SVANTE STUREN AIKA.
1. Svante Sture tulee valtionhoitajaksi.
Sten Sture kuoli v. 1503. Hänen kuolinvuoteensa vieressä ei seisonut monta Ruotsin herraa, mutta olipa siinä yksi innokas mies ja harras ruotsalainen, tohtori Hemming Gad. Tämä tiesi hyvin, että jos tanskanmieliset herrat saisivat aikaa juonitella, ennenkuin uudella valtionhoitajalla olisi hallituksen ohjakset käsissään, niin voisi Hannu kuningas helposti päästä takaisin Ruotsiin. Sentähden pidettiin Sten Sturen kuolemaa vielä salassa, ja tieto siitä lähetettiin ainoastaan Svante Sturelle. Tämä kutsui kokoon herrainpäivät Tukholmaan, ja siinä kun asia äkkiä ilmoitettiin, eivät vastustajat kerinneetkään mitään sanoa, vaan Svante Sture valittiin Sten vainajan sijaan. Se oli tammikuussa v. 1504.
Mutta suomalaisten mieltä ei vielä oltu kuulusteltu, ja vähän epäiltävältä näytti, mitä he siihen sanoisivat. Varsinkin pelättiin, että Viipurin linnan isäntä, tuo mahtava ritari Eerikki Bjelke, ei suostuisi tähän vaaliin. Sillä Hannun hallitessa oli Bjelke ollut hänen suuressa suosiossaan ja muita myöhemmin hän oli luopunut kuninkaasta. Sentähden Svante Sture kohta toimitti Turkuun tiedon vaalistansa, pyytäen että siihen suostuttaisiin, ja Viipuriin lähetettiin heti kirje, jossa Svante vakuutteli olevansa Bjelken ystävä ynnä pyysi häntä puheillensa Raseporin linnaan. Hän näet ei kyllin luottanut kirjeittensä vaikutukseen, vaan aikoi itse mennä Suomeen, sen suuren ja tärkeän maakunnan mieltä puoleensa taivuttelemaan.
Kauan ei Svanten tarvinnutkaan olla epäilyksissään; Turusta tuli pian se hyvä sanoma, että piispa Lauri Suurpää ynnä Pohjois-Suomen laamanni Henrik Eerikinpoika Bitz ja Etelä-Suomen laamanni Klaus Henrikinpoika Horn olivat kutsuneet kokoon Turun läänin aateliset ja talonpojat sekä Turun kaupungin porvarit. Nämät olivat kokoontuneet Turun torille ja raatihuoneen balkongilta oli heille luettu uuden valtionhoitajan ja valtaneuvoston lähettämä kirje vaalista. Kun sitten oli kysytty, tahtoivatko hekin heidän päätökseensä yhtyä, olivat he yksimielisesti kohottaneet kätensä suostumukseksi. He olivat myöskin kirjeessänsä lisänneet: "me emme tahdo Ruotsin valtakunnasta nytkään erota, yhtä vähän kuin esivanhempamme entisinä aikoina ovat tehneet, vaan tahdomme siinä olla, missä tekin, eläen ja kuollen, kärsien ja kokien teidän kanssanne, niinkuin meitä oikeus ja kunnia vaatii tekemään." — Pianpa siltäkin Svante Sturen mieheltä, jonka hän oli lähettänyt Viipurissa käymään, tuli kirjallinen vakuutus, että Bjelke kaikin puolin oli myöntynyt.
Mutta sittenkin Svante Sture tahtoi omin silmin nähdä, miten laita oli Suomessa. Hän tuli Suomeen heinäkuussa ja piti Turussa kokouksen Suomen miesten, aatelisherrojen, pappien, porvarien ja talonpoikien kanssa. Eerikki Bjelke ei joutanut tulla Raaseporin linnaan, jossa häntä Sture kauan odotti, mutta vakuutti pysyvänsä hänelle uskollisena. Sentähden Svante Sture, neuvoteltuansa Suomen herrojen ja niiden ruotsalaisten kanssa, jotka olivat hänen seurassansa, asetti Bjelken koko Suomen päämaaherraksi, joka valtionhoitajan poissa ollessa saisi maassa vallita ja hallita, miten paraimmaksi näkisi. Häntä piti Suomen kaikkien virkamiesten ynnä muidenkin asukkaiden totella, aivan kuin itse valtionhoitajaa. Hänen huoleensa uskottiin varsinkin Venäjän asiat, sekä rauhan hierominen että rajojen varjeleminen.
