Yhdeksäs luku
Insinöörin keksintö. Lähtö vuorelle. Tragopaanit. Mufloneja. Yötä ensimmäisellä huipulla. Sittenkin saari. Lieneekö saari asuttu? Ristiäiset. Lincolnin saari.
Iloisesti räiski todellakin tuli hormien liedellä. Pencroff katseli insinööriä ja reportteria, kabiai olallaan, sanaakaan sanomatta.
— Katsokaas, Pencroff, virkkoi Gideon Spilett. — Teillä pulska paisti, täällä uljas valkea.
— Kuka sai tulen aikaan?
— Aurinko.
Merimies ei osannut virkkaa sanaakaan.
— Teillä oli siis polttolasi, insinööri? kysäisi Harbert.
— Ei ollut poikani, mutta minä tekaisin sen.
Ja hän näytti ystävilleen yksinkertaista keksintöään. Oman kellonsa ja reportterin taskukellon lasin hän oli pannut vastakkain, täyttänyt välin vedellä ja kitannut särmät toisiinsa savella. Siinä polttolasi, jolla hän oli koonnut auringonsäteet kuiviin sammaliin ja siten saanut tulen lieteen.
— Mr Spilett, Pencroff virkkoi täynnä mitä suurinta ihmettelyä, — kirjoittakaa muistiin tämä tapaus.
— Se on jo kirjoitettu, reportteri vastasi.
Pian oli kabiai paistettu vartaassa juottoporsaan tapaan. Sen liha olikin erinomaista. Jälkiruoaksi syötiin leviä ja pähkinöitä.
Hormit olivat jälleen asuttavassa kunnossa. Aukotkin oli tukittu. Insinööri ja Gideon Spilett olivat siis olleet ahkerassa työssä hekin.
Yö levättiin rauhassa, ja aamulla maaliskuun 29:ntenä haaksirikkoiset lähtivät kello puoli seitsemän aikaan tutkimusretkelle, joka miehellä sauva kourassa. Päämääränä oli korkea vuori, joka kohosi kaukana lännessä.
Kuljettiin ensin jo tuttuja teitä, nimittäin joen vasenta rantaa mutkaan ja sitten metsän halki. Seutu alkoi kohoamistaan kohota; maaperä, oltuaan ensin suoperäistä, kävi yhä kuivemmaksi ja kivisemmäksi. Metsän toisella puolella aukeni heidän eteensä avara tasanko. Taustalla näkyi kaksihuippuinen vuori. Ensimmäinen huippu oli laakea, noin seitsemänsadan metrin korkuinen; siitä haarautuivat harjanteet kuin jättiläislinnun varpaat, jotka ovat iskeneet kyntensä maahan. Vuorenharjanteiden välissä notkoissa kasvoi metsää aina tasalakiseen kukkulaan saakka, jonka takana kohosi toinen, korkeampi. Sen pyöreähkö huippu oli hiukan vinossa ja muistutti jättiläishattua, joka oli kallellaan päässä. Tämän toisen kukkulan huipulle tuli ystäviemme pyrkiä.
Vaikeata oli vuorelle nousu; täytyi tehdä pitkiä kierroksia. Puolenpäivän aikana pysähdyttiin aterioimaan viidakkoon puron reunalle. Silloin oltiin vasta puolimatkassa ensimmäiselle kukkulalle.
Lähdettiin jälleen matkaan ja kierrettiin lounaispuolitse metsän kautta. Siellä lenteli tiheissä parvissa tragopaaneja, kanansukuisia lintuja, joista varsinkin koiraat olivat loistavanvärisiä. Gideon Spilettin tarkan ja voimakkaan käden sinkoama kivi tappoi yhden koiraista, joita Pencroff jo oli katsellut himoitsevin silmin.
Vähitellen päästiin tasaisemmalle pengermälle, joka osoittautui ilmeisen tuliperäiseksi. Sieltä lähdettiin jälleen kiertämään jyrkänteiden itäpuolitse, vaarallista seutua, jossa oli tarkoin katsottava, mihin jalkansa asetti. Paikoin näkyi eläinten jälkiä, eläinten, joilla täytyi olla erittäin vahvat ja ketterät jalat, koska ne voivat hyppiä näitten kuilujen yli. Saivatpa matkamiehet nähdäkin muutamia niistä. Niillä oli vahvat, taaksepäin kiertyneet, litteäpäiset sarvet ja tuuhea, hienovillainen turkki.
— Lampaita! huudahti Pencroff.
Tavallisia lampaita ne eivät kuitenkaan olleet, vaan niin sanottuja mufloneja, kuten Harbert selitti.
— Onko niillä lavat ja kyljet kanss'? Pencroff kysyi, ajatellen vain paistejansa.
— On.
— Lampaita ne sitten ovat.
Tuijotettuaan hetken aikaa näitä outoja olentoja eläimet säikähtivät ja katosivat näkyvistä.
— Näkemiin, hyvä herrasväki! Pencroff huusi niin koomillisesti, että muitten täytyi väkisinkin purskahtaa nauramaan.
