PUOLAN SOTA.
1. Riian kaupungin valloitus.
Koska Venäjän sota oli onnellisesti päättynyt, oli Ruotsilla nyt enää vain yksi vihollinen jäljellä, nimittäin Puolan kuningas. Tämänkin kanssa olisi Kustaa Aadolf sangen mielellään sopinut, sillä hän näki kyllä, kuinka kipeästi jo hänen valtakuntansa ja kansansa tarvitsi rauhaa ja hän olisi halunnut loma-aikaa alinomaisista sodankäynneistä saadaksensa parantaa kaikellaisia juurtuneita epäkohtia. Mutta Puolan Sigismund oli itsepäisesti vastahakoinen. Lapsimaisella ylpeydellä hän nimitti itseänsä Ruotsin kuninkaaksi eikä tahtonut kirjeissään suoda Kustaa Aadolfille muuta arvonimeä kuin Södermanlannin, Neriken ja Vermlannin herttuan. Tämä olisi kuitenkin ollut jokseenkin viaton mieliteko; mutta hän yritti samassa myös aina salaisilla kirjeillä sekä lähettiläillä virittää kapinaa Ruotsin valtakunnan asukkaiden parissa ja uhkasi Ruotsin alusmaita Virossa. Hänen kykenemätön, saamaton luonteensa esti häntä kuitenkin kaikista tehokkaammista toimista. Jos hän Kustaa Aadolfin ensimäisinä hallitusvuosina, sillä aikaa kuin Ruotsin sotajoukkoja tarvittiin muualla, olisi kaikin voimin käynyt Viron kimppuun, niin olisi hän luultavasti saanut sen maakunnan valtaansa. Mutta Sigismundin tuumat nyt niinkuin aina ennenkin pantiin laimeasti toimeen, ja vähä väliä hän suostui lyhyempiin tai pitempiin aselepoihin, jolloin sota kokonaan lakkasi.
Tälle kannalle ei Kustaa Aadolf nyt enää tahtonut jättää asiaa. Joko piti olla täysi rauha tai täysi sota, jompaan kumpaan hän oli päättänyt pakoittaa Sigismundia. Vuonna 1621 näyttikin siihen tarjoutuvan sangen mukava tilaisuus. Puolalaiset näet olivat joutuneet sotaan eteläisten naapuriensa, turkkilaisten kanssa. Heinäkuussa läksi siis Kustaa Aadolf Elfsnabbista, Tukholman saaristosta liikkeelle lukuisan, upean laivaston kanssa, joka kuljetti 12,000 miestä, osaksi palkattua ulkomaalaista väkeä. Tarkoituksena oli mennä valloittamaan suurta ja rikasta Riian kaupunkia, joka muun Liivinmaan kanssa kuului Puolan vallan alle. Muutamien päivien perästä saapuikin laivasto, vaikka sen myrsky ensin oli hajoittanut, onnellisesti Väinäjoen suulle.
Sigismund ei ollut lähettänyt Riialle enempää kuin 300 varsinaista sotamiestä avuksi; enempää ei hänellä Turkin sodan vuoksi ollut varaa antaa. Mutta itse kaupungin porvareita oli paljon ja he olivat miehuullisia ja sotatemppuihin harjaantuneita, eivätkä tahtoneet ottaa mitään antautumisehdoituksia korviinsa. He olivat joen suulle rakentaneet suuren, vahvannäköisen leirin vallituksineen. Siellä liehui suuri joukko lippuja ja sieltä paukahteli tiheään kiväärin laukauksia. Ruotsin amiraali, peläten että siellä majaili melkoinen armeija, epäili useampia päiviä, pitikö hänen panna laivastonsa leirin kanuunatulelle alttiiksi ja yrittää purjehtia jokea ylös. Kova myrsky, joka aukealla lahdella ankkuroidulle laivastolle saattoi tuntuvaa vahinkoa, teki kuitenkin lopun epäilyksistä. Päätettiin, maksoi minkä maksoi, yrittää päästä leirin sivuitse turvalliseen satamaan. Elok. 4 p:nä läksivät siten laivat liikkeelle, palavat sytyttimet tykkien vieressä, veneet täynnä sotamiehiä varalla maallemenoa varten. Mutta — ihme ja kumma! — leiristä ei kuulunut yhtään ainoaa tykin laukausta, ei lentänyt ainoatakaan luotia! Riikalaiset, niinpian kuin he näkivät tästä totta tulevan, sytyttivät leirinsä tuleen ja pötkivät kiireesti pakoon kaupungin muurien taakse. Koko leiri olikin vain ollut sukkelasti keksitty tyhjä peloite, johon ei ollut viety yhtään ainoata kanuunaa, ainoastaan muutamia satoja sotamiehiä näön vuoksi.
