3. Mikael Agricola.
Suomalaisen kirjallisuuden isänä me, niinkuin on tietty, kunnioitamme piispa Mikael Agricolaa. Hän oli syntynyt vuoden 1508 paikoilla Torsbyn kylässä Pernan pitäjää, jossa hänen isänsä Olavi Simonpoika oli kalamiehenä kartanon palveluksessa. Mikä onnellinen sattumus saatti hänet opin tielle, siitä ei ole meillä tietoa, sen vaan tiedämme, että hän tuli Viipurin kouluun, jonka sen-aikuinen rehtori Johannes Erasmi tunnettiin toimelliseksi ja tarkaksi virassaan. Noin v. 1530 kutsui äsken valittu piispa Martti Skytte rehtori Johanneksen Turkuun käsisihteeriksensä, ja tämä vei silloin opinhaluisen oppilaansa kanssaan sekä hankki hänelle puhtaaksikirjoittajan viran piispan kansliassa.
Turussa tutustui nuori Agricola puhdistettuun uskonoppiin, jota Saksasta palannut suomalainen Pietari Särkilahti siellä jo oli saarnannut muutamia vuosia. Tämä uusi oppi miellytti nuorukaista, ja hän rupesi itsekin innokkaasti levittämään sitä sekä Turussa että muualla, missä ikinä kävi, seuratessaan Skytteä piispankäräjille. Agricola oli, näet. suosijansa ja opettajansa kuoltua, saanut hänen virkansa piispan palveluksessa.
Niinkuin kaikki tiedämme, lähetti piispa Skytte näinä aikoina kahdeksan Suomen nuorukaista omalla kustannuksellansa Saksanmaalle. Niiden joukossa oli myös Agricola, joka tuli Wittenbergiin talvella v. 1536. Neljä vuotta siellä oltuansa ja maisteriksi tultuansa 1539, palasi hän kotimaalle tuoden mukanaan Lutherilta ja Melanchton'ilta saadut suosituskirjeet, joissa he suuresti kiittävät hänen lahjojansa ja oppiansa sekä kehoittavat Ruotsin kuningasta, Kustaa Vaasaa, hänelle soveliasta virkaa antamaan.
Agricolalle uskottiinkin kohta rehtorin virka Turun koulussa, jossa hän toimi yhdeksän vuotta semmoisella innolla ja taidolla, että hänen koulunsa pysyi hyvässä kunnossa ja suuressa arvossa, vaikka kaikki muut koulut Ruotsin valtakunnassa ensi aikoina uskonpuhdistuksen perästä joutuivat peräti rappiolle.
Mutta Agricola oli vielä korkeampiin paikkoihin, vielä suurempiin toimiin aiottu. Vuonna 1548 määräsi kuningas hänet Turun piispan virkaa toimittamaan, josta vanha Martti Skytte heikkoutensa tähden oli pyytänyt eroa. Piispa kuoli v. 1550, ja 1554 peri Agricola hänen hiippansa, jonka aluskunnasta kuningas kuitenkin oli eroittanut kaakkoisen osan Suomea eri hiippakunnaksi Paavali Juusten'ille. Elämänsä lopulla käytettiin häntä tärkeään valtiolliseenkin toimeen. Hän sai nimittäin käskyn seurata sen lähetyskunnan mukana, joka v. 1556 meni Moskovaan Ruotsin ja Venäjän välillä silloin raivoavaa sotaa sovittamaan. Tämä oli Agricolan viimeinen toimi. Moskovasta palatessaan rauhanteon päätettyään, sairastui hän kovasti, niin pian kuin oli joutunut oman maan rajain sisälle, ja kuoli juuri kun häntä hänen pyynnöstään ruvettiin nostamaan reestä ulos. Se tapahtui 9:nä p:nä Huhtikuuta 1557 Kyrönniemen kylässä Uudenkirkon pitäjää. Ruumis vietiin Viipuriin, jossa se haudattiin suurella juhlallisuudella silloiseen tuomiokirkkoon. Nyt on Viipurin tuomiokirkko jauhomakasiinina, ja Agricolan luut lepäävät, missä levännevätkin jossakussa kuopassa sekaisin kaikkein muiden tuomiokirkossa haudattuna olleiden luiden kanssa.
