VIII.
Löytötuumia.
Lokakuun 9 päivänä piti Jean Cornbutte neuvoittelun määrätäksensä tulevain retkeilemisten luonnoksen, ja että edesvastauksen tunto lisäisi itsekurikin intoa ja uskallusta, kutsuttiin koko miehistö saapuville. Kartta kädessä antoi hän tarkan selityksen asemasta.
Grönlannin itäinen rannikko menee suoraa pohjoista suuntaa. Merenkulkijain löytöjen nojalla on tämän rannikon rajat saatu ihan tarkalleen määrätyiksi. Niiden 500:n peninkulman pinnalla, mitkä eroittavat Grönlannin Huippuvuorista, ei ole maata tähän asti löydetty. Yksi ainoa saari, Shannon-saari, on 100:n peninkulman etäisyydellä pohjaan päin Gaël-Hamken lahdesta, missä La Jeune-Hardie piti talvea.
Jos siis kaiken todenmukaisuuden mukaan se norjalainen alus oli ajellut tätä suuntaa, ja jos se ei ollut päässyt Shannon-saareen, niin tottapa Louis Cornbutte ja haaksirikkoutuneet tällä saarella olivat turvapaikkaa talveksi etsineet.
Tämä mielipide sai vastoin André Vaslingin väitöksiä vallan, ja nyt päätettiin suunnata tiedustelemukset Shannon-saarta kohti.
Valmistukset tehtiin hetikohta. Norjassa olivat he varustaneet itsensä reellä sitä erittäin tarkoituksenmukaista laatua, jota eskimolaiset käyttävät. Se oli kahtatoista jalkaa pitkä ja neljää leveä, ja siihen mahtui siis varoja useiksi viikoiksi, jos niin tarvittiin. Fidèle Misonne rupesi heti panemaan sitä kuntoon ja teki työtänsä lumimakasiinissa, johon hänen työ-aseensa oli siirretty. Ensi kerran käytettiin nyt kaoliinia tässä makasiinissa, nyt kun oli niin kylmä, että työnteko muuten oli ihan mahdotonta. Kaoliinin torvi meni erään sivuseinän kautta lumeen tehdystä reiästä ulos; mutta suuri haitta oli seurauksena tästä laitoksesta, sillä torvessa kulkeva lämmin sulatti lumen, niin että reikä melkoisesti laajeni. Jean Cornbutte keksi nyt sen keinon että ympäröi torven siltä paikalta teräslankakankaalla, jolla on se ominaisuus että estää lämpimän menemästä pois, ja se onnistui täydellisesti.
Misonnen rekeä valmistellessa toimitti Penellan, Marian avulla, toisia vaatekertoja matkalle. Hylkeennahkasaappaita oli onneksi suuri lukumäärä. Jean Cornbutte ja André Vasling pitivät huolta eväästä; he ottivat laivasta vähäisen nassakan väkiviinaa kanneltavan uunin lämmitysaineeksi, tarpeeksi asti kahvea ja teetä, jonka ohessa laatikko korppuja, kaksisataa naulaa pemmikania ja muutamat pulloset paloviinaa täydellisentivät evästyksen. Linnun-ajon arveltiin joka päivä antavan tuoreita varoja. Joku määrä ruutia ositeltiin pikku pusseihin. Yksi kompassi, yksi sekstanti ja yksi kiikari pakattiin niin sisään, että olisivat varjellut loukkauksista.
Lokakuun 11 päivänä aurinko ei tullut näkyviin taivaanrannalta. Lamppua täytyi alinomaa pitää palamassa miehistön ruumassa. Aikaa ei ollut hukata, tiedustelemusten täytyi alkaa, ja katsopas tästä minkä tähden:
Tammikuulla oli pakkanen käypä semmoiseksi, ettei olisi mahdollista kellekään astua ulos ovesta ilman hengen vaaratta. Vähintään kahtena kuukautena olisi laivaväki tuomittuna täydelliseen sulkeesen; sitte olisi vähitellen suojailma tuleva, jota tulisi kestämään siihen asti, että laivan pitäisi eritä jäistä. Tämä suoja-ilma tulisi olemaan ehdotonna esteenä kaikille kulkuretkille. Siihen tulisi lisäksi, että joskin Louis Cornbutte ja sen matkatoverit vielä olisivat hengissä, he todenmukaisesti eivät kestäisi pohjanperäisen talven vaivaloisuuksia. He olivat siis sitä ennen pelastettavat taikka myös olivat kaikki toiveet siksensä heitettävät.
André Vasling tiesi tämän yhtä hyvästi kuin joku toinenkin ja päätti sen tähden rakentaa kaikkia mahdollisia esteitä tätä retkeä vastaan.
Matkan valmistukset olivat päätetyt lokakuun 20 päivänä. Puuttui vaan että osan ottajat retkeen valittiin. Nuorta tyttöä ei saanut jättää ilman Jean Cornbutten tahi Penellanin suojeluksetta. Mutta näistä molemmista ei voitu kumpaakaan ilman toimeen tulla.
Kysymyksenä oli nyt, voisiko Maria kestää semmoisen retken vaivaloisuudet. Tähän asti oli hän kestänyt kovia koetuksia kunnialla, hän kun oli kestyttynyt tyttö ja lapsuudestaan oli tottunut meri-elämään, ja Penellan piti uskottavana, että hän yhtä hyvin kuin miehet kestäisi taistelun pohjoisen meren vaaroja ja sen peljättävää ilmanlaatua vastaan.
Siis päätettiin, pitkään keskusteltua, että tämän nuoren tytön piti lähteä mukaan, ja että, jos tarve niin vaatisi, paikka olisi pidettävä häntä varten reessä, joka sen vuoksi varustettiin pienoisella, hengenpitävästi suljetulla päällysrakennuksella. Maria itse oli tästä päätöksestä hyvin iloissaan, koska hänelle olisi käynyt sangen raskaaksi erota molemmista suojelijoistansa.
Matkueesen kuuluivat siis seuraavat henkilöt: Maria, Jean Cornbutte, Penellan, André Vasling, Aupic ja Fidèle Misonne. Alain Turquiette jäi, sen erityisen käskyn kanssa että pitäisi prikistä huolen, laivaan, johon paitsi häntä Gervique ja Gradlin jäivät. Kaikenlaisia varoja pantiin vielä lisää mukaan; taitaaksensa näetsen ulottaa matkustuksen niin kauas pohjoiseen kuin mahdollista oli Jean Cornbutte päättänyt joka seitsemännellä tahi kahdeksannella päiväyksellä kaivaa alas ruokavaroja paluumatkalle. Heti kuin reki oli valmiiksi saatu, ruvettiin kuormaa panemaan, jonka tehtyä se peitettiin puhvelinvuodilla. Koko kuorma tuli painamaan 100:n naulan paikoille, mitkä viisi eteen valjastettua koiraa ilman vaivatta voivat jäällä vetää.
Lokakuun 22 päivänä tapahtui, kuten kapteini oli ennustanut, äkkinäinen ilman muutos. Taivas seestyi, tähdet loistivat erinomaisella kirkkaudella, ja kuu nousi taivaanrannan päälle viipymään siellä lähinnä seuraavat viisikymmentä päivää. Elävä hopea lämpömittarissa aleni 25:n pykälän kohdalle alemma jäätökohtaa.
Lähtö määrättiin seuraavaksi aamuksi.