Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet

by Julius Krohn

A. Murteitten taistelun aika 1809-1844.

1. Ensimmäinen kansallinen heräys.

Porthan oli kerran ennustamalla sanonut: "Pietarin kaupunki viepi vielä koko Suomen myötänsä!" Ja vanhan tietäjän hautakumpu oli tuskin ennättänyt nurmettua, niin nämät sanat jo kävivätkin toteen. Suomi eroitettiin Ruotsin yhteydestä.

Että tämän vanhan siteen ratkeaminen tuntui kipeältä Suomen miesten sydämissä, sen näyttää Suomen sekä sotaväen että muunkin kansan urhoollinen, vaikka turha, vastarinta valloittajain ylivoimaa vastaan. Mitenkä Suomen miehet, välttämättömän eron tapahduttua, pelolla ja epäilyksellä katselivat sitä uutta rataa, jolle Sallimus oli heidät saattanut, näkyy siitä, että moni heistä, niiden joukossa Porthan'in sulosävelinen opetuslapsi, Franzénkin, muutti majansa Pohjanlahden taakse, entiseen emämaahan.

Mutta tulevaisuuden pelko ei kestänyt kauan, se muuttui tulevaisuuden toivoksi. Jalo valloittaja kutsui, ennen kuin sota olikaan aivan päättynyt, Suomen säädyt kokoon totutulla, vanhalla tavalla, ja samassa kuin hän ilmoitti yhdistäneensä Suomen ijäksi päiväksi muun valtakuntansa kanssa, vakuutti hän omasta ja jälkeläistensä puolesta pitävänsä Suomen kansan uskonnon, perustuslait ja kielen pyhänä, Tähän vakuutukseen hän vielä lisäsi ne sanat, joista Suomen kansa on kiinni pitävä kalleinna tavaranansa, sanat: "koroitettu kansakuntain joukkoon".

Eivätkä keisari Aleksanterin lupaukset pysyneet tyhjinä sanoina. Suomenmaan uusi tila järjestettiin kaikin puolin itsenäiselle kannalle. Suomi sai oman hallituksensa, oman rahapankkinsa, sen sotalaitos pysyi erillään venäläisestä, sen virkamiehiksi ei päässyt tästä lähin muita kuin oman maan miehiä, ja v. 1811 yhdistettiin maamme päärungon kanssa nekin osat, jotka edellisten sotain kautta olivat tulleet siitä eroitetuiksi.

Tästä kaikesta hälveni pian pelko Suomalaisten sydämestä, ja suloisimmat tulevaisuuden toiveet syttyivät sen sijaan. Suomi oli, kadottamatta yhtään ainoatakaan niistä eduista, jotka sille yhteys Ruotsin kanssa oli tuottanut: puhdasta uskon-oppiaan, kaikille oikeutta tasaavaa lakiaan ja vapaata perustuslaillista hallitusmuotoaan, lisäksi saava sen suuren edun, jota vailla se oli Ruotsin vallan aikana ollut, olla eri kansakuntana, olla sisällisissä asioissaan itsenäisenä valtiona. Suomi oli, mahtavan kotkan siipien suojassa nauttien ijän-ikuista rauhaa, saava häiritsemättä edistyä omalla, omituisella tavallaan. Niin ajattelivat, niin puhuivat sen ajan miehet, ja heidän rintaansa paisuttivat ennen tuntemattomalla voimalla kansalliset tunteet.

Myöhempinä aikoina, kun uusi polvi oli noussut, joka ei omasta kokemuksestaan tietänyt eroitusta entisen ja nykyisen tilan välillä, on paljon kiistelty siitä, olisiko Suomessa kansallistunne ja sen kanssa erottamattomassa yhteydessä oleva rakkaus kansan kieleen voinut herätä ja voimistua, vaikka Suomi olisi edelleen pysynyt Ruotsin yhteydessä.

Toivoakseni koko edellinen esitys on sitäkin kysymystä jossain määrin valaissut. Niinkuin olemme nähneet, ei Suomalaisten kansallistunnetta ja rakkautta omaan kieleen oikeastaan ole tarvinnut herättää. Ne eivät ole koskaan olleet aivan sammuksissa, ja epäilemätöntä on, että tälle vuosisadalle omituinen yleinen kansallistunteen kohoominen olisi vaikuttanut meilläkin. Siitä on hyvin todistavainen esimerkki aivan lähellä, Suomenlahden eteläpuolella, jossa kansalliset ja kielelliset seikat olivat sentapaiset, vaikka eivät juuri kuitenkaan yhdellaiset, kuin meidän maassamme. Virossakin nousi tämän vuosisadan alkukymmeninä miehiä, jotka tahtoivat saattaa kansan kielen suurempaan arvoon, tehdä sen viralliseksi ja edes osaksi koulukieleksi. Samoin olisi epäilemättä tapahtunut Suomessakin, vaikka maamme olisi pysynyt Ruotsinvallan maakuntana. Mutta melkein yhtä epäilemätöntä on, että ne sanat olisivat olleet tuuleen puhutut, että ne yritykset olisivat pian jälleen rauenneet, ja että viimein olisi myös meillä tultu siihen päätökseen, että alhainen rahvas kansakoulujen kautta on muutettava samankieliseksi kuin herransa. Muistakaamme, että Ruotsin valtiopäivillä jo oli ehdoitettu Suomen talonpoikain ruotsalaistuttamista sivistyskeinojen avulla, ja ajatelkaamme, että sama menettely, jota on noudatettu vähäisen Ruotsin yhteyteen jääneen suomenkielisen väestön suhteen, olisi voinut tulla koko Suomen kansan osaksi. Kiittäkäämme siis Jumalaa siitä, että Hän, koska Suomen kansa ei omalla voimallaan näy kyenneen kohota sivistykseen, saattoi sen Ruotsin kansan johdon alle, mutta kiittäkäämme myös siitä Jumalaamme, että Hän meidät vapautti kapaloista, kun ne alkoivat tukehduttaa henkeämme!

Muutamia vuosia kesti vielä äänettömyyttä. Suomen kansa, pitkästä horrostilasta herättyänsä, ikään kuin ojenteli jäykistyneitä raajojaan ja hieroskeli unisia silmiään. Vihdoin se tunsi voimansa ja sai silmänsä auki. Silloin tietysti ei voinut olla silmäänpistämättä tuo mahdoton ristiriitaisuus: se oli itse kansana päässyt uuteen arvoon ja asemaan, vaan sen kieli oli yhä edelleen hyljätyssä, sorretussa tilassa, suljettuna pois valtamiesten virkahuoneista, opistojen saleista sekä sivistyneitten seuraelämästä. "Suomen kieli pitää koroittaa Suomen valta- ja sivistyskieleksi; se on Suomen kansan ensi tehtävä!" Se aate leimahti nyt palavilla kirjaimilla Suomen nerollisimpain miesten silmäin eteen. Näin syntyi Fennomaniaksi[107] eli suomikiihkoisuudeksi nimitetty kansalliskielellinen liike melkein samassa silmänräpäyksessä Suomen valtion kanssa.

Ensimmäinen, joka tämän uuden aatteen julki lausui, oli ensimmäinen varsinainen suomenkielinen kirjailija, Jaakko Juteini. Vuosina 1815 ja 1816 nähdään jo muutamissa hänen runoissansa valituksia maamme herrassäädyn ylenkatseesta kansan kieltä vastaan. Hiukkaa myöhemmin v. 1817 kirjoitti hän siitä aineesta erinäisen runon. Ankara oli tämän runon nimi: Kivipiirros häpypatsaassa Suomen oppineille; yhtä ankara oli myös sen sisällys:

Suomen kansa aivan kauan
Ravinnut on rakkahasti
Omiakin oppineita
Pohjaisessa povessansa;
Mutta miehet muukalaiset,
Lihavina levossansa,
Oman onnen kaivellessa
Hylkäsivät kotokielen
Valistuksen vahingoksi,
Häpiäksi kansakunnan,
Jok' on tyhmästi jätetty
Epäluulon erämaahan;
Ehkä ombi oppineilla,
Menon tähden mielettömän,
Itse häijymbi häväistys,
Tämän patsahan tasainen.

Häpeä Suomalaisen kansallistunteen heikkoudesta, sanoo hän niin-ikään v. 1818 ilmestyneen kielioppinsa esipuheessa, estää minua mainitsemasta syitä tuohon anteeksiantamattomaan ylenkatseesen, jota oman maan miehet kilpaa muukalaisten kanssa, parantamattomaksi vahingoksi maamme valistukselle sekä todelliselle hyödylle, ovat vuosisatojen kuluessa osoittaneet äidinkielelleen, vaikka tällä tuskin on vertaa muissa kielissä, Siksi että suomalaisen sivistyksen ratas tulisi saatetuksi enemmän hyvää vaikuttavaan liikuntoon, olisi välttämätöntä, että maan kieli autettaisiin ylös unohduksistansa. Vaikk'ei uskoisikaan suomenkielen koskaan voivan tieteelliseen sivistykseen päästä, ansaitsisi se kuitenkin harvinaisen yksinkertaisuutensa ja sulosointunsa tähden takaisinsaattamista alkuperäiseen puhtauteensa ja viljelemistä, rikastuttamista, niin että sen kautta voitaisiin myös korkeampia, puhdistettuja käsitteitä levittää kansaamme.

Mutta yleisemmin koroitti suomenkiihko äänensä vasta v. 1819. Se tapahtui yliopistossa, joka sitten tuli pysymään kaikkien kansallisten pyrintöjen keskustana. Tämän yleisemmän harrastuksen herättäjänä oli kuitenkin muukalainen, mainio tanskalainen kielentutkija Erasmus Rask, joka matkallansa Pietariin v. 1818 viipyi muutamia kuukausia Turussa suomenkieltä oppimassa. Rask oli niitä miehiä, jotka itse voivat innostua ja sen kautta myös innostuttaa toisia. Kun hän tulisimmalla ihastuksella puhui suomenkielen ihmeteltävän säännöllisestä rakennuksesta ynnä sen suloisesta soinnusta ja hartaasti kehoitti Suomen oppineita sitä tutkimaan, eivät voineet nämät sanat olla kaikua herättämättä sydämissä, joissa samat tunteet jo ennestään olivat alulla. Ja hänen sanansa vaikuttivat pian suurempaakin, kuin mitä hän niillä oikeastaan tarkoitti. Hän puhui tietysti ainoasti tieteellisestä tutkimuksesta, mutta Suomalaisten sydämissä sai tämä harrastus kohta kansallisen muodon. Ihmeellinen, voimallinen, riemullinen suomalaisuuden kevättuulahdus kävi Turun yliopiston läpi, joka paikassa elähyttäen rakkautta, toivoa ja intoa. Seuraavat otteet sen aikuisista kirjoituksista todistavat sitä tarkemmin.

Yliopiston apulaisprofessorit Juhana Gabriel Linsén ja Fredrik Bergbom rupesivat v. 1819 toimittamaan kirjallista lehteä, nimellä Mnemosyne, jolla etupäässä, niinkuin esipuheessa lausuivat, tahtoivat "herättää halua ihanan, rikkaan ja säännöllisen suomenkielen tutkimiseen". Tämän lehden 60:ssä numerossa tapaamme sangen merkillisen kirjoituksen Suomalaisesta kansallisuudesta, pääjuonteeltansa tähän tapaan: Ihmisen arvo on sitä suurempi, mitä omituisempi, itsenäisempi hänen luonteensa; samoin on myös kansojen arvo sitä suurempi, mitä omituisempana, vierailla aineilla sekoittamattomampana ne ovat säilyttäneet kansallisuutensa. Sentähden pitää Suomalaistenkin ruveta pitämään enemmän kiinni kansallisuudestansa. Kiittämättömyyttä se olisi sitä jaloa hallitsijaakin vastaan, joka on niin paljon tehnyt kansallisuutemme säilyttämiseksi, jos tässä asiassa olisimme penseät. Ne, jotka sanovat kansallisuutemme jo niin heikontuneeksi, ett'ei sen uudestaan herättämistä enää voi ajatellakaan, puhuvat näin vasten todellista vakaumustansa taikka rakkaudesta ulkomaiseen. Varsinkin on kansallisuudelle kieli tärkeä, sillä se on kansalaisten yhdistysside, siinä ilmautuu kansan omituinen luonne kaikkein selvimmin. Suomenkielen viljelys on kyllä myöhästynyt, vaan ei ole vielä mahdoton. Tällä viljelyksellä on vaan kaksi estettä. Toinen näistä esteistä on se, että suomi on hylätty sivistyneitten säätyin seuroista ja että sen viljelys kirjakielenä on laiminlyöty. Tästä on ollut suuri vahinko niin hyvin alhaiselle kansalle kuin myös sivistyneelle säädylle; edelliselle sen kautta, ett'ei kukaan voi kansaan vaikuttaa, joka ei osaa sen kieltä perinpohjin, ja jälkimmäisellekin on tullut ansaittu kosto ylenkatseestansa kansankieltä vastaan, sillä kaikella todellisella sivistyksellä pitää olla juurensa kansassa, muuten sen kukoistus lakastuu hedelmiä tuottamatta. Toinen este on ruotsinkielen valta virkakielenä, joka on vielä turmiollisempi, koska kansan asioista päätetään sille käsittämättömällä kielellä. Molemmat nämät esteet ovat kuitenkin niin helpot poistaa, ett'ei siihen olisi tarvis muuta kuin hiukkasen hyvää tahtoa.

Sama henki ilmautuu tässä sanomalehdessä yhä edelleenkin sekä toimituksen omissa että lähetetyissä kirjoituksissa. Niin esim. kuuluu Helmikuun numerossa 1821 päällekirjoituksella Kirjallisia toiveita: Ensimmäinen merkki uuden ajan vaikutuksesta Suomenkin sivistykseen on nyt herännyt hartaus kotimaan kieleen, joka vaikutus on niin tärkeä, että siitä päättäen uuden ajan muutkaan vaikutukset eivät voi olla kaukana. Sillä niinkuin ilma ruumiin toimeentulolle, samoin on kieli hengen elämälle välttämätön. Jonkun kielen sortaminen, tapahtui se vierasten tai omaisten kautta, on pyhän temppelin häväistystä. Vieraan kielen valtaanpääsö on kansan surma. Mutta se on rikos koko ihmiskuntaa vastaan, sillä siten on yksi jäsen sukukuntamme sivistysjaksosta poismurrettu ja kokonaisuus tulee vaillinaiseksi.

Nämät Mnemosynen innokkaat puolustukset suomenkielelle eivät olleet suinkaan ainoat; niille kaikui vastaan monta samallaista, yhtä voimakasta tai vielä voimakkaampaa. Rohkeampana entistänsä lauloi nyt Juteini runoelmassansa Huilun humina v. 1820:

Akatemia avara
Ombi meillä muukalainen,
Koulut vierahat kotona,
Laki luja umbinainen.
Tällä lailla tohtis' olla
Vihollinen vartiamme,
Kuuro tehty tuomariksi,
Mykkä panduna papiksi.

Ruotsinkielisessä tähän liitetyssä muistutuksessa hän sitten vielä lisää: Siksi että suomenkieli, joka vielä on köyhä tieteellisiä aineita toimittamaan, siihen soveliaaksi tulisi, olisi tarpeellista, että sen viljelystä yleisemmin harrastettaisiin Suomen opistoissa; ja siksi että se lain asioihinkin taipuisi, pitäisi Suomalaisille ensialuksi suoda oikeus jättää paperinsa suomeksi virastoihin.

Vuonna 1819 oli niin-ikään Åbo Tidningar'eissa, joita dosentti Iivar Wallenius ja professori Taneli Myréen toimittivat, asia esitetty kysymysten muodossa: "Eikös pitäisi tuomarein sekä muiden virkamiesten osata maan kieltä? Eikös voisi heitä siihen lainsäännöllä velvoittaa? Eikös oppineillakin ole joku velvollisuus levittää valistusta kansallensa?"

Kaikkein suurimmalla voimalla ja selvyydellä on kuitenkin uusi herännyt kansallisuus-aate ilmilausuttuna dosentti Aadolf Iivar Arvidsson'in sanomalehdessä, Åbo Morgonblad'issa, joka tuli ulos v. 1821. Kirjoituksessaan Kansallisuudesta ja kansallishengestä hän lausuu: Samoin kuin yksityisillä on kansoillakin ainoasti siihen määrään arvoa, kuin heissä on selvä ja voimallinen omituisuus. Tätä omituista luonnettansa ovat kaikki vieraan vallan alla olleet kansat enemmän tai vähemmän kadottaneet. Pyhä velvollisuus on meilläkin kaikin voimin suojella sitä vähäistä kansallista omituisuutta, joka vielä on tallella. Vaan kuinkas tämä kansallisuus on suojeltava? Sillä tavoin että rakastamme kaikkea kotimaista ja siihen kaiken työmme perustamme. Kaikkein enimmin pitää meidän suojella ja hoitaa kotimaista kieltämme; sillä niin kauan kuin se on säilynyt, tiedämme olevamme eri kansa. Kielensä kadotettuaan, kansa itsekin on kadonnut. Mutta mitä me teemme kansallisen kielemme suojelukseksi? Yleiseen sitä ylenkatsotaan ja halveksitaan. Sitä pidetään talonpoikais-kielenä, jolla ei tahdota saastuttaa huuliansa; ei huomata, että harmaan, karhean kallion sisässä asuu jalo kulta. Jumalanpalvelus tosin toimitetaan äidinkielellä, mutta oikeus käytetään vieraalla. Oikein hirvittää ajatellessa sitä hairausten ja erhetysten äärettömyyttä, joka on mahdollinen, siitä syystä että suomenkielessä taitamaton tuomari istuu oikeutta. Koska saamme Kaikkivaltiasta lähestyä omalla kielellämme, miksi on Hänen ikuinen oikeutensa salattava ulkomaan sanojen pimeyteen?

Samasta aineesta puhuu yksi lähettäjäkin, lehtori Eerik Kustaa Ehrström kirjoituksessaan. Suomenkieli kansalliskielenä. Suomen kansa on Ruotsin yhteydessä saanut uskontonsa, lakinsa ja sivistyksensä; mutta kiitollisuus siitä ei saa estää meitä näkemästä, että saman yhteyden kautta kansan kallein, pyhin tavara tuli turmelluksi. Ruotsinkieli pantiin virka- ja opetuskieleksi. Siitä seurasi, että kansamme jakautui kahteen puoliskoon, joista toinen, ylhäiset säädyt, vieraantui pois suomenkielestä. Viimein pidettiin suomenkielen taitamattomuus sivistyksen tuntomerkkinä. Emmekä nytkään vielä poista päältämme sitä häpeää. Useimmat virkamiehet luulevat kyllin tehneensä, kun vaan tavallisimmista asioista puhuvat niin huonolla kielellä, että sitä tuskin ymmärtää. Sivistyneitten seuroissa ei kuulu suomea; lapsia varjellaan suomea oppimasta; suomen puhuminen tai suomeksi murtaminen pidetään talonpoikamaisuutena. Meidän maassamme valitetaan kotimaan-rakkauden puutetta; mutta kuinka sitä voisi ollakaan olemassa, missä kansan eri säädyt ovat eroitetut eri kielellä.

Sivistyneet säädyt, joiden syystä tämä paha on tullut, ovat myös velvoitetut sitä jälleen poistamaan. Sitä varten on ensiksikin suomenkieli pantava yhteiseksi oppi-aineeksi. Alku on jo kouluissa tehtävä; sillä siinä ijässä on lasten helpompi oppia kieliä, eikä myöhemmin opittu kieli koskaan tule niin rakkaaksi, kuin äidinkielen pitää olla. Mainitun suomenkielen opetuksen voisi aivan hyvin aloittaa jo ensisyksystä. Sitten olisi määrättävä, ett'ei yksikään nuorukainen saisi päästä yliopistosta valtion palvelukseen, ennen kuin on suorittanut tutkinnon suomenkielessä. Vaan ei siinä kyllin: suomi olisi vähitellen myös pantava yhteiseksi opetuskieleksi. Suomenkielisissä paikoissa se kävisikin aivan helposti. Jos vaan ennalta määrättäisiin, milloin mikin aine tulisi luettavaksi kansan kielellä, niin kylläpä tarpeelliset oppikirjatkin ilmestyisivät. Sillä aikaa kerkeäisivät yliopiston professorit valmistautua, niin että voisivat ruveta pitämään luentonsa suomeksi; ensin ne, joiden aineita nuoriso, ensiksi harjoittelee, sitten lakitieteen ja jumaluus-opin opettajat, viimein kaikki. Kirjain puutetta ei huolisi pelätä; eihän yliopistossa luettavat kirjat suureksi osaksi ole ruotsinkielisiäkään, ja kyllä suomalaisia tarpeen mukaan ilmestyisi. Myöskin Haminan kadettikoulussa tulisi samoja kieliohjeita noudattaa kuin muissa opistoissa. Sitten olisi aika määrättävä, jonka perästä kaikkein virkamiesten tulisi käyttää suomenkieltä virallisissa kirjoituksissaan; vaan heti kohta jo pitäisi sallia semmoista käyttämistä niille, jotka niin tahtovat ja voivat. Ei tässä, lopettaa hän viimein, ole tilaa mainita kaikkea, mikä kansallisuuden herättämiseksi ja kansankielen koroittamiseksi olisi tehtävä; mutta suuri tuki tälle työlle epäilemättä olisi, jos naisetkin siihen osallisiksi rupeaisivat.

Ei voi olla ihmettelemättä tosiaan, kuinka selvä jo siihen aikaan oli käsitys Suomen kansan kipeimmästä tarpeesta sekä sen tyydyttämisen keinoista. Ei voi myös olla ihmettelemättä, kuinka helpolta ja pian tapahtuvalta kansamme uudestisyntyminen näytti innostuksen silmissä. Tuon kaksikielisyyden syvän juovan ummistamiseksi, joka alhaisen kansan ja herrassäädyn eroitti, ei Linsén luullut tarvittavan muuta kuin hiukka hyvää tahtoa. Ensisyksynä, arveli Ehrström, pannaan suomi oppiaineeksi kouluihin ja muutamien vuosien kuluttua muutetaan koko opetus- ja virkakieli. Nämät lausunnot olivat nuorukaisen toivelmien kaltaiset, nuorukaisen, joka, maailman rantaa kokematta, todellisuudessa vastaantulevista esteistä ja vastuksista tietämättä, kuvittelee mielessänsä, kuinka hän työllänsä on uudistava koko maailman. Mutta in natura non dantur saltus![108] — se vanha sananlasku oli tässäkin toteen käyvä. Vuosisatojen kuluessa yhä syvemmälle juurtunutta muukalaisuutta poistamaan ei riittänytkään hiukkanen hyvää tahtoa eikä muutamien vuosien aika.

Suomen kansallisuus oli tosin nyt erinäisessä valtiorakennuksessa saanut vahvan perustuksen ja hartaus oman maan kieleen oli kyllä entisen suhteen levinnyt yleisemmäksi, tullut voimallisemmaksi. Mutta ei tämä hartaus vielä millään muotoa ollut yhteinen. Vaikka sen ajan suomikiihkoiset, innosta sokeentuneina, kerta kertansa jälkeen vakuuttavat kaikkien kansanluokkien olevan yksimielisinä siinä asiassa, niin pääsee kuitenkin heidän omasta suustansa joskus lauseita, jotka päinvastaisen todistuksen antavat. Linsén, siitä puheesta mainiten, jonka arkkipiispa Tengström oli pitänyt Porthan'in muistoksi, sanoo näin: Jos tarvitsisi muuta todistusta siihen, että suomenkielen viljeleminen on tarpeellinen, paitsi sitä yksinkertaista, että se on Suomen oma kieli, niin on etupäässä Porthan'in ajatus tuotava esiin niitä vastaan, jotka hartautta oman maan kieleen eivät pidä muuna kuin poikamaisena maineenhimona ja uusien tavoittelemisena. Samoin Ehrströmkin myöntää niitä olevan paljon, jotka eivät siihen ajatukseen voi taipua, että suomi tulisi sivistys- ja valtakieleksi, paljon taas toisia, jotka tätä kyllä soisivat, vaan arvelevat sen myöhäiseksi ja mahdottomaksi.

Julkisesti eivät nämät mielipiteet kuitenkaan liioin ilmautuneet; luultavasti katsoivat niin hyvin vastustajat kuin epäilijätkin suomikiihkoisten puheet tylyiksi houreiksi, joiden kumoamisella he eivät viitsineet vaivata itseänsä.

Ainoa suomenkielen vihaajaan ajatuksia ilmoittava kirjoitus, nimeltä Muutamia mietteitä koululaitoksestamme nyt aiotun Suomenmaan kouluin uudestijärjestämisen johdosta ja allekirjoitettu —c —s, löytyy v. 1825 Åbo Underrättelser lehdessä. Siinä arvellaan,[109] että kouluissa pitäisi laittaa tilaisuutta Suomen talonpoikain lapsille ruotsinkieltä oppimaan, jos nimittäin ruotsi edelleen tulisi pysymään virkakielenä. Mutta tämän sen yksinvallan sanookin lähettäjä aivan kohtuulliseksi, osaksi maassamme asuvain monien ruotsinkielisten talonpoikain tähden, osaksi vilkkaan kauppayhteyden vuoksi Ruotsin kanssa.

Toivottomain käsityksen selvimmin näemme professori Juhana Jaakko Tengström'in kirjoituksesta Muutamista Suomen kirjallisuuden ja sivistyksen esteistä runokalenterissa Aurassa 1817. Toinen haitta, lausuu hän, on se, että me tosin luonteeltamme ja kieleltämme olemme eri kansa, vaan emme ole koskaan olleet emmekä voi koskaan olla eri valtiona. Tästä tulee, ett'emme historiassa koskaan näe omaa itseämme, emmekä siis siitä voi saada tietoa itsestämme. Samasta syystä seuraa myös, että maassamme on eri kielet vallitsemassa, eikä ole mitään ominaista kirjallisuutta.

Asianhaarat näyttivätkin todella, mikä koski toiveita suomenkielen pääsemisestä voimaan yhteiskunnallisissa oloissa, melkein täydesti antavan oikeutta näille nyt viimeksimainituille arveluille. Todistusta suomenkielen taidosta ei ruvettu vielä pariinkymmeneen vuoteen vaatimaan keneltäkään virkamieheltä, ei edes papeilta. Gripenbergin koulu Haminassa, josta sittemmin kadettikoulu muodostui, oli ainoa, joka jo siihen aikaan otti suomenkielen oppiaineeksi; muihin oppikouluihin se vasta pääsi, muutamilla harvoilla tunneilla, 1842 vuoden koulu-asetuksen kautta. Yliopistossa olivat professoreinsa esimerkistä innostuneet ylioppilaat v. 1820 Turkuun tulleelle uudelle kanslerilleen, suuriruhtinas Nikolaille, tuoneet anomuksen suomenkielen opettajan saamisesta maamme korkeimpaan oppilaitokseen. Vastaus kuuluu tulleen semmoinen, että hallitus kyllä ala-ikäisten poikienkin sekaantumatta osaa pitää huolta maan tarpeista. Muistettava on näet, että juuri siihen aikaan pelättiin ja vainottiin Saksan ylioppilaitten Demagogiselle Umtriebe (kansan-yllytys-vehkeitä) ja luultavasti katsottiin meidänkin rauhallisten nuorukaisten pyyntö saman vallankumous-hengen aikaansaamaksi. Viimein perustettiin kyllä v. 1826 suomen lehtorin virka yliopistoon; mutta professoria siinä aineessa eivät nähneet sen salit, ennen kuin vielä melkein vuosisadan neljännes oli kulunut.

Tämä todellisuuden rautakäden paino näkyy pian masentaneen toivokkaimpienkin rohkeuden. Arvidsson, joka oli rohkein kaikista, oli Mnemosynessä v. 1822 julkaisemiensa Mietteitten johdosta ainaiseksi eroitettuna yliopistosta ja seuraavana vuonna ahdistettuna jättämään maansakin; hänen oma lehtensä oli lakkautettu, ennen kuin se oli vuotensakaan umpeen elänyt. Lopulla 1820-lukua ja koko seuraavan vuosikymmenen kuluessa ei näe enää juuri missään sanomalehdessä kirjoituksia suomenkielen koroittamisesta. Juteinikin oli vaipunut toivottomuuteen ja lauloi Runotähteissänsä v. 1826 katkerasti:

Koskas kuulet kouluissamme
Taikka lain tulkinnoissa
Oudon kielen kitisevän,
Naura nationaliteelle,
Virsku vieraille sanoille!

Samoin vielä v. 1840 Kustaa Renvall esipuheessaan suomen kielioppiinsa lausuu ilmi melkein yhtä suuren epäilyksen. Tulevaisuus on näyttävä, sanoo hän, olenko oikein käsittänyt suomenkielen hengen, jos nimittäin suomenkielelle milloinkaan koittaa se onni, että sitä ruvetaan itsenäisesti ja perinpohjaisesti tutkimaan, josta tätä nykyä ei suinkaan ole suurta toivoa. Sitten hän edelleen puhuu siitä, kuinka alhainenkin kansa, herrain esimerkkiä noudattaen, turmelee kieltänsä yhä enemmän. Vuosisadan kuluttua Suomen lapset, totuttuansa pois äidinkielestään, kenties eivät enää tiedäkään, kuinka heidän rehelliset esivanhempansa ovat sitä puhuneet. Vielä olisi kuitenkin, jatkaa hän, tämä mahdollinen auttaa, jos vaan kansalaisissamme, varsinkin korkeammissa virkamiehissä, olisi hyvää tahtoa. Mutta nämät pelkäävät, että suomen koroittamisella tarkoitetaan kaikkein muitten kielten poiskarkoittamista Suomesta. Näin suurta uhria emme millään muotoa vaadi. Istukoot vieraat kielet edelleenkin peräpenkillä, kun vaan sallittaisiin talon omistajallekin toki vähäisen sijaa tuvassa. Ensialuksi ei tarvittaisi muuta kuin: 1) että suomenkieli kaikkiin kouluihin tulisi yhteiseksi oppiaineeksi, ei opetuskieleksi, joksi se vasta pitemmän viljelyksen jälkeen saattanee soveltua; 2) että sallittaisiin kaikkein asian-omaisten sekä suullisesti että kirjallisesti suomeksi ajaa asiansa kaikissa virastoissa, josta seuraa, että virkamiehet pitäisi velvoittaa täydellisesti ja ilman tulkitta ymmärtämään tätä kieltä. Sata vuotta meidän perästämme, lopettaa hän viimein, pitäkööt jälkeisemme neuvoa ja päättäkööt mitä enempää tässä asiassa voipi tehdä.

Vähemmin toivoton, mutta kuitenkin sangen vähää vaativainen on professori Gabriel Rein puheessa, jonka hän v. 1842 piti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuosijuhlassa: Mitä siis meidän Suomalaisten, erittäinkin sivistyneitten tulisi tehdä kansallisuutemme säilyttämiseksi ja edistämiseksi? Pitäisikö hylätä se kieli, joka tähän saakka on tarjonnut meille sivistyksen hedelmiä? Pitäisikö kohta kaikki sivistys suomenkieliseen muotoon pukea? Ei millään muotoa; se saattaisi meidät takaisin keskiajan raakuuteen. — Puhuttuansa sitten siitä, kuinka suomenkieli ensin olisi viljeltävä ja valmistettava soveliaaksi sivistyksen välikappaleeksi, lopettaa hän: Meidän silmämme eivät suinkaan saa nähdä sitä puuta, jonka me istutamme, mutta meidän lastemme lapset kenties saavat iloita sen varjossa. Silloin on nyt vielä syntymättömälle sukupolvelle koittava se päivä, jona suomenkieli saa sijansa sivistyneitten kielten joukossa, jolloin sivistynyt luokka, palautuen ylenkatsottuun isänkotiinsa, on ojentava kätensä niin kauan aikaa laiminlyödylle, isäin kielelle uskollisena pysyneelle veljellensä.

Näin vähiin olivat kaksikymmentä vuotta ensimmäisen kansallisen heräyksen jälkeen suomikiihkoisten toiveet käytännöllisessä suhteessa supistuneet; näin nöyränä, ujona ilmautui suomalaisuus siinäkin piirissä, joka, niinkuin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, sen työhön oli itsensä nimenomaan pyhittänyt. Ja kuitenkin lausui Rein sanansa ainoasti kaksi vuotta ennen, kuin suomalaisuuden toinen heräys uuteen intoon, uuteen voimaan tapahtui Snellman'in ja Saima lehden kautta!

2. Murteitten taistelu.

Vaikk'ei suomalaisuus yhteiskunnallisella alalla, niinkuin edellisessä näimme, ollut vielä saanut juuri mitään jalansijaa, ei tämä aika ollut kuitenkaan turhaan mennyt. Kielemme, joka tällä ajalla tuli tarkemmin tutkituksi ja vieraista aineksista puhdistetuksi, oli vähitellen valmistunut siksi sivistyksen kannattajaksi, jona sitä nyt meidän päivinämme käytetään.

Omituista vuosien 1809-44 väliselle ajanlohkolle on vanhan, kovin turmeltuneen kirjakielen hylkääminen ja kansan kieleen palautuminen. Pitää kirjoittaa, niinkuin kansa puhuu, tuli suomalaisen kirjallisuuden harrastajain tunnuslauseeksi, ja: pitää kirjoittaa, niinkuin kansa puhuu maamme sydänpaikoissa, joihin ei vieraan kielen turmeleva vaikutus ole ulottunut. Tämä pyrkimys ei rajoittunut yksistään siihen, että otettiin puhtaita, alkuperäisiä sanoja lainattujen sijaan, että ruvettiin käyttämään perinsuomalaisia lausetapoja ruotsinvoittoisten asemesta, vaan se tarkoitti samassa myös, että ääntämisessä piti kaikin puolin mukailtaman "syvän Suomalaisen" puhetapaa, ja vaati siitä syystä kitkettäväksi pois ne kirjaimet, jotka tekivät suomen oikeinkirjoituksen oudoksi.

Juteini oli tässäkin asiassa ensimmäinen: c:n, f:n ja q:n sekä x:n ja z:n hän kohta hylkäsi, samoin kahden kerakkeen käyttämisen lainasanain alussa. Kirjasessa Kritik öfver lånebokstäfverna uti finska språket (Lainakirjaimista suomenkielessä) 1816 hän jo todisti, ett'ei b:tä, d:tä, g:tä vastaavia äänteitä löytynyt alkuperäisessä suomenkielessä, ja ehdoitti siitä syystä nämätkin kirjaimet hylättäviksi. Myös painatti hän v. 1817 vihkosen laulujansa tällä "perustuskielellä", ilman b:tä, d:tä ja g:tä. Mutta myöhemmin hän ne otti jälleen armoihin ja piti niistä sitten lujasti kiinni, kirjoittaen: parembi, rauda, kuitengin, ikänsä loppuun asti.

Yhtä uudistushaluinen oli ensialussa myös Renvall. Kaksiosaisessa väitöskirjassaan De orthoëpia et orthographia linguae fennicae (Suomenkielen oikein lausumisesta ja kirjoittamisesta) 1810-11 hän vaati yllämainitut kolme kirjainta pois karsittaviksi suomenkielestä, niinkin että kirjoitettaisiin kuninkas. Ainoasti d:n suhteen hän epäili, arvellen sen kyllä tieteelliseltä kannalta katsoen sopimattomaksi, vaan käytännössä vaikeaksi siitä luopumisen, koska jo oli niin yleisesti tunnettu. Hän, näet, toivoi kirjakielen kuitenkin pysytettäväksi länsisuomalaisen kansankielen rajoissa, jolle se tähänkin asti pääasiallisesti oli rakennettuna, ja myöhemmällä ijällä tuli hänestä tämän murteen mitä vanki puolenpitäjä.

Mutta pian seurasi jäljessä toisia, jotka tahtoivat kerrassaan hylätä länsisuomen ja rakentaa uutta kirjakieltä itäsuomen murteitten perustukselle. Ensimmäinen heitä oli Reinhold von Becker. V. 1820 ruvetessaan toimittamaan suomenkielistä sanomalehteä, nimellä Turun Viikkosanomat, hän kielen suhteen päätti noudattaa itäsuomen puhetapaa, koska se oli puhtainta, ja koska enin osa Suomen kansaa, paitsi Savossa ja Karjalassa, myös Pohjois-Hämeessä ja Satakunnassa sekä Oulunläänissä Pohjanmaalla, sitä käytti. Eikä hän ainoastaan ottanut siitä paljon uusia sanoja ja muotoja, niinkuin verbien refleksiivisiä taivutustapoja, vaan mukautti oikeinkirjoituksensakin pääasiassa sitä myöten. Paitsi että d armotta tuomittiin pois, kirjoitti hän esim. kuhtu ja kututaan, saattosi, puhu (= puhui), taitaavat, oikeeks, nähnynnä.

Vaan niin pian kuin ensimmäinen numero lehteä oli ilmestynyt, nostivat vanhan kirjakielen kannattajat yleisen hätähuudon. Ennenmainittuun Mnemosyne lehteen tuli tulvaamalla kirjoituksia, joissa moitittiin ja haukuttiin Becker'iä, varsinkin oikeinkirjoituksen tähden. Koska meillä kerran on kirjakieli, sanottiin, niin olisi se rikastutettava puhdistamalla ja sanoja lainaamalla murteista, mutta hullutusta olisi kirjakieleksi koroittaa joku viljelemätön murre, vieläpä tuo raaka savolainen. Eikä Becker'in kieli oikeastansa olekaan Savon suomea, vaan itäsuomen ja länsisuomen murteitten sekoitusta, jota lukiessaan tulee ajatelleeksi: tuon kirjoittaja on nähtävästi syntynyt Savossa, mutta sitten muukalaisten parissa kaiken aikansa seurustellut, niin että on unohtanut lapsuutensa kielen ja panee nyt kaikellaisia omiansa sekaan muka kansan suusta otettuina puheenparsina.

Nousipa kuitenkin Becker'ille myös puolustajia, jotka koettivat lauhduttaa vastustajain tuomiota, vaikk'eivät hyväksyneet juuri kaikkia Becker'in uusia kirjoitustapoja. Becker itsekin selitti syyt, joiden tähden oli ruvennut uudistuspuuhiinsa, vaan väsyneenä riitaan rupesi seuraavan vuoden alusta taas käyttämään d:tä, jonka poisjättäminen oli ollut kaikkein pahimpana loukkauskivenä.

Korkeimmilleen kohosi murrekiihko Kaarle Akseli Gottlundi'n kirjoissa, joissa entisten itäsuomalaisuuksien lisäksi nyt vielä tuli uusia kaksois-äänteitä ja k loppuhenkosen merkkinä, esim. moa, piä (= pää), sanomatak, ynnä muita samallaisia savolaisuuksia, juvalaisuuksia sekä suorastaan gottlundilaisuuksia; sillä hän todella pani usein omia, aivan olemattomia sananmuotoja, josta aivan syyttä oli moitittu Becker'iä. Jaakko Fredrik Lagervall'in kautta viimein ilmestyivät painettuina itäisten Karjalaistenkin paklat ja kakrat, putrot ja tetrit.

Tätä taistelua murteista kesti pari vuosikymmentä. Kukin kirjoittaja noudatti paikkakuntansa murretta pienimmissäkin asioissa. Kun suomalaisiin sanomalehtiin siihen aikaan lähetettiin käsikirjoituksia, tehtiin se hyvin usein sillä nimen-omaisella ehdolla, ett'ei toimitus saisi muuttaa yhtäkään kirjainta. Samassa sanomalehdessä nähtiin sillä tavoin vierekkäin mitä erilaisimpia kirjoitustapoja, ja näytti jo siltä, kuin toivotun paremman kirjakielen sijaan nyt olisi saatu koko joukko paikkakunnallisia nurkkakieliä, taikka ainakin kaksi eri kirjakieltä, niinkuin aikoinaan Räävelin ja Tarton kielet Virossa.