Näin saatuansa asiat vakavalle kannalle, palasi Svante Ruotsiin syyskuun keskipaikoilla. Hän oli Suomeen tullut levottomana, mutta lähtiessänsä sieltä oli hänen sydämensä rauhallinen ja iloinen.
2. Eerikki Tuurenpoika Bjelke.
Ritari Eerikki Tuurenpoika Bjelke, jolle nyt Suomen hallitus oli uskottu ja joka monta vuotta väsymättömällä huolella valvoi maamme etua, ansaitsee hyvin laveampaa mainetta. Hän oli sukuansa ruotsalainen. Hänen isänsä, ritari, valtaneuvos ja marski Tuure Tuurenpoika Bjelke, Kråkerumin ja Räfvelstadin herra, oli aikanansa ollut mahtava mies; äiti Inkeri Körning oli suurta tanskalaista sukua. Minä vuonna Eerikki Tuurenpoika oli syntynyt, siitä ei ole yhtään tietoa, vaan luultavasti tapahtui se 15:nnen vuosisadan keskipaikoilla. Ei ole tietoa meillä siitäkään, milloin hän ensin alkoi kotimaatamme palvella, mutta syytä on arvella sen olleen vuosisadan seitsemännellä kymmenellä. Vanhemman Sten Sturen aikana oli jo Eerikillä ollut useat kerrat milloin mikin linna hallussansa. Hän oli Hannu kuninkaan erinomaisessa suosiossa, niinkuin jo mainittiin, ritarin kultakannukset ja valtaneuvoksen arvo hänelle taisi tulla jo osaksi Hannun kruunausjuhlassa. Pian hän myöskin nähtiin isäntänä Viipurin tärkeässä linnassa. Sentähden pysyi Bjelke kuninkaalle uskollisena kauemmin kuin kukaan muu, ja lähetti vasta 1502 luopumuskirjeen Hannulle. Siitä saakka hän yhtä lujasti pysyi Sturein puolella, ja turhaan Hannu v. 1505 yritti häntä puolelleen houkutella. Bjelke heti lähetti kuninkaan kirjeen Ruotsiin Svante Sturelle, kysyen, mitä hänen piti siihen vastata.
Suomen ylimaaherrana ei Bjelke saanut paljon lepoa nauttia. Sillä kahtaalta uhkaili silloin vaara Suomennientä. Mannermaan rajalta venäläinen yhä ahdisteli, ja Tanskan meriväki hävitti rantamaita. Lähellä Venäjän rajaa asuen, Bjelke aina piti tarkasti silmällä levottomien naapuriensa hankkeita. Hän lähetteli vakoojia heidän maahansa tiedustelemaan, hän sovitteli rajalaisten riitoja, hänen lähettiläitään kävi alinomaa rajalinnojen pajarien puheilla, jopa toisinansa tulivat itse suuriruhtinaankin eteen. Näin onnistui Bjelken aina saada venäläiset hillityksi, joka kerta kun he Tanskan yllytyksistä kiihtyen uudestaan nostivat riitaa rajoista. V. 1504 oli kyllä, niinkuin tiedämme, sovittu välirauhasta; vaan v. 1506 sai jo Hannu kuningas uuden liiton toimeen uuden suuriruhtinaan, Vasili IV Iivananpojan kanssa. Pariin vuoteen ei tästä kuitenkaan vielä ollut mitään hätää, koska Venäjä samaan aikaan kävi sotaa tatarilaisten sekä puolalaisten kanssa, ja jälkimäiset raatelivat pahasti heitä useassa tappelussa. Mutta tehtyään rauhan näiden kanssa suuriruhtinas v. 1509 alkoi kiivaammin varustautua Suomea vastaan ja yltyi yhä kopeammaksi vaatimuksissansa. Hänen piti muka saada koko maamme omakseen taikka ainakin 15 peninkulmaa pitkä ja 14 leveä rajareunus Viipurin ja Savonlinnan lääniä. Sittenkin Bjelke sai hänet jälleen hillityksi, ja v. 1510 päätettiin uusi välirauha. Kolmen vuoden perästä piti kummaltakin puolin tultaman kokoon Vuoksen tienoille. Silloin tuo riidanalainen raja oli yksin neuvoin käytävä ja tehdyn sovinnon tuli nyt pysyä 60 vuotta edelleen.
