KRISTIAN TYRANNI JA KUSTAA VAASA.
Iäksi päiviksi näytti nyt Ruotsin vapaus olevan veriin hukutettu; mutta päinvastoin tämä veri olikin vain ikäänkuin virvoittava sade vapauden oraalle. Luultavasti olisi pelko, niinkuin Kristiern toivoi, hillinnyt Ruotsin kansan kostonhimoa ja vapaudenhalua, jollei joku etevämpi mies olisi heille tarjoutunut johtajaksi. Mutta semmoinen päällikkö olikin jo aivan lähellä. Se oli nuori Kustaa Eerikinpoika Vaasa.
Hän oli syntynyt v. 1496 ja oli samaisen Eerikki Vaasan poika, joka v. 1505 piti Kastelholman linnaa hallussansa. Kohta syntymästä asti ennustettiin Kustaasta erinomaista sankaria; sillä hänellä oli syntyessään ollut päässä niinkutsuttu "voittolakki". Kasvaessaan osoittautuikin hän hyvin hilpeäksi ja älykkääksi, ja hänet lähetettiin Sten Sture nuoremman luokse sotatemppuja sekä ritarin tapoja oppimaan. Tätä opettajaansa hän seurasi kaikkiin sotiin tanskalaisia vastaan ja urhoollisuudellaan saattoi nimensä jo silloin mainioksi. V. 1518 sai kuitenkin Kristiern hänet ynnä muita Ruotsin herroja petoksella käsiinsä ja vei ne vangiksi Tanskan maalle. Kustaa Vaasa annettiin erään sukulaisensa, tanskalaisen ritarin, haltuun ja sai siellä koko vuoden 1519 pelolla sekä harmilla katsella tanskalaisten suuria sotavarustuksia ja kuulla heidän hävyttömiä kerskauksiaan. Viimein hän ei malttanut enää, vaan karkasi pois, vaikka oli luvannut pysyä alallaan.
Ruotsiin monen mutkan perästä päästyänsä kesällä 1520, yritti Kustaa kohta nostaa kansaa vierasta valtaa vastaan. Mutta talonpojat toisin paikoin eivät tohtineet nousta aseisin Tanskan ylivoimaa vastaan, toisin paikoin eivät tahtoneetkaan; sillä heidän mielestään oli uuden kuninkaan hallitus varsin hyvä. Eihän se heille tehnyt pahaa, vaikka herroja hätyytteli, ja olihan nyt suola paljo huokeammassa hinnassa, koska ei mikään enää estänyt merikulkua.
Vielä päätti Kustaa Vaasa uudistaa yrityksensä Taalainmaalla, ennenkuin hän kaikesta toivosta luopuisi. Taalain miehethän olivat vanhastaan mainitut Ruotsin urhokkaimmaksi, vapaudelle hartaimmaksi väestöksi. Tottahan he nytkin olisivat yhtä valmiit nostokäskyä tottelemaan. Lukemattomat vaivat ja vaarat uhkasivat uljasta nuorukaista sekä matkalla Taalainmaalle että myös hänen siellä kuljeskellessansa. Sillä tanskalaiset, jotka olivat saaneet tiedon hänen vehkeistään, hakivat häntä joka paikasta. Kerrankin oli Kustaa, talonpoikaiseksi rengiksi puettuna, rikkaan Antti Pietarinpojan, Rankhyttan isännän palvelukseen ruvennut. Mutta pian huomasivat muut palvelijat, ettei hän ollut tottunut heidän työhönsä eikä myöskään tavoiltaan heidän kaltaisensa. Sattuipa eräs palvelustyttö näkemään silkkisen paidankauluksen, joka sarkanutun alta pilkisti esiin. Siitä tuli viimein ilmi, kuka hän oli, ja vaikka isäntä ei pettänyt häntä, ei hän myöskään tohtinut kauemmin pitää häntä luonaan.