Siitä vaarasta pelasti meidät Elias Lönnrot. Nykyinen kirjakielemme, jonka hän lopullisesti vakautti, noudattaa sekin pääpiirteissään länsisuomen äänne- ja muoto-oppia, mutta siihen on otettu itäsuomesta avuksi puhtaampi lauserakennus ja rikkaampi sanavarasto.

3. Suomen ja sen sukukielten tutkimus.

Tämä taistelu kielemme eri murteitten välillä, joka on puheena olevalle ajanlohkolle niin omituinen, että sille hyvin sopii nimeksi Murteitten taistelun aika, kuvastuu niissä kieliopeissakin, jotka silloin ilmestyivät ja joista Becker'in ja Renvall'in ovat huomattavimmat.

Reinhold von Becker oli syntynyt 26 p. Jouluk. 1788 Kangasniemellä, jossa hänen isänsä, eron saanut tykkiväen kersantti, asui maanviljelijänä. Tuli ylioppilaaksi Turkuun 1807 ja vihittiin maisteriksi 1810. Määrättiin historian dosentiksi 1813 ja apulaisprofessoriksi samassa tieteessä 1816, toimitti varsinaisen historian-professorin virkaa pitkät ajat ja sai, koska tämä virka kuitenkin toiselle annettiin, professorin arvonimen 1834. Ennen sitä, v. 1829, oli hän asianomaisten kehoituksesta ottanut vastaan suomalaisen kielenkääntäjän viran senaatissa ja toimitti sitä aina vuoteen 1856. Hänen kielitaitonsa kautta saivat silloin asetukset entisestä ruotsinvoittoisesta suuresti poikkeavan, sujuvan ja puhtaan suomalaisen puvun. Becker oli jo lapsuutensa kodissa oppinut selvää suomenkieltä. Tämän taitonsa enentämiseksi hän v. 1819 oli matkustanut Pohjois-Pohjanmaalla ja Suomen Lapissa, vieläpä käväissyt hiukan rajankin takana Venäjän-Karjalassa. Paitsi ennenmainitussa sanomalehdessä, oli hän osoittanut harrastustansa puhtaan kielen hyväksi suomalaisessa kieliopissaan Finsk grammatik 1824. Tämä teos, jossa ensi kerta itämurteenkin omituisuudet ovat esitettynä, tuli sekä muoto-opissa että vielä enemmän lauseopissa perustuskiveksi myöhemmille tutkimuksille suomenkielestä. Becker kuoli 10 p. Kesäk. 1858.

Kustaa Renvall oli rusthollarinpoika Halikosta, syntynyt 23 p. Syysk. 1781. Tuli ylioppilaaksi 1801, vihittiin papiksi 1806 ja maisteriksi 1810 sekä sai v. 1811 suomenkielen dosentin paikan Turun yliopistossa. Koska tämä virka oli aivan palkaton, täytyi hänen henkensä elätteeksi hankkia itselleen toisiakin tuottavampia työpaikkoja. Sittemmin tuli hän kirkkoherraksi Uskelaan 1819, muutti sieltä Ulvilaan 1829 ja kuoli 22 p. Tammik. 1841. Kielioppinsa oli hänellä valmiina jo vuoden 1820 paikoilla, mutta Becker'in kieliopin ilmaantuminen samoihin aikoihin vaikutti, ett'ei hän painattanut omaansa ennen kuin v. 1840. Se ilmestyi nimellä: Finsk språklära enligt den rena vestfinska dialekten (Suomen kielioppi puhtaan länsisuomen murteen mukaan).

Muita suomen kielioppeja tältä ajalta on mainittava vielä "Strahlmann'in" v. 1816 painosta tullut ja paitsi sitä Juteinin v. 1818 ilmestynyt. Edellisen tekijä, nimeltä Juliana Stråhlman, oli syntynyt 1749 Valkjärvellä, jossa hänen isänsä oli kirkkoherrana. Tuli ylioppilaaksi Turussa 1767, muutti sieltä Upsalaan 1768, pääsi opettajaksi Viipurin kouluun 1769 ja kirkkoherraksi Valkjärvelle 1780, kuoli 1840. Hänen teoksensa on siitä merkillinen, että se, ollen saksaksi kirjoitettu, kauan aikaa oli ainoana lähteenä, josta oppinut maailma voi ammentaa tietoja meidän kielestämme. Sillä on vielä sekin ansio, että siinä suomenkieltä on verrattu unkarinkieleen. Mutta kokoonpanossaan on se varsin vaillinainen ja epätarkka. Sen vuoksi heti mainittava kielentutkija Sjögren eräässä kirjoituksessa suomenkielestä ja kirjallisuudesta, joka ensin ilmestyi venäläisessä lehdessä ja joka sitten saksaksi käännettynä painettiin uudestaan v. 1821, arveli, ett'ei se täyttänyt, mitä siitä oli toivottu. Mutta tästäkös Stråhlman vasta melua nosti. Suurella kiivaudella koetti hän kohta eri kirjasessa tehdä Sjögren'in syytökset tyhjiksi ja veti tuskissansa kaikennäköisiä, lystillisiäkin todistuksia kielioppinsa muka kelvollisuudesta esiin. Muun muassa huomautti hän, että se oli painettavaksi hyväksytty Pietarin sensuurikomiteassa ja tekijällensä tuottanut Vladimir'in ritariston neljännen luokan kunniamerkin! Kuinka se siis voisi olla huono? Sjögren vastasi vuorostaan hyvin pilkallisesti.

Yhtä rikas kuin kieliopeista oli tämä aika myös sanakirjoista. Ensimmäinen niistä ilmestyi v. 1826 ennen mainitun Rask'in kehoituksesta ja toimesta. Turussa käydessään kevättalvella 1818 oli hän koko innollansa ruvennut puuhaamaan uutta suomalaista sanakirjaa, jonka avulla oppineelle maailmalle kävisi mahdolliseksi suomenkieltä tutkia. Siihen aikaan ei kuitenkaan löytynyt Suomessa kustantajaa, joka olisi uskaltanut niin suureen kirjalliseen yritykseen rahoja panna. Vaan Rask piti asian mielessään vielä Pietariin tultuaan, jossa hän oli päässyt jalon Venäläisen, kreivi Rumjantsov'in, tuttavuuteen. Tämän rikkaan tieteitten suojelijan hän helposti suostutti antamaan tarpeelliset varat teokseen, josta sanoi toivovansa niin paljon valaistusta erittäin pohjoismaiden historian tutkimukselle. Sitten hän pyysi toimittajaksi Renvall'ia, jonka työkyvyn oli Turussa oppinut tuntemaan; vieläpä lupasi koettaa hankkia hänelle suomenkielen professorin paikan yliopistossa, että voisi panna työhön enimmän osan aikaansa. Jälkimmäiselle tuumalle tuli kuitenkin, niin sanottiin, Suomen valtiovarain riittämättömyys esteeksi; sen sijaan suotiin Renvall'ille mainittu kirkkoherran virka Uskelassa. Renvall oli kaikin puolin sopiva hänelle uskottuun työhön. Umpisuomalaisena lapsuudessaan tunsi hän suomenkieltä hyvin ja oli sittemmin erityisesti antautunut sen tutkimiseen. Vuonna 1811 oli hän matkustellut Savossa ja Karjalassa ja siten oppinut tuntemaan myös itämurteen sanavaroja. Teos tulikin hänen käsissään niin hyväksi ja täydelliseksi, kuin se voi tulla, ennen kuin kansanrunoutemme rikkaat aartehistot avautuivat. Sanojen selityksissä on se vielä tänäkin päivänä kaikista tarkin ja luotettavin. Lähteinään käytti Renvall, paitsi Juslenius'en sanakirjaa, etupäässä Ganander'in, mutta myös Porthan'in, Taivassalon provastin Elias Lagus'en (1741-1819) sekä Juteinin sanakokoelmia. Suomalaiset sanat hänenkin sanakirjassaan ovat selitetyt latinaksi, enimmiten myös saksaksi, harvoin ruotsiksi. Tämä Suomen oloihin nähden outo ja epäkäytännöllinen toimitustapa riippui vieraan avusta sekä ulkomaan tiedemiehiä silmälläpitävästä tarkoituksesta. Saksalaisten selitysten panemisessa mainitaan olleen avullisena Gabriel Rein'in, joka siihen aikaan oli nuori maisteri.

Renvall'in sanakirjaa käyttämällä toimitti sitten v. 1838 Pöytyän kirkkoherra Kaarle Helenius, virsiseppänä vielä mainittava, suomalais-ruotsalaisen ja ruotsalais-suomalaisen käsi-sanakirjan, joten omain kansalaisten kipein tarve tuli tyydytetyksi. Tätä ennen, niinkuin hän esipuheessa lausuu, oli suomalaisen nuorukaisen, joka tahtoi tietää jotain sanaa suomenkielellä, ollut pakko kääntyä elävän sanakirjan puoleen taikka käyttää Raamatun konkordanssia ja hakea vastaava paikka suomalaisesta Pipliasta; muuten oli hänelle ainoaksi neuvoksi jäänyt ruotsinkielisen sanan viljeleminen suomenkielisellä päätteellä.

Erasmus< Rask, jolle Suomen kansa niin monessa suhteessa saa olla kiitollinen, on myös uudestaan vireille pannut työn suomen sukukielten alalla. Rumjantsov oli kehoittanut häntä itse matkustamaan Itä-Venäjälle Suomen kansan heimolaisia tutkimaan, mutta hän oli huomauttanut, että joku Suomalainen olisi semmoiseen toimeen soveliain mies. Samaan aikaan kirjoitti hänelle nuori maisteri Sjögren Turusta ja ilmoitti, kuinka suuresti hänen tekisi mieli antautua suomen sukukielten alalle.

Antti Juhana Sjögren, suutarin poika Iitistä, syntyi 8 p. Toukok. 1794. Erinomaisen lukuhalunsa ja hyvän älynsä kautta nosti hän jo aikaiseen huomiota, josta syystä isää kehoitettiin panemaan poikaansa Loviisan kouluun. Sen läpikäytyänsä läksi Sjögren Kesäkuussa 1809 jalkaisin Porvoosen ja suoritti loistavalla tavalla pääsötutkinnon kymnaasiin. Täällä hän teki työtä rautaisella ahkeruudella, suuren osan päivää opettaen lapsia elatuksensa tähden ja jatkaen omia opintojaan yön ajalla. Kymnaasin kurssin lopetettuaan sai hän kesällä 1813 pitäjäläistensä hyväntahtoisuuden kautta kokoon hiukan rahaa ja kaikellaisia ruokatarpeita, niin että syksyllä saattoi mennä Turun yliopistoon, tietysti taas jalkaisin, mutta tällä kertaa muonakuorma kanssansa, jota isä omalla hevosella kuljetti. Turussa hän jatkoi samallaista kaksinkertaista työtä kuin Porvoossa, omien lukujensa ohessa opettaen toisia, monesti kahdeksankin tuntia päivässä. Näin elätti hän pääasiallisesti itse itseään ylioppilas-ajallansa, vieläpä lähetteli usein vanhemmillensakin vähän apua. Köyhyydestään huolimatta ei hän edes pyrkinyt suorinta tietä johonkin leipävirkaan, vaan luki maisteriksi, joksi hän seppelöittiin v. 1819. Nyt olisi hänellä ollut tilaisuus päästä lehtoriksi Viipuriin; mutta mieluummin hän vielä jonkun aikaa kärsi puutetta, päästäksensä toiveittensa perille. Hänen kerran käydessään kesäluvalla erään inkeriläisen ylioppilaskumppanin kodissa, oli näet siellä esiintyvä monikansaisuus ja erittäin sikäläiset suomalaiset suuresti vetäneet hänen huomionsa puoleensa, ja hänen täten virinneen halunsa oli Rask'in käynti Turussa pannut ilmi leimahtamaan.

Rask'in kehoittavasta vastauksesta yhä yltyneellä innostuksella, vaikka kyllä juuri sillä hetkellä tarjona oleva tilaisuus meni tyhjäksi, matkusti Sjögren kesällä 1819 Pietariin Venäjän kieltä sekä historiaa tutkimaan, jotka tuolla aijotulla matkalla olivat välttämättömän tarpeelliset. Ensialussa otti hän siellä vastaan kotiopettajan paikan piispa Cygnaeus'en luona ja sittemmin Toksovan pappilassa, voidakseen olla vapaana leipähuolista. Vieläkin parempi aika koitti hänelle, kun Rumjantsov, joka oli hyvin ihastunut hänen ennenmainittuun kirjoitukseensa Suomen kielestä ja kirjallisuudesta, persoonallisesti rupesi häntä suosimaan ja v. 1823 otti hänet suuren kirjastonsa hoitajaksi. Seuraavana vuonna Sjögren viimein pääsi toivojensa luvatulle maalle, ei kuitenkaan venäläisen ruhtinaan, vaan Suomen valtion kannatuksella. Hänen tekemänsä matkasuunnitelma oli sangen avara; se käsitti kaikki meidän heimolaisemme Euroopan-puolisessa Venäjässä sekä vielä lisäksi Samojeedit Aasiassa. Mutta, vaikka matkarahaa myönnettiin ensin kahdeksi ja sitten vielä toiseksi kahdeksi vuodeksi, ei hän ennättänyt suorittaa muuta kuin suunnitelmansa eurooppalaista osaa, eikä siitäkään täydesti enempää kuin Aunuksen, Vienan, Vologdan, Vjatkan sekä Permin läänin tutkimisen. Syynä tähän oli, että hän varsinaisen kielitutkimuksen ohessa tyystin tarkasti kaikki, mitä vaan mainittujen paikkakuntien täydelliseen tutkimiseen kuului: tilastoa, historiaa, kansatiedettä, muinaistiedettä, jopa ilmanvaiheita sekä eläin- ja kasvikuntaakin. Sen ohessa että hän kansan suusta kirjoitteli muistiin runoja ja taruja, muun muassa ensimmäiset itse runopaikoilla Vienanläänissä kirjaanpannut Kalevalan-aineiset runot v. 1825, toimitti hän myös laveita ulosvetoja kaikista eteen sattuvista arkistoista. Tämän matkan kallis-arvoiset ja monipuoliset saaliit tulivat sitten esiin lukuisina pienempinä ja suurempina kirjoituksina: Muistiinpanot seurakunnista Kemin Lapissa ruotsiksi 1828; Syrjäänin kielen rakennuksesta suomenkieleen verraten 1830, Hämäläisten aikaisemmista asuinpaikoista 1831, Milloin ja miten Zavolotshie ja sen Tshuudit joutuivat Venäjän vallan alle? 1832, Inkerin suomalaisista asukkaista sekä Inkerin nimestä 1833, kaikki saksaksi; Vanhojen Suomalaisten ynnä muiden tshuudilais-kansojen metallitiedosta latinaksi 1839, y.m.m. Tällä välin oli jo Sjögren ansioittensa tähden v. 1829 tullut valituksi Pietarin akatemian apulaiseksi Venäjän historiassa ja muinaistieteessä, puolentoista vuoden päästä ylimääräiseksi akatemikoksi sekä kaksi vuotta myöhemmin akatemian kirjaston ulkomaisen osaston hoitajaksi. Siten tuli hänen toimeentulonsa yhä paremmin turvatuksi, mutta toiselta puolen taas palvelus akatemiassa, jonka Sjögren'in tarkkuus teki vielä rasittavammaksi, paljon esteli hänen omia tutkimuksiansa. Seurauksena liiallisesta työstä sai hän v. 1834 pahan silmätaudin, jonka parantamiseksi häntä neuvottiin Kaukason kuumiin lähteihin kylpemään. Kun eivät omat varat riittäneet, pyysi hän akatemialta matkarahaa niillä paikoin asuvain, vielä aivan tuntemattomain Ossetilaisten tutkimista varten. Tässä toimessa häneltä kuitenkin kokonaan unohtui terveyden hoito, sillä huolimatta mistään vaivoista ja vastuksista hän kulki jylhässä vuoristossa raakojen, väkivaltaisten vuorelaisten keskellä, halpa vaatteuksensa sekä suora käytöstapansa ainoana puolustus-aseenaan. Kun hän matkaltansa parin vuoden kuluttua palasi, oli hänen toinen silmänsä kokonaan soennut ja muukin ruumis saanut pahoja vammoja. Mutta toiselta puolen oli hänellä taas runsas tieteellinen saalis muassaan, josta hän 1844 pani kokoon Ossetin kieliopin. Kuinka suuren arvon tiedemiehet panivat tälle teokselle, näkyy siitä, että Ranskan akatemia hänelle seuraavana vuonna antoi suuren kultaisen palkintomitalinsa, vaikka kilpailemassa oli kymmenen eri teosta, eikä Sjögren ollut omaansa edes kilpailuun ilmoittanut. Sitä ennen oli hän jo saanut vakinaisen akatemikon paikan.

Näinä samoina aikoina olisi hänellä taas ollut tilaisuus suureen tieteelliseen matkaan Pohjois-Venäjän ja Siperian suomensukuisten kansojen luokse. Silmäinsä huonouden sekä terveytensä ylimalkaisen heikkouden tähden täytyi hänen kuitenkin luopua tuon nuoruudentyönsä loppuunsaattamisesta. Mutta hän ehdoitti sijaansa toisen Suomalaisen, Mattias Aleksanteri Castrén'in, ja antoi siten alun tämän nerollisimman kielentutkijamme maineesen sekä sen kautta Suomen kansalle tulleesen kunniaan.

Pienemmälle tutkimusretkelle uskalsi Sjögren itsekin lähteä v. 1846, nimittäin Liivin- ja Kuurinmaalle, ottaakseen selvää muinoin mahtavan suomalaisen kansan, Liiviläisten, tähteistä. Tätä tutkimista hän vielä jatkoi toisellakin käynnillä v. 1852. Sen tulos Liivin kielioppi ja sanakirja ynnä historiallisen ja kansatieteellisen kertomuksen kanssa ilmestyi vasta v. 1861 hänen saksankielisissä Kootuissa kirjaelmissaan (Gesammelte Schriften). Silloin oli tekijä jo useita vuosia levännyt haudassa. Monenkertaiset vilustumiset matkoilla olivat olleet syynä rintatautiin, joka lopetti hänen elämänsä langan 18 p. Tammik. 1855.

4. Jaakko Juteini.

Kysytty on joskus sitäkin: tokko suomenkielinen kirjallisuus olisi päässyt alkuun, joll'ei Suomi olisi tullut eroitetuksi Ruotsista? Tämmöisiin kysymyksiin, mitä olisi voinut tapahtua, jos niin tai näin olisi käynyt, on enimmiten vaikea, milt'ei mahdoton vastata, siitä luonnollisesta syystä että tavallisesti ei löydy todellisia, luonnollisia perusteita, joille vastausta rakentaa. Yllämainitussa asiassa on kuitenkin jonakin vastauksena, että ensimmäinen varsinainen kirjailija suomenkielellä, ensimmäinen, joka ei aivan satunnaisesti silloin tällöin viskannut ulos jotain runoa, vaan oli oikein ottanut runoilemisen ja ylimalkain kirjallisuuden elämäntyöksensä, jo alkoi tointansa ennen vuotta 1809.

Jaakko Juteini oli lähtenyt kansan "syvistä riveistä", niinkuin moni muukin Suomen paraita miehiä. Hän oli syntynyt 14 p. Heinäk. 1781 isänsä omistamassa Jutilan talossa, Rahkoilan kylässä, Hattulan pitäjässä, Hämeessä. Pienenä poikana oli hän muitten kylän lasten lailla viettänyt kesänsä

Metisillä mättähillä,
Kultaisilla kunnahilla
Mustan Muurikin jälessä,
Kimmon kirjavan keralla.

Mutta isän, Heikki Jutilan, kuoltua ei Jaakko suonut äidillensä rauhaa, ennen kuin pääsi hartaimman toivonsa perille — kouluhun. V. 1793 vietiin hän siis Hämeenlinnan pedagogiaan. Tässä tietysti oli rehtorin ensimmäinen toimi nuoren tulokkaan saattamiseksi opin tielle, että tuo sivistymätön nimi Jutila muutettiin Judéniksi, jonka kirjailijamme sitten pitikin, mutta suomalaisissa kirjoituksissaan kuitenkin aina suomalaistutti Juteiniksi. Koulussa oli pojan, niinkuin muitten kansan lasten, taisteltava niitten vaikeuksien kanssa, jotka tulivat oudosta opetuskielestä. Mutta terävällä älyllään voitti hän ne kaikki, niin että hänen, sen perästä kuin vielä oli ollut yhden lukukauden Turunkin koulussa, onnistui syksyllä 1800 päästä yliopistoon. Kymmenen vuotta oli hän nyt "Muusain vikkeläin vesain" kirjoissa, mutta niistä vuosista sai hän yhtähyvin ainoasti vähäisen osan käyttää hyväkseen "Helikon'in kukkulalla" tarjona olevaa oppia. Sillä varattomuuden tähden täytyi hänen kuluttaa enin osa sitä aikaa kaukana Turusta kotiopettajana. Hän oli muutaman vuoden Navon pitäjässä Varsinais-Suomessa, loma-aikoina siellä myös tehden vaarinottoja ilmanvaiheista, joista sai Suomen talousseuralta hopeamitalin. Samoissa opettajan toimissa hän sitten oleskeli ajoittain Juvalla Savossa, Ruokolahdella Viipurin läänissä ja Elimäellä Uudellamaalla. Hyödyttömät eivät kuitenkaan nämät väliajatkaan olleet hänelle ihmisenä ja vastaisena kirjailijana. Sivistyneissä perheissä oppi hän sen opin, jota ei kirjoista voi saada, sivistyneen käytöstavan, jossa suhteessa niinkuin myös hänelle osoitetusta ystävällisyydestä hän oli kaiken ikänsä erittäin kiitollinen vapaaherra Wreden perheelle viimeksimainitussa opetuspaikassa. Paitsi sitä oli Juteinilla näin tilaisuus maamme eri äärillä tutustua kansan eri puhetapoihin. Tämä oli hänelle sanomattomaksi hyödyksi, sillä se vapautti hänet suuresti yksipuolisesta murteellisuudesta kirjoitustavassa, jota hän muuten tuskin olisi voinut välttää, koska silloinen kirjakieli ei suinkaan voinut olla minään esikuvana, vaan juuri oli tuoreen kansanpuheen lähteestä saaduilla varoilla virutettava puhtaaksi.

Alusta aikoi Juteini papiksi, niinkuin meillä rahvaan lapset tavallisesti tekevät. Mutta kietauduttuansa epäilyksiin muutamien uskomme pääperusteitten suhteen, luopui hän rehellisesti tuumastansa. Hän ei tahtonut tulla paljaaksi palkkapapiksi, joka rahan edestä saarnaa toista, kuin mitä itse todeksi käsittää. Kun ei hän voinut täydellä uskolla ja sydämellä antautua tärkeään sielunpaimenen virkaan, päätti hän poiketa toiselle elämän tielle, vaikka kyllä jo oli kuluttanut paljon aikaa pappisviran valmistuksiin ja vaikka hänen varattomuutensa oikeastaan olisi vaatinut häntä mitä joutuisimmin leipään pyrkimään.

Totutulla ahkeruudellansa ryhtyi nyt Juteini siviilivirkamiehille tarpeellisiin opintoihin. V. 1810, ennen kuin hän vielä oli tutkintonsa suorittanut, välähti kuitenkin hänen eteensä yht'äkkiä jo aikaisemman vakinaisen toimeentulon toivo. Äsken perustetussa Suomen hallituskonseljissa oli myös asetettu suomalaisen kielenkääntäjän virka. Juteini sitä haki, ja kaikki ystävät pitivät aivan varmana, että hän sen oli saava. Hän oli jonkun aikaa jo ollut tunnettu suomalaisista kirjallisista kokeistansa ja nyt juuri toimittanut painosta ensimmäisen runovihkonsa. Asian-omaisetkin olivat jo puoleksi luvanneet sen viran hänelle, — silloin tuli odottamaton este väliin. Juteini oli runovihkossansa hiukan poikennut entisestä epäsuomalaisesta oikeinkirjoituksesta ja kirjoittanut x:n sijasta ks:n, z:n sijasta ts:n. Häntä tahdottiin lupaamaan, ett'ei hän virassa tätä uutta tapaa käytä; mutta hänen omatuntonsa ei sallinut hänen suostua semmoiseen, jota hän vääräksi tiesi. Mahdottomaksi taas toiselta puolen katsottiin virallisissa kirjoituksissa sallia tuommoista uutta hullutusta, joka kaikkea säädyllisyyttä, kaikkea vanhaa, pyhää tapaa vastaan soti. Olisihan sillä annettu itse hallituksen keskustassa sijaa tuolle levottomalle vallankumous-hengelle, joka edellisinä vuosikymmeninä oli koko maailman mullinmallin pannut, koko Euroopan edestakaisin kääntänyt! Virka siis annettiin toiselle.

Epätoivoisena nyt jätti Juteini yliopiston, oli taas kaksi vuotta kotiopettajana juuri Wreden luona Elimäellä, ja otti sitten vastaan ensimmäisen hänelle tarjotun viran. Hänet otettiin näet v. 1812 virkaatekeväksi maistraatin sihteeriksi sekä notaariksi Haminan kaupunkiin. Seuraavana vuonna pääsi hän vakinaisesti samallaiseen paikkaan Viipurissa, johon tämän kaupungin porvaristo, hänen kirjallisten ansioittensa tähden, oli hänet yksimielisesti kutsunut. Tässä matalassa, mutta kuitenkin kohtuullisen leivän antavansa virassa pysyi hän sitten 27 vuotta, kunnes v. 1840 vanhuutensa tähden siitä erosi. Hänen kuntoansa viran toimituksessa todistaa, että hän erotessaan sai porvaristolta hopeamaljan muistolahjaksi.[110] Edelleenkin piti hän vielä eronsa perästä kuitenkin laivamittarin viran, jonka v. 1814 oli saanut, siksi kuin kuolema 20 p. Kesäk. 1855 lopetti kaikki hänen työnsä ja toimensa.

Juteini oli, niinkuin sanottu, tämän sanan oikeassa merkityksessä kirjailija. Viralliset toimensa, vaikka hän niissäkin oli ahkera ja uskollinen, olivat hänelle vaan se vihreä oksa istuinsijaksi, jonka Runebergkin on sanonut välttämättömän tarpeelliseksi jokaiselle laululinnulle. Hänen sydämensä oli kokonaan kiintynyt suomenkielisiin kirjallisiin harrastuksiin. Kaikkein hänen mietteittensä sekä tekoinsa voimallisinna vaikuttimena oli se periajatus, että kukin ihminen on velvollinen harrastamaan yhteistä etua enemmän kuin omaansa. Ja kaiken yhteisen onnen ainoaksi perustukseksi katsoi hän valistuksen, tietoin levittämisen. Mutta niinkuin hän itse lauloi:

Vieraan kielen kylmä valo
Hallainen on omaisille;
Oman kielen lämmin loiste
Vaikuttaapi valistusta.

Sen tähden alkoi hän jo hyvin aikaiseen kirjoitella suomalaisia runoja ja jatkoi tätä tointa ahkerasti myöhäiseen vanhuuteensa saakka väsymättä ja monista hänelle siitä sattuneista vastuksista suuttumatta. Ensimmäiset runokokeensa oli hän sepittänyt nuorena ylioppilaana ja saanut siihen isällistä kehoitusta ja opastusta Porthan'ilta sekä ystävällisiä neuvoja Franzén'ilta. Porthan'in jälkimuisto oli, niinkuin jo näimme, ensimmäinen hänen runojansa, joka tuli painetuksi.

Kohta sen perästä kuin maamme oli Ruotsista eroitettu, v. 1810, tuli jo painosta ensimmäinen kokoelma hänen runojansa nimellä Kirjoituksia Jak. Juteinilda, I. Runokirjoituksia. Tämä vihko sisältää 21 runoa, joista useimmat pilallisia. Nähtävästi aikoi Juteini yhteen menoon toimittaa useampia osia, mutta vastoinkäyminen virkaa hakiessa ja siitä seuraava leivättömyys katkaisi joksikuksi aikaa kaiken toivon häneltä. Katkerasti valittaakin hän runossansa Runolaisille Suomessa, joka nähtävästi on tähän aikaan kirjoitettu, vaikka se on myöhemmin painettu. Hän sanoo: Nälkä sotii Suomen maassa vasten lahjaa Väinämöisen. Oman voiton pyytäjät ne nousevat kunniaan ja rikkauteen, mutta levein tie leivättömyyteen on sillä edessä, joka koettaa jotakin tehdä yhteiseksi hyödyksi. Minäkin olen köyhyydessäni jo kolme kertaa kuroitellut leipää kohden, mutta kolmasti on minut pudotettu tikapuilta.

Rakastetut runolaiset!
Ruunu teille runon tähden
Taitetahan tappuroista.
Vielä väännetään okainen
Panda päähän paistavaangin.
Särkekäi siis suruisina
Hyvät, pauhaavat pasuunat,
Kumisevat kandeleenne,
Runot hyljätkäi hyvätkin!

Mutta ei! älkää kuitenkaan lakatko valistuksella kansanne onnea edistämästä!

Runoile siis runolainen, — —
Soita, laula, Suomalainen,
Ehkäs itse nälkään näännyt,
Kaadut kandelees sivulle;
Palkattomat päivätyösi,
Huvitukses hyödyllinen,
Ovat onneks' ihmisille.

Eikä Juteini itsekään laannut laulamasta. Kohta kun oli päässyt vakinaiseen virkaan, missä ei enää ollut murhetta jokapäiväisestä leivästä, vaan jäi joku muru ylikin, rupesi hän ihmeteltävällä ahkeruudella taas kirjoja toimittelemaan. V. 1815 ilmestyi kokoelma Juteinin sepittämiä Uusia sananlaskuja, jotka 1817 lisättyinä painettiin uudestaan. Vielä tuli v. 1815 Muistopatsas Suomessa Aleksanderille I ja v. 1816 Suomalainen elli runo ahkeruudesta Suomessa sekä Venäläinen elli runo Pohjan sodasta. Näistä kolmesta pitkästä runosta on ensimmäinen ylistysruno Euroopan rauhan rakentajalle ja kansain vapauttajalle Napoleon'in "Ilmarisen pojan" ikeestä. Sen kanssa yhteen painettuna oli muiden muassa tuo tuttu laulu: Eläköön armias. Toinen kertoilee, kuinka kansain alkuaikoina hajotessa ja levitessä ei kukaan tohtinut mennä kolkoille Pohjan perille. Mutta Suomalainen ei pelännyt; hän meni ja raivasi peltonsa kylmään korpeen. Turhaan koetteli sitten Pohjoinen, kaikkia keinojansa sortaakseen tätä urhokasta valloittajaa. Se lähetti hallan hänen työtänsä hukkaamaan, mutta Suomalainen kylvi uutterasti yhä uudestaan; se laittoi talven nälän kanssa häntä näännyttämään, mutta leivän puutteessaa kokosi Suomalainen itsellensä ravintoa puiden kuorista; se uhitti metsän pedot hänen karjaansa raatelemaan, mutta Suomalainen viihdytti pedot laulullansa taikka, jos ei se auttanut, ryösti heiltä turkit keihäällään; se nosti sodan sekä maalla että merellä hänen päänsä menoksi, mutta Suomalainen piti urheasti puoliansa; se tuotti vihdoinkin kaikellaiset pahat tavat häntä turmellakseen, mutta Suomalaisen raikas, rehellinen mieli ei taipunutkaan niihin. Näin turhaan kaikki koeteltuansa, täytyi Pohjoisen viimein tunnustaa itsensä voitetuksi. Tämän runon kanssa yhdessä ilmestyi myös ensikerran yleiseen tunnettu laulu: Arvon mekin ansaitsemme. Kolmas runo, Venäläinen, on kirjoitettu Napoleon'in retkestä Venäjälle. Kaikki kolme ovat nämät runot hyvin ikävät, johon on osaksi syynä itse aineen mahdottomuus, osaksi runojen pitkäpiimäisyys. Kuitenkin ilahuttaa meitä jolloinkulloin kaunis kuvaus, esim. kesän voitosta ja meritappelu Suomalaisessa, Venäläisessä alkupuoli.

Vielä tuli v. 1816 runokokoelma nimeltä Vaikutuksia Suomalaisen sydämessä, joka sisältää viisi runoa (niissä runon Runolaisillekin) ja tutun, soman Laulun elämän nautinnosta. Kohta sen perästä ilmestyi taas suurempi runokokoelma nimeltä Pilakirjoituksia, joka sisältää 29 pilkkarunoa (näissä kuitenkin useampia jo ennen painetuita) ja kaksi laulua; niistä mainittakoon: Kieldo panettelemisesta, Perukista, Maailman turmeluksesta ja Almusta, myöskin Juomalaulu.

Samana vuonna julkaisi hän vielä aapiskirjan nimellä Lasten kirja, jossa poikkesi vanhasta tavasta, että aapiskirjoissa ainoasti piti olla hengellistä lukemista. Tämän täytteenä oli toinen kirjanen Lyhyt neuvo lapsen opettajalle. Viimeinkin tuotti vuosi 1816 kaksi ruotsinkielistäkin kirjaa, ennen jo mainitun Kritik öfver lånebokstäfverna uti finska språket ja Anmärkningar uti finska skaldekonsten (Huomautuksia Suomen runon rakennuksesta).

Seuraava vuosi 1817 oli yhtä runsastuloinen kirjallisista tuotteista. Se toi Lausumisia ja Vilpittömiä kirjoituksia, joista edellinen sisälsi vakavia runoja, jälkimmäinen virsiä, ei kuitenkaan kirkollisia, vaan deismin perustukselle sovitettuja kehoituksia hyviin tapoihin ja Luojan voiman ylistyksiä. Ajanviete sitä vastaan oli taas enimmäkseen vihko pilkkarunoja ja iloisia lauluja, esim. Kaipaus ja lohdutus, Omenasta, Kielletystä imusta. Tämä sama vuosi toi myös kolme suorasanaistakin kirjoitusta: Puhe lapsen kasvatuksesta, Tutkinnon aineita ja Tutkindo kuolevaisuudesta, joissa kahdessa viimeksimainitussa on ensimmäiset fllosooflsen kirjoituksen kokeet suomeksi. Vielä tulivat v. 1817 Perhekunda ja Pila pahoista hengistä, joissa kumpaisessakin Juteini pilkkaa ja koettaa tehdä tyhjäksi taikauskoa ja epäluuloja. Nämät kirjoitukset ovat siitä merkilliset, että ne ovat puetut näytelmälliseen muotoon, ja siis ensimmäiset sitä lajia meidän kielellämme. Edellinen on huonosti kokoonpantu, mutta jälkimmäinen on useinkin sukkela.

V. 1818 ei Juteini toimittanut muuta kuin vihkon Valittuja Suomalaisten sananlaskuja ja Suomen kielioppinsa: Försök till utredande af finska språkets grammatik. Tämä jälkimmäinen, josta jo on ollut sivumennen puhe, on suureksi osaksi vaan järjestämätön kieliopillisten vaarin-ottojen ja ainesten kokoelma, mutta yhtähyvin on sillä se ansio, että se Vhaël'in ajoista oli ensimmäisiä uusia yrityksiä.

V. 1819 ilmestyi taas Huvitussanomia, vihko suomennettuja lystillisiä juttuja, ja Kummituksia, kertomuksia nähdyistä aaveista luonnollisen selityksen kanssa. Myöskin painatti hän nyt, niinkuin on ennen mainittu, vihkosen laulujansa ilman b:tä, d:tä ja g:tä nimellä Uusia lauluja perustus kielellä. Mutta vielä samana vuonna lauloi hän Lähtölaulunsa elli hyvästijättönsä Väinämöiselle, jossa ilmoittaa päättäneensä kokonaan lakata runotoimestaan.

Syy tähän Juteinin päätökseen oli seuraava. Niinkuin hänen teostensa luettelosta ja parista esimerkistä on näkynyt, oli Juteinin runotar pääasiallisesti opettavainen. Se enimmiten saarnasi hyviä tapoja ja taisteli turhia ennakkoluuloja vastaan. Yhtähyvin ei se ollut mikään yksivakainen itkusuu, vaan salli leikkiäkin toden vaiheella, salli viatonta iloa, vaikkapa oluthaarikan ja viinalasinkin ääressä, hyväin ystäväin seurassa. Ja opetuksissansa, saarnoissansakin se kaikkein mieluimmin aina käytti aseinaan pilkan teräviä nuolia. Näissä pilkkarunoissaan ei Juteini säästänyt ketään, milloin tuomaria tokaisi, milloin pisti pappiakin. Tohtipa hän laulaa siitä, kuinka tämä

Sielun laskeepi sisälle
Iankaikkiseen ilohon,
Kosk' on hinda hyppysissä.

Toisessa runossa oli hän piloillaan valitellut maailman muka turmelusta, koska pappi

Kandoi muinen pitkän kaavun,
Ett'ei ensingän näkynyt,
Suden händä häilyväinen;
Mutta nyt on lieve lyhyt,
Lyhyt saarnakin suloinen.[111]

Kolmantena mainittakoon vielä Paha lammas.

Kummako siis, jos koira älähti, kun kalikka niin kipeästi koski. Eräs pappi, kappalainen Fredrik Juhana Ahlqvist Virolahdella, viimeinkin tuskissaan tarttui kynään ja kyhäsi pitkän runon nimellä Jälkipuhe muutamista sihtierin J. Juteinin pilkkakirjoituksista. Tätä runoa levitettiin käsikirjoituksina postin kautta ympäri koko maata, ja tietysti ei jäänyt Juteini itsekään yhtä kappaletta saamatta. Se alkoi:

Voi, Juteini, juttujasi!
Villitsijä, veisujasi!
Mitäs konna kirjoittelet?
Mitäs lasket leuvostasi
Aivan ilman ajatusta?

Sitten moittii hän Juteinia katkerasti siitä, että hän oli pilkannut pappeja, uhkaapa rangaistusta esivallan puolelta, joka on luvannut suojella kaikkia säätyjä. Sen lisäksi vielä haukkuu hän häntä juomalauluin tekemisestä ja väärän opin levittämisestä.

Kauan ei Juteini kuitenkaan malttanut pysyä päätöksessään. Jo seuraavana vuonna ilmoitti hän pitkällä runolla Huilun humina elli takaisin tulo Väinämöisen hyvästi jätöstä kyllä jättäneensä kanteleen Väinämöisen huostaan, mutta kuitenkin vielä mielivänsä

Pajupillin pirinällä — —
Hyminällä hiljaisella
Tässä tulkita totuutta.