Ruotsin sotaväki astui nyt maalle, ja muutamien päivien perästä saapui vielä lisäksi Jaakko De la Gardie maata myöten Viron kautta Viipurista; tuoden kanssansa 4,400 suomalaista.
Nyt piiritettiin Riika kaikilta haaroilta. Suomalaiset sijoitettiin niin sanotun myllykaivannon viereen pohjoispuolelle kaupunkia. Tulikidat rupesivat ankarasti lennättämään luoteja ja pommeja kaupunkiin, välistä tuhannen kappaletta päivässä. Muurit, vaikka ne olivatkin paksut, alkoivat siitä jonkun ajan perästä mureta ja tornit raueta raunioiksi. Mutta Riian porvarit eivät kuitenkaan olleet vielä millänsäkään. He sammuttelivat valppaasti pommien sytyttämiä tulipaloja ja torjuivat pelottomasti päältänsä kaikki rynnäköt.
Riikalaiset luottivat siihen, että heidän kuninkaansa ei voisi olla auttamatta niin tärkeätä kaupunkia. Eräänä päivänä ilmaantuikin porvarien suureksi iloksi Puolan lippuja metsäisille harjuille joen eteläpuolelle. Mutta ilo ei ollut kovin pitkällinen. Puolalaisten päälliköllä Radzivilillä ei ollut muuta kuin 5,000 ratsumiestä muassansa. Yritettyään pari kertaa saada osan väkeänsä kaupunkiin, pakeni hän jälleen, sillä Kustaa Aadolfin moninkertaista, tykeillä varustettua, vahvoissa leireissä majailevaa voimaa vastaan hän ei voinut mitään.
Nyt kiihtyi ruotsalaisten tuli vielä entistä kiivaammaksi ja teki päivä päivältä yhä enemmän vahinkoa sitä myöten kuin piirityskaivannot lähenivät. Kuningas oli aina etupäässä mitään vaaroja pelkäämättä. Kerta lensi tykin luoti aivan hänen telttansa läpi, vaan hän ei sallinut siirtää majaansa toiseen paikkaan. Tämä pelottomuus oli myös sotureille hyvänä esimerkkinä. Muutamat uivat eräänä yönä valliojan yli ja sitoivat nuoria hakuliin (pölkkyaitaan), joiden päälle pantiin verkkoja, ja niitä myöten kapusi uljas rynnäkköjoukko yli. Eikä aikaakaan, niin oli vallinkulma heidän käsissänsä, vaikka kaupunkilaiset tekivätkin lujaa vastarintaa. Jonkun aikaa sen perästä onnistui myös rynnäkkö Hiekkaporttia vastaan, jonka ruotsalaiset saivat valtaansa.
Nyt jo pidettiin kaupungin valloitusta niin varmana, että Oxenstjerna kerran päivällispöydässä leikillään kumarsi kuninkaalle ja joi Riian uuden arkkipiispan maljan. Kustaa Aadolf vastasi nauraen sillä, että hän joi uuden Vendenin piispan terveydeksi, ja myöhemmin hän antoikin koko sen hiippakunnan maat Oxenstjernalle lääniksi.
Koko viikon kesti kuitenkin vielä, ennenkuin kaupunki antautui. Vihdoin viimein varusti Kustaa Aadolf kaikki lopullista rynnäkköä varten, jonka piti tapahtua syysk. 12 p:nä. Vähää ennen lähetti hän kuitenkin torvensoittajan kaupunkiin kirjettä viemään, jossa hän kehoitti Riian porvareita luopumaan vastarinnasta, josta ei voinut enää olla mitään apua, vaan ainoastaan turhaa verenvuodatusta ja kaikellaista julmuutta, niinkuin väkirynnäköllä valloitetuissa kaupungeissa ainakin. Nyt viimeinkin taipuivat riikalaiset ja avasivat porttinsa.
Tämä oli ensimäinen suuri sankarityö, jolla Kustaa Aadolf käänsi puoleensa maailman silmät. Sillä valloitettu kaupunki oli yli koko Euroopan kuuluisa rikkaudestaan ja vahvuudestaan, ja sen valloittaminen oli vaatinut erinomaista piiritystaitoa, erinomaista lujuutta ja miehuutta.