Itäisen rajan varjeleminen, joka Bjelkelle tuotti niin paljon huolta, oli myös epäilemättä aiheena erääseen hänen yritykseensä, joka todistaa hänen suurta älyänsä. Molempien rajalinnojen, Viipurin ja Savonlinnan, etäisyys toisistaan sekä vaikeat kulkuneuvot tekivät vaikeaksi, usein mahdottomaksi ennättää hyvissä ajoin toisesta toiseen avuksi. Sentähden päätti Bjelke kaivannolla yhdistää Suomenvedenpohjan ja Saimaan vedet niin, että alukset pääsisivät koko välin kulkemaan. Kaivanto pantiinkin alulle, vaan työ jäi pian kesken, luultavasti rahan ja työvoimien puutteesta sekä rajan rauhattomuuden tähden. Parasta se muuten taisikin olla. Silloin näet ei vielä osattu sulkuja rakentaa niinkuin tätä nykyä. Kun kaivanto olisi rantaharjanteen puhkaissut, olisivat siis Saimaan vedet estämättä päässeet tulvailemaan Viipurin rantamaiden yli ja luultavasti upottaneet sen peräti. Bjelken yrityksen jälkiä on nytkin vielä nähtävänä lähellä Saimaan kanavan alkua.
3. Tanskan merirosvojen hävitykset Suomessa.
Sten Sturen kuoltua oli Hannu taaskin hieronut sovintoa ruotsalaisten kanssa, vaan pian hän oli nähnyt, ettei hän hyvällä saisi heitä suostumaan. Siitä syystä oli hän taaskin ruvennut sotakeinoihin. Me olemme nähneet, kuinka hän venäläisiä yllytti Suomeen hyökkäämään. Hän itse puolestansa kävi sotaa Ruotsin etelärajoilla ja lähetti joka kesä Itämerelle suuria laivaparvia. Nämät Hannun laivat harjoittivat mitä julmimpia merirosvojen töitä. Uljaitten ja armottomien päällikköjensä, Jöns Holgerinpoika Ulfstandin, Otto Ruudin ja Severin Norrbyn johdolla he purjehtivat merta ristin rastin, ryöstäen kaikki laivat, jotka Ruotsin tai Suomen rannoilta uskalsivat ulota. Kaukaisemmille matkoille, Lybeckiin tai muihin Saksan kaupunkeihin, ei Suomen laivurien tietysti ollut lähtemistäkään. He vain välistä kiiruhtivat meren yli Ruotsiin tai Vironmaalle, suolaa ja muita tarpeellisimpia tavaroita noutamaan. Mutta siinäkin oli pujahtaminen surman suun sivuitse, sillä Naissaaren takana, Räävelin edustalla, oli aina vihollinen väijymässä. Kun nämät merirosvot olivat jonkun laivan saaneet käsiinsä, he tavallisesti tappoivat enimmän osan väkeä. Eikä siinä kyllä että tappoivat, vaan he kiduttivat heitä myöskin hirveällä tavalla. Kädet, jalat vangeilta ensin silvottiin ja sitten vasta heitettiin miesparat meren pohjaan. Harvat heidän kynsistänsä pääsivät niin eheinä kuin kerran muutamat raumalaiset.
Oli näet kuusi Rauman laivaa joutunut merirosvojen käsiin. Nämät sulloivat kaikista aluksista parhaat tavarat yhteen laivaan ja panivat viisi omaa miestänsä ynnä kolme Rauman porvaria sitä Gotlantiin viemään. Gotlanti kuului silloin Tanskan vallan alle ja oli merirosvojen paras pesäpaikka. Jo alkoi laiva perille lähestyä, ja Visbyn linna tuli näkyviin; silloinpa muuan rosvoista piloillansa osoitti sormellaan yhtä tornia. "Kas tuossa", irvisteli hän vangeille, "saatte monta pirun yötä kokea!" Tästä silmittömästi tuskastuen, vangit äkkiä karkasivat rosvojen kimppuun. Heidän onnistui päästä tanskalaisten ja sen paikan väliin, missä aseita talletettiin. Näin joutuivat aseettomat rosvot pian tappiolle; kolmelta pää halkaistiin ja kaksi heittäytyi mereen, maalle uidakseen. Mutta pelastuneet raumalaiset käänsivät riemuiten laivan kokan kotiinpäin, ja perille he pääsivät onnellisesti, tuoden paljon kalliimman lastin laivassaan, kuin mitä heillä lähtiessä oli ollut.