Yhtähyvin oli hän seuraavina vuosina melkein aivan vaiti. Ainoasti v. 1824 tuli painosta kertomus Nimipäivä. Mutta 1826 kiihtyi Juteini taas uuteen runo-intoon. Silloin toimitti hän suuren runovihkon Runon tähteitä, joka ei kuitenkaan enää sisältänyt yhtään pilkkarunoa eikä leikkilaulua. Kaikki olivat yksivakaisia mietteitä. Samana vuonna ilmestyi myöskin runo Kissan poika, jossa hän moittii pienten kissanpoikain nukuttamisesta veteen; niin-ikään vielä hengellinen runo Sangari Sionissa, joka on saman-aineinen kuin Salamnius'en Ilolaulu Jeesuksesta, vaan ei millään muotoa sen vertainen elävässä kuvaamistaidossa. Neljäntenä tämän vuoden tuotteena oli suorasanainen vertaus Viisauden vaellus maan päällä. Vuonna 1827 tuli myöskin suorasanainen kirjanen Erhetyksen vaikutus, jonka aineena on lapsenmurha. Samana vuonna toimitti Juteini taas ruotsinkielisenkin kirjan Anteckningar af tankar i varianta ämnen (Muistiinpantuja mietelmiä eri aineista), joka tuotti hänelle vielä enemmän harmia kuin kaikki pilkkarunot. Juteinia vastaan nostettiin nimittäin oikeudessa kanne kristin-uskon vastaisten oppien levittämisestä, ja seuraavana vuonna hovioikeuden päätöksestä poltettiin hänen kirjansa julkisesti Turun torilla pyövelin käden kautta.

Mitä itse tuohon tuleen tuomittuun kirjaan tulee, joka enimmäkseen sisälsi mietteitä ja tutkimuksia uskon ja autuuden asioissa, niin on sille tullut kova kohtalo hyvin kuvaavainen sen ajan ahdasmieliselle luonteelle. Sitä ei kyllä voi kieltää, että Juteinin ajatukset monessa suhteessa jyrkästi erisivät vallitsevasta uskon-opistamme, esim. siinä että hän ei tahtonut tunnustaa Kristuksen kuolemaa ristinpuussa armon perustukseksi, arvellen kirkon oppia tästä asiasta jäännökseksi vanhoista uhreista. Mutta eivät Juteinin mietteet kuitenkaan olleet millään muotoa pilkkaavaiset, vaan ilmaisevat totuutta etsivää henkeä, jota olisi ollut kunnioittaminen, vaikka arvelisikin sen olevan eksyksissä.

Juteiniin tämä asian päätös kovin kipeästi koski. Ensi tuskassansa poltti hän kaikki, mitä hänellä oli painamattomia runoelmia, ja lausui taas julkisesti päätöksensä lakata iäksi päiväksi kirjallisista toimista.

Mutta sitä lupausta ei hän kuitenkaan pitänyt tälläkään kertaa paremmin kuin edellisellä. Kun senaatti, johon hän vetosi, oli v. 1831 kumonnut hovioikeuden tuomiopäätöksen, ja kun aika vähän oli lievittänyt sydämen kipua, rupesi Juteini kuitenkin jälleen mielitoimeensa, V. 1833, näet, ruvettiin Viipurissa toimittamaan suomenkielistä sanomalehteä, nimellä Sanansaattaja Viipurista, ja siihen antoi hän yhtenään sekä runoelmia että muita pieniä kirjoituksia, sekä vanhoja että uusia. Alussa ei hän tohtinut panna muuta kuin virsiä ja niiden tapaisia vakaisia runoja, mutta vähitellen näkyy synkeys hänen mielestänsä valjenneen, niin että hän alkoi taas kirjoittaa leikillisiäkin kappaleita. Useammat hänen rakkaus- ja muista lauluistansa ovat tällä ajalla syntyneet. Sanansaattajan ensimmäisissä vuosikerroissa ovat Juteinin antamat runoelmat aina nimetönnä, mutta vv. 1840 ja 1841 on niiden alla nimimerkki V— s— (Vanha suomalainen).

V. 1844, kun suomalaisen kansallishengen toinen heräys tapahtui, rohkeni Juteinikin taas ruveta painattamaan runoelmansa omalla nimellään useiksi eri kirjasiksi. Ensimmäisen vihkosen alkuun katsoi hän kuitenkin tarpeelliseksi panna puolustuksen siitä, että hän, vastoin 1828 lausuttua luopumustansa, kuitenkin nyt jälleen oli ruvennut kirjailijatoimiin. Mainittuansa syyksi sen, että tuomionsa oli tullut kumotuksi, sanoo hän pitävänsä vähemmänkin leiviskän maahan kaivamisen luvattomana, varsinkin kun hänellä nyt, virasta erottua, oli paremmin aikaa, ja muutenkin rakkauden äidinkieleen poistavan kaiken epäilyksen. Loppuvuotensa vietti Juteini suomenkielisten teostensa parantelemisella ja järjestämisellä, aikoen ne toimittaa kaikki yhteen kerättynä uudestaan painosta. Siitä hänet esti kuolema, mutta lapsellisella kunnioituksella on hänen poikansa, kielen-opettaja Jaakko Judén, täyttänyt isävainajansa aikomuksen. Vv. 1856-58 ilmestyi painosta yhteensä yhdeksän vihkoa Jak. Juteinin kirjoja.

Itse tuon uuden kansallisen herätyksen vaikutuksesta häneen ei ole meillä paljon tietoa. Kirjoituksessa Pari sanaa suomeksi 1844 hyväksyy hän sen vaatimuksen, että suomi tulisi virkakieleksi, ja lohduttaa maan ruotsalaisia sillä, että ruotsalaisissa paikkakunnissa virkamiesten tulisi osata myös ruotsia. Mutta toiselta puolen ilmoittaa hän suurta toivottomuutta suomenkielen valtaanpääsöstä, siitä syystä että kaikki kirjamiehet sitä eri tavalla kukin oman puheenpartensa mukaan kirjoittavat ilman tutkimatta, ilman mitään yhteistä kirjoitustapaa. "Ei kuorma kulje matkan päähän, jos ei vetäjät yhtä pidä". Kuuluupa vastahakoisuus tuota kirjallisuudessa ilmautuvaa kirjavuutta vastaan viimein tehneen koko suomalaisuuden harrastuksen ukolle vastenmieliseksi. Suupuheen mukaan, jonka luotettavaisuutta en kuitenkaan voi taata, oli Juteini viime vuosinansa muuttunut melkein suomalaisuuden vastustajaksi.

Sallittakoon minun nyt vielä puhua pari sanaa Juteinin luonteesta ja vaikutuksesta kirjailijana. Todellista runoniekkaa hänessä ei ollut; pikemmin oli hän luotu fllosoofiksi ja puhetaituriksi. Suorasanaiset kirjoituksensa, esim. useammat tutkimukset kirjassa Tankar i varianta ämnen, ovat hyvin miellyttävät lukea, sen puolesta että niissä ajatus ilmautuu hyvin omituisessa, välähdyksen tavoin valaisevilla vertauksilla kaunistetussa muodossa. Mutta runoelmissa sitä vastaan on äly liiaksi yksinvaltiaana. Juteini itse on yllämainitussa kirjassaan kokenut myös selittää runouden luonnetta tavalla, joka hyvin valaisee hänen oman runolahjansa luonnetta. Hän sanoo: "Runouden tarkoituksena pitää olla varsinkin ihmiskunnan hyödyttäminen ja parantaminen. Järjen ja tunteen tulee johtaa totuus ikään kuin poltinkohtaan, jossa sen vaikutus on voimallisimpana. Paljas mielikuvituksen runous on kaleidoskoopin eli kaunokiikarin kaltainen, jonka vaihtelevaiset kuvat ja hohtavat värit eivät voi tuottaa pysyväistä mielihyvää, sen tähden että niillä ei ole (hyödyllistä) tarkoitusta".

Tämän Juteinin käsityksen runoudesta tuntien, me emme enää kummeksi, että hänen runoelmansa enimmäkseen ovat runomittaan puettua proosaa, vaikka kyllä innokasta kuvilla ja vertauksilla koristettua proosaa. Aine niissä on enimmiten aivan ajatteellinen, filosoofinen, ja opettavainen tarkoitus silmäänpistävä. Niinkuin olemme nähneet, ilmautui tämä opettavainen tarkoitus alussa paraiten pilkan muodossa. Se oli usein kehoittavinansa pahaan tapaan, tehdäksensä sitä oikein naurettavaksi ja inhoittavaksi. Muutamat näistä pilkkarunoista ovat jokseenkin onnistuneita. Mutta ylimalkain ei Juteinin pilkka kuitenkaan ollut oikein terävä; sen kärki oli useimmiten tylsänlainen. Myöhempinä aikoina ei hän enää kirjoittanutkaan mitään pilkkarunoja, vaan antoi opetuksensa aivan yksivakaisessa muodossa. Seurauksena Juteinin runottaren filosoofisesta, opettavaisesta luonteesta oli myös sen taipumus lyhyihin aforismeihin ja epigrammeihin. Juteini toimitti v. 1844 muun muassa vihkosen omia tekemiänsä sananlaskuja, nimellä Sananlaskun koetuksia ja runon tähteitä, ja jätti muutoinkin jäljellensä summattoman joukon pieniä "runon aineita" ja "runon päitä", joiden synnystä tiedetään kertoa, että hän, niin pian kuin hänelle joku ajatus juontui päähän, kohta pani sen muutamilla värssyillä paperille, vaikka hän olisi ollut tulisimmassa työn puuhassa taikka hänen olisi siksi täytynyt sydän-yöllä nousta sängystä. Joutessaan venytteli hän noita pätkiä sitten runoiksi, mutta hyvin moni jäi tietysti alkuperäiseen muotoonsa ja painettiin hänen kuoltuaan semmoisenaan.

Runoissansa on Juteini sotinut kaikkia paheita ja pahoja tapoja vastaan, mutta useimmin ja innokkaimmin moitti hän aina näitä kolmea: omanvoiton-pyyntöä, taikauskoa ja eläintenrääkkäystä. Omanvoiton-pyynnön syyksi hän luki senkin, että ylhäiset säädyt Suomessa olivat hylänneet kansan kielen. Uskoa taikoihin ja kummituksiin pilkkasi ja moitti hän yhtenään ja ylimalkain ei hän uskonnonkaan suhteen sallinut sokeaa, ajattelematonta uskoa. Niinkuin jo on mainittu, seisoi hän deismin kannalla ja oli 18:n vuosisadan hyvää tarkoittavan, mutta pintapuolisen valistusfilosofian edustajia maassamme. Eläimiä hän sanoi ihmisen mykiksi velipuoliksi, arvellen sitä ajatusta, ett'ei eläimillä ole kuolematonta sielua, yhtä vääräksi kuin sitä, että ainoasti aatelismiehet saavat omistaa rälssitiloja. Tämän vuoksi saarnasi hän yhtenään ja kiivaasti, että heitä piti kohdella lempeästi, arvellen syntiseksi esim. metsästystä, jopa melkein eläväin teurastamista ruuaksi. Tämä hänen mielialansa ei näyttäynyt ainoastaan kirjoituksissa, vaan teoissakin; sillä usein tapahtui, että Juteini, nähdessään jonkun talonpojan armottomasti lyövän hevostansa tai muuta elukkaa, antoi pahantekijälle kohta paikalla kelpo selkäsaunan sauvastansa.

Toinen puoli Juteinin runoilijaluonteessa on lapsellinen, viaton iloisuus. Yksi hänen periajatuksiansa oli, että tässä mailmassa hyvää ja pahaa on tasan, ja jos jälkimmäistä toisinaan tahtoo ollakin enemmän, niin pitää tyytyväisyydellä ja toivolla jälleen saattaa vaaka tasapainoon.

Juteinin runoelmia, niinkuin hän usein valittaa, ei ostettu paljon. Mutta muutamat niistä ovat levinneet ympäri koko maan ja tulleet kansan yhteiseksi omaisuudeksi enemmän kuin tuskin minkään muun runoilijamme teokset tähän asti. Semmoisia ovat varsinkin Suomalaisten laulu Suurelle Ruhtinaalle, Laulu Suomessa (Arvon mekin ansaitsemme) ja Laulu elämän nautinnosta, jotka aikanaan olivat lauletut ja rakastetut, niin avaralta kuin suomenkieli kaikui.

Vaikka siis hänen kirjansa ylipäätään eivät ole voineet paljoa vaikuttaa kansaan, on kuitenkin yhdessä kohdin hänen kirjallinen vaikutuksensa ollut silminnähtävä ja suuri, nimittäin siinä että hän herätti talonpojissamme kansallistunteen, näyttäen monessa runoelmassansa, että Suomen kansa ei olekaan se halpa, mitätön rahvas, jona sitä on pidetty, vaan että "Arvon mekin ansaitsemme". Myöskin oli hän melkein ainoa, joka ennen vuotta 1844 suomenkielellä katkerasti moitti maassamme vallitsevaa muukalaisuutta kielen suhteen ja innokkaasti vaati suomenkielen koroittamista valtakieleksi. Sen ajan suomalaisissa sanomalehdissä näkyy tosin joskus joku ainoa kirjoitus tästä aineesta, mutta ne harvatkin ovat erinomaisen miedot ja varovaiset. Sentähden sopinee pääasiallisesti Juteinin ansiona pitää, että jo kolmansilla kymmenillä kieliliikkeen ensimmäinen alku ilmausi talonpojissakin, niinkuin näkyy tunnetusta Korhosen runosta.

Juteinin kirjat yhdessä Becker'in Turun Viikkosanomain kanssa ne myös olivat, jotka ensin herättivät nuoren apteekkioppilaan Elias Lönnrot'in hartauden suomenkielen viljelykseen. Näin voimme ensialussa silmin seurata suomalaisuuden menemistä perintönä miehestä mieheen. Uutten ajatusten herääminen on siinä aivan kulkutautien leviämisen kaltainen. Kun ne ovat täydessä voimassa, on ikään kuin koko ilma olisi täynnä tarttumus-ainetta, ja harva voi välttää niiden vaikutusta. Mutta alussa voipi selvään nähdä, kuinka tauti yhdestä sairaasta toiseen tarttuu. Juteinin ansio tässä suhteessa on luultavasti hänen suurin, tiettävästi hänen pysyväisin ansionsa. Hänen kirjoituksensa tuskin nykyään enää tullee toisten kuin tutkijain silmäin alle; hänen enimmin levinneet laulunsa alkavat jäädä unohduksiin runsahampain runoin tähden. Mutta se ansio, että hän on ensiksi herättänyt itsetunnon Suomen talonpojan sydämessä, että hän on viitannut Lönnrot'ille sen tien, jota tämä Suomen kansan onneksi on astunut, se ansio on Juteinilla ijäti katoamatonna,

5. Kaarle Aksel Gottlund.

Juteinin into suomalaisuuden puolesta välittömästi sytytti vielä toisen suomalaisessa kirjallisuudessa merkillisen miehen innon. Ollessaan kotiopettajana Juvalla Juteini kuuli puhuttavan eräästä sen pitäjän herraspojasta, jolla kehuttiin olevan tavattoman hyvät lahjat ja jonka sanottiin yritelleen laulujen sepittämistä niin hyvin ruotsiksi kuin myös joskus suomeksi. Hän haki heti tilaisuuden tätä poikaa kohdatakseen, joka oli vasta noin yhdentoistavuotias, luetti itselleen hänen kokeensa ja puhkesi sitten, häntä käteen tarttuen, näihin sanoihin: "Älä, veikkonen, huolikaan enää ruotsalaisista runoista! Ruotsalaisilla on kyllin niitä, jotka heidän kielellään runoilevat ja heidän puhettaan viljelevät; mutta meidän suomalaisesta puheestamme ei välitä yksikään. Sitä alennetaan ja poljetaan, vaikka se on kaikkia muita suloisempi. Harjoita sinä, poikaseni, ainoasti tätä omaa kieltäsi, niin sinusta tulee aikaa myöten koko mies ja maamiehesi vielä siunaavat sinua!"

Poika, jolle Juteini ne sanat lausui, oli Kaarle Aksel Gottlund. Hän oli syntynyt 24 p. Helmik. 1796 Ruotsinpyhtään pitäjässä, jossa hänen isänsä, Mattias Gottlund, oli kappalaisena. Hänen syntymäpaikkansa oli ruotsinkielinen; vanhempain perheessä, sen ajan tavan mukaan, ei myös kuultu suomea. Hän olisi siis saanut aivan ummikkoruotsalaiseksi kasvaa, ell'ei isä, joka oli suomalaista talonpoikaista sukuperää, olisi hankkinut pojalleen pientä suomalaista leikkikumppania Savosta. Suurta apua ei ollut muuten tästäkään, sillä Antti, se oli toverin nimi, oppi kiireemmin ruotsia kuin oppilaansa suomea, ja kaikki puhe heidän keskenään kävi pian edellisellä kielellä. Toiseksi muuttui asia vasta silloin, kun, isän päästyä Juvan kirkkoherraksi, tultiin aivan suomalaiseen seurakuntaan; olipa poika täällä pian jo niin tottunut suomenkieleen, että hän, jos kohta kovin virheellisesti, oli ruvennut sitä pieniin runokokeihinkin viljelemään.

Liikutettuna Juteinin puheesta oli Gottlund lujasti, oikein kädenlyönnillä, luvannut noudattaa hänelle annettua neuvoa. Mutta lapsen mieli on niinkuin lammen pinta; sitä on helppo saada liikkeelle, mutta yhtä helposti myös liikutus jälleen asettuu, jäljettömäksi katoaa, Poika kohta yllämainitun tapauksen perästä lähetettiin Porvoon kymnaasiin; uusissa opinharjoituksissa, uusissa oloissa saatu kehoitus, annettu lupaus pian haihtui mielestä. Toista herätystä oli vielä tarvis.

Gottlund oli, päästyään ylioppilaaksi keväällä 1814 ja opiskeltuaan yhden lukuvuoden Turussa, päättänyt olla kokonaisen vuoden kotonaan. Oli jo syksypuoli, 9 päivä Lokakuuta 1815, kun hän kerran tapansa mukaan lähti metsästysretkelle, kumppaneina kaksi seudun talonpoikaa. Soudettaissa Jukajärven selkää myöten rupesi toinen miehistä laulamaan. Hän lauloi vanhan runon, jota oli muinoin tapana veisata, kun karhun kanssa otteluun mentiin. Gottlund kuunteli ihmetyksellä, ihastuksella runon syviä, synkkiä sanoja. Niissä hän kuuli kaiun kansansa silloin vielä melkein tietymättömissä olevasta muinaisrunoudesta. Hänelle muistui taas mieleen, mitä Juteini oli puhunut suomenkielen ihanuudesta; hänelle muistui myös mieleen, mitä hän itse silloin oli luvannut.[112]

Tästä lähtein alkoi hän ahkerasti keräellä vanhoja runoja, joita siihen aikaan Juvalla, niinkuin ylimalkain Savossa, vielä laulettiin sangen paljon. Kohta levisi huhu tuosta eriskummallisesta nuoresta herrasta, joka vanhan kansan muistoja niin suuressa arvossa piti ja niistä rahaakin maksoi. Talonpoikainen rahvas ajatteli aivonsa halki keksiäksensä, mitä etua hänelle noista "loruista" voisi olla. Muutama selitti sen sillä lailla, että pappilan Kalle varmaankin oli lyönyt vetoa toisen herran kanssa, kumpi heistä määrätyssä ajassa saisi enemmän runoja kokoon. Herrasväkikin nauroi ja pilkkaili luuloitellen, että hän kentiesi vaan käytti runonkeruuta peitteeksi toisille, vähemmän viattomille ajanvietteille. Mutta Gottlund jatkoi työtänsä lakkaamatta, niin kummastelijoista kuin pilkkaajistakin huolimatta, ja latoi arkin arkkinsa perästä kirstunsa pohjaan tallelle. Vähitellen siihen totuttiin, ja viimein myös ulkopitäjiltä sivumatkustavat velhot ja tietäjät alkoivat poiketa Juvan pappilaan runoja "nuorelle herralle" laulamaan. Suurena lohdutuksena ja vahvistuksena tässä pyrinnössään oli Gottlund'ille se seikka, että hänen vanhempansa sitä ensi alusta asti ilman vastahakoisuudetta, pianpa vielä suosiolla katselivat. Kirkkoherra itsekin rupesi tutkimaan suomen kieliopin sääntöjä sekä suomentamaan kirjoja, äiti, joka oli syntyisin Porvoosta ja umpiruotsalainen, oppi rakkaudesta poikaansa vähitellen jokseenkin hyvin ymmärtämään suomea. Kesällä v. 1816 läksi Gottlund opintojaan jatkamaan, tällä kertaa Upsalan yliopistoon, missä silloin vielä oli niin paljon Suomen poikia oppia harjoittamassa, että olivat erinäisenä suomalaisena osakuntana. Kumppaneissa oli useampia Savolaisia, muiden muassa eräs toinen Juvalainen Abraham Poppius; heidän kauttansa arvattavasti levisi Upsalassakin tieto siitä, että Gottlund oli kerännyt vanhoja suomalaisia runoja ja niistä tutkinut Suomalaisten muinaisuutta. Se oli syynä tuohon tavattoman suureen luottamukseen ja kunnian-osoitukseen, että professori Palmblad, Ruotsin kirjallisuuslehden Svensk Litteraturtidning'in toimittaja, kääntyi 21-vuotisen nuorukaisen puoleen ja pyysi häntä kirjoittamaan arvostelua äsken ilmestyneestä Friedr. Rühs'in kirjasta Finnland und seine Beiwohner (Suomi ja sen asukkaat). Kukas tämmöiseen toimeen olisi ollut halullisempi kuin Gottlund? Hän kävi kohta työhön käsiksi ja sepitti v. 1817 pitkän, monta lehden numeroa täyttävän kirjoituksen, jossa rohkeasti, ankarasti pohti ja seuloi tuon oppineen saksalaisen mietteitä, erittäin Suomen jumalaistaruista. Sangen vaillinainen, koska siihen aikaan vasta muutamat kultasiruset muinaisesta runoaarteestamme olivat löydettynä, on tietysti tässä ilmautuva Gottlund'in omakin tieto, harhailevainen moni hänen päätöksistään; mutta useammassa kohdin on hän kuitenkin jo osannut oikeaan kohtaan ja luonut uutta valoa aineesensa. Todella profeetallisilta kuuluvat seuraavat sanat, joilla hän koki tuoda esiin käsityksensä Suomen kansan runojen arvosta: "Tämän kirjoittaja tahtoisi väittää, että jos ne kerättäisiin järjesteelliseksi kokonaisuudeksi, muodostukoon siitä sitten kertomaruno tai näytelmä tai mikä muu hyvänsä, niin siitä syntyisi uusi Homeeron ja Ossian'in laulujen tai Niebelungenlied'in vertainen teos; ja omituisen luomisvoimansa loistossa ja kunniassa, heränneenä itsenäisen henkensä tuntoon, suomalainen kansallisuus nostaisi sekä oman että myös vastaisen ajan ihmettelemisen".

Seuraavana vuonna kirjoitti Gottlund yliopistollisen väitöksen, joka sen-aikuisen tavan mukaan oli latinankielinen, De proverbiis fennicis. Niinkuin nimi osoittaa, oli hän aineeksi valinnut Suomen kansan sananlaskut, tuoden niitä esiin sata kappaletta, jotka kaikki oli Savosta kerännyt, ja koettaen niitä tieteellisesti järjestää. Samana vuonna 1818 Gottlund myös painatti vihkosen keräilemiänsä runoja, muinaisia ja nykyisiä sekaisin. Tämä oli ensimmäinen painosta tullut varsinainen suomalaisten kansanrunoin kokoelma; Porthan ja hänen aikalaisensa, niinkuin jo tiedämme, olivat ainoasti painattaneet otteita todisteiksi runo-opillisiin ja jumalaistarullisiin teoksiinsa. V. 1821 ilmestyi toinenkin vihko Gottlund'in Pieniä runoja Suomen poijille ratoxi. V. 1828 toimitti hän vielä Väinämöiset nimisen kokoelman uudempia Savon talonpoikain runoja. Ne ovat kuitenkin aivan mitättömiä, usein ruokottomiakin; eikä hän sanonutkaan niitä painattavansa niiden runollisen arvon tähden, vaan sivistyshistoriallisina näytteinä nykyis-ajan kansanrunoudesta.

Rühs'in kirjaa lukiessaan oli Gottlund ihmeekseen nähnyt siinä mainituksi, että useammissa paikoin Ruotsissa sekä Norjassa asui Suomalaisia. Tämä tieto suuresti herätti hänen tutkimushaluansa, ja vielä samana vuonna 1817 kesällä läksi hän niille vuoriseuduille, missä heitä sanottiin löytyvän. Sillä kertaa hän kulki Helsinglannin ja Taalainmaan korpiperukat läpi; seuraavalla pitemmällä matkallansa 1821-22 kävi hän suomalaisen asutuksen oikeissa pesäpaikoissa Vermlannissa ynnä myös lähinnä sen maakunnan rajaa olevissa norjalaisissa pitäjissä. Tarkoituksena hänellä oli kuulustella tämän väestön muistoja, ottaakseen selvän siitä, olivatko ne siellä alkuperäisiä asukkaita vai myöhempiä siirtolaisia; hän tahtoi myös tutkia heidän murrettansa ja kerätä heidän runojansa, verratakseen niitä Suomenmaan murteihin ja runoihin, niin että voisi nähdä, tokko ja missä kohdin kieli eron perästä oli muuttunut, ja saattaaksensa heidän runoistansa päättää meidän runojemme vanhuutta ja alkuperäistä muotoa. Gottlund saikin selville, että nuot Suomalaiset vasta myöhempinä aikoina, enimmäkseen Kaarle herttuan aikana, olivat sinne muuttaneet ja että he vielä puhuivat melkein muuttumatonta Savon suomea. Mutta hänen runokeräelmänsä jäivät tutkimatta, vieläpä julkaisematta makaamaan arkun pohjalle, josta ne vasta hänen kuolemansa jälkeen meidän päivinämme ovat uudestaan kaivetut esille. Ainoa vermlantilainen muinaismuistelma, jonka hän itse julkaisi mainitussa väitöskirjassaan, oli suorasanainen toisinto siihen asti aivan tuntematonta Sampo-runoa.

Oleskellessaan näillä salomailla ja tultuaan likempään tuttavuuteen itse asukkaitten kanssa, Gottlund ei voinut olla huomaamatta, kuinka sorretussa tilassa he olivat niin varallisuutensa kuin myös kansallisuutensa puolesta. Heidät oli ennen muinoin houkuteltu pois kotimaastaan "suuresta Suomesta", koska heidän tiedettiin olevan ravakoita korven raivaajia, uutteria uudistaloin rakentajia. Mutta kun myöhemmin Vermlanti varsinkin tuli vilkkaan vuorityön pesäpaikaksi, joka vaati paljon puita, ruvettiin Suomalaisia ahdistamaan sillä syyllä, että heidän kaskenviljelyksensä kovin paljon metsää hävitti. Tällä vuosisadalla heitä tosin ei enää metsän petoin tavalla vainottu niinkuin ennen, mutta yhtähyvin ei ollut heillä vakinaista omistus-oikeutta itseraivaamiinsa tiloihin. Vielä surkeampi oli se, että he eivät saaneet omalla kielellään mitään opetusta, ei edes uskonnollista. Kirkoissa, joihin heillä paitsi sitä oli mahdottoman pitkät matkat, saarnattiin pelkkää ruotsia, josta siihen aikaan enin osa heistä ei ymmärtänyt mitään. Lukukinkereillä lukkari kyllä ajoi lasten päähän muutamia kappaleita ruotsalaisesta katkismuksesta, mutta se unohtui yhtä pian, koska vaan oli koneellisesti opittua ulkoläksyä.

Gottlund'in palavaa sydäntä tämä kansan kurja tila syvästi liikutti, ja koko innollansa ryhtyi hän toimiin asian auttamiseksi. Pieniä runojansa hän jälkimmäisellä matkallaan anteliaasti jakeli; myös oli hän Suomesta useammalta kustantajalta hankkinut tuhansia kappaleita varsinkin hengellisiä kirjoja. Itse hän opetti kansaa niitä lukemaan, missä tämä taito jo oli unohduksiin joutunut. Sen ohessa hän vielä kävi suurempiin, tehokkaampiin puuhiin. Hän toi v. 1823 Tukholmassa parast'-aikaa istuvien säätyjen eteen Ruotsin sekä Norjan Suomalaisten nimessä tehdyn, enemmällä kuin 600 allekirjoituksella varustetun anomuskirjan, jossa mainituille Suomalaisille pyydettiin täysi omistus-oikeus heidän tiloihinsa ja lupa erota eri seurakunniksi, joihin saivat palkata omakielisiä pappeja. Edelliseen pyyntöön suostuttiin helposti, mutta toinenkos se vasta nosti suurta melua! Pitikö keskelle Ruotsin kansaa syntyä vieras itsenäinen kansakunta, valtakunta valtakunnassa? Muutamat Vermlantilaiset suoraan väittivät, ett'ei heidän maakunnassaan muka ollutkaan mitään Suomalaisia; likempänä tehdaspaikkoja asuvat, näet, osasivat myös ruotsia, eivätkä vieraitten kuullen uskaltaneet puhua omaa kieltänsä. Gottlund silloin tuotti eläviksi todisteiksi Tukholmaan kaksitoista miestä, yhden kustakin pitäjästä, Mutta siitä huuto vielä hirveämmäksi nousi. Gottlund kun käveli katua myöten Suomalais-joukkonsa perässään, niin alkoivat pelkurit jo nähdä ilmikapinan edessänsä. Keksittiinpä siinä viimein muka Venäjänkin virittämiä salajuonia, joka tyytymättä siihen, että se oli Suomenmaan ryöstänyt, nyt vielä tahtoi jalansijan oikein Ruotsin keskisydämessä ja siksi oli lähettänyt yhden alamaisensa — koska Gottlund oli Suomesta — kansan nostajaksi ja villitsijäksi! Vermlannin Ruotsalaisten omanvoiton pyynti ja muiden lapsimainen pelko olivat näin syynä siihen, että Suomalaisten kohtuulliset toiveet raukesivat tyhjiksi. Mutta Gottlund'in yritys ja nähty vaiva on kuitenkin pysyttänyt hänen nimensä ijäti kulumattomassa, kiitollisessa muistossa Vermlannin sekä Kaakkois-Norjan korpimailla. Sen todistaa se lakkaamaton ystävällinen kirjevaihto, jota noiden seutuin rahvas viimeisiin asti viljeli hänen kanssaan; niin myös parin Vermlantilaisen käynti Helsingissä vanhaa ystäväänsä katsomassa pari vuotta ennen hänen kuolemaansa; niin-ikään viimein kaikkein noista Suomalaisista kirjoittaneiden Ruotsalaisten ja Norjalaisten yksimieliset lauseet. "Gottlund", sanoo yksi heistä, "on nimi, joka kaikissa Vermlannin suomalaismetsissä on tuoreessa muistissa. Kaikki, mitä heille hänen käyntinsä jälkeen on tullut osaksi, esim. veronhuojennukset ja uutten kirkkoin rakentaminen", — vaikka niissä ainoasti ruotsia saarnataan, — "luetaan hänen ansioksensa. Tämä suomalainen ylioppilas on näille salolaisille yhtä suuriarvoinen henkilö kuin Kustaa Vaasa Taalalaisille".

Näitten yhteiskunnallisten, puolivaltiollisten pyrintöjen rinnalla pysyivät myös kirjalliset harrastukset yhä edelleen vireillä Gottlund'in mielessä. Upsalassa oli hän jo v. 1819 siellä oleskelevain ylioppilaitten keskuudessa ottanut puheeksi, että kotimaahan palattua ruvettaisiin toimittamaan suomenkielistä sanomalehteä. Tämä oli aiottu sivistyneen säädyn luettavaksi, niinkuin Gottlund sitten kertoi, "poistaivuttaakseen heidän mieltänsä ruotsinkielestä ja käännyttääkseen sitä omaamme". Becker'in alkuunpanemat Turun Viikkosanomat, jotka seuraavana vuonna ilmestyivät, tulivat kuitenkin esteeksi tuuman toteuttamiselle, vaikka kyllä hänen sanomalehdellänsä oli aivan toinen suunta, kääntyessään ainoasti talonpoikaiseen kansaan, ei sivistyneen herrasluokan puoleen, ja tarkoittaessaan ainoasti tietojen levittämistä rahvaalle, ei kansallista herätystä. Sanomalehden sijasta päätettiin nyt yhteisin voimin toimittaa kirja suomenkielellä, joka sisältäisi tieteellisiä tutkimuksia etupäässä omasta maasta, kansasta, kielestä sekä historiasta ynnä myös runokokeita niin hyvin alkuperäisiä kuin suomennoksiakin. Täten tahdottiin raivata tietä suomalaiselle kansalliskirjallisuudelle ylevämmässä merkityksessä.

Toisten lupaamat kirjoitukset viipyivät kuitenkin vuosi vuodelta. Vaan tästä säikähtymättä ryhtyi Gottlund yksinäänkin työhön ja sepitti koko kirjan itse. Hyvä onni oli, että nuoret suomalaiset taiteilijat, jotka olivat luvanneet siihen tarvittavat kuvat piirustaa, veljekset Magnus ja Vilhelm von Wright ja Robert Ekman, sekä kivipainajat H.J. Strömmer ja A. Hård, paremmin muistivat suomalaista sananlaskua: "sarvesta härkää, sanasta miestä". Käsikirjoituksen valmiiksi tultua eivät olleet sittenkään vielä kaikki vaikeudet voitettuina; kirjan painosta saaminen oli yhä vaikeampi tehtävä. Turhaan Gottlund tarjoili sitä kirjankustantajille sekä Ruotsissa että Suomessa; tieteellistä kirjallisuutta viljelevä yleisö siihen aikaan oli näissä molemmissa maissa niin tuiki vähäinen, että yksityiset harvoin uskalsivat kustantaa semmoisia kirjoja. Yksi kirjakauppias Turussa monen mutkan perästä viimein olisi kuitenkin suostunut, mutta hän vaati, että teos käännettäisiin ruotsiksi, sillä tieteellinen kirja suomenkielellä —sehän toki oli aivan mahdotonta! Samaa virttä myös lauloivat Gottlund'in useimmat sukulaiset, ystävät ja tuttavat niin hyvin Suomessa kuin Ruotsissa. Mutta Gottlund'in luonteen pääominaisuuksia, niin hyvään kuin pahaankin, oli kukistumaton, perisuomalainen itsepäisyys. Esteet ja varoitukset eivät häntä peloittaneet, ne päinvastoin ainoasti kiihoittivat. Hän päätti itse kustantaa kirjansa, tarjoten sen halullisille ennalta tilattavaksi. Itse hän myös, kustannusten säästämiseksi, maalasi kivipiirrokset värillisiksi. Lopullista estettä ei tullut siitäkään, että suurin osa kahden vuoden kuluessa valmiiksi maalattuja kuvia hävisi häneltä eräässä tulipalossa. V. 1831 valmistui viimein paksu nidos Otavaa eli suomalaisia huvituksia, jota toinen, hoikempi osa seurasi v. 1832; mutta kolmas osa, joka jo oli pantu painoon alussa vuotta 1833, jäi tulematta tilaajain vähyyden tähden. Seuraavana vuonna 1834 muutti Gottlund Tukholmasta, jossa suurimman osan aikaa Otavaa toimittaessaan oli oleskellut, naineena miehenä takaisin Suomeen, asettuen ensialuksi Kuopioon.

Heti ilmestyessään sai Gottlund'in Otava sangen suuren huomion ja ihmeen osakseen, saipa se tämän huomion ja ihmeen täydestä syystä. Aineet, joita se sisälsi, olivat hyvin taitavasti valitut tarkoituksen mukaan, ollen kaikki sitä laatua, joka voi sivistyneitäkin, oppineitakin miellyttää ja isänmaallisen luonteensa kautta kansallisia tunteita virittää. Ensiksi tulee pitkä esipuhe, jossa Gottlund kertoo omasta henkisestä kehityksestänsä ja syistä, jotka olivat hänet suomalaisuuteen sekä erittäin tähän työhön saattaneet. Nykyiselle tutkijalle se on erinomaisen hauska ja opettavainen lukea, vaikka tämmöistä meillä outoa memoaarein-tapaista laveata itsestään puhumista lieneekin silloin paheksittu. Sitten seuraa tieteellisiä tutkimuksia meidän kansamme muinaisuudesta sekä myös varsinaisesta historiasta, nimittäin: Vanhain Suomalaisten viisaudesta ja opinkeinoista, jossa Gottlund todistuskappaleina tuo esiin suuren joukon Suomen kansan sananlaskuja aineenmukaisessa järjestyksessä; vanhoista kansallisista soittokaluista ja entisestä ajan luvusta; Ritvalan Helka-juhlasta; Kuusiston linnasta sekä kaikellaisista vanhoista muistomerkeistä. Niihin ovat vielä luettavat useammat merkillisten Suomen miesten elämäkerrat. Muinaistieteen ja historian rinnalla on myös vertailevainen kieli- ja kansatiede saanut sijansa. Me löydämme tässä tutkimuksen Venäjän-Karjalaisista ja heidän kielestään sekä virolaisia, vatjalaisia ja lappalaisia runoja suomennoksella varustettuina. Tieteellisten kirjoitusten välissä on myös runsaasti runoelmia sekä omia että käännöksiä. Gottlund näkyy oikein tahtoneen näyttää, että suomenkieltä sopii käyttää vaikka mihin runomittaan ja runouden lajiin. Paitsi vanhan suomalaisen runon mittaa on hän, näet, koetellut monellaisia muinaisklassillisia sekä nykyajan runomittoja, onpa myös yritellyt kaikellaisia konsteja runollisella alalla, semmoisia kuin logogryyfejä ja anagrammeja. Käännöksissä tapaamme muinaisklassillisista Homeeron säkeitä ynnä Anakreon'in runonpäitä sekä Sapphon katkelmia, uudemmista etupäässä Bellman'in juomalauluja, joita Gottlund itsekin useammissa omissa koetti jäljitellä.

Minkä arvoiset olivat sitten nämät ensimmäiset yritykset tieteen ja taiderunouden alalla? Valitettavasti vaatii totuus tähän vastaamaan, ett'ei kyky ollutkaan Gottlund'in voimallisen tahdon mukainen. Hänellä oli liian herkkä mielikuvitus ollakseen tarkka tieteellinen tutkija; hänessä oli liika vähän mielen jaloutta ollakseen oikea runoilija, Tieteellistä epätarkkuutta olisi kuitenkin voinut peittää vilkas, kekseliäs henki, jos se olisi pukeutunut huvittavaiseen, suurelle yleisölle helppotajuiseen muotoon; mutta Gottlund'in kirjoituslaatu tässä oli raskaanlainen ja vielä enemmän rasitettu lukemattomilla muistutuksilla sekä muistutusten muistutuksilla. Runoelmat puolestaan ovat enimmiten kuivia, arkipäiväisiä sisällykseltään ja usein virheellisiä mitaltaan; Gottlund, vaikka hänessä oli mielikuvitus vilkas, oli vailla hienompaa kauneuden aistia. Merkillisenä poikkeuksena ovat vaan Paimenlaulut, noin parikymmentä luvultansa, jotka hän sepitti kansassa tavallisiin torvisoiton sävelmiin. Niissä on moniaita raikkaita kaikuja Suomen saloilta, joiden koristelematon, puhtaasta mielestä tuleva suloisuus välittömästi viehättää. Ne levisivätkin siitä syystä kohta kansaan, tullen oikeiksi kansanlauluiksi, ja kansan laulellessa niveltyivät vähitellen pois ne pienet kielivirheet ja epätasaisuudet, jotka niitä painettuina vielä haittasivat,

Kieli tässä Otavassa kaikkein enimmin sai moitetta osakseen. Gottlund näet — sen hän itsekin nöyrästi tunnustaa — ei ollut silloin vielä oikein oppinut suomea; se näkyi selvästi tiheissä virheissä ja vielä enemmän sanain sepityksessä. Uudet, oudot alat, joilla hän viljeli suomenkieltä, tietysti vaativat suuren joukon uusia sanoja; mutta niiden keksiminen ei Gottlund'ilta ollenkaan onnistunut, niin että tuskin yksikään on tullut yleisempään käytäntöön. Esimerkkeinä mainittakoon: kauppakasakka (kontorist), peäpurjehtija (admiral) — ruotsalainen merkitys on aina sulkumerkkeihin pantuna vieressä, joka olikin hyvin tarpeellista, koska ei muuten olisi sanaa ymmärretty. Melkein vielä suuremman moitteen nosti se seikka, ett'ei Gottlund, niinkuin edellä on mainittu, oikeinkirjoituksessaan noudattanut yleistä kirjakieltä, vaan itsepintaisesti piti kiinni siitä periaatteesta, että jokainen kirjoittaisi oman pitäjänsä puhetavan mukaan.

