Yhdeksäs luku
Harbert omassa huoneessaan. Nabin kertomus. Harbertin tila huononee. Pajunkuori. Ankara kuume. Top haukahtaa taas.
Silloin unohtuivat heiltä merirosvot, Graniittilinnaa uhkaavat vaarat ja ylängöllä tapahtunut hävitys. He ajattelivat yksinomaan Harbertia. Oliko hän matkalla saanut jonkin sisäisen vamman?
Häthätää tehtiin puitten oksista paarit, sairas nostettiin patjoineen niille, ja kymmenen minuutin kuluttua olivat kaikki muurin juurella. Nab jätettiin pitämään huolta onagerista. Muut nousivat hissillä ylös, ja tuokion kuluttua Harbert makasi omalla vuoteellaan Graniittilinnassa.
Siellä hän huolellisessa hoidossa tuli jälleen tuntoihinsa, Hän hymyili nähdessään olevansa omassa huoneessaan, mutta niin heikko hän oli, ettei jaksanut puhua kuin muutaman epäselvän sanan.
Gideon Spilett tutki, olivatko hänen haavansa äkkiä auenneet, mutta ne olivat entisellään. Mistä tämä äkillinen herpautuminen?
Nuorukainen vaipui pian kuumeiseen uneen. Pencroff ja reportteri jäivät valvomaan hänen vuoteensa ääreen.
Sillä välin Cyrus Smith kertoi Nabille, mitä karjakartanossa oli tapahtunut, ja Nab vuorostaan teki selkoa Näkötornin ylängön tapauksista.
Edellisenä iltana vasta Nab oli huomannut merirosvoja Glyseriinijoen toisella rannalla. Yksi heistä oli yrittänyt uida joen yli, ja silloin Nab, joka oli ollut työskentelemässä kanatarhassa, oli laukaissut pyssynsä häntä kohti. Pimeältä hän ei ollut nähnyt, oliko luoti sattunut mieheen. Koska kuitenkin oli luultavaa, etteivät rosvot tuota yhtä laukausta säikähtäisi, vaan tunkeutuisivat ylängölle, Nab oli paennut Graniittilinnaan. Itse hän kyllä oli siellä turvassa, mutta kuinka kävisi istutusten, peltojen ja ulkosuojain? Miten hän saisi sanan karjakartanoon?
Silloin hänen mieleensä oli johtunut Jup, joka niin monta kertaa oli saattanut Pencroffia karjamajalle ja yleensä oli tavattoman älykäs eläin. Empimättä hän oli kirjoittanut lapun, pannut sen pussiin ja ripustanut Jupin kaulaan.
— Karjamajalle, Jup, karjamajalle, tuonne! oli Nab puhellut apinalle, ja tämä oli heti käsittänyt asian.
Nab oli laskenut sen köydellä alas, ja tuossa tuokiossa Jup oli kadonnut metsään.
Rosvot eivät olleet uskaltaneet tulla meren rannalle: siellähän heitä ennenkin oli tuho uhannut, eivätkä he tienneet Graniittilinnan puolustajain lukua. Mutta ylängöllä he olivat turvassa saarelaisten tulelta, sillä sinne päin ei ollut Graniittilinnan ikkunoista ainoakaan. Ja siellä he nyt päästivät raivonsa valloilleen hävittäen, tuhoten, polttaen kaikki, mikä vain eteen sattui.
Vasta puoli tuntia ennen siirtolaisten paluuta he olivat vetäytyneet metsiin.
Nab oli silloin laskeutunut ulos oman henkensä uhalla ja koettanut sammuttaa tulipaloja, mutta turhaan. Heti sen jälkeen hän oli nähnyt rattaat metsän rinteessä.
Cyrus Smith lähti Nabin kanssa tarkastamaan rosvojen hävitystä. Haikea näky kohtasi heitä ylängöllä: vehnävainio oli tallattu maan tasalle. Kasvitarha oli hävitetty perin pohjin. Kanatarha, talli, mylly — kaikki olivat tulen tuhoamat. Kotilinnut, jotka tulipalon ajaksi olivat paenneet järven rantaan, olivat nyt palanneet entisille asuinsijoilleen ja kävelivät siinä levottomina rääkyen ja kaakattaen.