Näitä Tanskan rosvoja ei aina ollutkaan kovin suuret joukot, mutta Suomen herrojen velttous oli syynä siihen, että he kuitenkin saivat paljon vahinkoa aikaan. Bjelke kyllä oli valpas tässä niinkuin muissakin toimissaan. Hänen sota-aluksensa saattoivat aina Suomen kauppalaivoja, taikka jos missä vahinkoa oli tehty, ne karkoittivat merirosvot ja ryöstivät usein saaliit heidän käsistään. Niin säilyivät, niinkuin hän itse kirjeessä mainitsee, hänen lääninsä, Viipurin rannat ja laivat jotenkin eheinä. Mutta joka paikkaan eivät Bjelken laivat kerinneet, ja muut Suomen herrat olivat kovin hitaita auttamaan.
Rosvot eivät muuten tehneetkään tuhoa ainoastaan merellä; vähä väliä he kävivät rantojakin hävittelemässä, ja niitä oli vielä paljon vaikeampi varjella kuin laivoja. Äkkipäätä he laskivat laivoillansa johonkuhun rantaan, ryöstivät, polttivat likimpiä kyliä, ja olivat tavallisesti jo pitkän matkan päässä, ennenkuin linnoista joutui sotaväkeä apuun tai seudun talonpojat kerkesivät paikalle suurin joukoin. Olipa kuitenkin rannan talonpojilla kaikellaisia keinoja, joilla he rosvoilta kokivat varjella itseänsä. Salmien suuhun he upottivat kiviä tai löivät seipäitä, jotta vihollisten laivat tarttuisivat niihin kiinni. Tai kun ulkosaariin asetetut vartijat ilmoittivat rosvojen tulevan, kokoontuivat talonpojat rannan äyräille. Sieltä he ampuivat nuolensa vihollista vastaan ja vierittivät veneitten päälle suuria kiviä. Myöskin kerrotaan heidän sahanneen rannasta kyliin johtavien teitten varsilla puut tyvestä poikki, jotta ne töin tuskin pysyivät pystyssä, mutta sivukulkijain tärinästä romahtivat päälle. Ulkosaarissa taas, missä vihollisen tiedettiin käyvän puita hakkaamassa, viritettiin pehkuihin jousia, jotka miehen astuessa päälle lennättivät nuolen jänteestään. Myöskin olivat ahdistetun kylän miehet välistä pakenevinansa eri haaroille, ja kun vihollinen hajosi heitä takaa ajamaan, he salateitä myöten kokoontuivat jälleen yhteen ja tappoivat rosvot yksitellen.
Varsinkin kerrotaan kahdesta tanskalaisten retkestä, jotka olivat kovin tuhoisia Suomelle. Toinen oli käynti Ahvenanmaalla v. 1507, toinen Turun kaupungin hävitys v. 1509.
Ahvenanmaalla olivat rosvot käyneet jo kerran ennenkin, vaan silloin, v. 1505, oli Kastelholman isäntä, Eerikki Juhananpoika Vaasa, varustanut heille niin tuliset tervetuliaiset, että he kiireimmiten karkasivat laivoihinsa takaisin.
Mutta toisin kävi v. 1507. Suuret laivaparvet olivat jo kesän alussa saapuneet Suomen vesille, ja Bjelke oli kauan kehoitellut Suomen herroja varustamaan voimiansa, jotta miehissä karkoitettaisiin viholliset, jotka väijyivät Räävelin edustalla. Mutta toimesta ei tullut tekoa, ja niin kerkesi vihollinen kenenkään estämättä saada työnsä tehdyksi. Keskellä heinäkuuta tulivat he Ahvenanmaalle, polttivat siellä Kastelholman poroksi ja ryöstivät maakuntaa sillä tavalla, että viimein talonpojat sekä papit heille suorittivat suuren polttoveron, jotta he eivät peräti hävittäisi heitä. Lunnaat saatuansa läksivät rosvot jälleen matkoihinsa, vieden laivoissansa summattomat saaliit ynnä Eerikki Bjelken veljenkin, Sten Bjelken, joka oli linnassa ollut isäntänä. Rosvojen lähdettyä saapui sinne vihdoin apuväkeä Suomesta. Siinä oli piispa Juhana Olavinpojan huoveja viisikymmentä ja saman verran valtionhoitajan omaa väkeä; Eerikki Bjelke oli lähettänyt 30 ja Inkeri rouva, vanhemman Sten Sturen leski, oli Hämeenlinnasta pannut parveen 24 miestä. Suomen apuväen lipussa oli Sturen vaakuna joka kulmassa ja keskellä paistoi punainen risti. Jos tämä joukko olisi ajoissa tullut avuksi, niin tanskalaiset olisivat palanneet senkin kerran tyhjinä. Vaan nyt suomalaiset löysivät linnan raunioina ja koko Ahvenanmaan melkein autioksi hävitettynä.