"Ei yrittänyttä laiteta", sanoo vanha suomalainen sananlasku. Sitä olisi ollut mielessä pitäminen Gottlund'inkin teosta arvostellessa. Niin ei kuitenkaan aina tehty; vaillinaisuuksien, virheitten ja tekijän omituisen luonteen tähden ei kyllin otettu huomioon sitä ansiota, joka kuitenkin on Otavalla ikuisena pysyvä, että se kaikkein ensiksi on uskaltanut käydä raivaamaan tietä korkeammalle kansalliskirjallisuudelle meidän kielellämme. Toiselta puolen taas Gottlund'in mieli, kun ei hänen teostaan otettu niin suosiolla vastaan, kuin hän oli toivonut, vaan katkeroittui, ja luonteensa mukaisella ärtyisyydellä hän yhä enemmän kiintyi tuohon yksipuoliseen savolaisuuteensa, jota toiset moittivat.

Tämä hänen murteellisuudenharrastuksensa ei kuitenkaan estänyt häntä saamasta ainoata oman kielen opettajapaikkaa maassamme, suomen lehtorin virkaa Helsingin yliopistossa, joka Keckman'in kuoltua v. 1838 oli tullut avoimeksi. Se seikka todistaa paraiten, kuinka perättömät sittemmin olivat Gottlund'in valitukset alinomaisesta sorrosta, sillä Otavan tähden lykättiin silloin syrjään suomenkieltä todella hyvin taitava mies. Tässä virassa Gottlund pysyi siitä saakka eli vuodesta 1839 elämänsä loppuun asti, joka sammui 20 p. Huhtik. 1875.

Vakavalle aineelliselle pohjalle päästyänsä, oli hänellä jälleen esteetön tilaisuus kirjallisten töittensä jatkamiseen. V. 1840, kun yliopisto vietti olemassaolonsa 200-vuotista juhlaa, painattikin hän suuren eepillisen runoteoksen nimellä Runola. Gottlund'ille, joka siinä valittaa yksin laulavansa omalla halveksitulla kielellään, on unissa ilmestyvinään itse Väinämöinen. Tämä lupaa hänet viedä edesmenneitten uroitten maille, missä hän saisi kuulla suomenkieltä alkuperäisessä runsaudessaan. Kuuden portin ja kujan kautta, joiden jokaisen edessä joku -tar päätteinen jumaluusolento tulee vastaan ja sanoo sanottavansa, he viimein ovat saapuvinaan Runolan linnaan, joka on pelkistä runoista koottu. Siellä Gottlund on yrittävinään halailemaan Mieluatarta eli Kaunihitarta, vaan herääkin samassa. Lopussa, hän kehoittaa nuoria, vastavihittyjä maistereita, joille on teoksensa omistanut, runoilemaan suomeksi, että hekin kerran Runolaan pääsisivät. Tämäntapaiset allegooriset runoelmat ovat ylimalkain mahdottomat nauttia meidän aikanamme, mutta lisäksi tulee, että Runola on kokoonpantu ilman vähintäkään runollista taitoa. Sitä paitsi on siinä ruokottomuutta, jota myös Otavan runoissa joskus ikäväkseen tapaa, niin paksulta paikoittain, että oikein iljettää. Ruotsinkielisessä esipuheessa Gottlund selittää ryhtyneensä tähän työhön luodakseen jotain suomalaista tarua, joka vastaisi Kreikkalaisten Olympos- ja Parnassos-myytejä, ja tarkemmin kuvatakseen eri Luonnottarien muotoja, jotka kansanrunoissa ovat kovin vaillinaisesti esitettyinä, ynnä yleensä saadakseen aikaan jotain suurempaa alkuperäistä runoteosta, koska semmoista suomenkielellä ei ole vielä olemassa, jota voisi nimittää täydelliseksi taideteokseksi, eikä yleensä muuta kuin pelkästään lyyrillisiä laulukappaleita,

Tämän kirjoitti Gottlund viisi vuotta sen jälkeen, kuin Kalevalan ensimmäinen painos oli ilmestynyt! Että Lönnrot sillä oli heti saanut paljoa yleisemmän kiitoksen ja kunnioituksen osakseen, kuin itse ikinä sai Otavallaan, ei Gottlund voinut milloinkaan anteeksi antaa, vaan tuon tuostakin puhkesi hänen katkera mielensä ilmi. Kun useat sanomalehdet olivat karanneet kiinni Runolan esipuheesen, puolustelihe Gottlund Helsingfors Tidningar'eissa v. 1843, valittaen, että aina häntä moitittiin, joka kerta kuin Lönnrot'ia ylistettiin. Sanoo sitä kärsineensä kokonaista kolme vuotta, niin että nyt oli jo aika antaa samalla mitalla takaisin. Ei ollut koskaan halveksinut Kalevalaa (kaukana siitä!), vaikk'ei ollut voinut, yleiseen huutoon yhtyen, sitä jumaloida. Rakasti ja kunnioitti myös Lönnrot'ia, niinkuin jokaista totista kotimaan ystävää, — vaikka moni muu luultavasti oli sille enemmän uhrannut kuin hän, — mutta ei voinut sietää sitä ajattelematonta ja arvotonta imartelemista, jonka alaiseksi hän ja hänen teoksensa olivat joutuneet. Mitä sitten merkitsee Kalevala ja Kanteletar? Sitä, että Lönnrot, niinkuin moni muu ennen häntä, on kerännyt ja painattanut runoja. Eroitus on vaan siinä, että muut ovat painoon pannessaan valinneet paraita, mutta Lönnrot on mättänyt kerrassaan kaikki. Että hän on järjestänyt erinäiset kansanrunot yhdeksi kokonaisuudeksi — jonka ajatuksen oikeastaan Gottlund on ensinnä ilmi lausunut — pidetään Lönnrot'in suurimpana ansiona, mutta siinäpä juuri hän ei laisinkaan ole onnistunut. Jos todella katsotaan sopivaksi nimittää Kalevalan ja Kantelettaren koneellista kokoonpanijaa niiden "toiseksi isäksi", niin olisi johdonmukaista kutsua näiden kirjojen kustantajaa, painajaa, nitojaa ja — ostajaa niiden kolmanneksi, neljänneksi j.n.e. isäksi!

Runolassaan Gottlund vielä tarjoo tilattavaksi, paitsi Otavan kolmatta osaa, Muistelmia matkoiltansa Ruotsin ja Norjan Suomalais-metsissä, Kielitärtä eli tutkimuksia suomen kieliopin perusteista, Valaistajaa eli asiakirjoja Suomen vanhemman historian valaisemiseksi sekä Seulajaisia, vihkottani ilmestyviä kirjallisia arvosteluja. Mutta kaikki nämät jäivät kannatuksen puutteessa julkaisematta, niinkuin myös useimmat Otavan toisessa osassa painovalmiiksi ilmoitetut teokset.

Sitä vastoin ryhtyi hän Snellman'in herätyksen johdosta toteuttamaan tuumaa, joka oli ollut hänellä mielessä jo ennen Otavan julkaisemista. Hän päätti nyt ruveta toimittamaan sivistyneelle yleisölle suomenkielistä sanomalehteä, joka ilmestyikin v. 1846 nimellä Suomalainen ja jatkui Suomi-nimisenä vielä vv. 1847-49. Sekä kirjoitustavan että sisällyksen puolesta on tämä Gottlund'in yritys ihan yksinäistä laatua koko sanomalehti-kirjallisuudessamme. Kieli on tosin aivan toisellaista kuin Otavassa; jos siinä vielä löytyykin joku virhe, on se kuitenkin luontevampi, sujuvampi, tuoreempi, kuin mitä kaikki muut siihen aikaan vielä kirjoittivat. Mutta se on jonkullaista runollista suorasanaisuutta tai suorasanaista runollisuutta, täynnä alkusointua ja runomitallista poljentoa sekä vertauksilla ja sukkeluuksilla höystettyä. Sisällys on yhtä omituinen. Se ei ole nykyaikaisen sanomalehden, sillä päivän tapauksista ja kysymyksistä on tuskin hiiskahdustakaan. Se ei ole myöskään tavallisen kirjallisen lehden; tieteellistä tosin hiukan löytyy, samoin joku määrä runoja ja novelleja sekä omia että toisten lähettämiä, mutta ne eivät enintä sijaa täytä. Valta-aineita on Gottlund'illa oikeastaan kaksi: erittäin arvokkaita muistelmia suomalaisuuden sisällisestä historiasta tämän vuosisadan alkupuoliskolla ja hyvin sukkelia, vaan yhtä suuressa määrin kirjoittajan omasta kuin asian puolesta surkuteltavia kynäsotia muita suomenkielen harrastajia, erittäin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäseniä vastaan. Alussa hän tosin oli ilmoittanut tahtovansa elää sovinnossa kaikkein kanssa, mutta koska hänen käyttämäänsä kieltä oli moitittu jo ennen lehden ilmestymistäkin ja yhä moitittiin, niin hän kohta huusi:

Tulkaa pojat painisille,
Totta teistä loppu tuloo,
Hätäpäivä päälle saapi!

"Mitäpä luulisitte", kysyy hän Suomalaisen 11:ssä numerossa, "koko tämän Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran painavan, ellei heillä olisi tätä Lönnrotia, jonka kanssa hyö ovat vehkuroineet — eipä se maksaisi niin mitään; vähäpäs se maksaa vielä siittennik (meijän silmissämme), sillä myö vaaittaisimme jo paljon semmoiselta miesjoukolta, joka 600 miehen paksusti 15 vuotta on tätä ropottanut!"

Suomalaisessa oli sitä paitsi useita valtiollisia pilajuttuja, joista yhden sen-aikuisia kreikan-uskoisten käännytyshankkeita koskevan, Uskon kauppias nimisen tähden lehti kesken vuotta lakkautettiin. Suomikin oli alinomaa painoesteen alaisena, koska sensori yhä vainusteli salajuonia kaikissa Gottlund'in kirjoituksissa. Häntä peloitti, kun jotain kohtaa ei oikein ymmärtänyt, ja yhtä paljon, jos ajatus tuntui liian selvältä; silloinhan Gottlund veitikka varmaan oli siihen jotain oikein vaarallista kätkenyt. Siitä syystä eivät yhtenäkään vuonna Suomen kaikki viikkonumerot päässeet julkisuuteen; viimeistä vuosikertaa ilmestyi ainoasti 7 numeroa.

Kun Suomalainen kiellettiin, painatti Gottlund loppunumeroin korvaukseksi kirjan Sampo, runollisto vuonna 1847. Esipuheessa hän selittää sillä tavoitelleensa suomenkielistä runokalenteria muiden kielten esimerkin mukaan. Erittäin näkyy hänellä olleen siihen yllyttimenä Fredrik Berndtson'in v. 1845 toimittama, ensimmäinen Suomessa ilmestynyt ruotsinkielinen runokalenteri Necken. Tämä Sampo sisältää kuudettakymmentä pientä runoa, jotka kuitenkin enimmäkseen olivat jo ennen Otavassa tai Suomalaisessa julkaistuja. Kaikki ne ovat käännöksiä; melkoinen osa on Bellman'in laulujen suomennoksia, joita Gottlund vielä vv. 1863-64 painatti erikseen suuremman kokoelman nimellä G.M. Fredmannin lauluja ja hiluja.

Viimeksi on Gottlund'in suomenkielisistä toimituksista mainittava väitöskirja Jumalasta ja Hänen monenaisesta nimittämisestä moailman erinäisillä kielillä, jolla hän v. 1850 haki uutta Suomen kielen ja kirjallisuuden professorin virkaa kilpaa Mattias Aleksanteri Castrén'in kanssa. Tällä oli hänen tarkoituksensa vielä voittaa Castrén'in keksintö ural-altailaisesta kieliyhteydestä ja todistaa kaikkein maailman kielten alkuperäinen sukulaisuus. Mutta saman vuoden kieliasetuksen nojalla otettiin koko painos väliaikaisesti takavarikkoon, niin ett'ei Gottlund joutunut sillä edes väittelemäänkään. Kolmea vuotta myöhemmin, Lönnrot'in kanssa samasta virasta kilpaillessaan, kirjoitti hän, kun ei ennättänyt saada lupaa suomeksi väittelemiseen, ruotsinkielisen väitöskirjan Försök att förklara de finska stamordens uppkomst (Yritys selittää kantasanoja suomenkielessä), jossa hän niin-ikään ulotutti kielelliset vertauksensa enempään kuin puoleen tuhatta eri kieleen ja murteesen. Kun tämä taas tuli ala-arvoisena hylätyksi, koetti Gottlund vielä kolmannen kerran August Ahlqvist'in kera onneansa v. 1863. Väitöskirjansa Forskningar uti sjelfva grundelementerna af det finska språkets grammatik (Tutkimuksia suomen kieliopin perus-aineksista) sai hän silloin kyllä hyväksytyksi, vaikka sekin oli mitä hullunkurisinta laatua, mutta ei yli-ikäisenä voinut enää päästä ehdollekaan itse virkaan. Nämät vastoinkäymiset nähtävästi vaikuttivat, että hänen vihansa nyt kääntyi yliopiston opettajistoa vastaan. Koko konsistoori ei muka ollut muuta kuin joukko laiskureita, jotka eivät mitään toimittaneet, hän Gottlund sitä vastoin sai vanhoilla päivillään enemmän aikaan kuin he kaikki yhteensä! Sitä todistaakseen painatti hän vv. 1864-66 paksua kirjateosta nimellä Läsning för Finnar uti blandade, fosterländska ämnen (Lukemisia Suomalaisille sekalaisissa, isänmaallisissa aineissa), joka sisältää kaikennäköistä, mutta ennen kaikkea hänen omia, monia riitajuttujaan.

Ruotsinkielellä on Gottlund sitä paitsi julkaissut historiallisia ja muinaistieteellisiä kirjoituksia sanomalehdissä sekä eri kirjasena tutkimuksen Sampo-tarusta 1872; kaikkia niitä kuitenkin haittaa sama arvostelukyvyn puute. Nuorempana ollessaan oli hän antanut ruotsinkielisiä runoelmiaan useihin Ruotsissa ilmestyviin runokalentereihin; siellä oli hän niin-ikään ruotsiksi painattanut kokeensa selittää Tacitus'en arvostelua Suomalaisista, Försök att förklara Taciti omdömen öfver Finnarne, 1834 ja samana vuonna toimittanut rahvaanlehteä Tidning för Bondeståndet ynnä siihen liittyvää lastenlehteä. Ruotsiksi kirjoitetut ovat myös hänen viimeisinä ikävuosinaan painattamansa poleemiset lentokirjaset, esim. Två flugor i en smäll (Kaksi kärpästä yhdellä iskulla) 1867, Näsperlan (Näsäkuokka) 1868 ja Gud, verlden och menniskan, betraktade från en viss, annan synpunkt (Jumala, maailma ja ihminen, katsottuna eräältä toiselta näkökannalta) 1870, joiden nimet jo ovat hyvin kuvaavat hänen kautta koko elämän omituiselle luonteelleen.

Mitenkä on sitten tämä luonne kaikkine ansioineen ja vikoineen oikein käsitettävä? Siihen on Yrjö Koskinen Kirjallisen Kuukauslehden ensimmäisessä vuosikerrassa 1866 vastannut vertauksella, joka asettaa Gottlund'inkin elämäntyön historian valoon. "Synkässä korpimaassa rakentaa toisinaan uutis-asukas töllinsä, raivaa peltonsa, polttaa kaskensa, raataa ja häärää salon herrana, huolimatta miltä hänen työnsä muiden silmissä näyttää. Hänen työalansa on hänen koko maailmansa, hänen ilonsa ja kerskauksensa, ja kaikki hänen apunsa on ainoastaan omassa kyvyssä ja voimassa. Mutta hänen jälkihinsä siirtyy sitten muitakin uutis-asukkaita, tölli ei seiso enää yksinään keskellä korpea; kylä syntyy, syntyy yhteiskunta sääntöinensä, lakeinensa. Silloin on korven rauha pilattu vanhalta korvenpojalta, joka on tottunut itse oikeuttansa tekemään eikä tahdo tietää yhteiskunnan asettamista rajoista. Mutta yhteiskunta käyttää kovaa lakia ja saattaa joskus rangaista rauhanrikkojana sitä samaa miestä, jonka asunto siinä seisoi, ennen kuin yhteiskunta olikaan. Kuka voipi sanoa, mikä on tämmöisessä tapauksessa oikeus, mikä vääryys? Mutta se mielestämme kumminkin on kieltämätöntä, että korpimaan raivaajalle on kunniansa annettava, — ja semmoisena raivaavana uutis-asukkaana, semmoisena korven karkeana poikana on kirjallisuudessamme Kaarle Aksel Gottlund".

6. Taiderunoilijoita.

Ainoa kirjailija, joka antoi apua Gottlund'in Otavaan, oli nimimerkki Kallio (Bergh). Hänelläkään ei ollut muuta kuin viisi omatekoista pikku laulua tarjottavana. Mutta runollista arvoa on niillä yksin enemmän kuin koko muulla Otavalla.

Samuli Kustaa Bergh syntyi v. 1803 Oulussa, jossa isä oli satulantekijänä. Tuli Turun yliopistoon 1822 ja suoritti Helsingissä tuomarintutkinnon 1830 loistavalla menestyksellä. Kun hän jonkun aikaa oli ollut auskultanttina Vaasan hovioikeudessa, rupesivat silmät heikkenemään niin peloittavalla tavalla, että hänen täytyi luopua kaikesta kirjallisesta työstä, eikä aikaakaan, niin oli hän aivan sokea. Semmoisena eli hän pitkän ajan, vuoteen 1853 asti. Paitsi Otavan toiseen osaan painettuja, on Kallio vielä julkaissut muutamia runoelmia Oulun Viikkosanomissa 1840. Kovin on sääli, ett'ei niitä ole useampia, sillä aikanansa, vasta alkavassa suomalaisessa kirjallisuudessa olivat ne aivan verrattomat. Muutamat niistä, niinkuin Oma maa ja Ystävälleni (Milloin muistelet minua), ovat yleisesti tunnetut ja kauneutensa tähden hyvin suositut. Kallio mainitaan myös olleen harras musiikinharjoittaja, taitava huilunsoittaja.

Yhteydessä Gottlund'in kanssa on jo mainittu hänen pitäjäläisensä ja opintokumppaninsa Abraham Poppius, joka hänen kanssaan harrasteli ei ainoastaan suomalaisen kansanrunouden keräystä, vaan myös omintakeista suomenkielistä runoilua. Poppius on tämän ajan onnistuneimpia runoniekkoja, melkein Kallion vertainen ja paljoa tuotteliaampi. Hän oli luutnantin poika, syntynyt Juvalla 30 p. Lokak. 1793. Läpikäytyänsä Porvoon kymnaasin hän pääsi Turun yliopistoon 1813 ja meni sieltä oppiansa täydentääksensä Upsalaan 1817. Näinä ylioppilas-aikoina heräsi hänessä runointo; useimmat hänen runoelmistaan ovat vuosien 1815-22 väliltä. Hänen ensimmäinen julkaisunsa oli kuitenkin tieteellistä laatua, väitöskirja De reciproca conjugationum forma in lingua fennica (Suomenkielen refleksiivisistä verbinmuodoista), joka ilmestyi Upsalassa 1818. Poppius tahtoi näin tutuksi saattaa oman kotimurteensa ja sen varoilla rikastuttaa yhteistä kirjakieltämme; mutta hän ei koskaan taipunut Gottlund'in tuumiin, joka jo siihen aikaan harrasti erinäistä savolaista kirjakieltä. Siitä asiasta oli kumppanuksilla alinomainen kina keskenänsä, vaikka he muuten hyvässä ystävyydessä elivät. Seuraavana vuonna oli Poppius'ella tilaisuus ottaa osaa toiseen tieteelliseen, vielä tärkeämpään julkaisuun, joka ensikerran käänsi oppineen maailman silmät kansamme rikkaihin runoaarteihin. Saksalainen oppinut, tohtori H.R. von Schröter toimitti näet Upsalassa käydessään v. 1819 kokoelman suomalaisia kansanrunoja painosta niin hyvin alkukielellä kuin saksaksi käännettyinä, nimellä Finnische Runen, ja tässä työssä oli hänellä, suomenkieltä aivan taitamattomalla, Poppius, joka itsekin oli kotipuolellaan keräillyt runoja v. 1813 ja sananlaskuja v. 1815, hyvin tarpeellisena apumiehenä.

Yliopistoluvut päätettyänsä Poppius v. 1823 vihittiin papiksi Tukholmassa, missä sai apulaisviran suomalaisessa seurakunnassa. Mutta jo kaksi vuotta myöhemmin toi hänet oman maan ikävä takaisin Suomeen. Ensin pääsi hän linnapapiksi Viipuriin 1825 ja siitä sitten v. 1833 syntymäpitäjänsä Juvan kappalaiseksi. Tässä virassa hän pysyi kuolemaansa asti, joka hänet kohtasi 19 p. Kesäk. 1866.

Ensimmäiset runokokeensa painatti Poppius v. 1821 Arvidsson'in lehteen Oskyldigt Ingenting, jota jaettiin ennen vuoden loppua lakkautetun Åbo Morgonblad'in tilaajille. Pari kappaletta antoi hän myös samaan aikaan ilmestyvässä Mnemosynessä julkaistavaksi. Sittemmin lähetteli hän runoelmiansa aina suomenkielisiin lehtiin. Muutaman hän vähää ennen lähtöänsä Viipurista ennätti painattaa vasta perustettuun Sanansaattajaan. Tipahtipa niitä myöhemminkin joskus mainittuun lehteen sekä Maamiehen Ystävään, Kanavaan ja Suomettareen. Poppius'en jälkeen jääneitten paperien seassa on myös muutamia hengellisiä runoelmia ja mahdollista on, että joku osa Sanansaattajassa löytyvistä nimettömistä virsistä ovat hänen tekemiänsä. Mutta ylimalkain ei hänen runolahjansa näy olleen siihen lajiin taipuvainen.

Poppius, niinkuin on mainittu, on paraasta päästä vaan nuoruuden innossansa runoillut. Sittemmin leipähuolet, virkatoimet ja kaikkein enimmin yleisön silloinen kylmäkiskoisuus suomalaiselle laulannolle masensivat hänen äänensä. Kokonaan ei hän sentään luopunut runonteosta vanhoillakaan päivillänsä. Häneltä on jäänyt jälkeen keskeneräinen näytelmäkoe, joka on kirjoitettu 1850 luvulla. Ja vielä vuosikymmen myöhemminkin, muutamia vuosia ennen kuolemaansa, tervehti hän Suomen uudestaan herännyttä perustuslaillista elämää pitkällä runolla, verraten valtiopäiviä Kalevalan Sampoon. Samoin myös harjoitteli hän viimeisiin asti suorasanaista kirjallista tointa. Hänen suomentamansa on saksalaisen Zschokke'n kirja Viinamyrkystä surullinen tarina, joka ilmestyi Kirjallisuuden Seuran toimituksissa 1844. Tekeillä oli hänellä muun muassa kertomus miehestä, joka Kaarle herttuan vihaa paeten v. 1599 muutti yhteen Saimaan saareen ja siellä eli yksinään kuuluisan Robinson'in tavalla. Niin-ikään alkoi hän kirjoittaa Juvan pitäjän kertomusta, jota varten oli tarkoin kerännyt lisiä kaikista hänelle käsiin sattuvista painetuista lähteistä.

Poppius'en viimeisiä toimia vielä oli runoteostensa parsiminen ja korjaileminen. Koko joukko niistä löytyy parannetussa muodossa puhtaaksikirjoitettuna hänen paperiensa joukossa. Nähtävästi aikoi hän, uuteen toivoon kiihtyneenä suomalaisuuden voimallisemmasta edistymisestä elämänsä loppuvuosina, painattaa kaikki runoteoksensa yhteen vihkoon. Sen hankkeen, niinkuin useammat yllämainitut, keskeytti häneltä kuolema; mutta sittemmin on Savo-Karjalainen Osakunta, joka ylpeydellä lukee tämänkin raatajan suomalaisuuden uutismaalla omaksensa, täyttänyt vainajan tahdon julkaisemalla hänen kootut runoelmansa Koitar nimisen albumin ensimmäisessä osassa 1870.

Jo Arvidsson suuresti kiittää Poppius'en ensimmäisiä julkaisuja. "Nämät runoelmat todistavat", hän lausuu niitä esittäessään lehtensä lukijoille, "että muinainen suomalainen henki vielä voi herätä ja, kumminkin yhdessä miehessä, jo on herännyt, ja että neron voima saattaa sulattaa sen yhteen uudempain taiteenmuotojen kanssa". Näissä sanoissa on paljon totta. Poppius'en runoiluun näkyy kansanrunoutemme syvästi vaikuttaneen. Mieluimmin hän käytti vanhaa suomalaista runomittaa ja käytti sitä suurella taidolla, joka osoittaa, että se oli hänelle lapsuudesta hyvin tuttua. Hänen runoelmistaan enimmät ovat aivan kuin Kantelettaren runoja; ne ovat koruttomia, mutta tuntehikkaita, ja niissä on sama suloisesti tuoksuva henki, esim. Poika ja tyttö, Epäilys, Jos ma laulaja olisin; joukossa on kuitenkin joku kuivakiskoisempikin, Juteinin runojen tapainen. Toisinaan hän koettaa kansallista runomittaamme vielä kehittää, osaksi samaan malliin kuin Juhana Cajanus, esim. Kukkaisten taivas; tai muulla tavalla, niinkuin esim. runossa Rakkautta kaipaava. Poppius'en runoelmissa joskus ilmaantuva epäselvyys ja hämäryys lienee Ruotsin n.k. fosforistisen suunnan vaikuttama. Aiheensa hän valitsi, paitsi luonnosta ja elämästä, myös klassillisesta tarumaailmasta, esim. Laurin saalis ja Punnittu Amor. Myöhemmällä ijällä tuli lisäksi kansallinen aines, niinkuin runossa Laulun huomen, joka ilmestyi v. 1845, heti Snellman'in herätyksen jälkeen, samoin v. 1861 painetussa, terävässä pilkkalaulussa Valistuksen vaikutus sekä mainitussa valtiopäivä-tervehdyksessä.

Saman-aikuisia lyyrillisiä runoilijoita mainittakoon vielä veljekset Ticklén, Pyhäjoen Pyhäjärven kappalaisen pojat. Vanhempi veljeksistä, Pietari Ticklén, oli syntynyt 1792, tuli Turun yliopistoon 1811, vihittiin papiksi 1815 ja seppelöittiin maisteriksi 1823, oli enimmän ajan opettajana Oulussa, kunnes v. 1829 pääsi Teuvan pitäjän kirkkoherraksi, jossa virassa kuoli 1838. Hänen lyyrillisiä runoelmiansa löytyy Oulun Viikkosanomien parissa ensimmäisessä vuosikerrassa.

Nuorempi veli Eero Ticklén oli syntynyt 1794, tuli ylioppilaaksi 1815, vihittiin papiksi 1817 ja kuoli kappalaisena Kärsämäellä 1827. Ainoa hänen sepittämänsä runo on Neidon valitus, joka on painettuna vanhemman Sakari Topelius'en julkaisemien vanhojen runojen ja nykyisempien laulujen joukossa. Tälle on tullut se kunnia osaksi, että Runeberg sen käänsi ruotsiksi, luullen sitä kansanlauluksi, niinkuin hän itse tunnustaa Helsingfors Morgonblad'issa 1832. "Minulla on tätä ihanaa runokappaletta ruotsiksi kääntäessäni ollut sama tunne, kuin sillä, joka yrittää kukkaiskasvia kiskoa irti ja siirtää yhdestä maaperästä toiseen. Joka hetki olen pelännyt vahingoittavani sen hentoja juuria —käyttääkseni vertausta — ja hienoja lehtiä, ja toivotonna epäillyt, olenko sitä voinut varjella niin, ett'ei siinä olisi liiaksi oman käteni hävittävää jälkeä".

Bellman'in lauluja suomensi, paitsi Gottlund'ia myös Juhana Fredrik Granlund. Hän oli syntynyt aviottomana lapsena 8 p. Maalisk. 1809 Porin kaupungissa, josta kuitenkin äitinsä kanssa pian muutti Vesilähteen asumaan. Pari vuotta käytyänsä täällä olevaa Ahlman'in koulua, lähetettiin hän puotipojaksi Turkuun. Siinä virassa löysi hän, vaikka oli tehtävissään varsin ahkera, yhtähyvin myös aikaa kirjojen lukemisen, jopa pienien laulujen sepittämiseen, josta kumppanien kesken sai liikanimen "piispa". V. 1842 pääsi hän tehtaanhoitajaksi Porin seuduille. Mutta pian kyllästyi hän päällikkyyden moniin harmeihin ja palasi rauhallisempaan, jos kohta alhaisempaan kirjanpitäjän virkaan. Tällä kertaa otti hän paikan Frenckell'in kirjapainossa. Säästäväisyydellään kokosi hän vähäisen summan, jolla v. 1850 osti neljänneksen Lillja'n kirjapainosta, ja v. 1856 tuli hän, niin-ikään kaupan kautta, koko Frenckell'in kirjapainon isännäksi.

V. 1837 oli Granlund painattanut Muutamia käännöksiä C.M. Bellman'in lauluista, jotka ovat Gottlund'in suomennoksia verrattomasti etevämmät. Sittemmin julkaisi hän myös omia runoelmia, enimmäkseen leikillisiä Bellman'in tapaan, esim. Punssipullon kuolemasta, mutta myöskin totisempia, esim. tuon kauniin Kevälaulun ("Touon aika lähenee") 1845. Edelliset ovat laatuansa paraita, mitä suomenkielellä on kirjoitettu. Nämät runoelmat ovat osaksi koottuina hänen painattamassaan Vähäsessä laulukirjassa, jota on ilmestynyt useita painoksia vuodesta 1856. V. 1848 julkaisi Granlund Suomen oloihin sovittamalla mukailemansa näytelmän, nimellä Sisaren sukkeluus. V. 1849 hän suomensi Hallstén'in Lyhyen Suomen historian ja maantieteen, joka painettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustannuksella ja oli ensimmäisiä suomenkielisiä koulukirjoja. Paitsi näitä on hän osaksi itse kirjoittanut, osaksi suomentanut koko joukon pieniä rahvaankirjasia. Myöskin sanomalehtiä on hän ajoittain toimittanut, nimittäin Tähteä 1864-67 ja Kristillisiä sanomia 1869. Granlund kuoli 14 p. Jouluk. 1874 naimatonna, suvutonna, joten hänen säästämänsä varat joutuivat valtion omaksi; Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle oli hän tosin aikonut lahjoittaa omaisuutensa, mutta ei tullut ajoissa testamenttiaan kirjoittaneeksi.

Vanhan klassillisen runouden suomentajana kilpaili menestyksellä Gottlund'in kanssa Eerik Aleksanteri Ingman. Hän oli maamittarin poika, syntynyt Lohtajalla 14 p. Helmik. 1810, tuli ylioppilaaksi Turkuun vähää ennen paloa, joten alkoi vasta Helsingissä opintonsa, vihittiin maisteriksi 1836, suoritti lääketieteen lisensiaatti-tutkinnon 1838. Määrättiin samana vuonna kaupunginlääkäriksi Kristiinaan, mutta palasi v. 1842 jälleen Helsinkiin, apulaisprofessoriksi yliopistoon. V. 1858 hän pääsi varsinaiseksi lääketieteen professoriksi, mutta kuoli muutama kuukausi nimityksen jälkeen 14 p. Toukok. 1858.

Ensimmäisessä yliopistollisessa väitöskirjassaan v. 1832 hän jo oli yrittänyt suomennosta Iliaadin ensimmäisestä laulusta, rakentaen siinä värssymitan tavuitten laajuudelle, kreikkalaisen ja roomalaisen runouden tapaan, jota myös piti alkuperäisesti suomalaisena. V. 1834 hän samalla tavalla käänsi koko vihkon Anakreon'in lauluja sekä yhden Sapphon sepittämän. Kirjoittipa hän itsekin pienen alkuperäisen kuusimittaisen idyllin Elias ja Anna (Lönnrot'in Mehiläiseen 1837), joka kuitenkin on runollisessa suhteessa aivan mitätön. Täten antoi hän alun siihen värssynrakennuksen tapaan, joka sitten noin 30 vuotta vallitsi suomalaisessa runoudessa. Tieteellisesti esitti hän ajatuksensa tästä aineesta lyhyesti väitöksessään, laveammin sitten Snellman'in Litteraturblad'issa 1852 kirjoituksessa Om finsk hexameter (Suomalaisesta kuusimitta-runosta).

Sama perisuomalaisuuden harrastus osoittihe siinä hänen mielipiteessään, että vieraskieliset historialliset sekä maantieteelliset nimet pitäisi vääntää suomen kielen omien äännelakien mukaisiksi ja niin esim. kirjoittaa Pulonja (= Boulogne), Tanssikki (= Danzig), Luorita (= Florida), Keeveli (= Gefle), Ismirna (= Smyrna). Tämä kirjoitustapa tuli käytäntöön yhdessä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran painattamassa yleishistoriassa, mutta hylättiin kuitenkin pian mahdottomuutensa tähden.

Myöskin omassa tieteessään yritti Ingman käyttää rakasta suomenkieltänsä. Hän painatti Suomen lääkäriseuran toimituksiin v. 1849 suomeksi tutkimuksen: Ovatko taudit itsenäisiä olentoja? Tämä kirjoitus, jossa hän vastusti yhtä professori Immanuel Ilmon'in Pohjoismaiden tautihistoriassaan esittämää periajatusta, antoi aiheen ankaraan sanakiistaan, jossa Ilmoni myös moitti sitä, että Ingman tieteellisessä tutkimuksessa, joka ei ollut talonpojille aiottu, oli käyttänyt tuota oppineille ylen tuntematonta suomenkieltä.

Vielä on Ingmanista mainittava, että hän eräällä ulkomaan matkallansa poikkesi Unkariin ja oppi Magyarein kielen, josta on suomeksi kääntänyt Vörösmarty'n kuuluisan herätyslaulun.

Suomenkielisen näytelmärunouden ainoana edustajana tällä ajanlohkolla, joll'emme ota lukuun Juteinin näytelmäntapaisia kertomuksia, on Jaakko Fredrik Lagervall. Hän oli kappalaisen poika, syntynyt Kontiolahdella 19 p. Heinäk. 1787. Isänsä virkauraa hän ei kuitenkaan jatkanut, vaan palasi iso-isän kersantti Oxeman'in ammattiin. Hän sai v. 1805 rustmestarin paikan Karjalan jääkäriväessä, jolloin luultavasti samassa muutti perityn sukunimensä siksi komeammaksi, jolla häntä sitten aina on mainittu. V. 1806 hän koroitettiin kersantiksi ja otti semmoisena osaa 1808 vuoden sotaan. Oravaisten tappelun jälkeen hän tuli sairaaksi ja jätettiin erääsen tienviereiseen taloon hoidettavaksi; mutta sieltä läksi väki pian itsekin piiloon salolle ja Lagervall jäi ihan yksikseen autioon tupaan. Hyväksi onneksi korjasivat hänet kuitenkin jäljestä tulleet Venäläiset ja veivät sairashuoneesen. Kun sodan loputtua uusi pestattu Suomen sotaväki asetettiin v. 1812, sai Lagervall luutnantin paikan jääkärirykmentissä ja koroitettiin v. 1817 kapteeniksi. V. 1827 muutettiin Suomen jalkaväen rykmentit tarkk'-ampuja-pataljooniksi, jolloin Lagervall samalla arvolla jatkoi palvelustaan kuudennessa niistä, V. 1830 muutettiin neljä noista pataljoonista meriväeksi ja silloin Lagervall sai eronsa. Hän vuokrasi nyt Koitsanlahden kuninkaankartanon Parikkalassa ja ryhtyi maanviljelykseen. Vanhoilla päivillään sokeaksi tultuaan, meni hän asumaan vävynsä luokse Saimaan kanavan rannalle. Viimein muutti hän syksyllä 1865 Helsinkiin, jossa kuoli 7 p. Marraskuuta.

Nuoruudessaan jo oli Lagervall oppinut useampia vieraita kieliä. Myöhemmin rauhallisessa Parikkalassa oli Lagervall'illa kyllin joutoaikaa hänelle nähtävästi rakasta kaunokirjallisuutta lukemaan, ja sai hän siitä myös yllytystä omiinkin runollisiin kokeihin. V. 1831 ilmaantui Satu Sallisesta ja Uni, joista edellinen on eepillinen runo eräästä hänen omakeksimästään muinaisesta Suomen sankarista, jälkimmäinen mukailus muutamasta Oehlenschläger'in runoelmasta. V. 1834 painatti hän Ruunulinnan, Suomeen Kurkijoen tienoille sovitetun mukailuksen Shakespeare'n Macbeth'ista. Vuosi 1847 toi neljä pientä, alkuperäistä näytelmää, useimmat vanhain piplian-aineisten mysteerioin tapaisia: Tuhkapöperön, Kainin, Josephin ja Judithin. Näiden lisäksi tulee vielä mainita pari pienempää runoa Lönnrot'in Mehiläisessä ja Kanavassa sekä Jaakot, v. 1855 ilmestynyt suorasanainen kertomus Stenius-kirkkoherrain toimista Pielisjärven seudun viljelyksen edistämiseksi. Ruotsiksikin on hän kirjoittanut kaksi eepillistä runoelmaa, sangen lavean Brudskaran (Hääjoukko) 1831 ja pienemmän Blindt allarm, ett studentäfventyr (Tyhjää melua, ylioppilaskepponen) 1838, sekä En Karelsk jägares sorgliga minnen 1866 (suorasanaisia muistelmia Karjalan jääkäriväestä Kustaa III:n ja IV:n aikana).[113]

Lagervall'illa ei oikeastaan ollut runoilijan lahjaa, vaikk'ei voi kieltää hänellä löytyneen hiukan kuvitusvoimaa. Hänen runoelmansa ovat kaikki jokseenkin arkipäiväisiä, mikä erittäinkin pistää silmään Ruunulinnassa, jossa on alkuteoksesta ainoasti ulkotapaukset, vaan ei rahtuakaan sen runollisesta hengestä. Suurena haittana oli myös, että hän tässä, niinkuin muissakin näytelmissään, käytti kansamme vanhaa runomittaa, joka kertonsa kautta tulee kovin pitkäveteiseksi. Hänen kokeillaan on kuitenkin se merkitys, että ne ovat ensimmäiset näytelmärunouden yritykset suomenkielellä. Siitä syystä levisi ainakin Ruunulinnan maine ulommaksi oman maan rajoja. Ruotsissa ja Englannissakin kerrottiin kirjallisissa aikakauskirjoissa se ihme, että oli ilmestynyt Bunulinus, murhekuvaus, suomenkielinen mukailus Macbeth'ista!