Juuri niinä vuosina, joina Agricola toimitti piispanvirkaa vanhan Skytten sijasta, poistettiin enin osa katolisuskon menoja, vaikka kyllä alku jo oli tehty aikaisemmin ja vielä kesti puolen vuosisataa, ennen kuin työ oli loppuun suoritettu. Agricolaa sopii siis syystä sanoa varsinaiseksi uskonpuhdistajaksi Suomessa. Tässä toimessa oli hän hyvin harras ja innokas, kuitenkaan käyttämättä väkivaltaisia, jyrkkiä keinoja hyvän asian edistämiseksi. Totisena Suomalaisena hän turvasi ja luotti paraiten sanan voimaan, ja se ase vaikuttikin hänen kädessään enemmän kuin Kustaa kuninkaan kovimmat käskyt olisivat voineet saada aikaan. Hän antoi kansallensa Pyhät Kirjat ja pelasti sen sillä ijäksi päiväksi paavinvallan ikeestä. Eikä siinä kaikki: hän antoi kansallensa kirjallisuuden alun ja pelasti sen sillä jäljettömästä katoamisesta maan päältä.
Kaikkein ensimmäisenä tehtävänä, ennen kuin kirjallisuudesta voi olla mitään hyötyä, oli Suomen kansan lukuun taivuttaminen. Sentähden aloittikin Agricola kirjallisen toimensa Aapiskirjan painattamisella, niinkuin hän itse Psaltarin esipuherunossa mainitsee:
Quin Abckiria ensin on,
sijtte Alcu-Opista wscoon.
Tämä kirja luultiin kauan aikaa peräti kadonneeksi, kunnes siitä meidän aikoinamme löytyi muutamia kappaleita Upsalan kirjastossa erään toisen kirjan kansiksi yhteenliimatuilla lehdillä. Se sisältää, paitsi aakkosta, uskon alkeet: kymmenet käskyt, uskonkappaleet, Isämeidän-rukouksen, enkelin tervehdyksen Maarialle sekä kasteen, ripin ja alttarin sakramentit. Viimeinen lehti, jossa sen ajan tavan mukaan löytyi painatusvuosi- ja painatuspaikka mainittuna, valitettavasti puuttuu.[15] Yleisesti on tähän asti oletettu, että Agricola heti Aapiskirjan jälkeen olisi toimittanut jonkullaisen katkismuksen suomeksi v. 1543. Tämän Messenius'en tiedon-annon tekevät kuitenkin useat asianhaarat epäiltäväksi: ensiksi hän väärin ilmoittaa samana vuonna myös Psaltarin ilmestyneeksi ja toiseksi hän puhuu Lutherin katkismuksen suomennoksesta, joka tuntuu kummalliselta, kun ottaa huomioon Aapiskirjan ja sitä seuraavan Rukouskirjan puoleksi katolisen sisällyksen sekä sen seikan, että Lutherin katkismuksesta ei löydy ruotsinnostakaan tältä ajalta. Agricolan Aapiskirjansa rinnalla mainitsema Alkuoppi uskoon ei tarkoittane muuta kuin varsinaiseen aakkoseen liitettyä alkeis-oppia. Abc-kirian alkulehdellä hän näet lausuu:
Lue sijs hyue Lapsi teste,
Alcu oppi ilman este.
Sitä paitsi on mahdollista, että sana sijtte ylläolevissa säkeissä olisi luettava tässä paikassa "siittä", eikä "sitten", taikka olisi väärin painettu sijte ("siitä") sanan asemesta, joten kirjan nimenä aivan luonnoton Alcu-Opista kävisi ymmärrettäväksi. Jos kuitenkin Agricola on toimittanut luterilaisen katkismuksen suomeksi,[16] niin on se kenties ilmestynyt, niinkuin Messenius. jos kohta väärän vuosiluvun kohdalla, asian esittää, jälkeen Psaltarin suomennoksen, johon kirjateokseen sekä Agricolan luettelo että Juusten'in tiedonannot päättyvät.
Tiettävästi vuonna 1544 ilmestyi Rucouskiria, joka sisältää paljon muutakin, paitsi mitä nimi näkyy lupaavan. Neljässäsadassa lehdessään sisältää se ensin almanakan ynnä siihen kuuluvien astroloogisten tauluin ja sääntöin kanssa, kaikellaisia muita hyödyllisiä tietoja ja sananlaskuja,[17] latinankielisiä jumalisia lauseita, luettelon paratiisin iloista ja helvetin piinoista, ensimmäisen luvun Johanneksen ja Luukkaan, toisen luvun Matteuksen ja viimeisen luvun Markuksen evankeliumista. Sitten seuraa esipuhe rukoilemisen tarpeellisuudesta ynnä kehoitus papeille kansaa opettamaan tästä kirjasta, sen perästä Manaus Pappien tyge enemmän virasta kuin maallisesta hyödystä huolta pitämään, ja kolmanneksi Valitos nykyistä Mailma wastan, joka ei tahdo enää maksaa papille saatavia niinkuin ennen. Kaikki kolme ovat riimillisiin värssyihin pantuina ja valaisevaiset senaikuisten tapain historialle. Nyt vasta tulevat itse rukoukset, suomennetut useampain kirkko-isäin teoksista. Tämän kirjan ilmestyminen oli käännekohtana Suomen kirkkohistoriassa; sillä siitä ajoin alkoi kansan kieli kaikua latinan sijasta kirkoissa. Se saattoi kuulua oudolta, josta syystä Agricola näki vielä tarpeelliseksi, moista rohkeata muutosta tehdessään vakuuttaa:
Kylle se cwle Somen kielen,
ioca ymmerdä Caikein mielen.