Vuonna 1508 olivat suomalaiset suuressa pelossa ja varustivat vastarintaa kaikin voimin, sillä huhu oli levinnyt, että kuningas itse aikoi kesällä tulla suuren sotajoukon kanssa Suomeen. Mutta kesä kului rauhassa; ainoastaan kova nälkä rasitteli silloin maatamme. Sitä verisempi oli sitten kesä 1509. Suuri Tanskan laivasto ilmaantui jälleen Suomenlahdelle. Sen päällikkönä oli Otto Ruud, joka ei tuntenut pelkoa, vaan ei myöskään sääliä eikä armoa. Tanskalaiset taaskin valloittivat Ahvenanmaan ja karkasivat sitten yöllä elokuun 2:ta päivää vasten Turkuun. Helppo on arvata, miten säikähtyneinä Turun porvarit kavahtivat vuoteiltaan, kun heitä ei herättänyt päivän kultainen koite, vaan palavien talojen leimu; kun heidän korviinsa eivät soineet laitumelle lähtevien lehmien kellot, vaan sotatorven toitotukset ja poloisten veljiensä parku. Julmasti menetteli vihollinen Turussa. Tuomiokirkosta ryöstettiin kalkit, pyhäin kuvat, piispan sauvat ja messupuvut ynnä kaikki muut kalliit tavarat. Porvareilta riistettiin kaikki, mitä vaan hengen takana oli. Monta pormestaria, raatimiestä, pappia ja muuta väkeä surmattiin surkealla tavalla, ja rikkaimmat, joista oli toivo saada suuret lunnaat, vietiin laivoihin vangeiksi. Ne, jotka olivat päässeet pakoon tätä verisaunaa, piilivät sitten pitkät ajat mailla, eivätkä uskaltaneet palata entisille asuinsijoilleen. Kauan, rosvojen lähdettyäkin, seisoivat puotien ovet ja talojen portit seposelällään ja koko kaupunki oli tyhjänä ja autiona.
Pari viikkoa pysyivät tanskalaiset Turussa ja alkoivat linnaakin jo piiritellä. Vaan sitä he eivät kyenneetkään valloittamaan, ja syvemmälle maahan tunkeutumasta estivät heitä piispa Juhana Olavinpojan vankat varustukset. Kun näin aika kului ja suomalaisten joukko karttumistaan karttui, päättivät viholliset viimein lähteä. Heidän laivansa kulkivat alas Aurajokea ja siis aivan linnan tykkien suitse, vaan monta miestä ei heiltä siinä kuulu hukkuneen, sillä linnassa ei sattunut olemaan taitavata tykkimestaria. Kokonaan ei vihollinen kuitenkaan lähtenytkään pois, vaan siirtyi ainoasti Hankoniemen edustalle. Siellä se vielä vähän aikaa viipyi, vaatien polttoverona Turun kaupungilta ja lääniltä 12,000 markkaa sekä saman verran piispan puolesta. Sillä ehdolla hän lupasi hävityksistänsä lakata. Lieköhän ne rahat saanut vai ei, siitä ei ole tietoa, vaan viikkoa myöhemmin oli laivasto lähtenyt. Ainoastaan kuusi pientä laivaa oli jäänyt jäljelle, jotka ryöstelivät Uudenmaan rantoja ja estivät Suomen laivoja pääsemästä Vironmaalle. Lähtiessään olivat rosvot uhanneet tulla takaisin Mikonpäiväksi taikka ainakin seuraavana keväänä. Silloin oli muka Suomi valloitettava kokonaan tai ainakin hävitettävä aivan autioksi. Hädissään pyysi nyt piispa apua Ruotsista, lisäten että muuten rahvas tuskissaan antautuisi viholliselle. Niin oli nytkin toisin paikoin tapahtunut ja toisin paikoin oli sitä vain väkisin saatu estetyksi.
Vuosi 1510 ei tuonut kuitenkaan sitä tuhoa mukanaan, mitä oli uhattu ja pelätty. Päinvastoin lakkasi nyt sota muutamiksi vuosiksi. Kun se uudestaan leimahti rajummin riehumaan, oli jo Svante Sture monta vuotta maannut haudassansa ja niin myös Hannu, hänen vihamiehensä.