2. Wallhofin tappelu.
Riian valloituksen jälkeen jatkui sotaa muutamia vuosia laimeammalla tavalla, ja vähä väliä sitä yritettiin lopettaa rauhanhieromisilla. Mutta v. 1625 tuli Kustaa Aadolf taas Liivinmaalle suuremman sotavoiman kanssa ja läksi uudelle, pitemmälle valloitusretkelle. Hän itse ruotsalaisen väen kanssa kulki Väinäjoen rantoja myöten ja otti valtaansa siellä olevat pienet linnat; tunkeusipa hän sitten sieltä vielä Kuurinmaallekin ja valloitti sen pääkaupungin Miittavan sekä useampia muita pienempiä. Sillä välin Jaakko De la Gardie ja Kustaa Horn suomalaisineen pakoittivat Tarton kaupungin antautumaan sekä myös vähitellen kaikki muutkin Liivinmaalla puolalaisten vallassa olevat vahvat paikat.
Syksyn tullen hajosi armeija senaikuisen tavan mukaan talvimajoihinsa; Ruotsin sotavoima otti asuntonsa pitkin Väinäjoen rantakyliä. Siellä rupesivat kuitenkin pian ankarat taudit sitä ahdistamaan, kun oli asunnoista puutetta ja seudut olivat matalat, rämeiset. Moni kuninkaan likeisimmistäkin seuralaisista sairastui ja kuoli. "Minun täytyy", kirjoitti Kustaa Aadolf kotiin ystävälleen Aksel Oxenstjernalle, "nyt itse olla omana kamreerinani ja käsikirjurinani, ja jos uuninlämmittäjäkin nyt vielä sairastuisi, saisin olla omnia tria (kaikkena kolmena)".
Tämä huolettava kivulloisuus armeijassa ei kuitenkaan masentanut kuninkaan eikä hänen soturiensa miehuutta. Uuden vuoden aikana 1626 tuli leiriin sanoma, että eräs puolalaisten parhaista päälliköistä, Sapieha, kokoili melkoisia sotajoukkoja Wallhofin kartanon tienoille Liivinmaan etelärajalle. Hänen kimppuunsa päätti nyt Kustaa Aadolf äkkiä karata, ennenkuin puolalaiset olisivat karttuneet liian lukuisiksi. Voidakseen sen sitä arvaamattomammin tehdä, otti hän mukaan ainoastaan 1,000 valittua jalkasoturia sekä parituhatta ratsumiestä, ja riensi niiden kanssa Väinäjoen yli. Perille tultua tammik. 6 p. havaittiin kuitenkin, että hanke jollakin lailla oli tullut vihollisen tietoon; puolalaiset olivat varuillansa, sotarintaan asetettuina. Tämä sotarinta ei ollut kuitenkaan oikein huolellisesti ja tarkasti järjestetty. Puolalaisia oli vähintänsä 5,000; heillä oli siis suuri ylivoima. Paitsi sitä oltiin nyt aukealla tantereella, jolla heidän ratsuväkensä tähän asti aina oli ollut meidän miehiä etevämpi. Puolalaiset eivät koskaan puhuneet muuten kuin nauraen ja ylenkatsoen noista pikkaraisista Suomen hevoskoneista sekä niiden selässä istuvista lyhytlylleröisistä miehentyngistä. Mitä hätää nytkään muka niistä olisi voinut olla! Mutta Kustaa Aadolfin ratsujoukko, joka tässä tilaisuudessa melkein kokonaan oli suomalainen, törmäsi kohta itse kuninkaan sekä Kustaa Hornin johdolla hurjalla vauhdilla vihollista vastaan. Heidän tavallinen sotahuutonsa: "Hakkaa päälle! Hakkaa päälle!" kajahti aivan Sapiehan omien rivien keskellä, ennenkuin puolalaiset kerkesivätkään ihmettelystään tointua. Eipä aikaakaan, niin kääntyi hänen hevosväkensä pakoon, ja vähäisen vastarinnan jälkeen seurasivat jalkamiehetkin samaa esimerkkiä. Vihollisia makasi 5-600 tantereella, lukuunottamattakaan niitä, jotka sitten paetessaan metsiin saivat surmansa. Viisi lippua, kolme tykkiä, koko kuormaston sekä 150 vankia, niiden joukossa myös taitavan päällikön Gonsievskin, saivat voittajat saaliiksensa.