Toisen kerran hän oli metsämies Sven Elfinpojan mökissä Isalassa. Astuupa tanskalainen soturiparvi sisään, tiedustellen pakolaista. Surma olisi siinä Kustaan perinyt, ellei emäntä neuvokkaisuudellaan olisi pelastanut häntä. Hän kohotti leipälapionsa, jolla hän juuri toimi uunin edessä, ja löi sillä Kustaata selkään, sanoen: "Mitäs tässä vieraita ällistelet, lurjus? Pois riiheen eloa puimaan!" Kustaa riensi ulos tuvasta, eikä tanskalaisille sattunut mieleenkään, että tuo talonpoikaiseukon kurittama renki olisi voinut olla heidän haettavansa herra. Kauemmin ei kuitenkaan tohdittu pitää Kustaata täälläkään, vaan Sven läksi viemään häntä muualle, olkikuorman sisään peitettynä. Matkalla tulivat taas tanskalaiset vastaan ja katselivat kuormaa epäluuloisesti. Usean kerran he pistivät keihäillään olkiin, koetellakseen oliko siinä ketään sisässä. Mutta Kustaa ei virkkanut sanaakaan, vaikka yksi pisto sattui häneen. Veri, joka haavasta rupesi vuotamaan, olisi kuitenkin antanut hänet ilmi, jollei Sven taas olisi keksinyt sukkelaa keinoa. Hän leikkasi hevoselleen haavan reiteen, ja kun tanskalaiset huomattuansa verijäljet, vähän ajan päästä ajoivat heitä takaa, osoitti hän heille, mistä muka veri oli vuotanut.
Näin onnistui Kustaan päästä eheänä kaikista vaaroista; mutta hänen nostokehoituksensa eivät taalalaisiinkaan pystyneet. Tuskissaan, epäilyksissään läksi hän siis Norjaan pakenemaan, josta hän toivoi pääsevänsä Saksaan. Mutta likellä rajaa saavutti hänet sukkela hiihtäjä. Se oli taalalaisten sanansaattaja, joka pyysi häntä palaamaan takaisin. Etelästä tulleet uudet sanomat tanskalaisten julmuudesta olivat vihdoin yllyttäneet Taalain kansan ja saaneet sen mielen muuttumaan.
Niinkuin lumivyöry vuorilta riensi nyt Kustaa Vaasa alussa vuotta 1521 taalalais-joukkoineen tanskalaisten päälle, joka paikassa saaden lisäväkeä ja murtaen, musertaen häntä vastaan lähetetyt parvet. Syksyn tultua oli koko Ruotsi vapaana, Tukholman linna yksin vain oli vielä vihollisen vallassa. Syyskuussa valittiin vapauttaja valtionhoitajaksi.
2. Ensimäinen sota Suomessa.
Uuden valtionhoitajan ensimäisiä toimia oli sotajoukon lähettäminen Suomeen. Siksi hän valitsi kelpo väkeä ja sääsi erään Niilo Arvinpojan päälliköksi. Alapäällikkönä seurasi myös aatelismies Ahvenanmaalta, Henrikki Juhonpoika, Hagan herra. Sinne mennessään he valloittivat Kastelholman ja Ahvenanmaan, mutta heidän lähdettyään anasti Tanskan uljas amiraali, Severi Norrby, sen jälleen kuninkaallensa. Lopulla vuotta vasta lähetettiin sinne Ruotsista uudestaan sotaväkeä; silloin se valloitettiin jälleen, ja pysyi sitten ruotsalaisten käsissä.