Seuraavat päivät olivat murheellisimpia siirtolaisten tähänastisessa elämässä saarella. Harbertin tila huononi huononemistaan. Jokin arveluttava tauti näkyi saaneen hänessä vallan. Lääkkeitä heillä ei ollut muita kuin kaikenlaisista yrteistä keitettyjä jäähdyttäviä juomia. Kuume ei ollut vielä kovin tuntuva, mutta ruumiinlämpö kohosi hitaasti yhtä mittaa.
Joulukuun 6:ntena Harbert sai vilunpuistatuksia ja kohta sen jälkeen nousi kova kuume. Kohtausta kesti viisi tuntia.
Kiniini olisi nyt ollut sairaalle välttämätöntä, mutta Lincolnin saarella, jossa rehoitti niin upea kasvillisuus, ei ollut ainoatakaan kiinapuuta, jonka kuoresta tuota tehokasta lääkettä saadaan. Hädässään he koettivat antaa hänelle pajunkuorista survottua jauhetta, jolla on silläkin kuumetta lievittävä vaikutus, vaikka varsin vähässä määrin.
Yö kului verraten rauhallisesti. Harbert houraili kyllä unissaan, mutta kuume ei enää kohonnut sinä yönä eikä koko seuraavana päivänäkään. Pencroff rupesi jo hiukan toivomaan. Gideon Spilett ei puhunut sanaakaan. Hän pelkäsi huomiseksi uutta kuumeenpuuskaa.
Sellainen tulikin. Joulukuun 8:ntena puolenpäivän aikaan alkoivat taas ankarat puistatukset ja sen jälkeen nousi kauhea kuume, joka näytti kuluttavan aivan loppuun sairaan jo muutenkin heikot voimat. Harbert tunsi olevansa hukassa. Hän ojensi käsiään ystäviänsä kohti: hän ei tahtonut kuolla vielä!... Se oli sydäntä särkevää. Pencroff piti pakottamalla pakottaa toiseen huoneeseen. Tätäkin kohtausta kesti viisi tuntia. Kolmatta samanlaista hänen olisi mahdotonta kestää.
Gideon Spilettin vakuutuksen mukaan Harbert sairasti niin sanottua keltakuumetta, joka varmaankin oli tarttunut häneen Käärmeniemen rämeistä.
Murheellista päivää seurasi murheellinen yö. Harbert houraili koko ajan, ja sydän pakahtuen ystävät kuuntelivat hänen puheitaan: milloin hän oli samoilevinaan metsissä, milloin taistelevinaan merirosvojen kanssa, milloin huuteli Ayrtonia, milloin kutsui siirtolaisten avuksi tuota salaperäistä olentoa, heidän suojelijaansa, joka nyt oli heiltä kadonnut. Väliin hän vaipui täydelliseen tiedottomuuteen... Monta kertaa Gideon Spilett luuli kaiken jo olevan lopussa.
Seuraavana päivänä sairaan voimat lakkaamatta vähenivät.
— Ellei ennen aamua saada mitään tehokkaampia lääkkeitä kuumetta vastaan, niin Harbert kuolee auttamattomasti, lausui Gideon Spilett.
Tuli yö — varmaankin viimeinen yö maan päällä tälle älykkäälle, hyväsydämiselle, ikäisekseen niin etevälle nuorukaiselle, jota kaikki rakastivat kuin omaa poikaansa.
Noin kello kolme aamulla pääsi sairaalta kimeä parkaisu. Hän näytti vääntelehtivän viimeisissä kouristuksissa. Nab, joka sillä hetkellä istui yksin hänen luonaan, säikähti ja syöksyi toiseen huoneeseen kutsumaan muita. Kaikki riensivät sairaan luokse.
Samassa alkoi Top murista omituisella äänellä.
Ystävykset pitelivät sairasta, joka kieriskeli vuoteella tuskissaan.
Kello löi viisi. Nouseva aurinko loi ensimmäiset säteensä Graniittilinnan ikkunoihin. Ihana kesäpäivä oli alkamassa... Sekö olisi viimeinen Harbertin elämässä?
Auringonsäde osui sairasvuoteen viereiselle pöydälle.
Äkkiä Pencroff huudahti ja osoitti jotain pöydällä olevaa esinettä.
Se oli pieni, pitkulainen pahvirasia, jonka kannessa luki:
Chinicum sulphuricum.