Suorasanaisesta kaunokirjallisuudesta, joka tässä yhteydessä sopinee mainita, ei, paitsi Juteinin teoksia, ole muuta huomattavaa kuin v. 1838 ilmestynyt pieni kertomus kansan elämästä, nimeltä Haaksirikko, suomalainen perustuskielinen taru. Juoni on siinä mitä yksinkertaisinta lajia, kuvaus tuntuu sangen vaillinaiselta ja puolinaiselta ja esitystapa paikkapaikoin liiaksi saarnailevalta. Kuitenkin on sillä kunnia olla ensimmäinen alkuperäisen novellin koe suomenkielellä. Sen tekijä Niilo Aejmelaeus oli koulun-opettajan poika Vaasasta, syntynyt v. 1812, tuli ylioppilaaksi 1828, vihittiin papiksi 1835 ja kuoli konsistoorin notaarina Porvoossa 1854.

Niinkuin edellä esitetystä on käynyt selville, ovat uudemman taiderunoutemme kehitykseen vaikuttaneet ensi sijassa vanhat kansanrunot, joihin huomio näinä aikoina yhä enemmän alkaa kääntyä, ja toisessa sijassa viime vuosisadan ruotsalainen (Bellman, Kellgren) sekä muinaisklassillinen runous. Vähemmän on siihen vaikuttanut muiden nykykansain (Shakespeare, Oehlenschläger) sekä Ruotsin uudempi kirjallisuus (Fosforistit, Tegnér). Omassa maassamme kohoavan ruotsinkielisen jättiläisrunoilijan ensimmäisiä kantelenhelähdyksiä oli tällä ajalla vasta vähäinen kaiku Joutsen laulussa päässyt koko Suomen kansan kuuluviin. Tämän Runeberg'in runon suomentaja oli Kaarle Saxa, kappalaisen poika Suomussalmelta, syntynyt v. 1796. Tuli yliopistoon 1815, oli vv. 1817-19 opettajana Kajaanin alialkeiskoulussa, pääsi kappalaiseksi syntymäseurakuntaansa 1822, ja kuoli 1849, vuotta ennen Hyrynsalmen kirkkoherraksi nimitettynä. Hänen suomentamiansa runoelmia löytyy useammissa sanomalehdissä sekä oululaisen Frans Iisak Fortell'in v. 1828 julkaisemassa ensimmäisessä osassa Koottuja suomalaisia lauluja. Luultavasti on hän myös kirjoittanut sen kertomuksen Suomussalmen kappelista, joka löytyy Lönnrot'in Mehiläisessä. Paitsi sitä on hän kotipaikoiltaan kokoellut vanhoja runoja, joita jo v. 1823 oli painokuntoisiksi toimittanut nimellä Muinosia Suomalaisten synty-ja runolauluja, vaan jotka sitten jätti vanhemman Sakari Topelius'en julkaistavaksi.

7. Vanhain kansanrunoin julkaiseminen.

Olemme nähneet, mitenkä Porthan'in kansalliset harrastukset menivät perinnöksi sille miespolvelle, jonka piti luoda Suomen kansalle uusi kirjakieli ja uusi kirjallisuus. Selvimmin tämä harrastuksen periytyminen on huomattava kansanrunouden alalla. Viimeisenä todistuksena Porthan'in runokeräyksistä on muudan Mäntyharjun rovastille Emanuel Berner'ille osoitettu kirje vuodelta 1801, jossa hän kiittää tämän lähettämistä runoista ja lausuu sen toivomuksen, että saisi käsiinsä myös Aunuksen runoja. Jo seuraavalla vuosikymmenellä tapaamme Poppius'en, Gottlund'in, Arvidsson'in[114] ja Becker'in keräilemässä vanhoja kansanrunoja. Julkisuuteen heidän kokoelmistaan ei kuitenkaan tullut muuta kuin ne pari pientä vihkosta, jotka Gottlund Upsalassa painatti jaellakseen lukemisiksi Vermlannin Suomalaisille, se vähänen, minkä Schröter käytti ulkomaalaisia varten aijottuun kirjakauppa-uutiseensa, sekä muutamat yksityiset sanomalehdissä julkaistut näytteet.

Kunnia siitä, että on ensimmäisenä ryhtynyt toimittamaan täydellisempää suomalaisten runojen kokoelmaa, niiden oman kauneuden tähden ja oman kansan ihailtavaksi, tulee Sakari Topelius'elle, tunnetun suuren ruotsinkielisen runoilijamme isälle.

Sakari Topelius vanhempi, niinkuin häntä eroitukseksi samannimisestä pojastaan on tapana kutsua, oli syntynyt Oulussa 13 p. Marrask. 1781; hänen isänsä oli maassamme aikoinaan hyvin kuuluisa kirkkomaalari Mikael Toppelius. Hän tuli ensin Turun yliopistoon, missä nautti Franzén'in ohjausta v. 1797, oli kaksi vuotta kotiopettajana Muhoksessa, muutti Upsalaan 1799, sai samana vuonna Tukholman lääkintä-ylihallitukselta haavuritieteen oppilaan arvon ja määrättiin v. 1801 alilääkäriksi linjalaivaan, joka muun Ruotsin laivaston kanssa läksi merelle Englantilaisia vastaan. Vv. 1803-04 hän Suomen Talousseuran lähettämänä kävi seitsemän kuukautta kestävällä rokotusmatkalla, joka ulottui Pohjois-Savosta aina Kemijärvelle saakka. Sillä matkallaan joutui hän myös taisteluun toista kansan turmiota, sen taikauskoa vastaan. Kemijärvellä esim. hän sukkelalla tavalla rankaisi ylt'-ympäri kuuluisan velhon Matti Kallahanvaaran. Hän tekeytyi, näet, sairaaksi ja kutsutti luokseen noidan. Tämä hyvin yksitotisesti selitti taudin tulevan siitä, että kolmen kirkon väki kävi Topeliusta kiusaamassa, ja kantoi sitten sairaan, joka oli olevinaan kovin heikko itse käydäkseen, selässään kirkkoon. Siellä useammat pitäjän herrasmiehet, Menninkäisiksi puettuina, välkkyvällä fosforilla voideltuina ja päässä sarvet, hyökkäsivät päälle, ryöstivät Topelius'en parantajansa käsistä ja veivät luukammioon, vaan itse poppamiehelle antoivat aika selkäsaunan, huolimatta hänen manauksistaan. Viimein he katosivat ja noidan täytyi kantaa takaisin kestikievariin parannettavansa, joka pitkin matkaa yhä kallisteli itseään syrjälle, niin että kaasi kantajansa lumeen. Päälle päätteeksi ilmoitettiin koko kepponen parast'-aikaa koossa olevalle käräjäväelle, niin että noidan aivan nolattuna ja pilkan-alaisena oli täytymys muuttaa paikkakunnalta.

Oltuaan virkaatekevänä lääkärinä Uudessa Kaarlepyyssä ja Oulussa, jatkoi Topelius opintojaan Lund'issa ja Köpenhaminassa, harjaantuakseen myös eläinlääkärin virkaan, suoritti lääketieteen kandidaatti-tutkinnon 1808 ja palveli sodan ajan saaristolaivastossa. Rauhan tultua pääsi hän köyhäin lääkäriksi Tukholmaan. Suoritettuaan Upsalassa vielä lääketieteen lisensiaatti-tutkinnon 1811, palasi hän samana vuonna kotimaahansa, jossa sai kaupunginlääkärin viran Uudessa Kaarlepyyssä ja vuotta myöhemmin myös piirilääkärin paikan samoilla seuduin. V. 1820 keväällä ajoi hän eräällä virkamatkalla jäihin, josta johtunut vilustuminen ainaiseksi mursi hänen terveytensä, kunnes kuolema hänet vapautti 23 p. Tammik. 1831.

Isältänsä, jonka perheessä oli vielä suomi puhekielenä, ja joka kirjoitti sujuvasti suomea, välistä runomitallakin, oli Topelius perinyt rakkauden kansansa kieleen. Isäänsä oli hän myös ylioppilaaksi tultuaan seurannut tämän matkustellessa rokottajana Pohjanmaalla ja mahdollisesti jo näillä matkoilla tutustunut suomalaisiin kansanrunoihin, vaikk'ei niitä vielä silloin liene kirjaanpannut. Missä määrin Porthan on häneen persoonallisesti vaikuttanut, on vaikea päättää, koska hän Turussa on luultavasti vaan yhden lukukauden ollut opiskelemassa. Mutta varmaa on, että Porthan'in herättämä harrastus suomenkieleen ja kansanrunouteen ei ole voinut olla häneen, ainakin välillisesti, vaikuttamatta. Ensimmäisen runonkeräyksensä toimitti Topelius mainitulla virkamatkallaan 1803-04, jolloin hänellä toimensa kautta oli hyvä tilaisuus päästä läheiseen yhteyteen kansan kanssa. Myös siltä ajalta, jolloin hän oleskeli vieraalla maalla, löytyy yksi hänen muistiinpanemansa kansanlaulu, kirjoitettu Lund'issa 1808 arvattavasti jonkun suomalaisen sotamiehen sanelun mukaan. Niin-ikään on hän ollessaan lääkärin-apulaisena Oulussa muutamalla toimitusmatkallansa Pulkkilaan v. 1807 saanut tämän seurakunnan kappalaiselta Jaakko Frosterus'elta kymmenkunnan loitsua sisältävän käsikirjoituksen.

Varsinaiseen keräystyöhön ryhtyi hän kuitenkin vasta Suomeen vakinaisesti palattuaan. Asuen ruotsalaisessa piirikunnassa hän ei tosin voinut virkamatkoillaan tässä suhteessa hyötyä, mutta laajan ystävä- ja tuttavapiirinsä avulla sai hän kootuksi suuren joukon runojen käsikirjoituksia, joita oli tallella monessa Pohjanmaan pappisperheessä, muiden muassa Ganander'in ja Lencqvistt'in keräelmiä. Ja kun mainittu tapaturma hänet koko loppu-ijäkseen kahlitsi sairastuoliinsa, niin onnellinen sallimus johti ikäänkuin lohdutukseksi samaan aikaan hänen luokseen kaksi Vienan läänin kulkukauppiasta, jotka avasivat hänen eteensä ennen aavistamattoman runoaarteiston. Tämä tapahtui 10 p. Kesäk. 1820, ja sen jälkeen alkoi hän varta vasten kutsuakin kotiinsa Venäjän-Karjalan laukunkantajia, kustantaen heidän matkansa ja kestiten heitä, että pysyisivät hyvällä päällä; ne eivät kuitenkaan näy kaikki osanneen runoja laulaa. Etevin Topelius'en luona käyneistä rajantakaisista runontaitajista oli Vuokkiniemen pitäjästä Tsenan kylästä Jyrki Kettunen, joka tuli Uuteen Kaarlepyyhyn alussa vuotta 1821. Kettuselta saatu runsas runosaalis, josta enin osa, esim. pitkä runo Lemminkäisestä sekä Luomisruno ynnä Sammon taonta ja ryöstö sisälsi jotain ennen aivan tuntematonta, epäilemättä vahvisti Topelius'en ajatusta runojen julkaisemisesta. Tämä ajatus oli hänellä todistettavasti jo v. 1819 Becker'in käydessä tekemässä luetteloa hänen kokoelmistaan, mutta vasta vuodesta 1822 alkoi hän toimittaa painosta keräilemiänsä Suomen kansan vanhoja runoja ynnä myös nykyisempiä lauluja, joita ilmestyi kaikkiansa 5 vihkoa. Apuna toimitustyössä oli hänellä ollut nuorena kuollut veljenpoika Frans Mikael Toppelius. Viimeisen vihkon toimittivat v. 1831 hänen kuolemansa jälkeen painoon nuorempi veli Kustaa Toppelius[115] ja vastamainittava suomenkielen lehtori yliopistossa Kaarle Niilo Keckman.

Niinkuin jo nimestä näkyy, ei Topelius'en kokoelma sisällä yksistään vanhan kansan runoja, vaan myös uudempia, tunnettujen talonpoikaisten runoseppien tekemiä, vieläpä herrasmiestenkin sepittämiä taiderunoja viime vuosisadalta. Kumpaistakin laatua on jokaisessa vihkossa, kuitenkin tarkoin eroitettuna toisistaan. Runoja toimittaissaan teki hän ainoasti pienempiä muutoksia ja tasoitteli vähän oikeinkirjoitusta; mitään yhdenmukaisuutta kielessä hän ei tavoitellut, vaan piti luonnollisena, että runojen kotiperä puheenparresta voitaisiin havaita. Muutaman julkaisemansa runon on hän kahdesta eri toisinnosta pannut kokoon.[116] Paikat, mistä mikin runo on saatu, ilmoittaa Topelius, vaikk'ei aivan tarkoin; nähtävästi hän ei julkaisun tieteelliseen puoleen pannut huomiota ja tapahtui tämä ilmoittaminen vasta toisesta vihkosta alkaen muiden kehoituksesta. Sitä vastoin on hän ensimmäinen, joka on tullut ajatelleeksi, että runomme mahdollisesti eivät olekaan siellä syntyneet, missä ovat näennäisesti täydellisimpänä säilyneet. Toisen vihkon esipuheessa hän lausuu: "Muutamista keksitään myös etelämpi sekä runoin että kansan syntymämaja, koska esimerkiksi Lapin maan rajoilla runo mainittee tammipuusta, joka ei luonnan kasva koko Pohjan maalla".

Suurin merkitys on Topelius'ella kuitenkin sen vaikutuksen kautta, joka hänen julkaisullaan on ollut Lönnrot'iin. Aivan samaan tapaan, näet, Lönnrot julkaisi ensimmäisen matkansa tulokset pienissä vihkosissa, joita ilmestyi kaikkiansa neljä vv. 1829-31, nimellä Kantele taikka Suomen kansan sekä vanhoja että nykysempiä runoja ja lauluja. Topelius'en keksintö, että runoja löytyi ulkopuolellakin maamme rajoja, etenkin Vienan läänissä, antoi myös aiheen Lönnrot'in matkustuksiin sinne ja Kalevalan paraitten osien kokoonsaamiseen. Vaan ennen kaikkia omisti Lönnrot Topelius'elta hänen kansallisen käsityksensä. "Vähästä arvosta", se oli Topelius'en periajatus, "on se kansa, joka ei kieltänsä rakasta, sillä kieli on se suuri liitto, se vahva sidet, joka tekee kansan kansaksi, valtakunnan vahvaksi; ja suomen kaunista, taipuvaa ja suloista kieltä, kuka maamme mies sitä ei kalliina pitäisi?"

8. Uudemman kansanrunouden edustajat.

Puheenaolevalla ajalla astuu myös suurempi joukko yksityisiä runoniekkoja kansamme syvistä riveistä kirjallisuutemme rintamaan. Heidän edustamaansa uudempaan kansanrunouteen, niinkuin jo on mainittu, ovat vaikuttaneet sekä vanhat kansanrunot että edellisen aikakauden suomenkieliset, herrasmiesten sepittämät tilapää-runot. Tilapäistä laatua, näet, ovat näiden talonpoikaisten runoniekkojen tuotteet suurimmaksi osaksi: häissä, hautajaisissa, talkoissa ja muissa pidoissa syntyneitä hetkellisiä mielijuohteita eli n.k. improvisatsiooneja. Osaksi ne ovat kuitenkin mietiskelemällä kokoonpantuja. Maamiehen työ on sitä laatua, ett'ei se ajatusta estä muilla aloilla liikkumasta. Pitempien mietelmärunojen sepittämiseen menee usein kauan aikaa, välistä vuosikausiakin. Niin esim. mainitaan erään runoniekan tehneen runoa uudesta kirkosta, jota aloitti silloin, kun sen perustuskivi pantiin, ja johon sitten lisäsi yhä uusia säkeitä, sitä myöten kuin kirkko kohosi.

Vanhemman kansanrunouden vapaata mielikuvituksen lentoa näissä runoissa harvoin tapaa; tavallisesti ne liikkuvat arkipäiväisen todellisuuden piirissä. Niiden tehtävä rahvaamme keskuudessa on ollut sama kuin nykyisen sanomakirjallisuuden, ja aineitten valinta on ollut sen mukainen. Mitä merkillistä pitäjällä tapahtui, siitä piti heti tehtämän runo. Semmoisia runon aineita ovat kirkkoin ja ruukkien rakennukset, järvenlaskut y.m. Runoniekka kuvailee hyvin tarkasti, miten kaikki on tapahtunut, laulaa kirkon penkkinensä, nauloinensa ja ruukin rattainensa, kehrinensä; lopuksi lukee kiitokset työn sekä teettäjille että tekijöille. Näiden aineiden omasta laadusta seuraa, että niistä tehdyt runot eivät ole juuri muuta kuin värssyyn pantua proosaa, kalunkirjoitusta runoksi. Toisia aiheita runontekoon antavat merkilliset luonnon tapahtumat: valitusrunoja syntyy katovuosina, riemu- ja ylistysvirsiä taas hyvän vuodentulon johdosta. Vielä on runoja rakasten pappien ja muitten suosittujen virkamiesten kuolemasta tai poismuutosta. Vaan ei runoniekka aina pysy oman pitäjänsä rajoissa; hän laulaa myös koko kansaa koskevista asioista. Paljon on runoja uusista tärkeistä asioista ja hankkeista, esim. Saimaan kanavasta, kiitoslauluja keisarille, valitusrunoja hänen kuolemastaan, sotalauluja, riemurunoja rauhasta; joskus tapaa historiallisiakin runoja. Kaikista kansallisista aiheista on kuitenkin yksi ollut muita tenhosampi runoniekkoja lauluun nostattamaan: suomenkielen sorrettu tila. Katkerat ja surulliset ovat heidän valituksensa siitä, että kansan kieli on ollut kahleissa pidettynä ja herrojen seuroista ulos suljettuna; korkealle raikkuu heidän riemunsa joka kerta kun joku luonnoton, ikivanha este murtuu; sydämellinen on heidän kiitoksensa kaikille suomenkielen edistäjille ja puolustajille, erittäin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle. Kuitenkaan ei voi kieltää, että paraillakin runoniekoilla on halpa käsitys siitä, mitä kieli kansalle on. He eivät paljoa vaadi, he toivovat vaan, että virkamiehet osaisivat kansan kieltä ja antaisivat paperinsa myös suomeksi.

Kertovaisten runojen ohessa, jotka vastaavat uutisosastoa sanomalehdissä, on vielä opettavaisia runoja, joita voisi verrata sanomalehtien pääkirjoituksiin. Runoniekoilla oli enimmiten suurempi oppi kuin muilla talonpojilla. Raamatun, joka niin kauan on ollut Suomen kansan melkein ainoana tiedonlähteenä, he tavallisesti perinpohjin tunsivat. Lisäksi tulivat ne tiedonmuruset, joita he muutamista siihen aikaan ilmestyvistä viikkolehdistä ja muusta vähäisestä kirjallisuudestamme olivat voineet itsellensä koota. Tällä opillansa he toisinaan hieman kopeilivatkin ja mättivät sitä runoihinsa välistä liiaksi. Opettavaisia runoja on kahta laatua. Niitä on semmoisia, joissa runoniekka ilmaisee tietonsa jostakin aineesta, mielellään loitsurunojen tavalla tunkeutuen syvimpiin syihin ja syntyihin. Toisia on, jotka koskettelevat kansan tapoja. Niillä runoniekat ovat paljon hyvää vaikuttaneet. Sekä yksityisten että koko pitäjäin, maakuntain tai säätyin vikoja ja paheita he vetävät yleisön silmien eteen, milloin pauhaten kuten Juutalaisten muinaiset profeetat ja osoittaen Jumalan rangaistuksena yleisiä onnettomuuksia, niinkuin sotia, kulkutauteja, katovuosia y.m., milloin taas nostattaen kaikki pilkan henget liikkeille. Sarvipäitä kokkapuheita, kirvellyttäviä ivauksia, pisteleväisiä valekiitoksia satelee onnettoman uhrin päälle, sattuen kipeimmille paikoille, arimpiin kohtiin. Moni näistä rangaistusrunoista on uudemman kansanrunoutemme paraita tuotteita. Niitä ovat välistä sepittäneet useammat runoniekat yhdessä, kukin puolestaan lisäten jotakin edellisen jatkoksi.

Sattuupa välistä niinkin, että pilkkaajata toinen virkaveli samoilla aseilla kostaa. Silloin syntyy runokahakka, joka soimausten runsaudessa ja ruokottomuudessa, jos kohta ei aina terävyydessä, vetää vertoja Ruotsin kirjallishistoriassa niin mainiolle Kellgren'in taistelulle Thorild'in kanssa. Valheita ja perättömiä syytöksiä vilskuu näissä kiistelyissä yhtähyvin kuin oppineitten kirjallisissa riidoissa. Välistä vastaaja ei puhu ainoastaan omasta puolestansa, vaan puolustaa kokonaista seurakuntaa tai säätyä, jota toinen on soimannut.

Uudemman ja vanhemman kansanrunoutemme välillä on sekin eroitus, että runon tekijä on nimeltänsä tunnettu. Tätä nimen säilymistä on edistänyt se seikka, ett'ei runoja enää ainoastaan muistin säilytettäväksi uskottu, vaan tavallisesti levitettiin myös kirjoitettuina, jopa painettuina. Itse runosepätkin pitivät lukua siitä, että heidän nimensä tulisi kuuluisaksi. Vielä suurempi on eroitus uudempien ja vanhempien runojen arvossa. Harvoin enää ilmautuu mitään syvempää tuntoa, jalompaa intoa, todellisempaa runohenkeä, joka kerrottavansa ikään kuin kirkastaa. Useimmiten runoniekka esittää ainettansa aivan realistisella tavalla, semmoisena kuin sen luonnossa näkee. Vertauksia ja kuvia on vähän ja nekin harvoin uusia, omituisia; enimmät ovat Raamatusta, virsikirjasta tai vanhoista runoista lainattuja. Jos vertaus toisinaan on uusi, niin sitä sitten yhdessä runossa niin monta kertaa jätkytetään, että se käy ikäväksi. Muutenkin tulevat runot usein pitkäveteisiksi.

Tämän luettuaan moni ehkä kummeksinee, kuinka Suomen uudemmasta kansanrunoudesta sen enempää enää viitsii puhua. Toiselle kielelle käännettynä ei se juuri minkään arvoista olisikaan. Mutta suomenkielen runollinen luonne, sen rikkaus kuvailevista lausetavoista, alkusoinnun sekä kerron suloisuus vaikuttavat sen, ett'ei näitä runoja saata aivan halveksittavina pitää. Jos niissä sitä paitsi tapaamme, vaikka kohta ei syvää eikä ylevää, vaan kuitenkin vakavaa ja harrasta rakkautta hyvään ja toteen, omaan maahan ja kansaan; jos tämän tunteen näemme puettuna koristelemattomaan, mutta lapsellisella yksinkertaisuudella viehättävään kieleen ynnä sujuvaan ja sulavasti soivaan runomittaan; jos muiden huonompain joukosta löydämme rihmallisen semmoisia, jotka pitkäpiimäisyyden kuoresta irti perattuina, kiiltävät kalliina runohelminä, — niin täytynee Runottaren ihanimpiinkin antimiin tottuneen myöntää, että on oikeus puhua Suomen kansan runollisuudesta vielä tällä vuosisadalla. Rahvaallemme, jolle muinaisten runoin muistosta haihduttua ei olisi muuta runollista ravintoa jäänyt kuin virsikirjan pahanpäiväisesti katkotut ja runnellut laulut tai vielä huonommat, sisällyksensäkin puolesta usein kelvottomat arkkiveisut, on näistä runoista ollut suuri hyöty. Niiden ansioksi on luettava, ett'ei kauneuden tunto Suomalaisissa ole peräti turmeltunut; ne ovat heidän mieltänsä ylentäneet, niin ett'eivät he, niinkuin monen muun maan rahvas, ole kokonaan kiintyneet maallisiin, rahallisiin asioitsemisiin. Muistettava on myös opettavaisten ja pilkkarunoin terveellinen vaikutus kansan tapoihin, kun käydään päättämään, onko näistä runoista Suomen rahvaalle ollut etua.

Uudemman kansanrunoutemme yleistä luonnetta tarkasteltuamme, tulisi meidän siis vielä tutustua muutamiin sen etevimpiin edustajiin. Mitä elämäkertoihin tulee, niin ei kuitenkaan saa mitään erinomaista odottaa, sillä heidän elämänsä on tavallisesti kulunut kaikessa hiljaisuudessa kotipellon pientarilla, kotijärven lainehilla.

Tämän ajan talonpoikais-runoilijoista on osaksi edelliseen aikakauteen kuuluvana jo mainittu Paavo Korhonen eli Vihta-Paavo, jonka nimi on ollut laajalti tunnettu sekä talonpojille että herroille. Hänen runonsa ovat levinneet kaikkiin Suomen seutuihin ja yli maan rajainkin samonneet, Inkeriin ja Venäjän Karjalaan saakka. Eivätkä ne ole ainoastaan suusta suuhun kulkeneet; hänen runojansa on myös sanomalehdissä ja erikseen arkkiveisuina tullut painetuksi enemmän kuin minkään muun kansanrunoilijan. Vieläpä on hän ainoa, jonka sepitelmiä on yhteen kerätty ja erinäisenä kirjateoksena julkaistu.

Paavo Korhonen syntyi v. 1775 Vihtajärven talossa Rautalammilla, Hänen laululahjansa tuli ilmi hyvin aikaisin. Ulkonaisena herättimenä hänellä oli eräs nimismies Kokki, niillä tienoilla tunnettu lahjakontti ja rahankiskoja. Tästä hän, näet, laittoi pilkkalaulun, jonka maine heti levisi pitäjälle. Kaikkianne, missä vaan pitoja oli, kutsuttiin häntä sitä laulamaan. Kohta ruvettiin Korhosella muitakin runoja teettämään. Myöhemmin, kun hänen kuuluisuutensa yhä eneni, tuli usein kaukaisista pitäjistä lähettiläitä pyytämään häneltä runoja, etenkin pilkallisia. Vaan eivät Korhosen runot ole kaikki näin teettämällä syntyneet; omaksi huvikseen hän ulkotöillä ollessaan aina sepitteli runoja. Myös on monta semmoista, joita hän pidoissa äkkiä innostuneena laikahti laulamaan. Nämät hupaisen hetken lapset ovat useimmiten sen kanssa kadonneet, kun ei niitä aina älytty eikä keritty paperille panna. Yhtä lyhyt-ikäisiä ovat monet Korhosen kirjoitetuistakin runoista olleet; sillä hän jakeli niitä kenelle hyvänsä huolimatta siitä, mihin ne joutuivat. Mieleltään muutenkin nöyränä ei Korhonen runoelmistaankaan suurta lukua pitänyt. Hävinneiden runojen lukumäärän voi arvata hänen omasta vastauksestansa, kun häneltä kysyttiin, kuinka monta oli kaikkiansa sepittänyt: "saattaisi niitä tulla, mimmoisia lienevätkin, tuo kistullinen, jos kaikki koottuna siihen mahtuisivatkaan!"

Isänsä kuoltua olisi Paavon vanhimpana poikana pitänyt ruveta talon isännäksi; mutta sen kunnian ja edesvastauksen heitti hän nuoremmalle veljelleen, pitäen huoletonta elämää parempana. Tähän päätökseen taisi olla toinenkin syy: hän näet tiesi olevansa viinaan menevä ja pelkäsi talon rappiolle joutuvan, jos itse siinä tulisi hallitsemaan. Mieleisin työ oli hänelle kalastaminen ja metsänkäynti, varsinkin oli hän taitava ketunpyytäjä. Kaikki, mitä saaliistaan sai rahaa, antoi hän säännöllisesti äitinsä haltuun, sillä välipuheella että saisi pari ryyppyä päivässä. Äitiänsä hän viimeiseen asti hellyydellä ja rakkaudella kohteli, ja yleensä eli talonväen kanssa sovinnossa; ennen kärsi pientä vääryyttäkin, kuin rupesi riitelemään. Selvällä ymmärryksellään ja etevällä runotaidollaan, johon tuli lisäksi talonpojissa siihen aikaan harvinainen oppi, olisi hän kohonnut vielä suurempaan maineesen ja arvoon, joll'ei olisi antautunut viinan surkeaan orjuuteen. Itse hän sitä karvaalla mielellä ajatteli, vaan ei kyennyt siitä vapautumaan. Kuinka hän siihen oli joutunut juuri runontekonsa kautta, kuvailee hän seuraavin sanoin:

Palkka mullen maksettihin,
Vieteltihin viinan kanssa,
Pyyettiin putelin kanssa. —
Se oli opista voitto,
Että jouvuin juomariksi,
Ratkesin kylänratiksi.

Tämän vian tähden hän ei katsonut itseään kelvolliseksi vieraaksi Herran pöydälle, eikä käynyt enää pyhällä ehtoollisella, sen jälkeen kuin oli ripille päässyt. Kuolema hänet kohtasi syksyllä 1840. Hän oli lähtenyt kalaan, vaan ei ollut tullut takaisin. Useampia päiviä etsittyään löysi hänet veljensä veneestä, jonka tuuli oli syrjäiseen lahdelmaan ajanut. Kuinka yleisen kaipauksen hän jätti jälkeensä, osoittavat ne runot, joita hänen muistokseen tekivät monet runoniekat, paitsi muita Fredrik Cygnaeus ruotsinkielellä.

Kääntykäämme nyt tarkastelemaan Paavo Korhosen runoja, joita Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustannuksella Lönnrot toimitti painosta v. 1848. Niistä näemme, että häneltäkin puuttuu ylevämpää runointoa. Mutta terävällä ymmärryksellään hän asiat selvästi esittää, välistä elävästi kuvaillen ja aina hyvää puolustaen. Kun sen lisäksi näemme, että hän runsaista oppivaroistansa osasi runoihin panna säätyveljilleen tuntemattomia ja miellyttäviä tietoja, niin emme voi sitä kummeksia, että nämät häntä niin suuressa arvossa pitivät. Vielä on hänelle ansioksi luettava, että hän runoja tehdessään malttoi mielensä eikä niitä liiaksi venyttänyt. Kertovaisten runojen joukossa on hänellä kaksi 1808 vuoden sodasta, useampia kirkonrakennuksista ynnä muista seurakunnan hankkeista, yksi 1817 vuoden riemujuhlasta, jossa hän lyhykäisesti esittää uskonpuhdistuksen koko historian. Opettavaisissa runoissaan panee hän useimmiten neuvonsa vanhan ukon suuhun, joka kummastuksella ja mielikarvaudella katselee nykyisen maailman menoa. Siten kuvaa esim. runo Turhuudesta elämää kirkkomäellä. Lystillinen monin paikoin on runo Viinasta. Moiterunoista mainittakoon runo Mustilaisista ja varsinkin Herrojen kyytiajosta. Jos hän näissä säälimättä rankaisi syyllisiä, niin hän toisissa esiintyi aina valmiina puolustamaan säätyänsä ja maamiehiänsä, milloin heitä syyttömästi soimattiin, esim. runossa Savonmaan herjaamisesta. Kiitosrunojakin on hän paljon kirjoittanut sekä herrasmiehille että talonpojille, muiden muassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle. Näille ovat myös sukua ne valitusrunot, joita hän on kirjoittanut keisari Aleksanteri I:n ynnä muiden kuolemasta. Kalevalan sankareista on kaksi Korhosen sepittämää runoa, nimittäin Väinämöisen veljenpojasta ja Ilmarisesta (hevosen kengittäjänä). Mutta turhaan niistä etsii jälkeäkään Kalevalan ihanteellisesta maailman käsityksestä ja runollisesta esitystavasta. Siinä vaan ovat nämät runot Kalevalalle sukua, että niissä paljon loitsitaan ja kaikki kalut ovat eriskummaisia. Niinpä esim. Väinämöisen veljenpoika kasvattaa oravaa hevoseksi, joka terävin kynsineen hyvin kelpaa liukkaalla jäällä liikkumaan; yhtä ihmeelliset ovat ajoneuvotkin: rahkeet tervaksista, vemmel karhun rintaluista j.n.e. Viimeksi on mainittava, että jo Korhonen kirjoitteli myös uudenmuotoisia lauluja.

Luonnollista oli, että Korhosen esimerkki vaikutti lähinnä hänen omiin pitäjäläisiinsä. Ei voikaan mikään muu pitäjä Suomessa ylpeillä niin monesta tunnetusta runoniekasta kuin Rautalampi, ja pienempiä sanaseppiä on siellä löytynyt milt'ei joka kylässä. Paitsi Paavo Korhosen omaa tytärtä Anna Reetaa, joka muun muassa on kirjoittanut isänsä kuolemasta, ovat vielä Ihalainen ja molemmat Lyytiset nimeltänsä tunnetut.

Juhana Ihalainen syntyi v. 1798 erään loisvaimon aviottomana lapsena ja sai jo pienenä poikasena itse elätellä henkeään kerjäämällä pitkin pitäjää. Myöhemmin rupesi hän ensin renginpalvelukseen, jossa oli kuusi vuotta, ja sitten, jouduttuaan kovan taudin alaiseksi, räätälin-ammattiin; mutta yhä jatkuva tauti hänet teki tähänkin työhön kykenemättömäksi, niin että hänen täytyi loppu-ikänsä taas elää ruotivaivaisena toisten armoilla. Puuttuva kasvatus saattoi hänet alussa huonoille teille, varkauteen, josta hänelle tuli raippavitsa-rangaistus. Vaan aikaisin hän näkyy kääntyneen vakaisiin ajatuksiin, niinkuin hänen runonsa näyttävät, jotka kaikki ankarilla, joskus pilkansekaisilla sanoilla moittivat kansassa vallitsevia pahoja tapoja. Hän kuoli v. 1856.

Pentti Lyytinen, talollisen poika, oli syntynyt v. 1783. Tuli v. 1813 kotivävyksi Toholahden kestikievariin, jonka sitten peri omaksensa. Paraalla iällänsä oli hän lautakunnan jäsenenä ja kuudennusmiehenä. Juoppouden tähden täytyi hänen kuitenkin luopua näistä luottamusviroista. Paria vuotta ennen kuolemaansa jätti hän kestikievarinkin toimen ottopojalleen. Hän kuoli v. 1871. Lyytinen osasi kirjoittaa, vieläpä hyvin kauniisti n.k. helmikirjoitusta,[117] joten hänen runojansa on säilynyt suuri joukko. Painettuna löytyy moni niistä Viipurin Sanansaattajassa ja Maamiehen Ystävässä sekä Suomettaressa. Luonteeltaan oli Lyytinen hyvin iloinen ja leikillinen, jopa hiukan kevytmielinen. Se ilmautuu myös monessa hänen runossaan, esim. tuossa lystillisessä laulussa Kestikievarin viran painosta. Huomattava on. että hän usein, hyljäten vanhan kansallisen runotavan, viljeli uudempia, virsikirjasta mukailtuja värssy mittoja.

Hänen veljensä poika Opatti Lyytinen, syntynyt Vesannolla Rautalammin kappeliseurakunnassa 1832, kuuluu oikeastaan vasta seuraavaan aikaan. Tämäkin on kirjoittanut, paitsi runoja, myös lauluja, jotka häneltä jo sujuvat paljoa paremmin kuin miltään vanhemmalta runoniekalta. Hänellä on hellempi tunne ja ylevämpi runo-into kuin aikaisemmilla runolaulajilla. Uudemman taiderunouden vaikutus häneen näkyy selvästi. Hänen nuoruuden kyhäelmiänsä on painettuna Suomettaressa 1855-56 ja Lasten Suomettaressa 1856; niistä mainittakoon Linnun laulu niminen. Myöhemmin näyttää hänen runosuonensa ehtyneen, joku ainoa runopätkä löytyy julkaistuna Kuopiossa ilmestyneessä Savo-lehdessä.[118]

Kun v. 1845 eräs pietarilainen taiteilija oli kutsuttu Helsinkiin Elias Lönnrot'in muotokuvaa maalaamaan, päättivät muutamat kansanrunouden ystävät samalla miehellä kuvauttaa myös joitakuita kansanrunoilijoita. Ylioppilas Sakari Cajander, innokas suomalaisuuden ja suomalaisen kirjallisuudenkin harrastaja,[119] lähetettiin heti semmoisia hakemaan ja hän toi niitä kolme: Olli Kymäläisen, Pietari Makkosen ja Antti Puhakan. Sekä Porvoossa että Helsingissä otettiin heidät hyvin kohteliaasti vastaan. Heitä vietiin katselemaan kaikkea, mitä vaan erinomaista oli nähtävänä, heitä käytettiin ylioppilaitten kokouksissa ja heille pidettiin suuria juhlapitoja. Joka paikassa he lauloivat runojansa, ja Kymäläinen kanneltakin soitteli. Heidän yhteisestä kuvastansa julkaistiin jo samana vuonna jäljennös mainitussa Necken nimisessä kalenterissa.

Olli Kymäläinen, mökkiläisen poika, syntyi Leppävirroilla v. 1790, muutti Heinävedelle 1840. Täällä oli hän kauan aikaa myllärinä Karvion maakartanon tiluksilla, Runontekoon mainitaan hänen ruvenneen 47 vuotiaana, siis vasta muutamia vuosia ennen muuttoansa, ja hänen ensimmäinen runonsa olleen kotipitäjän "Leppävirtain puolustus" Kuopiolaisten moitteita vastaan. Loppu-ijällään hän luopui myllärin ammatista ja rupesi torppariksi. Maanviljelyksen heitti hän kuitenkin kokonaan perheelleen, itse sepitellen kaikellaisia koneita, johon hänellä oli erityinen taipumus. Hän kuoli v. 1855. Kymäläinen on verrattomasti etevin kaikista tämän vuosisadan talonpoikaisista runoilijoistamme; sen myöntänee jokainen nykyisen kansanrunoutemme tuntija, vaikka ei suostuisikaan Runeberg'in ylistyssanoihin tälle runo veljellensä: "jos sinä, Olliseni, kirjoittaa osaisit, niin tulisi sinusta paljoa etevämpi runoseppä, kuin minä olen". Valitettavasti on kirjoitustaidon puute vaikuttanut sen, että useimmat hänen runoistansa ovat jälleen unohtuneet ja kadonneet, Hänen laulutoverinsa Sormunen, joka enimmät kuului osanneen, oli naidessaan kerettiläisvaimon luvannut, ett'ei semmoisiin muka jumalattomiin renkutuksiin enää puuttuisi, ja olikin melkein kaikki unohtanut, kun niitä häneltä tiedusteltiin. Jommoinenkin joukko on niitä kuitenkin saatu kootuksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon. Runoilu sujui Kymäläiseltä yleensä hyvin helposti ja sulavasti; varsinkin kuvailee hän luonnon ihanuutta lämpimällä tunteella. Meille säilyneistä runoista on erittäin kaksi tässä suhteessa huomattavaa: Kiitos Luojalle hyvästä vuoden tulosta Viipurin Sanansaattajassa 1840 ja Runo Punkaharjusta Necken-kalenterissa 1845. Myös tiedetään Kymäläisellä olleen kauniin äänen ja hänen laulua hartaasti harjoitelleen.

