laivan. Kapteeni oli vanginnut hänet ja rangaistukseksi jättänyt hänet maihin Australian länsirannalla huhtikuussa 1852.
Tuo kurja mies ei ollut niin ollen kuullutkaan Britannian haaksirikosta ennenkuin nyt vasta! Maihin jäätyään hän oli ottanut nimekseen Ben Joyce ja perustanut rosvojoukon, jonka päällikkönä hän yhä edelleen oli. Uskoteltuaan lordille, että haaksirikko oli tapahtunut itärannalla, ja saatuaan hänet lähtemään itäänpäin oli tuolla konnalla tarkoituksena saada lordi erotetuksi laivastaan, jonka hän sitten aikoi ottaa haltuunsa ja lähteä rosvoilemaan Tyynelle merelle.
Retkikunta lähti liikkeelle. Sen matka oli tietysti kovin onneton, koska sitä johti Ayrton, joka ajoissa oli antanut yrityksestään tiedon rosvojoukolleen.
Duncan oli sillä välin lähetetty Melbourneen korjauttamaan vaurioitaan. Nyt piti saada lordi Glenarvan taivutetuksi lähettämään Duncanin päällikölle käsky, että laiva mahdollisimman nopeasti tulisi Australian itärannalle muka retkikuntaa noutamaan, koska oltiin jo lähenemässä merenrantaa. Ayrtonin todellinen tarkoitus oli, että hän siellä helposti saisi Duncanin valtaansa. Lordi noudattikin hänen neuvoaan ja lähetti hänet viemään kirjettä Duncaniin, jonka siinä käskettiin viipymättä rientää Twofoldin lahteen. Sinne Ayrton oli määrännyt joukkonsa kokoontumaan.
Silloin tuli hänen petoksensa ilmi, ja hänen täytyi paeta. Mutta kirjeen hän päätti saattaa perille, maksoi mitä maksoi, ja siinä hän onnistuikin. Mutta Jumala ei sallinut hänen pahain aikeittensa toteutua.
Saatuaan Ayrtonin tuoman kirjeen Tom Austin nostatti heti ankkurin ja lähti ulapalle, Ayrton mukana. Mutta kuinka suuri olikaan Ayrtonin hämmästys, kun hän huomasi laivan pitävän kurssia, ei Australian itärantaa, vaan Uutta Seelantia kohti! Hän huomautti siitä päällikölle, mutta tämä näytti hänelle kirjeen. Ja todellakin! Siinä käskettiin Duncanin suunnata kulkunsa Uuden Seelannin itärannikolle. Ranskalainen tiedemies, kirjeen kirjoittaja, oli erehdyksessä merkinnyt määräpaikan väärin.
Nyt Ayrtonin aikeet olivat rauenneet tyhjiin. Hän yritti nostattaa laivaväkeä kapinaan, mutta hänet pantiin rautoihin ja kytkettiin laivanruumaan.
Duncan risteili Uuden Seelannin itärannikolla aina maaliskuun 3:nteen. Silloin Ayrton kuuli ruumaan Duncanin tykkien pauketta: lordi Glenarvan oli saapunut laivalleen.
Asiain kulku oli ollut seuraava.
Tuhansia vaaroja ja kärsimyksiä kestettyään oli lordi seuralaisineen vihdoin saapunut Twofoldin lahteen. Duncania ei ollut siellä. Hän sähkötti Melbourneen. Sieltä vastattiin: Duncan lähtenyt 18:ntena, määräpaikka tuntematon.
Silloin lordi, tarmokas ja hellittämätön mies, astui seuralaisineen erääseen kauppalaivaan, purjehti Uuden Seelannin länsirannalle ja vaelsi sen halki 37:ttä leveysastetta pitkin löytämättä kuitenkaan kapteeni Grantista mitään jälkeä. Itärannalle saavuttuaan hän suureksi ilokseen näki siellä oman laivansa, joka oli odotellut häntä jo viisi viikkoa!
Maaliskuun 3:ntena 1855 lordi oli siis Duncanilla. Ayrtonkin oli siellä. Lordi tahtoi konnalta saada kuulla kaikki, mitä hän tiesi kapteeni Grantista. Ayrton kieltäytyi puhumasta. Silloin lordi uhkasi jättää hänet ensi satamassa englantilaisten viranomaisten käsiin.