Suomen mantereella yhdistyi heti Ruotsin väkeen aatelismiehiä ja talonpoikia suurin parvin; sillä sielläkin kyti salainen viha Tanskan valtaa vastaan. Näin karttuneella joukollaan taisi Niilo Arvinpoika pian ruveta Turun linnaa saartamaan. Mutta sitä vahvaa varustusta ei voinutkaan ensi-iskulla kaataa. Niilon joukolta puuttui myös alussa tykkejä sekä ruutia. Siinä suhteessa he kuitenkin pian saivat apua Kuusiston hovista; jalo piispa Kurki lähetti tykkinsä ynnä ampumavaransa, ja myös kaikki palveluksessansa olevat huovit. Lisäjoukot olivatkin piirittäjille hyvin tarpeellisia; sillä linnassa oli Tuomas junkkarilla vahvasti väkeä, enimmäkseen sotaan tottuneita sotilaita Saksanmaalta. Linnan muurilla ammui tiheässä tulikitoja, ja kellarit olivat ahdetut täyteen muonaa sekä ampumavaroja. Juuri vähä ennen piirittäjäin tuloa oli paljon näitä tarpeita ynnä myöskin lisäväkeä tuotu linnaan. Näin varustettuna eivät linnalaiset huolineetkaan istua muurien takana odottaen piirittäjien päällekarkauksia; he vähä väliä itse hätyyttelivät niiden leiriä. Muutamalla tämmöisellä retkellä saivat he useita Ruotsin herroja vangeiksensa. Silloin ilmaantui surkea näky kauhistuneitten piirittäjien silmien eteen. Muurin päälle pystytettiin hirsipuut, jotta ne näkyivät hyvin kauas, ja niihin hirtettiin äsken saadut vangit ynnä monta muuta vankia, joita linnassa oli ennestään. Näiden hirtettyjen parissa oli myös Niilo Arvinpojan oma veli.
Tämä oli vain alku niihin hirmutöihin, joita Tuomas junkkari harjoitti Turun linnan isäntänä. Tammikuussa 1522 lähetti Kristiern joka paikkaan päälliköilleen käskyn, että heidän tuli tappaa kaikki heidän hallussaan olevat Ruotsin ja Suomen miehet; ei pitänyt edes niitäkään säästettämän, jotka olivat uskollisia olleet. Kuningas näet alkoi jo voittoaan epäillä ja tahtoi vimmoissansa kuitenkin tehdä vielä niin paljo vahinkoa kuin mahdollista. Muutamat päälliköistä eivät tätä julmaa käskyä totelleet; Severi Norrby esim. ei sallinut tehdä väkivaltaa yhdellekään vangillensa. Mutta Tuomas junkkarissa oli juuri tämmöisen käskyn täyttäjä; heti sanan saatuansa hän ryhtyi verityöhön. Silloin sai moni ennen säästyneistä herroista laskea päänsä pölkylle. Se oli loppu Tönne Eerikinpoika Tottin, se Henrikki Steninpoika Renhufvudin, se myös Tuomas junkkarin oman uskollisen sihteerinkin, jonka ainoa rikos oli se, että hänet ruotsalainen äiti oli synnyttänyt. Monta muuta halvempisukuisista vietiin suoraa päätä hirsipuuhun; kaikki tuomiotta, tutkinnotta ja papin avuttakin surmattiin.
Epäilemättä olisi näin käynyt kaikkien muidenkin linnassa olevien Ruotsin ja Suomen miesten. Mutta erään herran sukkela kavaluus sai loput pelastetuksi. Tämä oli Eerikki Fleming, Suomen aatelissukua. Hän oli aina ollut kovasti vihaavinansa Kustaa Vaasan joukkoa, ja oli siten päässyt Tuomas junkkarin täyteen luottamukseen ja suosioon. Nyt pyysi hän saadakseen hyökätä piirittäjien leirin kimppuun. Sen Tuomas junkkari salli mielellään, sallipa myöskin, että hän itse saisi valita seuraajansa. Fleming kokosi nyt linnan väestä kaikki Ruotsin ja Suomen miehet ynnä niiden lisäksi muutamia tanskalaisia näön vuoksi. Sitten hän oli joukkoineen yöllä lähtevinänsä leiriä vastaan. Mutta salaa hän oli leiriin lähettänyt sanan Niilo Arvinpojalle. Kun sitten linnalaiset hiljaa hiipien olivat tulleet leiriä likelle, karattiin sieltä heitä vastaan. Samassa kääntyivät myös Flemingin omat miehet, ja vähäinen tanskalaisjoukko tapettiin yksin neuvoin.