Pietari Makkonen syntyi v. 1785 Hanhijärven talossa Kerimäellä, Hänen nuoruutensa ja yksi osa mies-ikääkin kului köyhyydessä, mutta sitten hän tuli ahkeran työn kautta varakkaaksi. Äidiltä opittuansa lukemaan, ahmaeli hän kaikkia kirjoja, mitä vaan sai käsiinsä. Runoja ja lauluja hän varsinkin luki mielellään, josta sai kauneudelle herkän korvan ja tunnon. Myöhemmin myös kynätaitoon harjaannuttuaan, tuli hän halukkaaksi itsekin kirjallisuutta kartuttamaan. Lukiessaan ei hän milloinkaan umpisilmin uskonut, mitä kirjoissa sanottiin, vaan mietiskeli ja tutkiskeli, soveltuiko kirjan-oppi kokemukseen. Minkä tällä tavalla oli todeksi havainnut, sen hän puki runon muotoon muillekin opiksi. Kuitenkin oli hän jo 50 vuoden vanha, kun hän kirjoitti ensimmäisen runonsa. Aihe siihen oli seuraava. Makkosen kotikylään oli tullut juoppo koiransilmä nimeltä Kokki, joka oli siellä alkanut tehdä kolttosiaan. Tästä Makkonen suuttui ja päätti rangaista häntä pilkkarunolla. Vaan ei toinenkaan ääneti ollut, ja siitä syntyi heidän välillänsä julma runokahakka, jossa ei sanoja säästetty. Viimein he sopivat keskenään, eikä Makkonen sen koommin enää kenellekään antanut runojaan Kokista; jälkimmäinen ei ollut yhtä jalomielinen. Makkonen rupesi nyt sepittämään runoja muistakin aineista ja tuli siitä taidostaan sangen kuuluisaksi. Kelvollisuutensa tähden oli hän muutenkin hyvässä arvossa pitäjäläistensä kesken, niin että valittiin kuudennusmieheksi sekä kirkon rakennuskassan hoitajaksi. Hän kuoli v. 1851. Naimisistaan oli hänellä poika Antti, joka oli myös perinyt isänsä runolahjasta.

Laadultaan ovat Makkosen runot enimmäkseen opettavaisia; hän niillä tarkoittaa säätynsä valistumista, väärien luulojen häviämistä ja tapain parannusta. Tämä runolaji on tavallisesti kuivanlaista ja kylmäkiskoista, koska siinä on enemmän älyllä sijaa kuin tunteella. Mutta Makkosen opetusrunoja lämmittää se, että niissä selvästi näkyy, kuinka hartaasti hän soisi kansansa edistymistä ja sivistymistä. Niissä myös viehättää elävä kuvaustaito, hilpeä leikillisyys, joka usein vähän pilkaksikin kääntyy. Runossaan Viinan töistä, jonka tähden pääsi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäseneksi, hän viinaa ikäänkuin ihmistä puhuttelee, moittien sitä kavaluudesta ja konnankujeista; sitten vielä surkuttelee viinapannua, viinan äitiä, joka sikiönsä pahain töiden tähden on vankeuteen pantu ja saanut kruunun leiman poskeensa. Kuno Ukkosesta, joka pelon-alaisille lapsille selittää tämän ilmiön syntyä, sisältää kauniin luonnonkuvauksen. Semmoisissa runoissa, joissa itse ainekin on runollisempi, esiintyy Makkosen runolahja vielä selvempänä, niin esim. runoissa Ilolaulu Suomen kielen kasvannosta (Necken-kalenterissa) ja Ei ou yksin elänyttä (vastaus Gottlund'ille), samaten laulussa Suomen kielestä sekä runossa Punkaharjusta, jos se nimittäin, niinkuin muutamat arvelevat, olisi hänen eikä Kymäläisen tekemä.

Toisia molempia melkein miespolvea nuorempi on Antti Puhakka. Hän oli syntynyt Kontiolahdella 24 p. Huhtik. v. 1816. Isältänsä, jonka kuollessa hän oli ollut vasta 15-16 vuoden vanha, oli hänelle jäänyt perinnöksi korpeen äsken perustettu uudistalo ja useammat ala-ikäiset sisarukset. Miten hänen piti tulla toimeen, miten elättää koko sitä joukkoa? Näissä mietteissä käveli hän synkällä salolla, kolkossa korvessa, ja tuska ahdisti hänen rintaansa. Mutta yht'-äkkiä tuntui, kuin olisi jää hänen sydämmessään puhjennut, ja siitä kumpusi ensimmäinen runo. Hän lauloi kuinka: "Isä heitti itkemähän, äiti tänne ärjymähän — maalle muulle mustemmalle, — joss' ennen metsän petoset —karhut kiljui kankahalla — peurat juoksi poikinensa".

Läksi sinne, läksi tänne,
Mustat puut mukana kulki,
Hongat huojui kumppalina:
Rimmit suuret liikkumatta,
Korvet kylmät kuokkimatta.

Se oli Puhakan runolähteen synty. Lohtuneena, virkistyneenä hän palasi kotiin. Siellä hän tarttui työhön sillä innolla ja voimalla, jota ei mikään este voi tieltä kääntää. Semmoiseksi oli isä, ankara mies, häntä pienestä pitäen kasvattanut. Muutamien vuosien kuluttua oli talo jo hyvässä kunnossa.

Samaa rohkeutta ja jäykkyyttä kuin korpitalon isännäksi ruvetessaan, osoitti Puhakka myöhemminkin monessa tilassa. Siihen aikaan hänen kotiseudullaan jokainen, joka kosia tahtoi, aina pyysi erästä puoliherraa avukseen. Joll'ei tämä ollut matkassa, niin oli muka turha vaiva yrittääkään, se oli yleinen ajatus. Mutta Puhakka, kun läksi taloonsa emäntää pyytämään, otti uhallakin vaan tavallisen talonpojan puhemiehekseen ja asia onnistui kuitenkin aivan hyvin, josta mainitun herrasmiehen arvo ainaiseksi aleni. Muissakin suhteissa hän aina mielellään taisteli joutavia ennakkoluuloja ja taikauskoa vastaan. Niin esim. kerran, sairaana ollessaan, tuotti hän luokseen mainion tietäjän sillä tekosyyllä, että tämä häntä parantaisi; mutta tarkoitus ei ollutkaan mikään muu kuin saada oikein selvää poppamiesten kaikista konsteista, että sitä paremmin voisi niitä pilkata ja tehdä tyhjäksi.

Pienestä pojasta oli Puhakalla ollut erinomainen tiedonhalu. Kirjoittamaan hän oppi lukkarilta, vaikka häntä seurakunnan silloinen pappi siitä muka joutavasta työstä epäsi. Myöhemmin hän mainitulta ylioppilas Cajander'ilta sai kirjoja, joiden avulla opetteli oikein kirjoittamaan. Muutamista näistä kirjoista sai hän myös ohjeita runonrakennukseen, josta hänelle oli paljon iloa. Mutta sanomattomaksi nousi hänen ihastuksensa, kun hän samalta ylioppilaalta sai Kalevalan ja Kantelettaren. Vanhoihin kansanrunoihin oli hän jo sitä ennen kotitienoillaan tutustunut ja itsestään ruvennut niitä keräilemään. Myöhempinä aikoina hankki hän itselleen vähitellen kokonaisen kirjaston, sitä myöten kuin alkava suomalainen kirjallisuus karttui, eikä pitänyt sitä yksistään omaksi hyödykseen, vaan lainaili ympäri pitäjää, huolimatta siitä että kirjat pahoin kuluivat.

Kirjoitustaitoansa hän rupesi käyttämään myös muuhun paitsi runontekoon. Siihen aikaan juuri Pohjois-Karjalassa ahkerasti ostettiin verotaloja perinnöksi. Puhakka, kun hänkin samaa hankiskeli, paljoksui sen virkamiehen vaatimuksia, joka semmoisia asioita talonpojille tavallisesti toimitteli. Hän yritti itse ja sai nähdä, että maksut olivat monta vertaa vähemmät, kuin mitä asian-ajaja ilmoitti. Se tieto levisi, ja tästä alkaen pyysi moni talonpoika Puhakkaa asiamiehekseen sekä näissä että muissa asioissa.[120]

Sama, silloin harvinaisempi kirjoitustaito ynnä myös hänen terävä älynsä teki, että Puhakalle yhä enemmän uskottiin kunnallisia toimia. Milloin sen maakunnankin hyödyksi oli jotain puuhattavaa, otti hän aina siihen osaa; niinpä on hän esim. Höytiäisen laskemisessa ollut osallisena. Siitä alkaen kuin meillä valtiopäiviä on pidetty eli vuodesta 1863 aina vuoteen 1882, paitsi vuonna 1867, on Puhakka ollut Liperin tuomiokunnan edusmiehenä talonpoikaissäädyssä, jossa hän vilkkaasti ja puheliaasti, välistä runomitallakin, otti osaa keskusteluihin, harrastaen edistystä ja vapautta kaikilla aloilla. Toisellekin puolelle Suomen rajaa on hänen vaikutuksensa ulottunut, sillä Vienan ja Aunuksen läänistä Kontiolahden kautta suurin joukoin kulkevissa Karjalaisissa kuuluu hän paljon vahvistaneen kansallisuuden tunnetta. Hän kuoli 30 p. Maalisk. 1893.

Puhakan runoissa ei ilmau varsinaista runo-intoa; hän ei osaa Kymäläisen tavalla kuvailla luonnon ihanuutta, eikä niinkuin Makkonen koristella runojansa kuvilla ja vertauksilla. Hän esittää asiat aivan semmoisina, kuin ne todellisuudessa ovat, mutta hän ne osaa niin elävästi ja humoristisesti tuoda ilmi, että niitä kyllä huviksensa lukee. Oikea mestari on hän pilkkarunoissa; niiden kautta hän varsinkin on kuuluisaksi tullut ja niiden tähden häntä on kovasti pelättykin. Paha vaan, että suuri osa vitsailee semmoisia kohtia kansan elämässä, ett'ei niitä sovi julkaista. Muutamia vuosisatoja takaperin, Fischart'in ja Rabelais'in aikoina, olisivat ne naurattaneet ylhäisimpiäkin seuroja; mutta nykyinen hienompiaistinen aika ei niitä enää sietäisi. Vaikka painattamattomina, ovat kuitenkin nämätkin, niinkuin muut Puhakan pilkkarunot, osaksi kirjoitettuin kopioin kautta, osaksi suusta suuhun levinneet, ja vaikuttaneet terveellisesti kansan tapoihin. Eikä hän ainoasti talonpoikien pahoja tapoja runoissansa ruoskitse, rohkeneepa hän myös herrojenkin, virkamiesten, vikoihin ryhtyä, jolla myös on paljon hyvää aikaan saanut. Paras kaikista hänen pilkkarunoistaan, jonka kautta hän tuli tunnetuksi ympäri koko Suomen, on Tuhman Jussin juttureissu. Se kuvailee kaikkia niitä vastuksia, jotka kohtaavat suomalaista talonpoikaa, kun virkakielenä on sille vieras kieli. Vähemmän onnistuneet kuin vanhan runomitan käyttämisessä, jossa Puhakka on harvinaisen taitava, ovat hänen kokeensa uudemmilla runomitoilla; kuitenkin on hänen laulujensakin joukossa yksi laatuaan aivan verraton, nimittäin tuo syvätunteinen, kaikessa yksinkertaisuudessaan sydämen pohjaa liikuttavainen Surulaulu 1850 vuoden kiellosta. Puhakan runoelmia löytyy useita painettuina sanomalehdissä; hänen jälkeensä jääneitä käsikirjoituksiansa on suuri kokoelma Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran hallussa.

Muita talonpoikaisia runoniekkoja tunnettiin Savon puolella: Paavo Tuovinen Maaningalla, joka 1820 luvulla on kirjoittanut runon Suomen kielen sorrosta ja toisen Suonen kielen kasvannasta; Taavetti Savolainen Kuopiossa, joka muun muassa on sepittänyt sururunon Paavo Korhosen kuolemasta; Iisakki Pietikäinen Pielavedellä ja Vilho Laitinen Suonnejoella. Karjalan puolella esiintyivät: Liperissä Olli Karjalainen eli Karjaliini, syntyisin Kerimäeltä, joka on kuvannut oman elämänsä Kulkurunossa ja lähettänyt Lönnrot'ille, paitsi omia, myös vanhan kansan runoja; Pentti Hirvonen Rääkkylässä, joka on kyhännyt kuvauksen Professori Lönnrotista lääkärinä; Lassi Mähönen Tohmajärvellä Värtsilässä, etupäässä laulujen tekijä. Pohjanmaalta olivat Elias Tuoriniemi, seppä Pyhäjärvellä, joka eli noin vuoden 1810 vaiheilla ja jolta on painettuna Topelius'en kokoelmassa yksi Juttu juomareista, toinen Suuresta tupakan puutteesta, kolmas Kirpusta ("tämä on juoru joutavasta, työ on tehty tyhjän eestä"); sekä Benjamin Seppänen ja lukkari Eerik Bisi Suomussalmella, joiden runoja, niinkuin myös edellä mainitun Pietikäisen, löytyy Lönnrot'in Mehiläisessä.

Huomattava seikka on, että nämät kaikki, samoinkuin Pohjois-Hämeesen kuuluvan Rautalammin runoniekat, ovat savolaisen asutuksen alueella syntyneet ja kasvaneet. Itse he mielellään runoissaan ilmoittautuvat Savolaisiksi ja käyttävät usein runonkerrossa Savo nimitystä vastineena käsitteelle Suomi; esim. Korhonen:

Suvaitseeko Suomen kansa,
Salliiko Savon isännät,

ja Puhakka:

Päästeä Savon sanoille,
Sitehistä Suomen kielen.

Syystä siis sopii uudempaa kansanrunouttamme pitää nimenomaan savolaisena ilmiönä.

Tämäkin kansanrunous on nykyisin jo vanhentunut. Muinainen runomitta ei enää luontevasti ja virheettömästi suju, ja entinen runolaatu on kadottanut yhteiskunnallisen merkityksensä. Mutta onko Suomen kansan runohenki siihen sammuva? En sitä usko! Runollisuus on Suomen rahvaan luonteesen ja mieleen niin syvälle juurtunut, ett'ei sitä milloinkaan saa kokonaan irroitetuksi. Niinkuin Saimaan umpivedet Suomen sydämessä ovat meren yhteyteen auenneet, niin on Suomen ja erittäin Savon rahvaan tähän asti syrjässä piillyt sivistys tuhannen kanavan kautta tullut yhteyteen maailman sivistyksen äärettömän ulapan kanssa. Suomen talonpojankin näköala aukenee; ylevämpiä, avarampia ajatuksia herää hänen mielessään ja hänen sydämensä aallot kohoovat korkeammalle läikkymään. Nämät uudet tunteet, uudet mietteet eivät vielä ole runoksi puhjenneet; mutta kerran tulee laulu jälleen kaikumaan Suomenniemellä heleämmin, suloisemmin, runsaammin kuin milloinkaan ennen![121]

9. Uuden suomalaisen virsikirjan hanke.

Oli luonnollista, että se kansallinen ja kielellinen uudistus, joka Suomen erottua Ruotsista on kaikilla kirjallisuutemme aloilla havaittavana, ulottui myös hengelliseen kirjallisuuteen. Erittäin kääntyi huomio virsikirjamme moniin ja suuriin puutteihin. Lisäkehoituksen antoi vielä v. 1817 uskonpuhdistuksen muistoksi vietetty riemujuhla, jossa tilaisuudessa asetettiin komitea myös suomalaisen virsikirjan parantamista varten. Vanhain, pidettäviksi päätettyjen virtten korjaukset toimitti tämä komitea pääasiallisesti itse; mutta sijaan pantavien ja muuten lisättävien aikaansaamiseksi se myös kehoitti muita asiaa harrastavia olemaan avullisina. Se julisti useampana vuonna kaksi palkintoa virsikokoelmista, jotka vähintäin sisältäisivät 20 kelvollista virttä. Näin karttui vuosien kuluessa melkoinen joukko hengellisiä lauluja, joiden tekijöistä tai suomentajista ovat erittäin mainittavat: Ulvilan provasti Pentti Jaakko Ignatius, Pöytyän provasti Kaarle Helenius ja Kalajoen provasti Juhana Frosterus. Myös komitean esimies, arkkipiispa Jaakko Tengström, on itse monta virttä sepittänyt ja toisten tekemiä muodon puolesta silittänyt.

Pentti Jaakko Ignatius, virsikirja-komitean jäsen, syntyi v. 1761 Tuusulassa, jossa isä toimitti kirkkoherran virkaa iso-isän puolesta, Tuli ylioppilaaksi 1775 ja vihittiin papiksi 1780. Pääsi kirkkoherraksi Ulvilaan, monessa muussa seurakunnassa sitä ennen palveltuaan, v. 1824 ja kuoli 1827. Oli johtajia siinä liikkeessä, joka Lounais-Suomessa nousi vastustamaan Ruotsinvallan loppuaikoina yleistä uskonnollista välinpitämättömyyttä ja tapojen turmelusta. Hänen kokoelmansa Uusia suomalaisia kirkkovirsiä, joka ilmestyi v. 1824, sisältää 230 virttä, niissä 47 alkuperäistä ja muut mukaelmia. Vaikka ne ylipäänsä eivät osoita mitään suurempaa runollista kykyä, on niistä kuitenkin 8 katsottu sen arvoisiksi, että ovat otetut nykyiseen virsikirjaamme. Paitsi näitä virsiä on Ignatius, joka mainitaan olleen aikansa etevimpiä saarnamiehiä, julkaissut muutamia saarnoja sekä suomen että ruotsin kielellä. Ruotsiksi on hän vielä toimittanut painosta pari taloudellista kirjoitusta, toisen katovuosien kovain seurausten välttämisestä Pohjois-Suomessa, toisen viinan vaikutuksesta kansan työntekoon ja tapoihin.

Kaarle Helenius, sanakirjan tekijänä jo aikaisemmin mainittu, syntyi v. 1784 Yläneellä, jossa isä oli kappalaisena; iso-isä oli ollut rusthollarina Kirrin rusthollissa Säkylässä, Tuli ylioppilaaksi 1803, vihittiin papiksi 1808 ja maisteriksi 1810, pääsi jumaluus-opin kandidaatiksi 1812 ja lisensiaatiksi 1818. nimitettiin Pöytyän kirkkoherraksi 1824, jossa virassa kuolikin 1855. V. 1825 määrättynä virsikirja-komitean jäseneksi, ryhtyi hän työhön suurella innolla, jonka vertainen ei kuitenkaan ollut menestys. Alkuperäiset virsikokeensa on hän, paitsi v. 1837 toimittamassaan Uudessa suomalaisessa virsikirjassa, julkaissut Turun Viikkosanomissa 1820 luvulla. Paitsi näitä on hän myös toimittanut painosta suomennoksen 1819 vuoden ruotsalaisesta virsikirjasta nimellä Uudet suomalaiset kirkkovirret 1826, joka ei tyydyttänyt aikansakaan vähäisiä runollisia vaatimuksia. Arvoa vailla ovat niin-ikään ne monet maalliset lystilaulut, jotka hän salanimellä Kaarle Simonanpoika Pöytyällä eli Kirri Simonpoika painatti ensin Turun Viikkosanomiin, sitten osaksi eri arkeiksi.

Juhana Eerikinpoika Frosterus, syntyi v. 1751 Haukiputailla, jossa isä oli kappalaisena. Tuli ylioppilaaksi 1767, vihittiin papiksi 1771 ja tuli viimein Kalajoelle kirkkoherraksi 1809 ja kuoli Turun hiippakunnan vanhimpana pappina 1838. Lähetti komitealle pari kertaa virsiä ja sai niistä vähäisempiä palkintoja. V. 1826 painatti hän virtensä, 53 luvultaan ja melkein kaikki alkuperäisiä, nimellä Muutamia kristillisiä virsiä. Ne ovat kuitenkin jokseenkin laihat ja hengettömät, jonka tähden ei yksikään ole päässyt nykyiseen virsikirjaamme. Paitsi sitä on Frosterus vielä vanhoilla päivillään julkaissut Käsikirjan Christillisyyden opisa 1829. Nuorempana on hän kääntänyt suomeksi toisen osan August Herman Franke'n matkapostillaa 1780 sekä painattanut Suru-Runot isänsä kuolemasta 1788.

Jaakko Tengström, Suomen ensimmäinen arkkipiispa, syntyi 4 p. Jouluk. 1755 Kokkolassa, jossa isä oli apulaispappina ja koulumestarina. Tuli ylioppilaaksi 1771, maisteriksi 1775, pääsi siveys-opin dosentiksi 1778 ja 1780 ylimääräiseksi apulaisprofessoriksi filosofiassa. Siirtyi sitten jumaluus-opilliseen tiedekuntaan, jossa pääsi apulaisprofessoriksi 1783 ja varsinaiseksi 1790. Nimitettiin Turun hiippakunnan piispaksi 1803. Hänen suuria ansioitaan ruotsinkielisenä kaunokirjailijana ja tieteilijänä, kirkon ja valtion miehenä ei tässä ole paikka luetella. Mainittakoon ainoasti hänen kirjoituksensa lapsille, joita yksi kokoelma tuli suomennetuksikin v. 1836 nimellä Ajanviete lapsille.[122]

Tengström kuoli kesken suomalaisen virsikirja-komitean työtä 26 p. Jouluk. 1832; mutta komitea saattoi sen valmiiksi ja painatti v. 1836 ehdoituksensa kahtena paksuna nidoksena nimellä Uusia virsiä, kirkosa ja kotona veisattavia. Tässä tarjottiin Suomen seurakunnalle kokonaista 752 virttä, Valitettavasti ei ollut työ laisinkaan luonnistunut. Kieli ja runomitta olivat tosin sileät, sujuvat, mutta henkeä ja voimaa puuttui uusilta virsiltä peräti. Niin myös olivat säilytetyt vanhat virret muutetut aivan tuntemattomiksi, mehuttomiksi; niihinkin oli painunut ajan järkiperäisen eli ratsionalistisen maailmankatsannon leima. Sen vuoksi ei voinutkaan olla puhetta ehdoituksen hyväksymisestä kirkolliseksi kirjaksi. Yhtä vähän onnistunut oli se suomennos 1819 vuoden ruotsalaisesta virsikirjasta, jonka samana vuonna julkaisi Lemin kirkkoherra Jaakko Roschier (1787-1838) nimellä Psalmikirja, ruotsista suomeksi käätty.

Näin jäi virsikirja-asia entiselleen nukkumaan, kunnes v. 1863 toinen suomalaista virsikirjaa varten asetettu komitea kokoontui uutta ehdoitusta valmistamaan. Tämän komitean esimiehenä oli Elias Lönnrot.[123]

10. Suorasanainen hengellinen kirjallisuus.

Enin osa suorasanaista kirjallisuutta tälläkin ajanjaksolla on hartauskirjoja, jotka melkein kaikki ovat suomennoksia. Kielen puolesta ne vielä noudattavat vanhaa, ruotsinvoittoista kirjakieltä. Siinä kohden teki kuitenkin pietismi jyrkän käänteen. Nuori, innokas herännyt papisto, joka katkoi kuivettuneen oikeaoppisuuden kahleet, tuli etenkin Pohjanmaalla enimmiten myös kansanmieliseksi. Ja tämä kansallinen mieli vaikutti, että he myös ottivat käyttääkseen puhdasta, mehevää kansankieltä. He eivät näet hyväksyneet tuommoista pahanpäiväistä ruotsinsekaista mongerrusta "shielusta", "ylösrakennuksesta", "ymbärins-käändymisestä" y.m., vaan ammensivat kansanpuheen raikkaasta, runsaasti uhkuvasta lähteestä. Uusi henki ei mahtunut "kalottipäisten kaavapappein" ruostuneihin kaavoihin.

Uskonnollisessa kirjallisuudessa ensimmäinen uutta suuntaa edustava teos on Kemell'in kuuluisa suomennos Thomas a Kempis'en kirjaa Kristuksen seuraamisesta 1836, joka on vaikuttanut syvästi ja laajalti, erittäin ja ensiksi heränneihin hengellisiin kirjailijoihin ja saarnamiehiin. Klaus Juliana Kemell oli syntynyt 5 p. Marrask. 1805 Ylivieskassa, jossa isä oli kirkonpalvelijana. Tuli ylioppilaaksi 1824, vihittiin papiksi 1827, joutui kappalaisen sijaiseksi Alavieskaan, jossa kuoli, ennen kuin vakinaiseen virkaan oli päässyt, 21 p. Tammik. 1833. Kemell oli taitava runojenkin suomentaja. Useampia hänen runollisia käännöksiään löytyy Oulun Viikkosanomain ensimmäisissä vuosikerroissa, niissä tuo mestarillinen mukailus Bellman'ista Ystävä kullat. Mainittava on vielä, että hän oli alkanut kerätä aineksia mustalais-kielen sanakirjaan, joka kuitenkin tuli poltetuksi hänen kuolemansa jälkeen.

Toinenkin saman liikkeen herättämä uskonnollinen kirjailija Antero Wilhelm Ingman, ennen mainitun Eerik Aleksanteri Ingmanin nuorempi veli, sopinee tässä yhteydessä esittää, vaikka hänen kirjallinen vaikutuksensa varsinaisesti kuuluu myöhempään aikaan. Hän oli syntynyt Lohtajalla 7 p. Heinäk. 1819, tuli ylioppilaaksi 1838 ja maisteriksi 1844. Tieteihin oli hänellä harras halu, josta syystä hän mielellään olisi jatkanut jumaluus-opillisia tutkimisiansa ja pyrkinyt yliopiston opettajaksi. Mutta herännäisliikkeeseen liittyneenä ei hänellä ollut mitään toivoa päästä pyrintönsä perille. Vallanpitäjät pitivät, näet, tätä liikettä kirkolle, jopa valtiollekin vaarallisena. Siitä syystä oli esim. etevä ruotsinkielinen hengellinen runoilija Lauri Jaakko Stenbäck tullut estetyksi dosentinpaikkaa yliopistossa saamasta, toisia eteviä herännäispappeja oli lähetetty kauas pohjan perille syrjäisiin toimiin. Myös Ingman läksi, sen jälkeen kuin oli papiksi vihitty, vapaaehtoisesti Pohjanmaalle, apulaiseksi Niilo Kustaa Malmberg'ille Alahärmässä. Hän oli valinnut tämän paikan siitä syystä, että Malmberg oli herännäisliikkeen mahtavimpia johtajia; tämän mestarin huulilta toivoi hän saavansa kuulla jumalallisen totuuden puhtaimmassa muodossaan. Muutamien vuosien kuluttua havaitsi hän kuitenkin kauhuksensa, että johtaja itse oli aivan väärällä tiellä, salaa harjoitti inhoittavinta juoppoutta ja irstaisuutta. Tämä huomio herätti hänessä epäilyksiä koko suuntaa vastaan ja palautti hänet ankarain kirkollismielisten piiriin. Ajan pitkään ei kuitenkaan jäykän oikeauskoisuudenkaan kanta häntä tyydyttänyt; pian hän siitäkin jälleen luopui ja tuli nyt mutkittelemattomaksi, ihmissäädelmistä lukua pitämättömäksi raamattukristityksi.

Ylioppilaana oli Ingman myös hartaasti yhtynyt yliopistossa elpyneesen suomalaisuuden harrastukseen. Väitösnäytteekseen v. 1841 oli hän ottanut suomentaakseen Thukydideen historian ensimmäiset kahdeksan lukua. Herännäisyyden vaikutuksesta sai tämä suomalaisuuden harrastus sitten omituisen suunnan. Häntä rupesi kauhistuttamaan Kalevalan pakanallisuus. Hän tahtoi nyt rakennettavan suomalaisuuden peruskiveksi laskea yksistään Jumalan sanan ja täst'-edes voimansa ainoasti hengelliseen kirjallisuuteen pyhittää. Siinä toimessa ei hän enää huolinut edes Kalevalan kieltäkään jäljitellä, jota tähän saakka oli paraana ohjeena pitänyt, vaan otti uudeksi ojennusnuorakseen Pohjanmaan raikkaan kielen, semmoisena kuin sitä Kemell oli ruvennut käyttämään. Tämän uuden harrastuksen ensimmäisenä hedelmänä ilmestyi Lutherin Evankeliumi-postilla 1848-51, jonka suomentamisessa myös toinen "Pohjanmaan pappi" Frans Oskar Durchman[124] oli ollut hänellä apuna.

Päästyään Ylivetelin kappalaiseksi 1855, sai hän kirjallisuutemme hyväksi suorittaa vieläkin tärkeämmän työn; Suomen pipliaseuran kehoituksesta toimitti hän, näet, uuden Raamatun-suomennoksen, joka tuli painosta 1859. Siinä työssä on hän liikkunut varsin varovasti, korjaten ainoasti pahimmin loukkaavat kielivirheet; sillä hän ymmärsi, että, vaikka moni sivistyneempi vieläkin katsoi tämän kielenpuhdistuksen riittämättömäksi, suuri osa oppimattomista päin vastoin pelkäsi ja kammosi pienintäkin koskemista tuohon vanhuutensa kautta pyhyyden leiman saaneesen Jumalan sanan ulkomuotoon. Myöhemmissä raamatun-suomennoksissaan, joihin hän ryhtyi, sen jälkeen kun v. 1861 oli pipliakomitean jäseneksi määrätty, on hän tehnyt tehtävänsä perinpohjaisemmin. Näissä käännöksissä, jotka selityksillä varustettuina ja nimellä Raamatun selityksiä julkaistiin 7 vihkona 1868-77, on hän ponnistaen suomenkielen kaikkia voimia koettanut saada niin sanatarkan ja samassa niin mehevän, voimakkaan käännöksen kuin mahdollista. Onpa hän runollisissa osissa, niinkuin esim. profeetain kirjoissa, yrittänyt alkusoinnunkin viljelemisellä enentää runollista vaikutusta, jossa seikassa hän kuitenkin monesti on vähän liikoihin mennyt.

Sitä ennen oli jo Ingman'in alkuperäinen toivo saada kokonaan antautua tieteelliseen työhön toteutunut. Tultuaan jumaluus-opin kandidaatiksi 1860 ja lisensiaatiksi 1861, kutsuttiin hän v. 1862 yliopistoon toimittamaan raamatunselitys-opin professorin virkaa, johon sitten vakinaisesti määrättiin 1864. Molemmat väitöskirjansa on hän kirjoittanut ruotsiksi, jolla kielellä on julkaissut myös suuren joukon muita jumaluus-opillisia tutkimuksia.

Varsinaisten virkaan kuuluvien toimiensa ohella oli hänellä vielä aikaa harrastella suomenkielen lauseopin selvittämistä puheenjohtajana Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kielitieteellisessä osastossa (kts. Kirjallista Kuukauslehteä) sekä kirjoittaa Hämäläistä Osakuntaa varten, jonka inspehtorina hän oli, pari sangen hauskaa esitelmää suomalaisuuden suhteista vuosisatamme ensimmäisinä vuosikymmeninä.[125]

Ingmanilla oli myös professorina tapa pyhäaattoina jatkaa entistä sielunpaimenen-virkaansa ja kodissaan pitää raamatunselityksiä. Tämmöisessä toimessa kohtasi hänet 5 p. Syysk. 1877 kuolema, kadehdittava senkin puolesta, että se tempasi pois hänet pikaisesti, ilman vaivoitta. "Ei ole syytä rukoilla Jumalaa, että Hän varjelisi äkillisestä kuolemasta ylimalkain", oli hän itse kerran lausunut, "vaan ainoasti pahasta äkkikuolemasta, paatuneessa tilassa".

11. Sanomakirjallisuus.

Muussa suorasanaisessa kirjallisuudessa ansaitsee tällä ajalla enimmän huomiotamme sanomakirjallisuus. Uuden käänteen siinä suhteessa sai aikaan ennen jo mainittu Reinhold von Becker'in lehti Turun Viikkosanomat v. 1820. Se oli kokonaan alhaiselle kansalle aiottu, samoin kuin Lizelius'en Tietosanomat; mutta Becker oli sentään tehtävänsä paljoa korkeammalta, jalommalta kannalta käsittänyt. Hän oli ymmärtänyt, ett'ei talonpoikakaan ole luontokappale, jota käy paljaalla appeella tyydyttäminen. Turun Viikkosanomissa tosin myös, niinkuin hyvä olikin, joskus annettiin tarpeellisia neuvoja taloudellisista askareista. Mutta niiden pääsisällys kuitenkin tarkoitti talonpojan hengenviljelystä, ei vaan pellon parannusta. Turun Viikkosanomat tulivat kansalle oikeaksi tietoaarteeksi, jossa nykyajan sivistyksen kaikki alkeet olivat sille tarjona. Kerkeinkin katsahdus ensimmäisten vuosikertain ainehistoon todistaa sen heti. Niissä on kertomuksia luonnontieteiden alalta: Tulivuorista, Metalleista, Kuinka suoloja saadaan, Kaffe-pavuista, Elefantista, Strutsista eli nälkäkurjesta, Valaskaloista. Kesälinnuista, Valosta ja lämpimästä, Maan liikunnosta ja ääristä, Auringosta ja sen ympäri kulkevista planeetoista y.m. On toisia kertomuksia maista ja kansoista, esim. Mustalaisista, Lappalaisista, Virolaisista, Turkkilaisista, joiden lisäksi tulee lyhykäinen, vaan täydellinen maantiedon oppi ja Euroopan kartta. On sitten kuvauksia sekä omasta että myös yleisestä historiasta, esim. Suomalaisten esivanhemmista ja heiän entisistä asuinpaikoistansa, Nuiasoasta, Mahometista ja hänen oppilaisistansa, Lutheruksesta, Kuinka Amerikka löyttiin ynnä lyhyt yleinen katsahdus historian merkillisimpiin kansoihin ja erittäin vielä Suomen historia hyvin suppeassa muodossa. Paitsi näitä kaikkia, on selityksiä nykyajan yhteiskunnallisista laitoksista ja keksinnöistä, niinkuin vapautettavasta Maakaupasta, Säästöbankin perustamisesta Turun kaupunkiin, Bankeista ja paperirahoista, Talonpoikaisten lasten koulitsemisesta, Lancasterin kouluista ja Kansan valistuksesta yleiseen. On niin-ikään selityksiä maamme valtiollisesta tilasta, esim. lyhykäinen esitys perustuslakiemme pääpykälistä, Suomen säädyistä etuoikeuksineen, ynnä yleinen katsahdus Valtakuntain syntyyn ja olemukseen. On vihdoin viimein kirjoituksia, jotka koskevat vanhaa runouttamme, esim. Väinämöisestä, Veisun arvosta sekä Veisujen ja runojen tahtimitoista. Liioiteltua ei siis liene, jos päätämme, että Suomen talonpoikaisessa kansassa jo siihen aikaan usein tavattava hämmästyttävän avara tieto maailmasta on Becker'in lehdestä saanut alkunsa ja perustuksensa.

Toinen ansiollinen puoli Turun Viikkosanomissa, tässä todellisessa kansanlehdessä, oli sen selvä ja hauska esitystapa ja sujuva, puhdas, perinsuomalainen kieli. Becker itse lehtensä esipuheessa sanoo sitä tarkoittavansa, ett'ei hänen kirjoituksensa "niinkuin herrojen suomea kirjoittaissa tuntusi ruotista käätylle". Ja siinä pyrinnössään hän olikin ihmeteltävään mestariuteen päässyt. Turun Viikkosanomain kieli nytkin vielä sopisi supisuomalaisen ja kansantajuisen kirjoitustavan esikuvaksi, saatikka sitten ilmestymis-aikoinaan, kun suomenkielisissä kirjoissa enimmiten käytettiin mitä kurjinta, iljettävintä soperrusta.

Nämät suuret ansiot eivät jääneetkään palkitsematta. Turun Viikkosanomain ei tarvinnut, niinkuin Suomenkielisten Tietosanomain, valittaa "ulottuvaisien ostajien" puutetta. Tilaajoita ilmaantui kohta noin 2,000:n paikoin. Levisipä tieto tästä uudesta yrityksestä ja sen menestyksestä aina ulkomaille asti. "Missä on etelämaiden kansoissa semmoista nähty", kummasteli muudan saksalainen sanomalehti, "että talonpojat niin suuressa määrin tilaavat sanomalehtiä. Eikä kuitenkaan", lisää lehti viimein sangen naiivisesti, "näy siitä seuraavan mitään kapinaa Suomessa".

On jo ollut puhe siitä metelistä, jonka lehden itäsuomalainen kieliasu sai aikaan. Vuoden perästä Becker, niinkuin on mainittu, antoi sen verran myöten, että lupasi jälleen käyttää kirjoituksissaan d-kirjainta, kuitenkin sillä välttämättömällä ehdolla, että kunkin lukijan sitä piti ääntää oman murteensa mukaisesti: Itä-Suomessa poisheittämällä, Hämeessä r:ksi tai l:ksi vääntämällä. Kolmannen vuoden lopulla hän vastuksista kyllästyneenä viimein heitti koko sanomalehden toimittamisen, jota hänen apumiehensä edellisenä vuonna, maisteri Kaarle Niilo Keckman, sitten vielä jonkun aikaa melkein yhtä taitavasti jatkoi. Vaan sen jälkeen joutuivat Turun Viikkosanomat kykenemättömäin käsiin, kituivat kitumistaan niin sisällyksensä suhteen kuin myös tilaajain vähenemisen kautta, kunnes vihdoin kuolivat nälkään 1831 vuoden lopulla.

Sitä ennen oli niille kuitenkin jo syntynyt kumppani, nimittäin Oulun Viikkosanomat vuodesta 1829. Vaikka näin Hyperborealainen syntyään, tämä uusi lehti ei kuitenkaan luonteessaan näyttänyt mitään jälkeä siitä jäykkyydestä ja yksitotisuudesta, josta Pohjan peräläisiä tavallisesti moititaan. Päinvastoin se otti leikinteon päätoimekseen, rupesi Lemminkäiseksi suomenkielisten sanomalehtien joukossa, jättäen vakavan Väinämöisen osan Turkulaiselle. Pääsisällyksenä Oulun Viikkosanomissa, näet, olivat runot, laulut ja kertomukset, joista suuri osa naurettavia. Nekin tarinat, joissa ei aine itsessään pelkkää pilantekoa ollut, kerrottiin niin lystillä tavalla kuin mahdollisesti ja varustettiin useimmiten jollakulla sananlaskulla nimen asemesta. Opettavaista oli verrattain vähemmän, se, mikä oli, talouteen koskevia neuvoja. Toimittajina olivat ensi vuosina koulun-opettajat Simo Vilho Appelgren[126] ja Pietari Ticklén. Apuna, varsinkin runoin lähettämisellä, olivat papit Saksa ja Kemell, vanha kruununvuoti Torniossa Jaakko Heickell (1779-1840) sekä lääkärit Kustaa Toppelius ja Elias Lönnrot. V. 1840 Oulun Viikkosanomat, pari kertaa jo aikaisemmin levähdettyään, nukkuivat pois.

Mutta sillä välin oli taas Suomen toisessa päässä syntynyt kolmas sanomalehti: Sanansaattaja Viipurista, joka alkoi toimensa v. 1833 entisen saksankielisen viikkolehden jatkona. Tämä näkyi tahtovan yhdistää molempien edellisten virkaveljeinsä tarkoitukset, Se sisälsi näet koko joukon opettavaisia kirjoituksia, etenkin Suomen historiasta, vaan sen ohella myös koetti huvitella tarinoilla ja runoelmilla. Toimittajana ensi vuosina oli kappalainen Kustaa Vilho Virenius[127] ja hyvänä apumiehenä, niinkuin tiedämme, Jaakko Juteini. Vuonna 1841 Sanansaattajakin, kerta ennen tauottuansa kahdeksi vuodeksi, lakkasi tulemasta.