Riian valloitus oli ollut ensimäinen suuri piiritys, joka oli tehnyt nuoren Ruotsin kuninkaan nimen länsimailla tutuksi. Wallhofin voitto oli nyt ensimäinen, jonka hän oli saanut aukealla kedolla, ja se lisäsi taas hänen mainettansa. Ja ylpeydellä voimme me suomalaiset kehua, että kunnia sinä päivänä tuli melkein yksinomaan meidän poikien osaksi, sillä muu väki, niinkuin tästä tappelusta sepitetty latinalainen ylistysruno vakuuttaa, ei kerinnytkään avuksi, ennenkuin kaikki jo oli loppuun suoritettu.
3. Kustaa Aadolf Preussinmaalla.
Liettualaiset, joiden rajoja sota nyt lähinnä uhkasi, olisivat tämän tappelun jälkeen olleet sangen taipuvaiset rauhaan. Mutta varsinaiset puolalaiset ja heidän kanssaan myös itse kuningas Sigismund eivät vielä tahtoneet kuulla sanaakaan sovinnosta. Siksi päätti Kustaa Aadolf mennä heitä vielä likemmältä ahdistamaan ja purjehti alkukesällä 1626 melkoisen sotavoiman kanssa Preussinmaalle. Tämä rantamaakunta, vaikka sen asukkaat suurimmaksi osaksi olivatkin saksalaisia siirtolaisia, kuului siihen aikaan vielä Puolan vallan alle ja oli näille varsin tärkeä, koska heidän parhaan kauppaväylänsä, Veikseljoen, suu juuri oli siellä. Sitäpä tahtoikin nyt Kustaa Aadolf heiltä tukkia, jotta he saisivat oikein havaita, miltä sota tuntui. Kesäk. 27 p. laskettiin maalle likellä Pillaun kaupunkia, ja kuukautta myöhemmin olivat jo Braunsberg, Frauenburg, Elbing, Marienburg, Dirschau sekä useat muut Länsi-Preussin[1] pienemmät kaupungit valloitetut. Sigismund oli tapansa mukaan taas kauan vitkastellut, ennenkuin hän pääsi liikkeelle, eikä hänessä ollut sittemminkään menetettyjen paikkojen takaisinottajaa.
Seuraavana vuonna teki Kustaa Aadolf yrityksen Danzigia, Länsi-Preussin suurta ja vahvaa pääkaupunkia vastaan. Yöllä oli määrä lotjilla viedä väkeä Veikseljoen yli kaupungin muurien edustalle ja sitten äkki arvaamatta rynnätä esiin. Mutta sotamiehet olivat tottumattomat kulkemaan veneissä; lotjat joutuivat epäjärjestykseen, useat törmäsivät yhteen. Täten syntyi melua, joka herätti kaupungin vartijain huomiota, ja pian alkoi lentää suhista luoteja valleilta, tehden tuntuvaa vahinkoa. Pyyhkäisipä yksi pyssyn luoti vatsaan itse kuningasta, joka tavallisuuden mukaan oli pienessä veneessä etummaisten keskellä, niin että vain lihavuus varjeli hänet kuolemasta. Kuitenkin Kustaa Aadolf vaipui veneen pohjalle ja tämä näkö masensi vallan sotamiesten rohkeuden. Tyhjin toimin soudettiin jälleen takaisin menetettyä melkoisesti väkeä. — Yhtä onnettomasti kävi myös v. 1628, kun Kustaa Aadolf säännöllisellä piirityksellä koetti saada Danzigia valtaansa. Loppumattomat sateet paisuttivat silloin Veikselvirtaa siihen määrään, että piirittäjien täytyi paeta pois leiripaikoiltaan. Jäivätpä muutamat joukot tulvan äkkiä noustessa sulkeuksiin ikäänkuin saariin, joista heitä täytyi veneillä käydä noutamassa.
Parempi menestys sitä vastoin oli ylimalkaan aukealla tantereella. Puolalaiset voitettiin melkein joka ainoassa tappelussa, ja Ruotsin joukot, joiden johtajina usein mainitaan suomalaiset ratsumiehet Aake Tott ja Klaus Kristerinpoika Horn, etenivät yhä syvemmälle varsinaiseen Puolaan. Kävivätpä lentävät partioparvet Masoviassakin asti, vieläpä itse Varsovankin likiseuduilla, missä sataan vuoteen ei oltu enää vihollista nähty.