Näin oli vaihtelevalla onnella taisteltu koko talvi; mutta kevään tullen painui voitto Tanskan puolelle. Niinpian kuin meri jälleen läikkyi laineina, purjehti Severi Norrby suuren laivaston ja sotajoukon kanssa Itämerelle. Ensin hän meni Tukholmaan viemään ruokaa ja muuta apua; sitten hän vei koko väkensä Turun linnan avuksi. Semmoista voimaa vastaan ei Niilo Arvinpojan joukko kestänyt. Toukokuun 22 p. vetäytyivät he Turusta Hämeenlinnaan päin. Lähtiessään vielä räjähyttivät ilmaan ruutikellarin, joka heillä oli pohjoispuolella Aurajokea. Tuosta syttyi kaupunki palamaan ja, mikä säästyikin, sen ryöstivät Norrbyn miehet kaikki tyyni.
Janakkalassa Niilo Arvinpoika jälleen pysähtyi, aikoen Hiitin sillan takana yrittää vastarintaa. Siellä hän odotti muutamia päiviä vihollisten tuloa, vaan ne eivät tohtineetkaan niin kauas ulota laivoistansa. Nyt pidettiin suuri sotaneuvottelu Hiitin leirissä ja päätettiin erota kahdelle haaralle. Koska ei kuitenkaan kyetty seisomaan Norrbyn voimia vastaan, niin piti Eerikki Flemingin ja Niilo Arvinpojan suurimman joukon kanssa mennä Ruotsiin Kustaa Vaasan luokse, ja Suomeen jäi vain pieni parvinen, jonka piti Niilo Grabben johdolla vastustaa tanskalaisia.
Ei piispa Kurjenkaan sopinut Suomessa enää pysyä. Kerran oli kuninkaallinen peto kyllä armahtanut häntä; mutta piispan viime tekojen perästä olisi viipyminen merkinnyt varmaa kuolemaa. Piispa pakeni sentähden maata myöten Raumalle, jossa hänellä oli laivansa. Sieltä hän purjehti sitten Ulvilan[7] kaupunkiin. Mutta kun sinnekin läheni Tanskan väkeä häntä tavoittelemaan, hän astui jälleen laivaan, aikoen hakea turvaa Ruotsissa, Kustaa Vaasan luona. Hänen kanssaan pakeni tuomiokirkon dekani Konrad ynnä useampia kanunkeja; paitsi näitä oli vielä laivassa paljon aatelisrouvia ja neitoja Suomesta. Toukok. 22 p. he olivat jo päässeet Ruotsin rannoille, Öregrundin kaupungin edustalle, ja riemuiten he kiittivät Jumalaa onnellisesta matkastaan. Mutta äkkiä nousi hirveä myrsky, joka särki laivan kallioon, niin että se upposi miehineen tavaroineen päivineen. Se oli loppu piispa Arvi Kurjen, viimeisen katolisen piispan Suomen maassa.
3. Tuomas junkkarin loppu.
Näin oli sota Suomessa päättynyt ja Tanskan valta jälleen vahvistettu. Severi Norrby sai voitostansa suuret palkinnot. Kesäkuussa antoi Kristiern hänelle Kuusiston linnan ynnä ne maat, jotka olivat kuuluneet piispa vainajalle. Ja syyskuussa sai hän vielä lisäksi Raaseporin ja Hämeenlinnan ynnä koko sen läänin, mikä Turun linnan alla oli vanhastansa ollut. Näistä lääneistään piti Norrbyn saada kaikki verot sekä sakot, vaan puolestaan oli hänen siitä pitäminen 400 ratsumiestä kuninkaan palvelusta varten.