Vähitellen loppui vuoren rinteiltä kaikki kasvullisuus; siellä täällä oli enää vain kitukasvuisia pensaita kallionkoloissa. Onneksi oli ilma ollut koko päivän erittäin kaunis ja tyyni, muutoinhan he olisivat saaneet kokea kovia yhdeksänsataa metriä korkealla merenpinnasta. Iltayöstä he vasta pääsivät ensimmäisen kukkulan ylätasanteelle.
Pencroff oli lähtiessään ottanut mukaansa kärvennetystä liinakankaan palasesta tehtyä taulaa, joka sytytettiin kahden piikiven kipinästä, ja siten saatiin tuli sammaliin ja kuivuneisiin vaivaispensaitten oksiin, joita Harbert ja Nab olivat keränneet läheisistä vuorenhalkeamista. Illalliseksi syötiin loput kabianipaistista ja muutama kourallinen manteleita.
Seuraavana aamuna kello seitsemän tienoissa matkamiehet lähtivät kiipeämään toiselle huipulle. Mitä ylemmäksi päästiin, sitä selvemmäksi kävi, että vuori, jonka ylimmälle laelle he pyrkivät, oli muinoin ollut tulivuori. Kovettuneet laavakerrokset muodostivat ikäänkuin portaat sen rinteille, ja siksipä nousu ei ollut enää niin vaikeata.
Tunnissa he olivat päässeet matkansa perille: saapuneet entisen tulivuoren kraatterin partaalle. He loivat silmäyksen ympärilleen, ja melkein yhtaikaa pääsi heiltä huuto:
— Meri, joka puolella meri!
Insinööri oli viimeiseen asti toivonut, että maa, jolle kohtalo oli heidät heittänyt, olisi mannerta, mutta nyt hän huomasi pettyneensä. Saari tämä oli, hyvin laaja mutta sittenkin saari ja aivan yksinäinen, keskellä suunnatonta valtamerta.
Ensimmäinen kysymys, jonka Gideon Spilett teki, oli:
— Kuinka suuri mahtanee tämä saari olla?
Cyrus Smith arvioi summittaisesti saaren pinta-alaa ottaen tietysti lukuun vuoren korkeuden ja virkkoi:
— En luule erehtyväni, jos sanon sen olevan ympäri mitaten noin parisataa kilometriä.
Ellei Cyrus Smith erehtynyt arvioinnissaan, oli saari suunnilleen yhtä suuri kuin Malta Välimeressä, vaikka paljon säännöttömämpi. Omituinen se oli muodoltaan, ja Gideon Spilettin siitä tekemä piirros muistutti suuresti jonkinlaista kummituseläintä, joka nukkui Tyynen meren pinnalla.
Itäinen ranta, jonne haaksirikkoiset olivat pudonneet, kaarsi puoliympyränä avaraa lahtea. Kaakossa tämä lahti päättyi terävään niemenkärkeen. Koillisessa oli lahden rajana kaksi nientä, joitten väliin pisti pitkä, kapea poukama, muodoltaan kuin hirmuisen haikalan puoleksi avattu kita.
Koillisesta luoteeseen kulki ranta ensin kaarevana kuin pedon litteähkö päälaki ja sen jälkeen taas suoraan, sitten se muodosti etelään kääntyen jonkinlaisen kyttyrän, jonka keskipisteessä oli äsken löydetty tulivuori.
Luoteessa kulki saaren ranta aluksi melkein suoraan pohjoisesta etelään. Sitten se pisti pitkän ja kapean lahden saaren sisäosaan ja työnsi lounaaseen pitkän niemen, joka oli kuin jättiläismäisen krokotiilin pyrstö. Tämän niemen kärjestä jo ennen mainitun kaakkoisen niemen päähän oli matkaa noin kuusikymmentä kilometriä. Näitten molempien niemien väliin aukeni suuri, avonainen ulkosatama, jossa ei ollut tuulensuojaa.
Kapein kohta saarta, hormien ja äsken mainitun lahden välillä, oli noin kymmenen kilometriä leveä. Suurin pituus, koillisesta niemestä lounaiseen, pyrstön päähän, oli runsaat kuusikymmentä kilometriä.
Saaren sisäosasta oli kolme neljännestä metsän peittämä. Ainoastaan pohjoinen ja koillinen ranta oli kasvullisuutta vailla. Tulivuoren ja itäisen rannan välillä haaksirikkoiset huomasivat pienen järvenkin, joka täältä ylhäältä katsottuna näytti olevan yhtä korkealla kuin merenpinta, mutta joka Cyrus Smithin selityksen mukaan oli vähintään yhdeksänkymmentä metriä sitä ylempänä.
Lincolnin saari.
— Vesi siinä on siis makeaa? Pencroff kysäisi.
— Epäilemättä, koska se varmasti saa alkunsa vuoresta tulleista joista.
— Tuollapa onkin puro, joka laskee siihen, huudahti Harbert.