Kustaa Aadolf oli kaikissa otteluissa aina etumaisena, näyttäen sotureilleen urhouden ja uljauden esimerkkiä. Tietysti joutui hän täten montakin kertaa ankariin vaaroihin. Kerrankin esim. oli hän joutunut ihan keskelle vihollisjoukkoa, missä ei näyttänyt olevan muuta kuin surmaa tai vankeutta tarjona. Eräs hänen ratsumiehistään sen kuitenkin hyvissä ajoin huomasi. "Tulkaa", huusi tämä muutamille kumppaneilleen, "autetaanpa veikkoa, joka tuolla on pulassa!" Olipa se sangen sukkelaa, ettei hän maininnut kuningasta edes nimeltä, sillä sen kuultuansa olisivat tietysti viholliset vielä kiivaammin koettaneet saada häntä valtaansa. Ratsumiehet saivat nyt äkillisellä rynnäköllä Kustaa Aadolfin vapautetuksi. Hetken kuluttua huomasi kuningas, että tuo samainen ratsumies oli joutumaisillaan vangiksi. Nyt hän vuorostaan keräsi parven miehiänsä, ajoi pois puolalaiset ja huusi iloisesti: "Kas nyt on kuitti, veli veikkoseni!" — Toisen kerran taas oli Kustaa Aadolf kahden kesken erään henkivartijansa kanssa ratsastanut ylös harjulle, mistä hän kaukoputkella katsasteli vihollisten leiriä. Sen huomattuaan hiipi kaksi puolalaista hiljaa heidän taakseen. Henkivartija näki heidät vasta, kun he jo olivat ihan likellä. Hänen hätähuutonsa kuultuaan kerkesi kuningas vain käännähtää, tempaista miekkansa tupesta ja kohottaa sen suojuksen vihollisen sapelia vastaan. Ensimäinen sivallus katkaisi kuninkaan miekan kädensuojuksen, toinen leikkasi pois palan hänen hattunsa reunasta. Mutta ennenkuin kolmas sivallus iski, pistikin Kustaa Aadolf, joka oli taitava miekkailija, vihollisensa kuoliaaksi. Toisen oli jo sillä välin henkivartijan pistoolinluoti kaatanut. — Vielä kolmannessa tilaisuudessa sattui luoti kuninkaan olkapäähän, niin lähelle kurkkua, että sitä oli mahdoton poistaa. "Anna sen sitten olla", virkkoi Kustaa Aadolf välskärille, "olkoon vain siellä muistona!" Ja sinne se jäikin hänen kuolinpäiväänsä saakka, tehden kuitenkin sen verran haittaa, ettei hänen enää ollut mukava käyttää rautahaarniskaa, vaan sai hän enimmäkseen tyytyä nahkapaitaan. — Sotamiehet olivat näistä monista kuninkaansa urhouden osoituksista suuresti iloissaan ja innoissaan. Mutta päälliköt pelkäsivät usein, he kun paremmin käsittivät, minkä korvaamattoman vahingon Kustaa Aadolfin kuolema tuottaisi isänmaalle. Mutta turhat olivat kaikki heidän kehoituksensa varovaisuuteen. "Ei ole vielä koskaan yksikään kuningas saanut sotatantereella surmaansa", oli Kustaa Aadolfin vastaus.
Alinomaiset tappiot olisivat muuten nyt jo pakoittaneet puolalaisia rauhansovintoon; mutta heillä oli vielä yksi toivo jäljellä, se nimittäin, että Espanja ja Itävalta lupauksensa mukaan lähettäisivät heille apua. V. 1629 saapuikin viimein 10,000 miestä keisarin väkeä. Silloin oli juuri protestanttien koko vastarinta Saksanmaalla tullut kukistetuksi ja keisarin ylipäällikkö Wallenstein saattoi antaa pois osan liioista sotajoukoistansa. Mutta Kustaa Aadolfkin puolestansa oli suuresti enentänyt voimaansa ja saavuttanut edelleenkin voittoja. Täten tuli nyt vihdoin vuodeksi välirauha toimeen. Ehdot olivat Ruotsille sangen edulliset. Sigismund sai tosin pitää hänelle rakkaan, joskin tyhjän Ruotsin perintökuninkaan nimen, mutta Kustaa Aadolfille jäi Riika ja Liivinmaan ynnä useimmat Preussissä valloitetuista kaupungeista.[2]