Esipuherunon lopussa huokaa Agricola ja toivottelee:
Josca mös Wsi Testamenti
ilmeij tulis lepitze Prenti.
Uuden Testamentin suomennokseen, kaikkein tärkeimpään monesta toimituksistansa, olikin hän aikaa sitten Wittenberg'issä ollessansa ruvennut, niinkuin itse parissa kirjeessä Kustaa kuninkaalle vuosilta 1537 ja 1538 mainitsee. V. 1542 oli koko teos jo valmis, niinkuin Agricola eräässä kirjeessä ilmoittaa, vaikka se varain puutteessa ei voinut tulla painetuksi. Ylimalkain näkyy Agricola itse kustantaneen kirjojensa painatuksen, mutta tämän suuren teoksen julkaisemiseen eivät tainneet hänen varansa riittääkään. Sentähden kirjoitti hän tiheään kirjeitä Kustaa Vaasan suuressa suosiossa silloin olevalle superintendentille Yrjö Normannille ynnä kirjanpainajalle Tukholmassa. Amund Lauritzanpojalle, pyytäen heitä puhumaan hänen puolestaan kuninkaalle, niin että valtiolta saataisiin Uuden Testamentin painatukseen tarpeelliset varat. Luultavasti suostui kuningas näihin hartaihin pyyntöihin, sillä v. 1547 mainitsee Agricola kappalaisensa Mikael Tapaninpojan olevan toimessa Tukholman kirjapainossa, luultavasti korrehtuuria lukemassa, ja seuraavana vuonna 1548 ilmestyi itse kirja Se Wsi Testamenti lyhyillä selityksillä ja siellä täällä, varsinkin ilmestyskirjassa, kuvilla varustettuna.
V. 1549 toimitti Agricola painosta kaksi kirjaa, joilla muodosti jumalanpalveluksen ulkonaiset menot uuden opin mukaan. Ne olivat Käsikiria Castesta ia muista Christikunnan Menoista ja Messu eli Herran Echtolinen.[18] Kumpaisessakin huomataan yhtähyvin vielä paljo katolisuudesta säilyneitä temppuja. Samana vuonna ilmestyi myös Se meiden HERRAN Jesusen Christusen Pina, ylesnousemus ia taiuaisen Astumus, niste Neliest Euangelisterist coghottu.
Nämät aikaan saatuansa ryhtyi Agricola täydellä toimella Vanhankin Testamentin suomentamiseen. Ensimmäinen Vanhan Testamentin kirjoja, joka suomeksi ilmestyi, oli Dauidin Psaltari v. 1551. Sinä vuonna painettiin vielä Weisut ia Ennustoxet Mosesen Laista ia Prophetista Wloshaetut, joiden esipuhevärssyissä on sanottu:
Ellei Me Somalaiset szaa
Prentettu coco Biblia,
Ette me olema Kieuhet sangen,
en senuoxi Epeuskon langen,
Waan YTymen sijte ensin Jmen
Pyhein Prophetain Weisuin Nimen.
Quin Kimalainen Yrtist hake
medhen ia hunaian, nin Tai teke.
Seuraavana vuonna tulivat viimein: Ne Prophetat Haggaj, SacharJa, Maleachi ynnä otteitten kanssa Mooseksen laista. Nämät olivat, niin Agricola selittää, väliin tulleen talven tähden, joka teki käsikirjoituksen lähettämisen Ruotsiin mahdottomaksi, jääneet edellisenä vuonna painamatta.
Siihen lakkasi Agricolan kirjallinen toimi. Se oli ollut hänellä aina kaikkein rakkainna sydämen asiana. Sitä hän kaikkina hetkinä muisteli, siitä puhui kaikissa kirjeissään. Lapsellisella ilolla hän kehuu välistä esim. Psaltarin käännöstä, joka on niin selkeä,
Ninquin kircas Auringo taiuahas.