Sillä välin oli Tuomas junkkarikin saanut ansaitun palkan hirmuteoistaan. Koska Ruotsin väki Suomesta oli lähtenyt ja jäljelle jääneestä vähäisestä joukosta ei näkynyt olevan pelkoa, oli Norrby käskenyt Tuomas junkkaria Tukholmaan apua viemään. Hänen piti koota ympäri Suomen niin paljon ruokavaroja, kuin vain irti läksi, ja viedä ne Tukholman linnaväelle. Tämän käskyn Tuomas hyvin toimitti ja läksi jo heinäkuussa matkalle. Hänellä oli suuri joukko lastilaivoja ja niiden suojana muutamia sota-aluksia.
Mutta Kustaa Vaasa oli saanut tiedon tanskalaisten tulosta ja pannut laivansa Tukholman saaristoon väijyksiin. Siinä he niemen takana piilivät muutamien peninkulmien päässä Tukholmasta, Furusundin tienoilla. Päällikkönä oli urhea ja taitava Eerikki Fleming. Tulipa sitten Tuomas junkkari laivoineen niille paikoille ja pitkältä muiden edellä riensi pieni jaala-alus. Sen piti edeltäkäsin tiedustella tietä ja vaaran huomattua palata siitä tietoa antamaan. Ruotsalaiset pysyivät aivan hiljaa piilossaan ja antoivat jaalan kulkea niemen taakse, niin ettei sitä pääjoukolle enää näkynyt; silloinpa he äkkipäätä karkasivat päälle. Ennenkuin jaalan väki oli kerinnyt vastarintaan ruveta tai edes jälkeentulevia veljiänsä varoittaa, oli jo laiva ruotsalaisten vallassa. Tanskalaiset vietiin nyt Ruotsin laivoihin, vaan jaalaan pani Fleming uljaimmat miehensä puettuina vangittujen vihollisten pukuihin. Sitten käännettiin jaalan kokka ympäri ja laskettiin täyttä vauhtia vihollista kohti.
Sen nähdessään luuli Tuomas junkkari saavansa tärkeitä sanomia. Hän ei malttanutkaan odottaa jaalan tuloa, vaan soudatti itsensä venheellä vakoojaansa vastaan. Aluksen partaalle tultuaan hän huusi luullotellulle väelleen: "No, mitä kuuluu nyt?" johon vastattiin: "Hyvää vaan"; ja nyt kapusi hän kiireesti kannelle tarkempia tietoja kuulemaan. Mutta tuskin oli hän päässyt ylös, kun hän huomasi, mihin hän oli puuttunut. Hän yritti hypätä veneeseensä takaisin, mutta samassa hänet kaapattiin kiinni ja sidottiin. Samaten kävi muidenkin, jotka venheessä olivat häntä seuranneet. Nyt karkasi Fleming koko voimineen tanskalaisten päälle ja nämät, päättä, päälliköttä häilyen, joutuivat pian tappiolle. Ruotsalaisten käsiin joutui koko laivasto miehineen, tavaroineen. Yksi laiva vain, Suomen Prinssi nimeltään, ei ruvennut antautumaan millään ehdolla. Keskipäivällä oli sota alkanut ja illan hämärässä laiva vielä yhtä urhokkaasti piti puoliaan Ruotsin koko voimaa vastaan. Vihdoin ei ollut muuta neuvoa kuin ampumalla sytyttää se palamaan. Niin Suomen Prinssi paloi ja upposi aaltoihin, mutta viholliselle ei se suonut itseään saaliiksi.
Tuomas junkkari vietiin vankina Kustaa Vaasan luokse ja tuomittiin kohta kuolemaan. Hän olisi ritarina ollut miekalla mestattava, mutta sitä kunniaa ei suotu hänelle. Verikoirana oli hän raadellut Ruotsin ja Suomen miehiä ja sentähden hänen piti kuolla koiran tavalla. Hänet hirtettiin niininuoralla tammen oksaan.