Duncan lähti jatkamaan matkaansa itään. Ayrton oli yhä vaiti, kunnes lordin puoliso sai hänet taivutetuksi puhumaan sillä ehdolla, ettei lordi antaisi häntä englantilaisten käsiin, vaan jättäisi hänet johonkin Tyynen meren saareen. Lordi suostui, ja silloin Ayrton kertoi koko elämänsä vaiheet. Kapteeni Grantista hän ei ollut kuullut mitään sen hetken jälkeen, kun Grant oli jättänyt hänet Australian rantaan.
Lordi piti sanansa. Duncan jatkoi matkaa ja saapui Taborin saareen. Sinne hänen oli määrä jättää petturi ja — todellinen ihme! — sieltä hän vihdoin löysi kapteeni Grantin ja tämän kaksi laivamiestä. Kapteeni Grant miehineen otettiin nyt laivaan ja heidän sijaansa jätettiin Ayrton Taboriin.
— Tänne sinä nyt jäät, Ayrton, puhui silloin hänelle lordi Glenarvan, — täällä olet kaukana kaikesta muusta maailmasta. Ei kannata ajatellakaan pakoa. Yksin saat olla, ja Jumala yksin näkee sinut täällä, hän, joka tuntee ihmisen sydämen. Sinä et kuitenkaan ole oleva kateissa etkä tietymättömissä niinkuin kapteeni Grant. Ihmiset pitävät sinut muistissaan. Minä tiedän missä olet ja tulen sinua hakemaan.
Ja Duncan nosti ankkurinsa ja katosi näkyvistä. Ayrton oli nyt yksin, mutta puutteeseen hän ei jäänyt. Aseita hänellä oli, samoin astioita, siemeniä ja työkaluja. Hänen käytettävänään oli kapteeni Grantin rakentama mökki. Taborin saaressa hänen oli määrä elää ja sovittaa kauheaa rikostaan. Hän häpesi, hyvät herrat, pahoja tekojaan, hän katui niitä, hän oli hyvin onneton! Jos, hän sanoi itsekseen, ihmiset vielä tulevat häntä hakemaan, niin toisenlaisena hän heidän joukkoonsa palaa! Kuinka paljon hän kärsikään, tuo kurja! Kuinka hän koettikaan parantaa itseänsä ankaralla työllä! Kuinka hän rukoilikaan, että hänestä tulisi uusi ihminen!
Näin kului pari, kolme vuotta. Alinomaa hän tähysteli taivaanrantoja: eikö missään näy purjeita? Alinomaa hän kyseli itseltään, milloin hänen koettelemuksensa päivät loppuvat. Voi kuinka kauheaa oli yksinäisyydessä sielun, jota omantunnon tuskat kalvoivat!
Mutta taivas ei pitänyt hänen rangaistustaan vielä kyllin suurena. Hän tunsi metsistyvänsä päivä päivältä, alenevansa yhä enemmän eläimen tasolle. Ja vihdoin hänestä tuli sellainen raukka, jonka kaltaisena te löysitte hänet.
Minun ei tarvitse sanoa teille, hyvät herrat, että Ayrton eli Ben Joyce ja minä olemme sama henkilö.
Vaikeaa on kuvata siirtolaisten liikutusta. Noin paljon kurjuutta, epätoivoa heidän silmäinsä edessä!
— Ayrton! lausui Cyrus Smith. — Te olette paljon rikkonut, mutta Jumala katsoo epäilemättä teidän jo tarpeeksi kärsineen. Merkiksi siitä hän on saattanut teidät lähimmäistenne joukkoon. Ayrton, teille on annettu anteeksi. Tahdotteko nyt olla meidän toverimme?
Ayrton oli peräytynyt taemmaksi.
— Tuossa käteni! insinööri virkkoi.
Ayrton tarttui siihen, ja kyynelet tulvahtivat hänen silmiinsä.
— Mr Smith, Ayrton vastasi, — sallikaa minun vielä jonkin aikaa elää karjatarhalla.
— Kuten tahdotte.
Ayrton oli lähtemäisillään pois, kun insinööri vielä kerran kääntyi häneen:
— Koska te olitte päättänyt elää aivan erillänne muusta maailmasta, miksi sitten viskasitte mereen tuon paperin, joka saattoi meidät teidän jäljillenne?
— Minkä paperin? Ayrton hämmästyneenä kysyi.
— Pulloon pistetyn paperin, johon oli tarkkaan merkitty Taborin saaren asema.
Ayrton pyyhkäisi otsaansa kädellään.
— En ole milloinkaan heittänyt mitään paperia mereen, hän sitten vastasi.
— Ettekö?
— En.
Ayrton kumarsi ja lähti.