Yhdeksästoista luku
Yö merellä. Hainkidassa. Tulo kotiin. Neuvottelu. Pilkku valokuvalevyssä. Uusi suuri tapahtuma.
Myrsky yltyi yltymistään. Kello kuuden aikaan oli alkanut pakovesi, eikä nyt ollut ajattelemistakaan päästä Hainkitaan. Bonadventuren täytyi luovia koko yö pysytellen niin paljon kuin mahdollista korkeitten rantain suojassa. Aluksen kaatumisesta ei ollut pelkoa. Ainoa vaara, joka uhkasi, oli se, että suunnattomat aallot löisivät sen vettä täyteen.
Aamun sarastaessa tuuli hiukan laimeni, ja kello seitsemältä Bonadventure laski Hainkitaan, joka huomattiin aivan verrattomaksi, kaikilta tuulilta suojatuksi satamaksi. Siihen mahtuisi, Pencroff arveli, vaikka koko Yhdysvaltain sotalaivasto. Tavattoman syväkin se oli, koska viidenkymmenen sylen pituinen luotinuora ei ulottunut pohjaan. Molemmat Leuat olivat ilmeisesti syntyneet kahdesta peräkkäisestä tulivuoren purkauksesta. Koska missään ei ollut maihinnousuun sopivaa paikkaa, käänsi Pencroff aluksensa pian takaisin, ja niin lähdettiin kotia kohti. Kello neljän tienoissa iltapäivällä kuljettiin Pelastuksenluodon itäpuolitse ja tuntia myöhemmin laskettiin ankkuri Laupeudenjoen suussa. Ayrton oli heitä vastassa rannalla, ja Jup hyppi ja keikkui mielissään murahdellen.
Nyt oli koko saari tutkittu. Mitään epäiltävää ei ollut huomattu missään. Tarkastamatta olivat enää Käärmeniemen tuuheat metsät.
Neuvoteltuaan Gideon Spilettin kanssa Cyrus Smith päätti vihdoinkin ottaa kaikkien toverien kesken puheeksi saarella tapahtuneet kummalliset seikat, joihin hänen tähän mennessä ei ollut onnistunut saada selvyyttä.
Niinpä huhtikuun 25. päivänä illallisen jälkeen, kun kaikki olivat koolla Graniittilinnan salissa, Cyrus Smith lausui:
— Hyvät ystävät! Minä pidän velvollisuutenani kiinnittää teidän huomiotanne moneen asiaan, joita täällä on tapahtunut, ja kuulla teidän mielipiteenne.
— Antaapa tulla! virkkoi Pencroff.
— Ensinnäkin, insinööri alkoi, — ymmärrättekö, millä tavoin minä pudottuani mereen jouduin tietämättäni pitkän matkan päähän rannasta?
— Ehkäpä te tajuttomana vain...
— Se ei ole luultavaa... Mutta edelleen: ymmärrättekö, kuinka Top löysi teidät kymmenen kilometrin päässä siitä, mihin minä olin joutunut?
— Koira vainuaa ... yritti merimies.
— Merkillinen vainu! huomautti reportteri. — Sateessa ja myrskyssä se tuli hormeihin kuivana ja puhtaana.
— Edelleen: ymmärrättekö, miten koira sinkoutui ilmaan järvestä, jonne dugonki oli sen tempaissut?
— Minä en ainakaan enkä sitäkään, mistä se dugonki oli saanut haavan leukansa alle.
— Edelleen, Cyrus Smith jatkoi, — ymmärrättekö, mistä hauli oli joutunut pekariin? miten arkku oli niin hyvin säilynyt? miten pullo ilmaantui juuri parahiksi eteemme? miten meidän pirogimme katkaistuaan köytensä tuli alas virtaa juuri siiloin, kun olimme sen tarpeessa? miten silloin, kun apinat olivat tunkeutuneet Graniittilinnaan, tikkaat äkkiä heilahtivat seinänvierustalle? Ja vihdoin, mistä on kotoisin tuo paperilappu, jonka Ayrton kieltää kirjoittaneensa?
Nämä tapahtumat, nyt yhtaikaa esitettyinä, saivat Harbertin, Pencroffin ja Nabin todella hämmästymään.
— Onpas siinä vain merkillisiä asioita enemmän kuin yhdellä kertaa sietäisikään, arveli Pencroff.
— Ja vielä, insinööri puhui, — Taborista tullessanne te, mr Spilett, Pencroff ja Harbert väitätte nähneenne merkkitulen. Oletteko varmat siitä?
— Sen minä näin yhtä hyvin kuin nyt teidät siinä, vakuutti Pencroff.
— Se oli kuin hyvin kirkas tähti, sanoi Harbert.
— Entä jos se olikin tähti?
— Ei ollut, Pencroff vastasi, — sillä taivas oli kauttaaltaan pilvessä. Ja näkihän sen silloin mr Spilettkin.
— Näin, reportteri sanoi. — Se oli kirkas kuin sähkövalo.
— No niin, hyvät ystävät. Sinä yönä en minä eikä Nab sytyttänyt mitään tulta.
— Ettekö? huudahti Pencroff hämmästyneenä.
— Me olimme koko illan Graniittilinnassa. Jos tuli näkyi, niin se oli jonkun toisen sytyttämä eikä meidän.
Jotain salaperäistä tällä saarella oli, se täytyi kaikkien myöntää. Joku salaperäinen olento piileskeli sen saavuttamattomissa kätköissä. Ja se oli saatava ilmi, maksoi mitä maksoi.
Cyrus Smith kertoi lopuksi tutkineensa kerran yksin ollessaan kuilunkin, jonka partaalla Top ja Jup niin usein olivat olleet rauhattomia.
Kevään tultua, niin sovittiin, tarkastettaisiin saari kokonaisuudessaan uudestaan.
Talvi teki tuloaan, mutta rohkein mielin siirtolaiset sitä odottelivat. Ayrton siirtyi kylmän tultua Graniittilinnaan hänkin. Tavallisia töitä suoriteltiin, enimmäkseen kotosalla, ja niin kului talvi ilman sanottavia tapauksia; ei edes Top eikä Jup osoittanut tänä talvena mitään levottomuutta kuilun partaalla.
Mutta sitten sattui tapaus, joka oli käänteentekevä siirtolaisten vaiheissa.
Lokakuun 17:ntenä Harbert oli ottanut Graniittilinnan ikkunasta valokuvan Liittolahden rannoista ja avarasta ulapasta. Tutkiessaan sitten kehittämäänsä levyä hän huomasi pienen pilkun taivaanrannassa. Hän huuhteli kuvaansa uudestaan, mutta pilkku ei lähtenyt. Vihdoin hän kiersi kaksoiskiikarista irti yhden kuperan linssin ja tarkasteli sitä. Levy oli pudota hänen kädestään, ja häneltä pääsi kova huuto.
Hän riensi Cyrus Smithin huoneeseen ja näytti tälle tuota kummallista pilkkua.
Cyrus Smith tutkisteli sitä tarkasti, otti sitten kiikarin ja suuntasi sen merelle päin.
Kiikari pysähtyi viimein yhteen kohtaan. Hetken kuluttua insinööri laski sen alas ja lausui yhden ainoan sanan: — Laiva!
Laiva oli todellakin Lincolnin saaren näköpiirissä!