Yhdestoista luku
Käärmeniemi tutkitaan. Karjatarhan edustalla. Vakoilu. Portti auki. Valoa ikkunassa. Kuutamossa.
Koko seuraava päivä, helmikuun 18., kului Käärmeniemen laajain metsäin tutkimiseen, mutta siellä ei nähty pienintäkään merkkiä merirosvojen käynnistä. Rosvot olivat nähtävästikin siirtyneet pohjoisempaan. Franklinin vuoren harjanteiden välissä heillä kai oli tyyssijansa, ja karjatarhaa he pitivät muonavarastonaan. Sen vuoksi päätettiin kääntyä pohjoista kohti, ja niinpä päästiinkin noin kymmenen kilometrin päähän Franklinin vuoresta.
Heidän määränsä oli nyt tarkoin tutkia Punapuron laakso ja sitten varovasti lähestyä karjakartanoa. Jos se olisi rosvojen hallussa, niin se vallattaisiin, ellei, niin se otettaisiin päämajaksi ja sieltä käsin tehtäisiin retkiä vuoren soliin.
Kello viiden maissa illalla pysähdyttiin noin kuudensadan askelen päähän karjatarhasta metsän suojaan ja päätettiin odottaa illan pimenemistä. Kello kahdeksan lähtivät Gideon Spilett ja Pencroff vakoilumatkalle. Muutamassa minuutissa he saapuivat metsänlaitaan ja tähystelivät karjatarhaa, joka tummana juovana seisoi vähän matkan päässä aukion toisessa laidassa. Varovasti he hiljalleen hiipivät aukion poikki ja saapuivat portille.
Pencroff koetti työntää porttia auki, mutta turhaan. Koska ulkopuoliset säpit kuitenkin olivat auki, niin portti oli nähtävästi salvassa sisäpuolelta. Merirosvot olivat varmaan karjatarhassa aavistamattakaan vakoilijoita. Kumpi olisi nyt viisaampaa, kiivetäkö aidan yli ja yllättää konnat vai saattaa sana muille ja sitten yhdessä hyökätä heidän kimppuunsa? Pencroff olisi ollut valmis heti käymään pahantekijäin kimppuun, mutta järkevämpi Spilett sai hänet luopumaan aikeesta, jolla olisi saattanut olla varsin tuhoisat seuraukset.
He palasivat sen vuoksi ystäväinsä luokse ja ilmoittivat, mitä olivat saaneet selville.
— Minä luulen, sanoi Cyrus Smith hetken mietittyään, — etteivät rosvot tällä hetkellä ole karjamökissä.
— Sittenpähän nähdään, kun on kiivetty paaluaidan yli, vastasi Pencroff.
Lähdettiin miehissä liikkeelle. Kuormakin otettiin mukaan, jottei se joutuisi rosvojen ryöstettäväksi. Pencroff oli komentanut Jupin pysymään rattaiden takana, Nab talutti Topia nuorasta. Äänettömästi vierivät rattaat paksua ruohikkoa myöten, ja hetken kuluttua oli onnellisesti päästy aukion yli aitauksen juurelle. Nab jäi onagereja pitelemään, muut menivät portille.
Fortin toinen puoli oli auki.
— Mitä tämä merkitsee? kysyi insinööri kääntyen Pencroffiin ja reportteriin.
— Kiinni se vastikään oli, niin totta kuin minä olen rehellinen mies! vakuutti Pencroff.
Siirtolaiset olivat ymmällä. Reportterin ja Pencroffin käydessä olivat rosvot kai olleet karjamajassa. Oliko nyt yksi heistä lähtenyt pois ja muut vielä mökissä, vai olivatko he mökissä joka mies?
Harbert oli sillä välin astunut muutaman askelen pihaan. Äkkiä hän riensi takaisin ja tarttui insinööriä käsivarresta.
— Mitä nyt? Cyrus Smith kysyi.
— Valoa!
— Missä?
— Mökissä!
Ja aivan oikein: karjamajan ikkunasta kuulsi heikko valo.
— Nyt ne ovat meidän! sanoi insinööri. — Eteenpäin!
Rattaat jätettiin portin ulkopuolelle. Top ja Jup sidottiin kiinni niihin. Siirtolaiset astuivat pihaan ja riensivät mökin ovelle. Se oli lukossa.
Cyrus Smith viittasi tovereitaan pysymään paikoillaan ja astui ikkunan luo. Pöydällä paloi lyhty. Vuoteella makasi mies.
— Ayrton! insinööri lausui tukahtuneella äänellä.
Murrettuaan oven auki siirtolaiset hyökkäsivät mökkiin.
Ayrton näytti nukkuvan. Hänen kasvonsa puhuivat kovista, pitkällisistä kärsimyksistä. Kädet ja jalat olivat verissä.
Cyrus Smith tarttui hänen käteensä.
— Ayrton! hän sanoi.
Ayrton avasi silmänsä, katsahti ensin puhujaan, sitten muihin.
— Tekö? hän huusi. — Tekö?
— Ayrton! Ayrton! insinööri toisteli.
— Missä minä olen?
— Karjamajassa.
— Yksinkö?
— Yksin.
— Mutta ne tulevat pian! parkaisi Ayrton. — Olkaa varuillanne, olkaa varuillanne!
Hervottomana hän vaipui takaisin vuoteelleen.
— Spilett! lausui Cyrus Smith. — Rosvot saattavat hyökätä meidän kimppuumme milloin tahansa. Toimittakaa kuorma pihaan, salvatkaa portti sisäpuolelta ja palatkaa kaikki tänne.
Pencroff, Nab ja reportteri riensivät portista ulos. Top murisi omituista murinaansa. Samassa nousi kuu ja valaisi tienoon. Hetken kuluttua olivat rattaat pihassa ja portti lujasti salvassa.
Yhtäkkiä riistäytyi Top irti nuorasta ja juoksi rajusti haukkuen pihan perälle, mökistä oikeaan.
— Huomio, ystävät! huusi Cyrus Smith. — Hanat vireeseen!
Siirtolaiset olivat valmiit laukaisemaan. Top haukkui haukkumistaan. Jup juoksi sen jälkeen kimeästi vinkuen.
Niitä seuraten siirtolaiset tulivat pienen puron rantaan ja pysähtyivät tuuheitten puitten varjoon.
Mikä näky heitä kohtasikaan:
Puron äyräällä lojui viisi ruumista.
Siinä olivat nuo merirosvot, jotka neljä kuukautta sitten olivat astuneet maihin Lincolnin saareen!