Toista laatua kuin tähän asti esitetyt kolme kansanlehteä oli Elias Lönnrot'in Mehiläinen, joka ilmestyi vv. 1836-37 ja 1839-40. Senkin vaikutus kyllä etupäässä tarkoitti talonpoikaista kansaa, vaan se oli ennen mainittuihin verraten niinkuin nykyaikaan Tanskassa alkunsa saaneet kansan-opistot ovat tavallisten kansakouluin suhteen. Elävän tiedon antaminen omasta maasta ja kansasta, josta yksin isäinmaan-rakkaus voi viritä väkeväksi, kaikki esteet voittavaksi liekiksi, ynnä myös muuten opinhalun herättäminen huvittavilla luennoilla — se oli Mehiläisessä, samoin kuin näissä kansan-opistoissa, päätarkoituksena, opin alkeitten levittäminen vaan syrjäasiana. Niistä kahdesta arkista, joita Mehiläinen kerran kuukaudessa kanteli siivillään ympäri Suomennientä, toinen aina oli täytetty kansanrunoilla, sekä muinaisilla että myös uudemmilla, ynnä kansan suusta kerätyillä sananlaskuilla ja arvoituksilla. Jokaisen perästä seurasi aina laveat sanain- ja asiainselitykset. Tällä tavalla tahtoi Lönnrot tehdä tunnetuiksi ne esi-isien kalliit aarteet, joiden maine jo silloin oli kohottanut Suomen kansan arvoa koko oppineessa maailmassa, vaan josta meidän omat talonpoikamme eivät vielä tienneet juuri mitään, paitsi noilla Karjalan rajamailla, mistä vanhat runomme olivat löytyneet. Samallainen kansallistunteen herättämisen tarkoitus oli monella muullakin kirjoituksella Mehiläisessä, joissa Lönnrot jakeli syvää tietoansa esi-isiemme muinaisista tavoista ja mietteistä.

Toinen Mehiläisen kuukaus-arkeista sisälsi osan jotakuta yhtenäistä kirjateosta. Tällä tavalla tuli 1836 ja 1837 vuoden vuosikertojen mukana Lönnrot'in suomennos saksalaisen K.Fr. Becker'in maailmanhistorian ensimmäistä osaa nimellä Muistelmia ihmisten elosta kaikkina aikoina; niinikään vv. 1839-40 Juhana Fredrik Kainosen eli Kajaanin[128] kirjoittama, itsenäinen ja kieleenkin nähden etevä Suomen historia sekä Lönnrot'in ja Vesilahden kappalaisen Kustaa Ticklén'in[129] yhdessä toimittama Venäjän historia, eri teoksena julkaistu 1842. Itse pääarkit paitsi sitä vielä sisältävät täydellisen esityksen luvunlasku-opista ja ensimmäisen suomen kieliopin suomenkielellä.

Näiden Mehiläisen liitteiden arvo on sitä huomattavampi, jos ottaa lukuun, että puheenaolevalla ajalla ei niitä paitsi ilmestynyt muita oppikirjan tapaisia, kuin Suomussalmen apulaispapin Juhana Ahlholm'in[130] suppea Yhteinen maailman historia, siitäkin ainoasti edellinen osa 1830, Turun kymnaasin opettajan Juhana Fredrik Wallin'in[131] vähäinen Luvunlasku- eli Räkninki-kirja suomallaiselle talonpojaalle 1835 sekä Elias Lönnrot'in omatoimittama Suomalaisen talonpojan kotilääkäri 1839.

12. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Alussa vuotta 1831 käveli pitkin Helsingin katuja syvissä ajatuksissa nuori lääkäri Martti Juhana Lindfors.[132] Hänkin oli innokas suomalaisuuden harrastaja ja siinä hän mietiskeli, mitenkä saisi kielemme ja kirjallisuutemme koroitetuksi alhaisesta, arvottomasta tilastaan. Yht'-äkkiä hän kirkaisi riemastuksesta, riensi puolipyörryksissä ilosta samanmielisen toverin luokse ja huusi hänelle vastaan: "nyt sen tiedän!" Tyyntyneellä mielellä hän sitten kertoi keksintönsä, jonka johdosta vielä samana iltana kokoontui joukko nuoria yliopiston opettajia suomenkielen lehtorin Kaarle Niilo Keckman'n kotiin.[133] Siellä 16 p. Helmik. 1831 päätettiin panna Lindfors'in tuuma toimeen ja yhdistyä seuraksi, jonka päätehtävänä olisi suomenkielen tutkiminen ja arvokkaan suomenkielisen kirjallisuuden aikaansaaminen sekä talonpoikia että herrassäätyisiä varten. Se oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran synty.

Tähän seuraan liittyi kaikki, mitä yliopistossamme oli parasta ja nerokkainta. Perustajien joukosta pistävät ensiksi silmään vanhat tuttavamme suomalaisuuden taistelussa: Mnemosynen entinen toimittaja, kaunopuheisuuden ja runouden professori Juhana Gabriel Linsén (Seuran esimies 1833-41), historian apulais-opettaja Reinhold von Becker sekä ylioppilas Eerik Aleksanteri Ingman. Sitten astuvat näkyviin maamme etevimmistä miehistä eri aloilla: runoilija Juliana Ludvig Runeberg, luonnontutkija Juhana Jaakko Nervander, historioitsija Gabriel Rein (Seuran esimies 1841-53, 1863-67) ja kasvatustieteilijä Aksel Aadolf Laurell, kaikki neljä siihen aikaan yliopiston dosentteja; filosofiantohtori, viimein kirkollisten ja kouluasiain päällikkö senaatissa Harald Viktor Furuhjelm, lain-opin apulais-opettaja Juhana Jaakko Nordström ja jumaluus-opin professori, sittemmin arkkipiispa Eerik Gabriel Melartin (Seuran esimies 1831-33),[134] muita mainitsematta. Vielä herättävät huomiotamme muutamat nimet, jotka myöhemmin esiintyvät suomalaisuuden vastustajina: edellä jo mainittu lääketieteen professori Immanuel Ilmoni, jumaluus-opin apulais-opettaja, sittemmin Kuopion piispa Robert Valentin Frosterus ja filosofiantohtori, sittemmin kirkkohistorian professori Pentti Olavi Lille.

Perustetun seuran asetuksiin tehtiin pian tarkempia määräyksiä sen toiminnasta. Seuran tehtäväksi tuli niiden mukaan: sekä rahvaalle hyödyllisten että valistuneille lukijoille sopivaisten uusien alkuteosten tai suomennosten toimittaminen (myöhemmin myös koulukirjojen, erittäin sanakirjojen hankkiminen); Suomen historian, kielen ja kirjallisuuden tutkiminen, jota varten erityinen aikakauskirja oli toimeen saatava; vanhain suomenkielisten tai Suomea koskevain kirjateosten ynnä muinaiskalujen kokoileminen, vaan ennen kaikkea suomalaisen kansanrunouden keräyttäminen ja julkaiseminen. Seuran vuosikokous päätettiin pitää Porthan'in kuolinpäivänä, 16 p. Maaliskuuta, ja seuran sinettiin hyväksyttiin kuvattavaksi vanha kantelemme sekä sen ympärille piirrettäväksi sanat: "Pysy Suomessa pyhänä".

Vähän oli Seuralla aluksi varoja, ainoasti se mikä jäsenmaksuista karttui. Siitä syystä oli Seuran täytymys heti ensimmäinen toimituksensa, v. 1834 valmistunut Kultala, suomennos Zschocke'n Ooldmacherdorff nimistä oivallista rahvaankirjaa, jättää yksityiselle kirjakauppiaalle kustannettavaksi. Tämän kirjan suomentaja oli usein mainittu lehtori Kaarle Niilo Keckman, joka Seuran perustavassa kokouksessa oli valittu sen esimieheksi, vaan siitä kunniapaikasta pian luopunut, vähäistä myöhemmin ottaen työläämmän ja siihen aikaan melkein palkattoman sihteerin toimen vastaan.[135] Keckman oli Franzén'in velipuoli, syntynyt 25 p. Kesäk. 1793 Oulussa, jossa isä eli kauppiaana. Tuli ylioppilaaksi 1809 ja maisteriksi 1815, pääsi seuraavana vuonna yliopiston kirjastoon amanuenssiksi ja toimitti v. 1821 luettelon siihen asti ilmestyneistä suomenkielisistä painotuotteista nimellä Förteckning å härtills vetterligen tryckta finska skrifter.[136] Julkaistuaan vielä väitöskirjan De formis conjuyationum in lingua Fennica meditationes, (Mietteitä verbein taivutusmuodoista suomenkielessä) 1829, nimitettiin hän äsken perustettuun suomen lehtorin virkaan, ensimmäiseksi kielemme vakinaiseksi edustajaksi yliopistossamme. Luennoillaan käänsi hän kuulijainsa huomion etupäässä suomalaiseen kansanrunouteen, esittäen aluksi Kanteletarta, myöhemmin Kalevalaa. Lehtorina hän jatkoi myös kirjallishistoriallisia ja kieliopillisia tutkimuksiansa ja keräili aineksia uutta suomalaista sanakirjaa varten. Mutta kaikki hänen aikeensa keskeytti ennen-aikainen kuolema, joka hänet kohtasi 9 p. Toukok. 1838. Ainoa häneltä siinä virassa valmistunut teos oli mainittu Kultala, joka jäi pysyväiseksi muistoksi hänen etevästä suomenkielen-taidostaan, ja jolla oli aikoinaan suuri merkitys ei ainoastaan hyvänä kansankirjasena, vaan myös sopivana lukukirjana, kun suomi pääsi kouluihin oppiaineeksi 1840 luvulla.

Vähän oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralla myös työvoimia tarjona. Sillä oli kuitenkin yksi työkyky käytettävänään ja sen ikuiseksi kunniaksi on luettava, että se tätä työntekijäänsä aikanaan ymmärsi kannattaa. Ilman mainitsematta jokainen tietää, että tarkoitan Elias Lönnrot'ia. Juuri se seikka, että Lönnrot'in v. 1831 täytyi lakkauttaa Kanteleen vihkojen julkaiseminen, niiden tuottaman rahallisen tappion tähden, näkyy suomalaisuuden ystäville antaneen aihetta huolehtimiseen ja neuvotteluun, jonka tuloksena oli Lindfors'in keksintö. Seuran perustavassa kokouksessa valittiin Lönnrot sihteeriksi, ja on hän kirjoittanut neljä aikaisinta pöytäkirjaa — suomeksi Seuran nimen-omaisesta päätöksestä, joka ei tahtonut näyttää itse epäilevänsä suomenkielen sopivaisuudesta kirjallisiin toimituksiinsa.[137] Ensimmäisen apurahansa, 100 paperiruplan suuruisen, päätti Seura vielä samana vuonna Kesäkuun kokouksessaan tarjota Lönnrot'ille, joka oli lähtenyt toiselle keräysmatkalleen. Tämä päätös ei kuitenkaan tullut toimeenpannuksi matkan keskeytymisen tähden. Epäilemätöntä on myös, että Seuran olemassa olo ja yhteys Seuran jäsenten kanssa ylläpitivät Lönnrot'in henkisiä harrastuksia Kajaanin syrjäisessä kaupungissa, jossa hän ensi työkseen sai taistella mitä kauheinta aineellista kurjuutta vastaan nälkätalvena 1832-33. Lopulla vuotta 1833 teki Seura viimein päätöksen Lönnrot'in vielä julkaisemattomien runokokoelmien painattamisesta, joita hänen tiedettiin yhä uusilla matkoilla kartuttaneen. Kukaan ei kuitenkaan voinut silloin vielä aavistaa, mikä merkitys niillä oli oleva kansallisessa kirjallisuudessamme.

Kun Kalevala taikka Vanhoja Karjalan runoja Suomen kansan muinosista ajoista kahta vuotta myöhemmin 1835 valmistui painosta, valtasi Seuran jäsenet tunne, joka meidän nyky-oloissamme on tuskin mahdollinen täydesti tajuta. Ajatelkaamme köyhää, tuntematonta, korven kasvattamaa poikaa, joka astuu ulos maailmaan, palavana halusta ottamaan osaa ihmiskunnan suureen taisteluun kauniin, hyvän ja jalon edistämiseksi. Kaikki häntä kummastellen katselevat, nauravat hänen tottumatonta liikuntoansa, pilkalla tiedustellen, kuka hän on, että luulee itsensä mahdolliseksi niin monen suurisukuisen ja kokeneen sankarin rinnalla seisomaan, ja millä hän voi todistaa kykenevänsä niin suuriin tehtäviin. Vaan silloin hyvä haltia äkkiä antaa hänelle käteen kalliin, kirkkaasti säkenöivän miekan, isän vanhan perinnön, yht'-aikaa epäämättömän todisteen hänen kuninkaallisesta sukuperästänsä sekä mahtavan aseen vastaisia omia sankaritöitä varten. Ja sen nähtyään pilkka ja nauru vaikenevat, muuttuen kunnioitukseksi, ihastukseksi, ja nuorukainen itse tuntee ujoutensa antavan sijaa toivorikkaalle rohkeudelle.

Kuvailkaamme mielessämme tätä kaikkea ja muistakaamme, mitä meillä omakielistä kirjallisuutta siihen saakka oli ilmestynyt. Olihan suomalainen kirjallisuus, jos hartauskirjat pois luemme, vasta ensimmäisellä idullansa; sekin vähä, mitä löytyi, oli ala-arvoista, melkein kaikki käännöstä. Silloin kuin ajateltiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustamista, ei suinkaan rohjettu toivoa, että asian laita niin pian muuttuisi. Vaan nyt tuli heti toisena Seuran toimitusten sarjassa ilmi alkuperäinen teos, joka oli asetettava paraitten rinnalle koko maailman kirjallisuudessa, suuri kansan-eepos, jota ainoasti Kreikkalaisten kertovaiset runoelmat vertailussa voittavat. Eikä siinä kyllin; suomalainen kirjallisuus sai teoksen, joka kielellisessäkin suhteessa soveltui esikuvaksi uudelle, vasta-alkavalle taiderunoudelle. Kieli tässä oli alkuperäistä, rikasta ja sointuvaa, olematta siltä, niinkuin monen muun kansan vanhoissa runotuotteissa, ylen vanhan-aikuista ja vaikeatajuista.

Kalevalan vaikutus ei kuitenkaan tuntunut aivan kohta niin suuressa määrin kuin olisi odottanut. Kansa ei siitä alussa välittänyt ollenkaan, pitäen sitä perin pakanallisena kirjana, eikä sen vaikutus kansaan ole vielä nytkään aivan suuri. Sivistyneihinkin se vaikutti ainoasti osalta, ensiksi vaan siihen pieneen joukkoon, joka suomenkieltä harrasti; enin osa ei, näet, voinut sitä lukea, kun ei sen kieltä ymmärtänyt. Siitä syystä ei Seura uskaltanut ajatella useamman kuin 500 kappaleen painattamista ja tämänkin vähäisen painoksen, jota riitti myödä toistakymmentä vuotta, se katsoi paraaksi painokustannusten hinnasta luovuttaa Kultalan kustantajalle. Vasta sen jälkeen kuin Mattias Aleksanteri Castrén v. 1841 oli julkaissut Seuran palkitseman ruotsinnoksensa, tuli Kalevala yleisemmin tunnetuksi niin omassa maassa kuin myös ulkomailla, jossa siitä kuuluisa saksalainen kielimies ja taruintutkija Jacob Grimm kirjoitti hyvin kiittävän arvostelun v. 1845 ja ranskalainen oppinut L. Léouzon le Duc, samana vuonna toimitti suorasanaisen käännöksen omalle kielelleen.

Vähäistä ennen, kuin Kalevala ilmestyi, oli Seura päättänyt lähettää Lönnrot'ille suorittamatta jääneen 100 ruplan asemesta 300 ruplaa paperirahassa hänen keräystyönsä avuksi, ja seuraavana vuonna 1836 varusti se hänet 1,000 ruplalla pitemmälle matkalle, jonka tarkoituksena oli saada kootuksi, paitsi uusia lisiä runoihin, myös sananlaskuja ja arvoituksia ynnä satuja. Etupäässä tämän viimeksimainitun retken tuloksena tulivat sitten painosta Seuran toimitusten kolmas, neljäs ja viides osa, ensimmäiset Seuran omat kustantamat, nimittäin: Kanteletar taikka Suomen kansan vanhoja lauluja ja virsiä, kolme kirjaa ynnä nuottiliite 1840, Suomen kansan sanalaskuja 1842 ja Suomen kansan arvoituksia 1844. Myös Suomen kansan satujen ja tarinain toimituksen oli Seura v. 1842 tarjonnut Lönnrotille, mutta muiden töittensä tähden oli hänen täytynyt siitä kieltäytyä. Vielä on siitä kannatuksesta, jonka Lönnrot sai Seuran puolelta, mainittava, että se vv. 1839-40 tilasi 100 kappaletta Mehiläistä kirjavarastossaan säilytettäväksi.

Viimeksi on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toiminnasta puheena olevalla ajalla huomattava Suomi-sarjan alkuunpano. Tämänniminen isäinmaallis-tieteellinen aikakauskirja, jommoista jo Seuraa perustettaessa oli ajateltu, saatiin toimeen vasta v. 1841, silloinkin yksityisten kustannuksella ja ruotsinkielisenä. Kolmea vuotta myöhemmin, kun ei yritys kannattanut, Seura otti sen omassa nimessään julkaistavakseen sillä päätöksellä, että siihen otettaisiin myös suomenkielisiä kirjoituksia, jota tilaisuutta kuitenkin aniharva käytti hyväksensä Suomi-kirjan koko ensi jakson kuluessa.[138] Niinkuin Seuran pöytäkirjoista ja sen aikakauskirjan ensimmäisistä vuosikerroista näkyy, oli tässäkin yrityksessä sekä alkuun- että toimeenpanijana Elias Lönnrot.

13. Elias Lönnrot.

Meidän kansamme on ollut vähän tunnettu, vielä vähemmässä arvossa pidetty. Se on tosin raivannut nämät Pohjan perät ihmis-asunnoiksi; se on huolimatta hallan tiheistä hävityksistä ne yhä uudestaan kyntänyt sekä kylvänyt ja muuttanut kolkon korven viljamaiksi, sivistyksen vainioiksi. Vaan kukas muukalainen sen huomaa, kukas sen muistaa? Ja jos meidän kansamme täältä pois kuolisi, katoaisi, ottaisi toinen, sen sijaan tuleva kansa nämät meidän esi-isäimme työn hedelmät omiksensa, ansioksensa. Niistä, jotka vaivannäöllään ja lujalla kestäväisyydellään ovat nykyisen tilan perustaneet, ei olisi vähän ajan kuluttua tässäkään maassa enää puhetta.

Meidän esi-isämme ovat Ruotsin muinaisen loistavan ja mahtavan vallan rakentamiseen tehokkaasti osaa ottaneet. Runsas kolmas osa Ruotsin sotajoukosta oli kansallisuudeltaan suomalainen, ja voitoista sekä valloituksista Euroopan itäosissa olisi kohtuutta myöten vielä suurempi osa meidän ansioksemme luettava, koska Suomen soturit siellä sangen usein yksin taikka melkein yksin saivat kestää sodan koko kuorman. Mutta kukas sen huomaa, kukas sen muistaa? Ruotsin lippu, jonka alla meidän sankarimme taistelivat, on saanut kaiken kunnian, Ruotsin valta kaiken edun heidän teoistansa. Yhden kerran vaan tekivät Suomen soturit itsensä erikseen tutuiksi; se tapahtui niinä aikoina, jolloin he ihmisen pyhintä aarretta, uskonvapautta, puolustaessaan kolmekymmen-vuotisessa sodassa luiden ytimeen asti tuntuvilla sivalluksillaan iskivät Hakkapeliitain nimen Etelän kansain muistoon. Vaan vuosisatain kuluessa ovat ne arpimerkit menneet umpeen; jopa tahtovat silloin pelastetut Saksan protestantit nyt kieltää Ruotsalaisiltakin kaiken kunnian tästä pelastuksesta. Koko tuo silloin niin tuntuva Ruotsinvalta on nyt luhistunut raunioiksi, Ruotsin maine vaalennut hämäräksi taruksi; Hakkapeliitoista ja niiden urhoteoista ei tiedä enää kukaan.

Mutta meidän aikoinamme on Suomen kansan nimi Kalevalan kautta uudestaan lentänyt ulos maailmalle, paljoa avarammalle kuin koskaan ennen, kirkkaammalla loistolla kuin koskaan ennen. Ja tämä maine ei enää voi kadota, tämä loisto ei enää saata sammua; ne ovat pysyvät samallaisina silloinkin, kun Suomen kansa vaivuttuansa hautaan on muuttunut pelkäksi historialliseksi muistoksi. Tätä mainetta, tätä loistoa ei voi mikään muu kansa, vaikka kuinka voimallinen, milloinkaan meiltä anastaa, sillä Suomen kansa on siihen painanut ijäti kulumattoman omistusleimansa. Mikä ihmeellinen taikavoima on tämän aikaan saanut? Se on se voima, joka kansalla on ilmaistessaan sisimmän, omituisimman henkensä omituisimmalla välikappaleellansa, kielellä. Kansan ahkeruudella ja toimella kokoeltu varallisuus voi hävitä, sen urhoudella rakennettu valta voi raueta, sen viisaudella säädetyt lait ja valtiolaitokset voivat tulla kumotuiksi; mutta mitä se kirjallisuudessa on jaloa ja suurta luonut, se elää vuosisadasta vuosisataan, vuosituhannesta vuosituhanteen, niin kauan kuin ihmiskunta on olemassa.

Ja milloin Suomen kansaa ja Kalevalaa mainitaan, on niihin aina liittyvä myös kolmas nimi, ikimuistettavan Elias Lönnrot'in. Tämä on hänen maailmanmaineensa, ainoan suomalaisen miehen, joka sen sanan täydessä merkityksessä ja pysyväisesti on saavuttanut.

Mutta vaikka Lönnrot ei olisikaan Suomen kansan vanhoista runoista saanut Kalevalaa kokoon, jäisi hänelle sittenkin suomalaisen kirjallisuuden historiassa kieltämättä ensimmäinen sija tällä kirjakielemme ja kirjallisuutemme kehittymisen ajalla. Jo kansanrunoutemme kerääjänä sekä suomen ja sen sukukielten tutkijana, suomalaisen sanakirjan tekijänä, nykyisen kirjakielen vakaannuttajana ja uusien sivistyssanojen sepittäjänä, oppikirjain ja opettavaisten sanomalehtien toimittajana ynnä viimein virsiseppänä on Lönnrot raivannut niin suuria aloja kansalliselle viljelyksellemme, että itsekukin näistä aloista yksin riittäisi säilyttämään hänen nimeänsä rakastettuna ja kunnioitettuna Suomalaisten muistissa.

---

Sukunimen Lönnrot omisti itselleen 1760 luvulla Elias Lönnrot'in iso-isä Matti,[139] luultavasti Sammatin kappelissa olevan Vahter'-ojan mukaan, jonka varrelle hän kuitenkin vasta 1780 luvulla asettui torppariksi. Hän oli ammatiltaan räätäli, mutta sen ohella taitava sorvari ja viulunsoittaja. Myös värssyjä hän osasi panna kokoon ja oli muuten hyvin leikkisä luonteeltaan. Hänen vanhin poikansa Fredrik Juhana, meidän Lönnrot'imme isä, elätti itseään samoin räätälintyöllä ja, milloin se ei häntä huvittanut, kaikellaisilla muilla käsitöillä, joissa oli varsin näppärä. Häneltäkin on säilynyt muutamia huumorillisia laulunsipaleita, ja hänellä sanotaan olleen hyvä lauluääni. Lönnrot'in äiti Ulriika oli myös kotoisin Sammatista ja omaa sukua Vahlberg. Hän oli kätevä ja hyväpäinen nainen, mutta umpimielinen.

Vanhempainsa seitsemästä lapsesta oli Elias keskimmäinen, syntynyt 9 p. Huhtik. 1802. Tämän ristimänimensä sai hän seuraavalla omituisella tavalla. Kun Sammatissa ei ollut omaa pappia, täytyi lapsi viedä Karjalohjalle saakka kastettavaksi ja tämä toimi uskottiin läheisen torpan muorille. Tie oli pitkä ja ilma pyryinen, niin ett'ei muori, jota lapsen itkukin pitkin matkaa oli vaivannut, perille tultuansa enää muistanut vanhempain mukaan antamia nimiä. Ei siis ollut muu neuvoksi kuin yhdessä papin kanssa etsiä almanakasta uutta. Vanhemmat kotona eivät ollenkaan pitäneet pojan nimestä. Äiti oli sanonut suutuksissaan, että: "olisi hänet sitten pannut vaikka Tuisku-Jaakoksi" ja isä oli leikillisesti lisännyt, että pojasta oli tehty "hulikka" (vrt. Eikka = Elias). He eivät voineet silloin aavistaa, että juuri tämä nimi tulisi enimmin arvossa pidetyksi sekä Sammatin kappelissa että koko Suomen maassa.

Elias Lönnrot'in synnyinpaikka on Paikkarin torppa Valkjärven rannalla, jonne vanhemmat olivat rakentaneet oman asunnon v. 1800, elettyään sitä ennen hyyryhuoneissa. Täällä vietti Lönnrot lapsuutensa keskellä luonnon ihanuutta, jota hän jo aikaisin oppi ymmärtämään, mutta aineellisessa köyhyydessä ja puutteessa. Petäjäistä ja jäkälää, nykyisin Etelä-Suomessa tuskin muuten kuin kuulon kautta tunnettuja leivän-sijaisia, käytettiin vielä siihen aikaan hänen kotipuolellaan yleisenä ravinnonlisänä. Suomen sodan aikana, jolloin hätä paikkakunnalla oli ylimmillään, täytyi hänen lähteä vielä kerjuulle toisiin pitäjiin, aina Tammelaan ja Turun tienoille asti. Näillä matkoilla kerrotaan hänen joutuneen venäläisten sotamiesten käsiin, jotka pistivät hänet kaivoon, lopettamatta kuitenkaan hänen henkeään.

Elias Lönnrot oli lapsena tavattoman ujo ja hiljainen. Sukulaistensakin luona saattoi hän seisoa iltakauden uuninpatsaasen nojaten virkkamatta sanaakaan, omiin mietteihinsä vaipuneena. Jo aikaisin ilmautui hänessä erinomainen lukuhalu; saadakseen olla rauhassa muilta lapsilta, kiipesi hän usein kirjoineen puihin piiloon. Tämä henkinen ravinto sai hänelle toisinaan korvata ruumiillisen ravinnon puutteen. Kerran nähdessään talon piikojen jauhavan jyviä oli hän tullut äitinsä luo ja ilmoittanut: "äiti, minun on nälkä". Mutta kun äidin oli pakko vastata, ett'ei ollut hänellä mitään antamista, oli poika arvellut: "jaso, minä luen sitten".

Vähän suuremmaksi tultuaan täytyi hänen ottaa neula käteensä ja ruveta auttamaan isää, joka toivoi hänestä taitavaa räätäliä eikä ollut oikein hyvillään pojan yksin-omaisesta taipumuksesta lukemiseen. "Kun et kelpaa räätäliksi, niin ei sinusta tule mitään miestä", oli isän vakaumus. Mutta pian kävi selville, ett'ei tässä ankaruus auttanut; jokaista tilaisuutta käytti Elias jatkaakseen lukujaan jossain piilopaikassa ja iltaisin meni hän usein järvelle soutelemaan, luonnon helmassa uneksiakseen. Vanhimman poikansa Henrik Juhanan neuvosta, joka oli jo aika mies ja räätälin ammatissa hyvin eteväksi oppinut, päätti isä viimein, että Elias oli pantava kouluun, "että edes oppisi ruotsia".

Lähin koulu oli Tammisaaressa, johon mainittu veli läksi häntä viemään v. 1812. Siellä olo ei hänelle kuitenkaan mikään helppo ollut. Ravintona oli hänellä milt'ei yksin-omaan kuivaa ruokaa, jota sai kotoansa, eikä sitäkään aina riittävästi. Hän ei kuitenkaan tahtonut kenellekään ilmaista puutettansa, vaan mieluummin näki nälkää. Kerran sen talon piika, jossa hän asui, oli huomannut, että pojan viimeinen leipä kesti tavattoman kauan, ja ilmoittanut asian emännälleen. Kun tämä sitten oli tiedustellut häneltä syytä siihen, oli poika selittänyt: "jos minä sen alan, niin se loppuu". Toinen vaikeus oli hänellä koulun opetuskielestä, ruotsista, jota hänen oli erinomaisen tukala oppia. Hänen oli pakko lukea ulkoa ruotsinkielinen katkismus ja piplianhistoria sekä vastata kirjan sanojen mukaan, kun ei omin sanoin kyennyt selittämään luetun sisällystä. Ruotsinkielen osaamattomuutensa vuoksi sai hän vielä toisilta koulupojilta pilkkaa kärsiä.

Varojen puutteessa täytyi hänen jo vuoden päästä jättää tämä koulu ja palata kotiin, jossa isän ja veljen johdolla jatkoi räätälin-oppiaan. Mutta kaikki loma-ajat käytti hän lukuihinsa ja etsi sitä varten lymypaikkoja vanhan tapansa mukaan, ett'ei herättäisi toisten huomiota. V. 1815, kaksi vuotta poissa oltuaan, pääsi hän uudelleen kouluun, tällä kertaa Turkuun. Sinne vei hänet sama vanhin veli, jonka ainaiseksi ansioksi on luettava, että hän yleensä tuli opin tielle, ja joka hänelle sitten pitkin matkaa vähistä varoistaan perheellisenä miehenä antoi tuntuvaa apua. Unohtua ei myöskään saa tämän vaimo Stiina Liisa, syntyisin Björklund ruotsinkielisestä Tenholan pitäjästä, joka tosin saattoi torua miestään liiallisesta anteliaisuudesta veljeä kohtaan, vaan tarpeen tullessa itse pani pantiksi oman vihkimäsormuksensa saadakseen irti rahoja Eliaksen lukuihin.

Turussa oli Lönnrot vähällä saada repposet pääsytutkinnossa puutteellisen ruotsinkielen-taitonsa tähden, joka mainitulla väliajalla luonnollisesti ei ollut voinut edistyä. "Saat matkustaa kotiisi samaa tietä, kuin tulitkin veljesi kanssa, joll'et vastaa ruotsiksi", oli koulun rehtori jo uhkaillut, mutta lopulta kuitenkin ottanut hänet vastaan. Tätä koulua käydessään oli Lönnrot'illa yhtäläiset aineelliset vaikeudet voitettavana. Omia koulukirjojakaan ei hänellä ollut, vaan luki hän tovereinsa kirjoista, kun nämät ruokailivat tai muuten eivät niitä tarvinneet, istuen nöyrästi heidän asuntonsa portailla. Siitä huolimatta pääsi hän pian toisten tasalle, jopa edelle, varsinkin latinankielessä.

Mutta tätäkin koulua sai hän käydä ainoasti kolme vuotta. Hänen täytyi jälleen jäädä kotiin ja ryhtyä neulaan käsiksi, elättääkseen itseään. Rakkaita opintojaan ei hänen kuitenkaan tarvinnut kokonaan jättää. Opettajaksi hänelle tarjoutui kappalaisen-apulainen Juhana Lönnqvist, joka oli saanut tietää hänen opinhalustaan; tämän johdolla hän muun muassa harjoitteli algebraa. Saman apulaisen kehoituksesta kävi hän sitten vanhalla teinein tavalla keräilemässä apuvaroja sekä omasta että naapuripitäjistä, ja saatuansa sillä tavoin kuusi viljatynnöriä kokoon, läksi hän keväällä 1820 Porvoon kymnaasiin, jonne mainittu opettaja vei hänet omalla hevosellaan. Vaan siellä hän ei ollut opiskellut monta viikkoakaan, kun taas tuli uusi käänne hänen elämänsä uralla.

Koulun rehtorille oli, näet, saapunut Hämeenlinnan apteekkarilta, Lauri Juhana Bjugg'ilta, kirje, jossa tämä tiedusteli, eikö oppilaissa olisi ketään, jota haluttaisi tulla apteekki-oppiin hänen luokseen. Lönnrot oli heti kohta valmis tulemaan, ja apteekkari, joka ei hänestä muuta kuin hyvää saanut kuulla, otti hänet mielellään. Apteekissa oli Lönnrot'illa runsaasti työtä, ja hyvin ahkera hän oli toimessaan. Mutta harvoja lomahetkiään käytti hän vielä ahkerammin tietojensa kartuttamiseen. Hän lueskeli nyt latinaa, kreikkaa, algebraa ja kasvioppia; varmistuakseen ensiksimainitussa kielessä hän luki H. Sjögren'in koko paksun latinais-ruotsalaisen sanakirjan ulkomuistiin. Luonnollista kuitenkin oli, ett'ei tämmöinen omin päin lukeminen ollut koulussa oppimisen veroista, ja hän sen hyvin tunsikin. Siitä syystä hän teki tuttavuutta Hämeenlinnan koulun oppilaitten kanssa ja koetti lukea rinnan heidän kanssaan. Mutta tuskin siitäkään luvusta olisi ollut toivottuja tuloksia, joll'ei koulun rehtori, Henrik Långström, olisi koulupoikien kautta saanut vihiä tuosta merkillisestä apteekkioppilaasta ja ruvennut häntä yksityisesti opettamaan tunnin viikossa.

Lönnrot oli ollut apteekissa jo alun kolmatta vuotta, kun eräänä päivänä piirilääkäri Eerik Juhana Sabelli, joka oli apteekkarin lanko ja asui saman rakennuksen yläkerrassa, alkoi huvin vuoksi puhutella tämän oppilaita latinaksi. Muut pojat sitä mongersivat aivan pahanpäiväisesti, mutta Lönnrot vastasi lääkärille sujuvalla ja selvällä latinankielellä. Tämä kummastuneena rupesi hänen tietojansa tarkemmin tutkimaan ja huomattuaan, mikä kelpo taimi tässä oli surkastumaisillaan, toimitti hänet yksissä neuvoin Långström'in kanssa vapaaksi apteekki-opista, johon hän oli sitoutunut kuudeksi vuodeksi, sekä auttoi häntä rahalainalla yliopistoon. Matkarahoiksi lainasi hänelle vielä kauppapalvelija Juhana Vilhelm Lucander 40 riksiä sanoilla: "ei sinun huoli pelätä, että minä karhuan; maksa, milloin voit". Tuskin tarvinnee lisätä, että Lönnrot omintakeiseen asemaan päästyänsä tunnollisesti suoritti nämät luottovelat. Omaistensa avusta hän osoitti kiitollisuuttaan kautta koko elämänsä mitä kauneimmalla tavalla.

Yliopiston kirjoihin piirsi Elias Lönnrot nimensä 10 p. Lokak. 1822. Omituiseksi sattumukseksi voi katsoa, että samalla viikolla 5 päivänä myös Runeberg ja Snellman olivat tulleet ylioppilaiksi. Mutta sitä voimaa, joka nämät kolme Suomen suurinta miestä yht'-aikaa on tuonut esiin kansastamme, emme saa pitää pelkkänä sattumuksena; se oli sallimusta. Siinä selvästi näkyy Jumalan kaikkivaltias ja armollinen käsi, joka pienistäkin ja halveksituista kansoista pitää isällistä huolta; siinä ilmoittautuu Hänen tahtonsa, ett'ei tämä vähäinen Suomen kansa ole hukkuva, vaan elävä ja työskentelevä koko ihmiskunnan hyväksi.

Vähällä oli vaan niin käydä, ett'ei Lönnrot'ia olisi otettu vastaan siihen ylioppilas-osakuntaan, mihin hän syntymäpaikan oikeudella pyrki, nimittäin uusmaalaiseen, joka nykyisin viettää vuosijuhlansa hänen syntymäpäivänään ja Agricolan kuolinpäivänä. Syyksi estelemiseen tuotiin esiin se, että hän Turussa koulupoikana ollessaan oli jonkun aikaa toimittanut muutaman osakunnan vahtimestarin eli n.k. kansakuntapojan tehtäviä. Vasta sitten kun osakunnan inspehtori, lääketieteen professori Juhana Agapetus Törngren, oli selittänyt mitenkä vähän arvossa pidettyjä toimia nekin olivat, joilla apostolit aikoinaan olivat henkeään elättäneet, päätettiin suostua Lönnrot'in pyyntöön.

Nyt ei hänen opintojensa jatkumiselle ollut muuta estettä, kuin ainainen varojen puute. Tällä kertaa kuitenkin suosi onni Lönnrot'ia. Professori Törngren, joka oli mieltynyt nuorukaiseen, hankki hänelle kesällä 1823 kotiopettajan paikan Eurassa ja uskoi hänelle sitten samallaisen tehtävän pitemmäksi aikaa omassa kodissaan. Paitsi toimeentulon puolesta huoletonta oloa, kesäisin Laukon kartanossa Vesilahdella ja talvisin ensin Turussa, sitten Helsingissä, tuotti jokapäiväinen seurustelu hienosti sivistyneessä perheessä arvaamattoman edun Lönnrot'in henkiselle kehitykselle. V. 1827 hän suoritti filosofian kandidaatti-tutkinnon, ottamatta osaa samana vuonna vietettyihin maisterinvihkijäisiin, ja rupesi sen jälkeen lukemaan lääketiedettä; sille uralle nähtävästi apteekissa olo, Sabelli'n ja Törngren'in tuttavuus ynnä kuuluisan Israel Hwasser'in luennot olivat saaneet hänet viehättymään. Lääketieteen kandidaatiksi hän pääsi 1830, lisensiaatiksi 1832, määrättiin vielä samana vuonna virkaatekeväksi piirilääkäriksi Kajaaniin, johon seuraavana vuonna vakinaisesti nimitettiin. Mutta tämä kaikki oli hänelle ainoasti leipälukua, hänen varsinaisilla harrastuksillaan oli aikoja sitten aivan toinen suunta.

---

Niinkuin on mainittu, sai Lönnrot ensimmäisen herätyksensä jo apteekissa ollessaan. Siellä hän lueskeli Becker'in toimittamia Turun Viikkosanomia, joissa suomenkieli virtasi ennen tuntemattomalla puhtaudella, ja lauleskeli Juteinin lauluja, joissa hänen halpana pidetty äidinkielensä osoitti kykenevänsä korkeampainkin tunteitten kannattajaksi. Vaan varsinkin hän ihmettyi ja ihastui Topelius'en painattamista vanhoista suomalaisista runoista, joita ensimmäinen vihko tuli ilmi samana syksynä, jolloin hän pääsi ylioppilaaksi. Näiden vaikutusten johdosta hänkin päätti omistaa elämänsä suomenkielen tutkimiseen ja viljelemiseen sekä yli kaiken kansamme vanhain runoaarteitten kokoilemiseen.

Tilaisuus viimeksimainittuun työhön tarjoutui hänelle pikemmin, kuin oli voinut aavistaakaan. Vesilahdella oli vanhain kansannaisten huulilla säilynyt Laukon kartanoon liittyvä runomittainen tarina Klaus Kurjesta ja Elina rouvasta, joka kaikista yksityisistä kansanrunoistamme on kieltämättä mahtavin ja suurenmoisin. Tämän yhdessä muutamien muitten laulujen kanssa on Lönnrot kirjoittanut muistiin mahdollisesti jo ensimmäistä kesää Laukossa viettäessään, ja kerrotaan hänen saaneen jokaisesta löytämästään uudesta runosta ylimääräisen kupillisen kahvia rouva Törngren'iltä.