— Aivan oikein, insinööri myönsi, — ja koska puro vie siihen vettä, niin täytyy sillä olla laskupaikkakin, jota myöten liiat vedet pääsevät mereen.
Luultavasti laski siihen metsän suojassa muitakin jokia. Pohjoisosa saarta sitä vastoin oli aivan karua, metsätöntä. Leveä, laavan muodostama juova kulki vuorelta koilliseen, ylintä nientä kohti.
Oliko saari asuttu? Todennäköisesti ei, sillä ei missään ollut huomattavissa ihmiskäden jälkiä, ei asuntoja, ei mökintapaistakaan. Ei edes savua noussut missään taivasta kohti. Tuskin piili metsissäkään ihmisolentoja, sillä saarelaisten tiedetään näillä seuduin asustelevan enimmäkseen rannikoilla.
Kenties kävi saaressa alkuasukkaita läheisistä saarista. Tosin ei mitään saaria ollut näkyvissä, mutta polynesialaisethan kulkevat kymmeniä peninkulmia keveissä pirogeissaan eli veneissään. Kaikki riippui siitä, missä kohdassa Tyyntä merta saari sijaitsi. Ja onnistuisiko Cyrus Smithin milloinkaan saada sitä seikkaa selville! Joka tapauksessa oli jo ajoissa ryhdyttävä varokeinoihin siltä varalta, että alkuasukkaita nousisi täällä maihin.
Nyt oli aika kääntyä takaisin, mutta ennenkuin liikkeelle lähdettiin, miehet päättivät insinöörin ehdotuksesta antaa saarelle ja näkyvissä oleville niemille ja vesistöille nimet. Ja niinpä itärannan leveästä lahdesta tuli Liittolahti, eteläisestä, avonaisesta ulkosatamasta Washingtonin lahti; vuoresta, jolla he olivat, Franklinin vuori, äsken huomatusta järvestä Grantin järvi. Kaikkien näitten Cyrus Smithin ehdottamain nimien piti muistuttaa heidän kotimaataan.
Sen jälkeen saivat, reportterin ehdotuksesta, nimensä seuraavat paikat:
Lounainen niemi — Käärmeniemi; sen kärki — Lieronnokka.
Koillinen, kahden niemen välinen lahti — Hainkita; sen pohjoispuolinen, pitempi niemi — Pohjoisleuka; lyhyempi — Eteläleuka.
Kaakkoinen, Washingtonin lahden ja Liittolahden välinen niemi — Kynsiniemi.
Joki, josta haaksirikkoiset olivat saaneet ensimmäisen juomavetensä — Laupeuden joki.
Luoto, jolle pallo oli pudonnut — Pelastuksenluoto.
Vuorenpenger hormien yläpuolella — Näkötorni.
Koko Käärmeniemen alue läpipääsemättömine metsineen — Kaukainen Länsi.
Auringon asemasta Cyrus Smith osasi määrätä saarella ilmansuunnat, ja sen mukaan sijaitsivat Liittolahti ja koko Näkötornin ylänkö idässä. Mutta seuraavana päivänä hän toivoi auringon nousun ja laskun keskiajasta voivansa merkitä, missä kohti aurinko oli puolipäivän aikana: siellä siis oli pohjoinen. Huomattava näet on, että sen sijaan että aurinko pohjoisella pallonpuoliskolla on puolenpäivän aikaan etelässä, se eteläisellä pallonpuoliskolla paistaa samaan aikaan pohjoisesta.
Tyytyväisiä olivat kaikki nyt antamiinsa nimiin. Suostuttiin Pencroffinkin ehdotukseen, etteivät he enää pitäisi itseään haaksirikkoisina, vaan siirtolaisina, jotka asuttavat tämän saaren, ja innoissaan Pencroff jo kuvaili, kuinka he, kun heillä oli Cyrus Smith mukanaan, tekisivät tästä saaresta pienen Amerikan.
— Kaupunkeja me tänne perustetaan ja rautateitä me rakennetaan ja lennättimet laitetaan ja vihdoin me liitetään Yhdysvaltoihin tämä ... tämä ... ei puutu kuin nimi tältä saarelta.
Harbert ehdotti silloin, että saari nimitettäisiin Cyrus Smithin saareksi, mutta Smithin ehdotuksesta se pantiin heidän suuren maanmiehensä nimikoksi, ja niin siitä tuli Lincolnin saari.
Ja sitten he istuivat kauan aikaa haastellen kaukaisesta isänmaastaan ja sen kauheasta sodasta. He eivät epäilleetkään, ettei pohjoisten valtioitten oikea asia ennen pitkää pääsisi voitolle. Oikeassa he olivatkin.
Mutta yhtä seikkaa he eivät tienneet, eivät voineet aavistaakaan. Oli maaliskuun 30. päivä 1865, ja kuusitoista päivää myöhemmin tehtiin Washingtonissa verinen rikos: pitkäperjantaina murhattiin Abraham Lincoln.