Mutta tässä kehumisessa ei ilmau mitään pöyhentelevää itserakkautta. Yhtenään teroittaa hän lukijainsa mieleen, ett'ei se ole hänen ansionsa, vaan Jumalan, joka niin suuriin töihin on antanut voimaa. Ei hän tahdokaan peittää, että hänen teoksessaan voi olla paljo virheitä. Niinpä hän sanoo esipuheessa viimeiseen kirjaansa:
Ellei caiki ole tulkittu selkexi,
nin me kernast anom andexi.
Mutta lisää kuitenkin kohta:
Se paramin techken ioca woi,
ja tiuskaisee liialliselle moittijalle:
Panettelia, quin neite laitta,
se pangan hamballens lucun aitta. —
Eikö se tyly ia willi on,
quin hyuist anda wären aruion?
Hyttynen vsein cwrnitaan,
waan coco Cameli nieletaan.
Hänelle, niinkuin kaikille muillekin uusien alkajille, ei ollut suotu omin silmin nähdä työnsä siinä arvossa, minkä ne olisivat ansainneet. Rukouskirjasta tosin Juusten mainitsee, että se kului Suomalaisten käsissä ahkerasta käyttämisestä. Mutta jälkimmäisiä ei näy otetun tarpeeksi yleisellä suosiolla vastaan. Psaltarin esipuheessa moittii hän jo pappein penseyttä näillä ankarilla sanoilla:
Hwij häpie, se Wähe quin kirioitetan,
haruoin se sarnatan eli luetan.
Quingas wastat Sen HERRAN Domios,
ettes aighas culutat Laiskuos.
Oij sine surckia Locasecki,
etkös neite Mieleses ecke,
Haiseua Raato oleuas,
ia Matoin Eues cooltuas?
Jos sine sis Wircas hitast teet,
Nin carta cuhungas wimein ieet.
Ja esipuheessa viimeisiin kolmeen profeettaan huokaa hän:
Wiele Bibliast mwdh tulisit,
ios nemet otoliset olisit,
Ostetaisin ia rucataisin,
quin olis kylle mös coctolin.
Sen Aian vskon pian tuleuan,
ette Somen kiriain ielkin tutketan.
Van tuskal ne silloin käsiteteen,
iotca nyt Monilda hylieteen.
Coska sis Porsas taritan,
nin aua Seckis, ios se taruitan.
Tämä lukijain haluttomuus ja köyhyys taisi olla pääsyynä, miksi Agricola ei enää kirjoittanut mitään. Mutta sen lisäksi tuli hänen parina viimeisenä ikävuotenaan rasittavainen sota, ja rauhan juuri palattua teki, niinkuin olemme nähneet, kuolema lopun kaikesta hänen toimelijaisuudestaan.
Ollen ruotsinkieliseltä paikkakunnalta kotoisin, oli Agricola luultavasti vasta koulua käydessään ja sitten elämässä oppinut suomea. Se tuntuu kyllä hänen teoksissaan, joissa on paljon ruotsinvoittoisia lausetapoja, esim. Minun Ysteuellen on yxi Winatarha ydhes lihauas paicas; Mutta se Zebaothin Herran Winatarha on nyt se Israelin Hone; he satettijn tai uastanotettin Seuracunnalda; Wsi Testamenti ensin kirioitettin nijste pyhiste Euangelisterist ia Apostolist Grekin kielelle; Carialaiset ylitzeiuoitettin Rotzalaisist: ioca ei alassäriete; ellei te ymberileikata. Varsinkin vilisevät hänen kirjoituksensa ylenpaltisesti käytetyistä prepositsiooneista. Niitä hän liittää aivan tarpeettomasti yhteen verbein ja verbeistä johtuneitten substantiivein kanssa, esim. ulgoshwta (ruots. utropa), ulgosluuattu (utlofvad), ulgosiaghetta (att utdelas); ylessöit (uppåto), ylesauasi (upplät), ylesualghistus (upplysning); ylitzeuoitti (öfvervann), ylitzelangesit (öfverföllo); tyghelangeuat (tillfalla); edhesastuit (framstego), edesseisoi (förestod). Muutenkin panee hän niitä semmoisiin paikkoihin, joissa ei suomenkielen luonne niitä suvaitse, esim. me iloitzima sen ylitze; hemmestuit ylitze henen ymmerdhyxens tai henen oppins päle; muistele sen päle. Silti ei Agricola ollut tietämätön, kuinka semmoisten lauseitten tulisi oikeastaan kuulua. Toisessa paikassa hän sanoo: he naurauat henen ylitzens, toisessa hen naura hende; samoin armachta heiden päle ja armadha meite; Jumala kysy sen peren ja mite hen kysy Jumalata. Sattuupa välistä samassa lauseessakin puhdas suomenkielinen lauseparsi kohta ruotsinmukaisen jälkeen, esim. catzocat taiuan linduin päle ja Catzocat Cuckaisita kedholla.