4. Tanskan vallan kukistus Suomessa.
Kristiern oli Tanskassakin nostanut kaikkien vihan itseänsä vastaan. Aateli hänelle oli vihoissaan siitä, kun hän tahtoi vapauttaa heidän orjansa, ja he pelkäsivät myöskin, että heidänkin viimein kävisi samoinkuin ruotsalaisten herrojen Tukholman verilöylyssä. Papit häntä vihasivat siitä syystä, että Kristiern puolusti Lutherin oppia ja tahtoi ryöstää kirkon tavarat kruunun omaksi. Ja talonpojatkaan eivät aina ymmärtäneet, että Kristiern piti heidän puoltansa, vaan kiroilivat raskasten verojen vuoksi. Vihdoin nousivat aatelisherrat v. 1523 ilmikapinaan ja kutsuivat kuninkaaksi Tanskaan Holsteinin herttuan Fredrikin. Kristiern, niinkuin kaikki julmaluontoiset, oli arka pelkuri; hän siis ei ruvennutkaan vastarintaa tekemään, vaan mätti aarteensa laivoihin ja läksi niillä Amsterdamiin Hollantiin. Sieltä hän vielä useat kerrat yritti päästä takaisin valtaansa, vaan joutui viimein Fredrikin käsiin ja sai loput ikäänsä viettää kauheassa vankitornissa. Hän kuoli vasta v. 1559.
Tämä Tanskassa vallitseva eripuraisuus oli tietysti eduksi ruotsalaisille. Fredrikin, joka monta vuotta pelkäsi Kristiernin hankkeita, täytyi kokonaan heittää Ruotsin kruunu mielestänsä. Sen olikin Ruotsin kansa Strengnäsissä v. 1523 yksimielisesti pannut Kustaa Vaasan, pelastajansa, päähän. Kohta sen jälkeen aukesivat hänelle viimein Tukholmankin portit, ja niin oli Tanskan vallan viimeinen jäännös perattu Ruotsista. Mutta Suomi vielä kitui vieraan vallan alla.
Sinne oli, niinkuin tiedämme, jäänyt pieni joukkonen Niilo Grabben päällikkyyden alle. Niilo Maununpoika Grabbe, Grabbakan herra, oli ollut ensimäisiä, jotka syksyllä 1521 yhtyivät Niilo Arvinpojan parveen. Hän oli uljas ja rivakka herra ja juuri oikea mies siihen virkaan, jonka Niilo Arvinpoika lähtiessään oli hänelle uskonut. Pienen joukkonsa kanssa ei hän tietysti voinut yrittääkään linnojen valloittamista tai tanskalaisten karkoittamista Suomesta. Mutta kuitenkin hän saattoi väsyttää vihollista pienellä sissisodalla, tehdä vastusta siellä ja täällä ja pitää heitä alinomaisessa levottomuudessa. Siltä varalta Grabbe hankki itselleen muutamia suuria veneitä, joilla hän pujahteli Uudenmaan ja Turun saaristossa hätyytellen varsinkin Kuusiston ja Raaseporin linnojen ja Porvoon kuninkaankartanon väkeä. Milloin hän itse tai muiden vakoojiensa kautta oli saanut vihiä, että Tanskan väkeä oli tullut kyliin, souti hän yöllä hiljaa veneillänsä rantaan. Hiljaa hiipien hän lähestyi vihollisten majoja; jos vartijoita oli, tapettiin ne ennenkuin he saivat äänen kurkustaan. Sitten pantiin ovien ja ikkunoiden salvat kovasti kiinni ja viritettiin talo tuleen. Näin tanskalaiset kaikki paloivat, tai surmattiin pihalla kun pyrkivät ulos. Tällä tavoin kuuluu hän usein saaneen kaksi tai kolmekin sataa tanskalaista hengiltä, vaikkei hänellä itsellään ollut miehiä kuin toistakymmentä. Kun sitten suuremmat joukot linnoista tulivat näitä tuhotöitä Grabbelle kostamaan, pötki hän paikalla veneisiin ja pujahti Rääveliin piiloon.