Enemmän ruotsin mukaan, kuin mitä nykyisin on tapana, kirjoittaa hän myös useita tästä kielestä lainattuja sanoja, esim. stoli, domari, fangeus, fati, wffrata, wghnijn, corghi (myös cori), hyuestisiugnapi. Mutta aniharvoin hänellä tapaa muita vieraita sanoja kuin uudemmassakin kirjakielessämme hyväksyttyjä, semmoisia kuin falski, insiglasit, wsi tidningi. Sitä vastoin tuntee hän monta supisuomalaista sanaa, joiden sijasta nyt käytetään muukalaista ja uudestaan suomeksi tekaistua sanaa, esim. näkypaicka (teaatteri), käsiwirca, (käsityö), kiriacammio (kirjasto), rahanhaltia (rahastonhoitaja). Köyhäksi ei Agricolan kieltä siis suinkaan sovi moittia, pikemmin sitä voi pitää todisteena aikaisemmasta suomenkielen viljelyksestä ainakin kirkollisella alalla. Aivan kelvottomaksi sitä ei muutenkaan tule arvella, sillä hänen suomennoksiansa on verrattain vähän tarvinnut korjailla myöhemmässä koko Raamatun käännöksessä.
Perustukseksi kirjakielellemme laski Agricola, niinkuin kaikki tiedämme, Turun-puolisen murteen, ei kuitenkaan yksipuolisesti. Itse hän siitä lausuu Uuden Testamentin esipuheessa: ette teme coco Hijppakunda Somen maxi cutzutan, ioca (Varsinais-Suomi) ombi ninquin mwidhen Äitei —Sille ette hen ensin tuli Christituxi, ia tesse Turussa ompi Maakunnan Eme kirko ia pijspan Stoli ia Istuin — Senteden ombi tesse P. Wdhen Testamentin kirioissa Somenkieli enimiten prucattu. Mutta lisää heti: Ja mös hädhen teden, coska tarue on anonut, ouat mös mwiden kielet, puhet ia sanat tehen siselotetud. Agricolan sanavaraston tarkempi tutkimus on osoittava, minkä verran hän on muita murteita, etenkin Viipurin-puolista, johon kaikkein ensiksi perehtyi, hyväksensä käyttänyt. Muoto-opillisista itäsuomalaisuuksista, joita ei ainakaan nykyään enää tavata länsimurteissa, mainittakoon esim. adjektiivein superlatiivi ja verbein refleksiivinen taivutus sekä pronomini-muodot mö (lue: myö), tö, hö; meiet l. meidet, teijet l. teidet, hei(j)et l. heid(h)et.[19]
Pääasiallisesti oli Agricolan kirjailijatoimi kirkon tarpeihin omistettu. Mutta kuitenkin puhui hän mielellään esipuheissaan myös maallisista asioista. Rukouskirjan kirjavasta sisällyksestä on jo ollut puhetta. Uuden Testamentin esipuheessa kertoo hän lyhyeltä, kuinka kristin-usko oli levinnyt Suomeen, antaen siinä muun muassa sen tiedon, että ruotsalaiset Lootolaiset Calandis (Ahvenanmaalla) olivat aikaa ennen kääntyneet kristin-uskoon kuin Suomalaiset mannermaalla. Psaltarin esipuheessa löytyy luettelo pakanallisten Hämäläisten ja Karjalaisten jumalista, jota yhteen aikaan kovasti epäiltiin virheelliseksi, vaan sittemmin yhä enemmän on opittu luotettavana lähteenä pitämään. Esipuheessa viimeisiin kolmeen profeettaan luettelee hän kaikellaisia Jumalan lahjoja, mitä ihmisellä on, sekä ulkonaisia että sisällisiä, joista jälkimmäinen esitys on ensimmäinen sielutieteen-tapainen suomenkielellä.
Kun vielä päätteeksi muistamme, että Pyhän Raamatun kirjat, paitsi mitä niissä on suorastaan uskonnollista, sisältävät kaikellaista yleistietoa, niin on meidän annettava Agricolalle sekin tunnustus, että hän on kaikinpuolin kehittänyt kieltämme sivistyksen välikappaleeksi. Täysi syy on meidän siis kunnioittaa Mikael Agricolaa myös suomalaisen kirjakielen luojana.