Näin oli Grabbe toista vuotta yksinään lyönyt leikkiään Tanskan huovien kanssa. Mutta nyt piti leikin muuttua täydeksi todeksi. Elokuussa 1523 lähetti Kustaa kuningas Suomeen veljekset Eerikki ja Iivari Flemingin ja niiden seurassa jommoisenkin joukon. Siinä oli Ruotsin ja Suomen miehiä ja paraat saksalaisesta palkkajoukosta. He tulivat ensiksi Kuusiston linnan edustalle. Päiväkauden he linnaa ampuivat, vaan sitten kävivät rynnäköllä käsiksi ja pääsivät kohta voitolle. Jos senaikuinen kertomus lienee uskottava, niin ei olisi yhtään miestä kaatunut Kustaan väestä. Kuusistosta läksivät voittajat Turkua vastaan, jossa Maurits Oldenborg seisoi Tanskan joukon kanssa. Tämä ensin aikoi ruveta vastustamaan, vaan saatuansa tiedot vihollisjoukon voimasta, pakeni Hämeen kautta Viipuriin. Näin pääsivät Flemingien miehet miekan lyömättä kaupunkiin ja 12:na päivänä heille linnakin antausi. Nyt he lähettivät väkensä eri haaroille. Yksi joukko valloitti Raseporin ja toinen sai Hämeenlinnan käsiinsä. Kolmannen joukon oli Grabbe vienyt Viipuriin. Rolof Matinpoika, Viipurin isäntä, ei ruvennutkaan turhaan vastarintaan; hän vaan pyysi saada itse antaa linnan avaimet Flemingille. Tämä riensi sinne muutamien päivien perästä, ja lauvantaina pyhän Dionysion päivän jälkeen eli lokak. 10 p. avattiin portit hänelle. Ehdoksi oli Rolof pannut vain, että hän itse ja hänen kaikki väkensä, saksalaiset, tanskalaiset, ruotsalaiset ja suomalaiset, saisivat vapaasti mennä mihin tahansa ja viedä tavaransa mukanaan. Viipurista vei sitten Rolof väkensä Inkerin, Viron ja Liivinmaan kautta Königsbergiin Preussiin. Sieltä hän luuli pääsevänsä Kristiernin luokse, mutta heitä noutamaan lähetetty laiva pantiin takavarikkoon ja Rolof väkineen antausi Preussin ritarien palvelukseen.
Viiteselitykset:
[1] Kanslerin virkaan kuului kaikki, mitä kuninkaalla oli kirjoittamista. Siihen aikaan eivät tavallisesti muut kuin papit osanneet lukea eikä kirjoittaa, jonka vuoksi suuret herrat pitivät pappeja kirjureinansa.
[2] Monstransi oli tähden tapainen, monisäteinen risti, jota messua pidettäessä vähä väliä nostettiin, jolloin seurakunta kumartui alas maahan.
[3] Katoliset uskovat ihmissielun tulevan ruumiin kuoltua puhdistustuleen (kiirastuleen), josta se sitten pääsee taivaan autuuteen pikemmin tai myöhemmin sen mukaan, kuinka paljon messuja sen puolesta pidetään.
[4] Mongolit olivat alkupuolella 13:tta vuosisataa alistaneet koko Venäjän veronalaiseksensa.
[5] Lästiin luettiin siihen aikaan tavallisesti 12 tynnyriä viljaa.
[6] Tanskan vallan alle kuuluivat silloin vielä Skoonen, Hallannin ja Blekingin maakunnat Etelä-Ruotsissa.
[7] Ulvila, nykyisen Porin emä, oli ylempänä Kokemäenjoen varrella.
End of Project Gutenberg's Kertomuksia Suomen historiasta I, by Julius Krohn