Professori Törngren'in perheessä oli hänen myös tilaisuus persoonallisesti tutustua Reinhold von Becker'iin, jonka esimiehyydellä hän sittemmin julkaisi maisteriväitöksensä: De Väinämöine, priscorum Fennorum numine (Väinämöisestä, Muinais-Suomalaisten jumalasta). Aiheen tähän väitökseen antoi hänelle Becker'in v. 1820 Turun Viikkosanomissa julkaisema kirjoitus Väinämöisestä, joka suorasanaisen selityksen ohessa sisältää ensimmäisen yrityksen panna kokoon Väinämöistä esittäviä runoja jonkullaiseen historialliseen järjestykseen. Lönnrot'in väitöksestä on valitettavasti säilynyt ainoasti edellinen keväällä 1827 ilmestynyt osa, jälkimmäinen, jo valmiiksi painettu, hävisi Turun palossa.

Tulipalon tuottama vahinko tuli kuitenkin tässä kohden täysin korvatuksi sen kautta, että se esti Lönnrot'ia välittömästi jatkamasta lukujaan yliopistossa, joka oli määrätty siirrettäväksi Helsinkiin. Väliajan hän, näet, päätti käyttää pitempään matkaan, nähdäkseen isänmaataan vähän avarammalta, tutustuaksensa kansankieleen eri paikoissa ja ennen kaikkea kootakseen kansanrunoutta. Aikomus oli hänen matkustaa kautta Hämeen, Savon ja Suomen Karjalan Vienan lääniin asti, jonne Topelius'en keräämät runot olivat hänelle viitanneet tien, ja palata takaisin Pohjanmaan kautta. Tätä tarkoitusta varten oli hän vähistä varoistaan säästänyt 100 ruplaa paperirahaa, ja siksi että ne riittäisivät, oli hän tehnyt päätöksen suorittaa matkansa jalan. Sen mukaisesti oli hän myös pukeutunut, josta syystä hänelle usein sattui hupaisia seikkailuja. Liikkeelle hän läksi kotoansa 29 p. Huhtik. 1828, vaeltain Hämeenlinnan, Heinolan, Mikkelin ja Savonlinnan kautta Karjalan puolelle Kesälahdelle, jossa tapasi paraan laulajan koko matkalla, nimittäin Juhana Kainulaisen Humuvaaran kylässä. Mainitun miehen runoista on muudan Lemminkäisen kosintaa ja kuolemaa esittävä, ainoa laatuaan, Kalevalan kokoonpanoon tuntuvasti vaikuttanut. Kesälahdelta Lönnrot kulki Kiteen pitäjän kautta Tohmajärvelle, josta muuttaen alkuperäistä suunnitelmaansa pistäysi Sortavalaa ja Valamoa katsomassa, ja jatkoi sitten matkaansa Ilomantsiin, jossa sai taas runsaasti runoja. Vielä runsaammin hän olisi niitä saanut, joll'ei olisi Sortavalasta palannut aivan samaa tietä, vaan kulkenut Salmin kihlakunnan kautta. Mutta erehdyttävä huomio runojen vähenemisestä Laatokan puolella sekä tieto, ett'ei Aunuksen läänissä juuri ollenkaan osattaisi runoja, vaikuttivat sen, ett'ei hän Sortavalasta enää kääntynyt itäänpäin. Näin ollen mainittu poikkeus sai ainoasti sen aikaan, ett'ei hän ennättänyt pohjoisemmaksi Nurmeksen pitäjää Pielisjärven päässä ja että hänen matkansa alkuperäinen määrä, Vienan Karjala, jäi saavuttamatta. Paluumatka kävi verrattain nopeasti Kuopion, Jyväskylän ja Tampereen kautta Laukkoon, jonne hän saapui 4 päivänä Syyskuuta. Rautalammilla, jossa tutustui Paavo Korhoseen ja Pentti Lyytiseen, hän kuitenkin viipyi jonkun aikaa.

Tämän viidettä kuukautta kestäneen matkan saaliita rupesi Lönnrot julkaisemaan Kantele-nimisissä vihkosissa, niinkuin on mainittu, pääasiallisesti noudattaen Topelius'en julkaisutapaa. Mutta hän menetteli vielä paljoa vapaammin yhdistellessään runojen toisintoja ja tasoitellessaan niiden kieltä. Jo paluumatkallaan, kertoo hän itse eräässä kirjeessä,[140] oli hän kestikievareissa ja muissa levähdyspaikoissa järjestellyt runsaita runokokoelmiaan, voidakseen ne Helsinkiin saavuttuansa jättää painoon; mutta muut puuhat ja niiden lisäksi näiden runojen uudestaan toimittaminen, joka etenkin oikeinkirjoitukseen nähden oli tuntunut hänestä tarpeelliselta, olivat viivyttäneet painatusta. Seuraavana vuonna 1829, arvostellessaan Topelius'en siihen asti ilmestyneitä vihkosia Helsingfors Tidningar'eissa, Lönnrot muun muassa lausuu: "Näitä kansan runoja tulee meidän pitää pyhänä perintönä, jonka yhdessä kanteleen kanssa olemme saaneet esi-isiltämme; siltä kannalta katsoen tulee meidän, mikäli mahdollista, laittaa ne yleistajuisiksi, koko kansan luettaviksi". Ja Kanteleen ensi osan esipuheessa hän selittää: "Aikomukseni näiden suomalaisten runoin julkaisemisella on kahtalainen: ensiksi soisin, että yhteinen kansa, nähtyänsä heidän runonsa olevan suuremmasta arvosta, kuin he ite niitä ovat tottuneet pitämään, ei enää kuin tähän asti on tapahtumia, heittäisi niitä, tai vaihettaisi Ruotille murtaviin lauluin; toiseksi toivoisin niistä ei ainoastansa jotain voittoa ja etua Suomen kielelle, vaan myöskin jonkunlaista tiedonlisäntöä esivanhempaimme menneistä ajoista, joidenka muisto aina on meille rakas ja huvittava, samalla tavalla kuin miehelle lapsuutensa muistot ovat rakkaat ja ihanat". Näistä lausunnoista voi selvästi huomata sisimmän syyn Lönnrot'in vapaampaan menettelyyn. Mitä hän julkaisi ei ollut aijottu koskemattomaksi muinaismuistoksi yksistään oppineitten ihailua varten, vaan ensisijassa kansankirjaksi ja perustukseksi kansalliselle tulevaisuudelle.

Kanteleen ensimmäiset kaksi vihkoa ilmestyivät v. 1829, kolmas 1830 ja neljäs 1831, kaikki hänen omalla kustannuksellaan aikana, jolloin hänellä oli kiireisiä lukuja ja karttuvia velkoja. Viidennen, valmiiksi toimitetun, vaan painamatta jääneen Kanteleen-osan esipuheessa, joka on kirjoitettu 20 p. Huhtik. 1831, hän lausuu ikään kuin puolustautuakseen: "Moni ehkä päättää minun sopimattomasti käyttäivän ja muistamata omaa parastani, kun sillä lailla kulutan aikani ja vähät varani turhiin runoin etsinnässä ja niiden präntättämisessä; muutamat ovat sitä edessänikin soimanneet. Saattaa niin olla muka; — toisinansa olen itekkin miettinyt luopua työstä, josta ei ole muuta kuin vaiva ja kulutus. — — Mutta vaikea on luopua luonnostansa ja luovuttuakin palajamme usein, mihen luonto vaatii".

Samassa esipuheessa ilmoittaa hän lujan päätöksensä uudelleen koettaa päästä venäjänkarjalaisten laukkukauppiasten kotimaahan, joiden lauluun itsekin oli sillä välin kerran Laukossa saanut tutustua. Lopulla Toukokuuta v. 1831 läksi Lönnrot Helsingistä Rautalammin, Pielaveden ja Iisalmen kautta Kajaanin kihlakuntaan. Pitkin koko matkaa vaivasi häntä kova vilutauti, niin ett'ei voinut kirjoittaa enempää kuin muutaman rivin kerrallaan. Lisäksi heikonsi hänen voimiaan soveliaan ravinnon puute sydänmaissa, joissa hän vaelsi. Kulkiessaan Kuhmoniemen kirkolta Suomussalmen puolelle ei hän kolmeen päivään saanut syödä muuta kuin pettuleipää maidon kanssa. Kaikesta huolimatta oli hän kuitenkin jo ehtinyt lähelle Kuusamon pitäjää ja oli juuri astumaisillaan yli rajan, kuin hänelle tuli odottamaton este. Hänet saavutti, näet, lääkintöhallituksen käsky tulla viipymättä takaisin Helsinkiin vastustamaan sillä välin maahamme ilmautunutta koleeraruttoa. Lönnrot totteli ja palasi Iisalmen ja Kuopion kautta Helsinkiin, jonne saapui 22 p. Elokuuta.

Määrättynä koleeralääkäriksi Helsingin sairashuoneesen ja koleerantarkastajaksi Porvoon, Sipoon, Nurmijärven, Hämeenlinnan sekä Sääksmäen alueilla, ryhtyi Lönnrot pelottomasti taistelemaan tautia vastaan, joka viimein häneen itseensäkin tarttui ja piti pari päivää elämän ja kuoleman vaiheilla, Keskipalkoilla Lokakuuta kirjoittaa hän, että rutto oli lakannut, ja 20 p. Marraskuuta tapaamme hänet taas muistiinpanemassa runoja Sääksmäellä kuuluisassa Ritvalan kylässä, jossa jo Gottlund seitsemän vuotta aikaisemmin oli käynyt.

Matkaa Venäjän Karjalaan ei hän myöskään heittänyt mielestään. Lääketieteelliset tutkinnot suoritettuaan ja julkaistuaan tohtorinväitöksensä Om Finnarnes magiska medicin (Suomalaisten parantamisista loitsimisen kautta) läksi hän 13 p. Heinäk. 1832 Laukosta Tampereen, Jyväskylän ja Kuopion kautta Nurmekseen, josta meni yli rajan Repolan puolelle ja pitkin rajaa pohjoiseen päin Akonlahteen asti. Edemmäksi hän ei tällä kertaa ajan vähyyden tähden ennättänyt, vaan sai kiiruhtaa Kuhmoniemen, Kajaanin ja Kuopion kautta Helsinkiin, jossa hänen kolmas matkansa päättyi 17 p. Syyskuuta.

Piirilääkärin viran Kajaanissa, syrjäisimmän koko maassamme, oli Lönnrot ottanut vastaan siinä toivossa, että sieltä käsin olisi paraiten tilaisuudessa jatkamaan matkustuksiansa Vienan lääniin. Alussa kuitenkin, niinkuin on mainittu, oli hänellä työtä yli inhimillisten voimien niiden kulkutautien ehkäisemisessä, joita näillä seuduin vallitseva hirveä nälänhätä oli synnyttänyt. Siinä taistelussa myös hänen oma terveytensä murtui. Viisi viikkoa hän sai maata heikkona sairaana, ja yleisesti oli jo levinnyt huhu hänen kuolemastansa. Ikään kuin muistoksi tästä kovan kokemuksen ajasta hän sitten seuraavana vuonna julkaisi Gustava Schartau'n Hyväntahtoisia neuvoja katovuosina suomennettuina ja lisättyinä 1834.

Mutta vielä samana vuonna, 8 p. Syysk. 1833, oli hän lähtenyt neljännelle matkalleen, jonka suuntasi Kajaanista Suomussalmen kautta Vuokkiniemeen Vienan läänissä, käyden tämän pitäjän pohjoisimmassa kylässä Vuonnisessa asti. Viimeksimainitussa paikassa tapasi hän etevän runolaulajan Ontrei Malisen ja toisen nimeltä Vaassila Kieleväisen. Tämä jälkimmäinen osasi kertoa, vaikk'ei itse runoja enää tarkoin muistanut, Väinämöisestä ja muista tarullisista henkilöistä yhtä ja toista semmoista, jota ei Lönnrot ennestään tiennyt; kun taas sattui, että hän oli unohtanut jotain, joka Lönnrot'ille oli tunnettua, niin tämä häntä siitä muistutteli ja sai häneltä siten kaikki Väinämöisen urostyöt yhdessä järjestyksessä. Takaisin Kajaaniin palasi Lönnrot 24 p. Syyskuuta.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa varten oli Lönnrot jo keväällä 1833 ruvennut puuhaamaan ennen julkaisemattomain runokokoelmiensa valmistamista painokuntoon. Hän siitä kirjoitteli Seuran sihteerille, Keckman'ille, pyytäen häntä lähettämään ne kokoelmat ensimmäiseltä matkalta, jotka oli jättänyt hänen huostaansa; vaatimattomasti lisäten, että olisi pitänyt parempana päin vastoin toimittaa uudet keräyksensä Helsinkiin ja pyytää häntä niitä korjailemaan, joll'ei olisi pelännyt toisen olevan vaikeata ottaa selkoa sekavista käsikirjoituksista. Alkuansa oli Lönnrot ajatellut ainoasti Kanteleen tapaista julkaisua ja sitä varten tiedustellut, haluaisiko Seura saada runot julkaistuiksi pienemmissä vihkosissa vai kaikki yhdessä koossa, siten kuitenkin että vanhat runot järjestettäisiin eri jaksoon ja nykyisemmät taas erikseen. Mutta työn kuluessa selvisi hänelle uuden julkaisutavan mahdollisuus. Keckman'ille hän siitä kirjoittaa 17 p. Elokuuta: "Mitenkä kävisi tuo, jos Seura pränttäyttäisi uudestansa kaikki Suomen runot, jotka sen arvon ovat ansainneet, ja niitä koottaisi järjestykseen, niin että mitä Väinämöisestä, Ilmarisesta, Lemminkäisestä j.m. on eri paikoissa löyttävä, lyötäisi taikka jatkettaisi yhteen ja lectiones variantes (erilaiset lukutavat) pantaisi ala kuhunkiin paikkaan taikka loppulehtilöihin. Sihenki työhön olisin mielelläni rupiava, vaikka se kyllä tarvitsisi parempatakin auctoria, vaan luulisin tuon käyvän joksiki, jos sinä sitte ennen pränttäämistä niitä vähä korjaisit ja parantaisit niissä paikoissa, joissa olisin erehtynyt. Lemminkäisen runot koin sillä tavalla yhteen lyödä ja siitä tuli noin kaksi täysinäistä arkkia, jotka (Eerik Aleksanteri) Ingman täällä ollessaan kirjotti ittelleen, niin että häneltä saat nähdä, minkä mukaan toisiakin runoja samalla lailla luulisin tarvihtavan yhdistää". Saman kirjeen konseptista, joka on päivätty 25 p. Heinäkuuta, käy selville, mitenkä Lönnrot oli saanut tämän ajatuksen. "Jo entisiäki (Kanteleen) osia toimittaissa näytti minusta parahaksi lyödä yhteen niitä sipaleita, jotka kattoin olevan yhestä. Sillä laadulla tulivat moniahat jotenki pitkäksi, n.k. Käärmeen, Raudan ja Tulen synnyt, joita eri paikoista ainaki saadan eri sanoilla. Samalla tavalla olen aikonut tehdä nytki niiden runosipaletten kanssa, jotka nähtävästi ovat yhestä aineesta". Niinkuin saman runon eri toisinnot, olivat Lönnrot'in mielestä samaan henkilönimeen liittyvät runot yhteen kuuluvia ja siis yhdistettäviä. Mitenkä hän tämän käsityksen oli perinyt Becker'iltä, on jo huomautettu. Että hän valitsi Lemminkäis-runot ensimmäiseksi kokeeksi, osoittaa taas Topelius'en vaikutusta, jonka julkaisemien runojen joukossa Jyrki Kettusen Lemminkäisestä on ensimmäisiä ja pisimpiä. Tähän hän, näet, yhdisti ennenmainitun Juhana Kainulaisen runon, molempia vielä toisinnoilla täydentäen. Lönnrot'in Lemminkäinen, joka on 825 säkeen pituinen, sisältää niin muodoin kaksi osaa:

L. 1. Oluen synty ja kutsut pitoihin sekä Lemminkäisen retki Päivölään ynnä pako Saareen.

L. 2. Lemminkäisen kosinta Hiidestä eli Vuoresta ja hänen surmansa.

Molempia osia eroittaa viiva toisistaan eikä niillä näin järjestettyinä ole muuta yhteistä kuin henkilönnimi.

Samaan tapaan aikoi Lönnrot myös Väinämöisestä, Ilmarisesta ja mahdollisesti vielä Kaukomielestä, jota kuitenkin epäili Lemminkäisen toisintonimeksi, panna kokoon runojakson, itsekustakin erikseen. Ajatus suuremmasta kokonaisuudesta heräsi hänessä vasta sen jälkeen, kuin Syyskuussa oli käynyt Vienan läänin runoalueen pohjoisessa päässä, jonne kansanrunomme etelästä päin kulkeutuessaan ja kaiken aikaa kehittyessään olivat viimeiseksi joutuneet. Vaan tämä ajatus selvisi hänessä vähitellen, ikäänkuin itsestään. Matkalta palattuaan oli hän ensiksi ryhtynyt järjestämään runoja Väinämöisestä, yhdistäen niihin kuitenkin myös semmoisia, jotka yhtä paljon tai enemmän Ilmarista kuvailevat. Lönnrot'in Väinämöinen on 1,720 säkeen pituinen runo ja sisältää seuraavat kansanrunot.

V. 1. Väinämöinen pyytää ongella Vellamon neitoa.

V. 2. Väinämöinen takoo itselleen kultaneidon.

V. 3. Väinämöisen alta ampuu Lappalainen hevosen, niin että hän suistuu mereen, ja vesilintu laskee hänen polvelleen munat, joista muodostuu maailma.

V. 4. Väinämöinen ajelehtii Pohjolaan ja lupaa päänsä päästimeksi lähettää Ilmarisen, joka takoo Sammon.

V. 5. Väinämöinen ja Ilmarinen lähtevät Sampoa ryöstämään Pohjolasta.

V. 6. Väinämöinen ja Ilmarinen lähtevät kilvan kosimaan Pohjolan neitoa; Ilmarisen viedessä morsian valittaa niinkuin Kojosen pojan runossa.

V. 7. Väinämöinen voittaa kilpalaulussa Joukahaisen, joka lunnaiksi lupaa hänelle sisarensa.

V. 8. Väinämöinen kosii ilman vempelellä istuvaa kaunista Katrinatarta ja tämän vaatimuksesta venettä veistäessään saa polveensa haavan.

V. 9. Väinämöinen käy Tuonelassa ja Vipusen vatsassa kolmea veneen veistossa uupunutta sanaa hakemassa.

V. 10. Väinämöisen lähtiessä vesille, tarttuu vene hauin hartioille, jonka luista tehdyllä kantelella Väinämöinen sitten soittelee.

Väinämöisen kokoonpanossa on huomattava kaksi pääosaa: vienanpuolinen Sampojakso (3-5) liitteineen (1-2, 6-7) ja se suomenpuolinen runojakso, jota jo Becker oli kokoonpanossaan käyttänyt (8, 10) ja jonka sisään Lönnrot vielä sovitti Tuonelassa ja Vipusessa käynnin vienanpuolisen laulutavan perustuksella. Näitä osia ei toisiinsa liitä mikään muu kuin säe:

Sisar nuoren Joukahaisen,

joka on sovitettu ensimmäisen osan lopusta, Kilpalaulannosta, toisen osan alkuun, Ilman immen kosintaan, kertona säkeelle:

Neito kaunis Katrinatar.

Ilman sisällistä yhteyttä ovat myös Sampojakson liitteet keskustansa ympärille järjestettyjä. Ainoana läpikäyvänä lankana on Väinämöisen osallisuus kaikkiin perätysten kerrottuihin tapauksiin.

Samaan aikaan kuin Väinämöinen, valmistui Lönnrot'ilta Vuokkiniemen häärunoista järjestetty kokoelma Naimakansan virsiä, jonka 499 säkeesen sisältyy:

N. 1. Alkuvirsi.

N. 2. Vävyn virsi.

N. 3. Kutsujen virsi.

N. 4. Lähtövirsi.

N. 5. Tulovirsi.

Kun Lönnrot sitten rupesi yhdistelemään kaikkia yllämainittuja erikoisrunoelmia: Lemminkäistä, Väinämöistä ja Naimakansan virsiä, yhdeksi ainoaksi kokonaisuudeksi, niin oli hänellä yhä tarkoituksena tehdä siitä "runokokousta Väinämöisestä" ja hän olisi mielellään pysyttänyt tällekin kokoonpanolleen nimen "Väinämöinen", joll'ei olisi pelännyt sekaannusta erään samannimisen ruotsinkielisen näytelmärunon johdosta.[141] Tämä Runokokous Väinämöisestä sisältää kaikkiaan 5,052 säettä ja on jaettu 16 "laulantoon" seuraavalla tavalla.

RV. 1. (= V. 3). Väinämöisen ammunta ja maailman luominen.
RV. 2. (= V. 4). Väinämöisen ensimmäinen käynti Pohjolassa.
RV. 3. (= V. 8). Ilman vempelellä istuvan Pohjan immen kosinta ja
Väinämöisen polven haava.
RV. 4. (= V. V. 4). Sammon taonta.
RV. 5. (= L. 2). Lemminkäisen kosinta ja surma.
RV. 6. (= V. 9). Tuonelassa ja Vipusessa käynti.
RV. 7. (= V. 6). Väinämöisen ja Ilmarisen kilpakosinta.
(= N. 1). Alkuvirsi häissä.
RV. 8. — — Iso härkä.
(= L. 1). Oluen synty ja kutsut pitoihin.
(= N. 2-5). Häävirsiä.
(= V. 6). Morsiamen valitus matkalla (Kojosen pojan runoa).
(= N. 5). Tulovirsi häissä.
RV. 9. (= L. 1). Lemminkäisen toinen käynti Pohjolassa ja pako Saareen.
RV. 10. — — Kullervon kosto Ilmarisen emännälle.
(= V. 2). Ilmarisen kultaneidon-taonta.
— — Ilmarisen toinen kosinta Pohjolasta.
RV. 11. (= V. 5). Sammon röstöön lähtö.
(= V. 10). Laivaretki ja kalanluisen kantelen synty.
RV. 12. (= V. 5). Sammon ryöstö.
— — Sampsa Pellervoisen kylvö ja iso tammi.
RV. 13. — — Auringon ja kuun päästö.
RV. 14. — — Koivuisen kantelen synty.
RV. 15. (= V. 7). Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulanta.
(= V. 1). Vellamon neidon onginta.
RV. 16. — — Väinämöisen tuomio ja poislähtö.

Runokokousta Väinämöisestä kokoonpannessaan ilmoittaa Lönnrot noudattaneensa sekä sitä järjestystä, jossa oli kuullut Väinämöisen toimista laulettavan ja suorasanaisesti kerrottavan, että sitä, jota luuli "itse laulantoaineitten luonnon seuruutensa vaativan" s.t.s. ajallista järjestystä. Aluksi hän näkyy irroittaneen Väinämöisen molemmat jaksot toisistaan, muuttaneen Joukahaisen sisareksi nimittämänsä ilman immen Pohjan immeksi ja lomittain sisätysten sovittaneen edellisen jakson keskus-osan (3-5) sekä koko jälkimmäisen jakson (8-10), jonka osista enimmät tavataan Vienan puolella myös Sampojakson yhteydessä (niin muodoin: V. 3-4. 8. 4. 9. 5. 10. 5). Sitten hän lienee siirtänyt Väinämöisen ja Ilmarisen kilpakosinnan (6) Sammon-ryöstön (5) edelle, koska tämän tapauksen jälkeen kosiminen Pohjolasta ei enää voi tulla kysymykseen, sekä Tuonelassa ja Vipusessa käynnin (9) jälkeen, koska Väinämöisellä pitää olla vene kosimaan lähtiessään. Niin-ikään on hän Lemminkäisen onnettomasta kosintaretkestä Hiiteen eli Vuoreen (L. 2) tehnyt Pohjolan retken, jonka tietysti on täytynyt tapahtua ennen Väinämöisen ja Ilmarisen kilpakosintaa (V. 6) sekä edellisen valmistusta tähän kosintaan (V. 9). Sitä vastoin tuli Lemminkäisen retken Päivölään (L. 1) Pohjolaan siirrettynä luonnollisesti seurata Kilpakosintaa (V. 6), jota taas saattoi hyvin lopettaa Ilmarisen ja Pohjan neidon hääpidoissa lauletuiksi sovitetuilla Naimakansan virsillä (N. 1-5). Aiheeksi välin rikkoutumiseen Pohjolan kanssa tarjoutui ihan itsestänsä runo Kullervon kostosta Ilmarisen emännälle, joka kansan runoissakin on joskus Sampo-jaksoon liittynyt, ja tämän jälkeen seuraamaan soveltui paraiten Kultaneidon taonta (V. 2), palautettuna alkuperäisemmälle Ilmarisen nimelle. Ainoasti paremman paikan puutteessa on Lönnrot asettanut Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulannon (V. 7) loppupuolelle aivan erikseen, yhdistäen siihen Vellamon neidon onginnan (V. 1).[142] Yhdistyssiteeksi näiden välille on hän lyyrillisistä runoista sommitellut parinkymmenen säkeen pituisen kertomuksen Joukahaisen sisaresta, joka sitä suree, että on luvattu ikäkululle miehelle, ja sanoo mieluummin menevänsä sisareksi Siikasille, veikoksi veden kaloille. Viimeiseksi on Lönnrot asettanut runon Väinämöisen tuomiosta ja poislähdöstä, jossa hänen käsityksensä mukaan oli kuvattuna pakanuuden väistyminen kristin-opin tieltä.[143]

Runokokouksensa Väinämöisestä, joka valmistui ennen Joulua v. 1833, lähetti Lönnrot seuraavan vuoden alussa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle tarkastettavaksi. Kuitenkin pyysi hän, että sen painattaminen kaikissa tapauksissa jätettäisiin kevääsen. Siksi hän vielä toivoi saavansa uusia runoja muutamilta eteviltä laulajilta, joista oli syksyllä kuullut puhuttavan, vaan joita ei silloin ollut tavannut kotona tai voinut käydä tapailemassa.

Eikä Lönnrot tässä toivossaan pettynyt. Viidennelle matkalleen hän läksi Kajaanista 13 p. Huhtik. 1834 Suomussalmen kautta, jonne myös palasi 28 p. samaa kuuta, käytyään rajan takana useissa Vuokkiniemen ja Uhtuen pitäjien kylissä. Sillä matkalla yhdytti hän muiden muassa Vienan läänin kuuluisimman laulajan 80-vuotiaan Arhippa Perttusen, jonka runot olivat hyvässä järjestyksessä ja erittäin täydellisiä, niin että niitä riitti useammaksi päiväksi kirjoittaa.

Runokokoukseen lisättäviksi keräytyneet uudet ainekset olivat runsaammat, kuin mitä Lönnrot osasi arvatakaan. Kun hän lopulla kevättä saapui Helsinkiin, sijoittaakseen niitä paikoillensa, luuli hän jo Juhannukseksi valmistuvansa. Mutta siihen työhön meni koko kesä, jonka kuluessa hänen täytyi palata Kajaaniin, ja meni osa syksyäkin. Uuden käsikirjoituksen sai Lönnrot loppuun kirjoittaneeksi 11 p. Marraskuuta Kuhmoniemellä. Viimeistely ja puhtaaksikirjoitus vaativat vielä nekin aikansa, niin että hän saattoi esipuheensa allekirjoittaa vasta 28 p. Helmik. 1835.

Hyvin käsittäen, että jo Runokokous Väinämöisestä oli jotakin muuta kuin yhden ainoan sankarin elämäkerta, oli Lönnrot, paitsi nimiä Väinämöinen ja Väinämöisen Kantele, sille ehdoittanut nimeksi Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen, taikka Suomen Mythologia vanhoilla runoilla toimitettu tahi myös Väinölä ja Pohjola, "nimittäin paikoista, joissa kirjassa mainitut enimmät asiat tapahtuivat". Kahdesta jälkimmäisestä ehdoituksesta on johtunut teoksen lopullinen nimitys: Kalevala — käsikirjoituksen ensi vihkon kannella vielä Väinölä — taikka Vanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinosista ajoista.

Tämä n.k. Vanha Kalevala sisältää 32 "runoa" ja 12,078 säettä. Se on siis enemmän kuin kaksin verroin lisätty laitos Runokokousta Väinämöisestä. Runojen järjestys on siinä muuttamatta säilytetty. Lisäyksistä on heti ensimmäisessä runossa huomattava kertomus Väinämöisen syntymisestä, jolla Kalevala alkaa yhtä sopivasti, kuin se päättyy hänen poislähtöönsä. Sampo-retken jälkitapauksista ovat uusia Tautien synty ja parantaminen sekä Karhuntappo, jotka ovat asetetut kahden puolen Auringon ja Kuun päästöä, niin että jälkimmäinen Kantelen soitto seuraa vasta karhun peijaisissa syntynyttä iloa. Lähesviimeisessä runossa on ballaadi Anni tytöstä, "aino" neidosta, sovitettu Joukahaisen sisaren nimelle, kuitenkin niin että Runokokouksen välikertomuksesta on säilytetty ajatus mereen hukuttautumisesta.[144]

Lisäksi on mainittava, että Vanhassa Kalevalassa on runsaasti ja pitkiä otteita loitsurunoista, joita Runokokouksessa on ainoasti vähässä määrin ja hyvin säästeliäästi käytetty.

Mikä oikeus oli Lönnrot'illa kansanrunojemme yhteen liittämiseen, on usein kysytty. Onko kansallamme missään muinaisuudessa ollut Kalevalan-tapaista kokonaisrunoelmaa, josta nykyiset kansanrunot olisivat aikojen kuluessa hajaantuneita ja pirstaantuneita osia? Siihen kysymykseen täytyy ehdottomasti kieltämällä vastata. Mutta jos kohta Kalevalaa ei ennen Lönnrott'ia ollut olemassa, oli se kuitenkin syntymässä kansanrunojemme vuosisatoja kestäneen vaelluksen ja kehityksen tuloksena. Lönnrot on tässä kohden ainoasti jatkanut ja täydentänyt runolaulajain työtä.

Runolaulajain tavalla on Lönnrot menetellyt kaikessa muussakin suhteessa. Samoin kuin jokainen runolaulaja sovittelee muualta kuulemansa runot oman murteensa mukaisiksi, on hän tasoitellut kansanrunojen kieltä sekä sananmuotojen että sanavaraston puolesta. Ja niinkuin runolaulaja vapaasti vaihtelee säkeitä kaikkien laulamiensa eri runojen välillä, muutellen niitä yhdestä kertovaisesta runosta toiseen, tunnelmarunosta kertomarunoon, kertomarunosta loitsurunoon ja päinvastoin, ei Lönnrotkaan ole rajoittanut työtänsä siihen, että olisi liittänyt ainoasti saman runon toisintoja yhteen, vaan vallan eriaineisiakin runoja on hän käyttänyt mielinmäärin toistensa täytteeksi. Milt'ei kaikista runoista, joita Suomen kansa on laulanut, löydämme säkeitä Kalevalassa; mutta tuskin ainoatakaan runoa löydämme semmoisena, kuin se kansan suusta on lähtenyt, vaikka ottaisimmekin lukuun kaikki sen toisinnot. Lisiä muista runoista tapaamme joka paikassa, milloin pitempiä, milloin lyhyempiä säejaksoja. Myös samassa säkeessä huomaamme toisinaan kahden eri runon vaikutusta. Lönnrot, näet, koetti aivan runolaulajan tavoin oppia kaikki sekä omat että muiden keräelmät ulkomuistilta, joten hänen tiedossaan oleva säevarasto sulautui paljoa täydellisemmin, kuin jos hän olisi yksinomaan kirjallisia muistiinpanoja käyttänyt. Hän oli vielä siinä suhteessa runolaulajain kannalla, ett'ei ollut omantakeinen runoilija. Samoin kuin ne sepustukset, joita nämät ovat joskus itsenäisesti yrittäneet, ovat Lönnrotinkin harvat omat runokokeet peräti ala-arvoisia. Hänen runollinen kykynsä, niinkuin myös runolaulajain, rajoittuu etupäässä runojen ja säkeitten kokoonpanemiseen. Mutta juuri tässä kokoonpanossa on hän osoittanut niin syvää käsitystä ja hienoa aistia, ett'emme voi olla tänä päivänä ihmettelemättä, mitenkä hän on voinut saada jotain niin runollista aikaan. Minkä ihmettelyn Kalevala heti ilmestyessään herätti, on edellä mainittu.

---

Lönnrot, niinkuin Ilmarinen Sampoa takoessaan, ei kuitenkaan vielä, vaikka kaikki muu maailma ihastui, tyytynyt tähänkään ahjonsa muodostamaan, vaan jatkoi yhä matkustuksiaan, lisään kultia ja hopeita kootakseen. Hän oli tuskin saanut Kalevalan käsikirjoituksen päätetyksi, kun Huhtikuussa 1835 taas suoriusi viisi viikkoa kestävälle keräysretkelle Venäjän-Karjalaan, kiertäen Repolan, Rukajärven, Jyskyjärven, Uhtuen ja Vuokkiniemen pitäjissä. Sillä matkalla hän tapasi Arhippa Perttusen sisaren, joka oli naitu Latvajärveltä Kellovaaran kylään, itäisimpään Vienan läänin laulupaikoista. Runoja hän sai muutenkin runsaasti, "kokonaisen paperikirjan" täyteen, myös paljon Kalevalaan kuuluvia. Mutta hän näki paremmaksi tällä kertaa olla viivyttämättä sen painatusta ja vasta vuosien päästä yht'aikaa lisätä, mitä sillä välin olisi uutta keräytynyt.

Samana vuonna teki hän vielä kaksi retkeä, toisen vähää ennen Juhannusta Tornion kautta Aavasaksalle ja siitä viisi peninkulmaa pohjoiseen ensimmäisille lappalaisasutuksille, toisen Elokuun lopulla Suomussalmen kautta rajan takana olevaan Lapukan kylään.

Seuraavana vuonna Lönnrot valmistautui pitkälle keräysmatkalle, jota varten haki ja sai kokonaisen vuoden virkavapauden. Hän jätti Kajaanin 16 p. Syysk. 1836 ja sai Suomussalmella matkatoverikseen ennenmainitun Juhana Fredrik Kajaanin, joka kuitenkin jo Uhtuesta kääntyi takaisin. Kulkunsa hän suunnitti Pistojärven, Tuoppajärven ja Pääjärven ympärillä oleviin kyliin siinä toivossa, että saisi runoja yhä runsaammin, mitä pohjoisemmaksi pääsisi. Mutta todellisuus ei tällä kertaa vastannut hänen toiveitaan. Jo Pistojärvellä loppuivat runot, eikä niitä löytynyt, vaikka hän, vietettyään Kuusamossa Joulun, jatkoi matkaansa Kieretin ja Kantalahden kautta aina Kuolaan saakka. Sieltä hän palasi Paatsjoen, Inarin, Sodankylän, Kuolajärven, Kuusamon sekä Suomussalmen kautta ja saapui kotiinsa Toukokuussa 1837. Tämä retki oli Lönnrot'in vaivaloisimpia sekä harvan asutuksen ja ruuan puutteen että huonojen kulkuneuvojen tähden. Lisäksi sai hän kärsiä asukasten epäluuloisuutta ja oli kerran vaarassa tulla ryöstetyksi. Vaan kaikista vastuksista huolimatta Lönnrot läksi jo alussa Kesäkuuta uudelleen liikkeille, kulki taas Suomussalmen kautta Vuokkiniemen puolelle, mutta kääntyi sieltä etelään päin Kontokin, Luvajärven ja Repolan kautta takaisin rajan yli Pielisjärvelle. Suomen puolella hän sitten kierteli Joensuun, Sortavalan, Kurkijoen ja Ruokolahden kautta Lappeenrantaan sekä palasi Savonlinnan, Kontiolahden ja Nurmeksen tietä Kajaaniin, jonne saapui 20 p. Marrask. 1837. Pitkin matkaa sai hän runsaasti runoja. Vaan monin verroin runsaammin hän olisi saanut, jos olisi osannut poiketa vielä vähäistä etelämmäksi Käkisalmen tienoille ja Inkerinmaalle.

Suureksi osaksi 1836-37 vuoden matkalla kerätyistä lyyrillisistä ja ballaadi-runoista alkoi Lönnrot nyt panna kokoon Kanteletarta. Muutamassa kirjeessä 22 päivältä Toukokuuta 1838 hän ilmoittaa niitä jo puolen vuotta joka päivä järjestelleensä ja muovaelleensa, johon työhön arvelee pari kuukautta lisäksi tarvitsevansa. Mitenkä häneltä siihen kului pari vuottakin, käy selville Kantelettaren ensi kirjan esipuheesta, joka on allekirjoitettu hänen syntymäpäivänänsä, 9 p. Huhtik. 1840. "Sitte siltä matkalta kotiuttua olemma pian heittämättömällä työllä näitä yksiä lauluja ja virsiä präntin alle korjaelleet, sovitelleet ja suunnitelleet, enimmän osan sillä ajalla vähintäki neljä kertaa uudestaan puhtaaksi kirjotelleet. — —Mainittuun niin usiasti uudistettuun puhtaaksi kirjottamiseen on, paitsi muuta, seki syynä ollut, että, kun työmme alla aina tulimma vaillinaisia paikkoja yhdessä eli toisessa kohtaa havatsemaan, syksyillä 1838 ja 1839 niiden tähden uudelleen läksimmä (Suomen) Karjalaan, josta myös kummallakin kertaa saimma paljo lisäyksiä ja toisinnoita ennen koottuhin". Edellisellä kerralla tiedetään Lönnrot'in keränneen runoja erittäin Ilomantsissa, jälkimmäisellä Pielisjärven ympäristössä. Kantelettaren valmistumista viivyttivät vielä Mehiläisen toimittaminen ja ennenmainitun lääkärikirjan painatus.

Samaan aikaan oli Lönnrot valmistellut myös loitsurunojen julkaisua. Vaan kun muilta, yhä karttuvilta töiltänsä ei nähnyt voivansa sitä loppuun saattaa, jätti hän järjestämänsä kokoelman v. 1846 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran haltuun, toiste tulevaisuudessa julkaistavaksi. Ainoa, minkä hän tähän aikaan loitsujen ja taikojen alalta painatti, oli jatkettu ja täydennetty laitos hänen väitöstänsä Om Finnarnes magiska medicin Suomen lääkäriseuran toimitusten ensi osassa 1842.

Paitsi runoja, oli Lönnrot mainitulla matkallansa kerännyt suuret määrät Suomen kansan sananlaskuja sekä arvoituksia ennen koottujen lisäksi, ja niitäkin vähitellen valmistanut painokuntoisiksi. Sananlaskujen laitoksen alkulauseen hän allekirjoitti 23 p. Lokak. 1841 sekä arvoitusten 13 p. Jouluk. 1843; painosta ne tulivat, niinkuin tiedämme, vv. 1842 ja 1844. Molemmat ovat pelkästään aakkoselliseen järjestykseen toimitettuja kokoelmia. Edellinen sisältää 7077, jälkimmäinen 1679 kappaletta toisintoineen ynnä 135 Viron kansan arvoitusta.

Monilla matkustuksillansa halki Suomen oli Lönnrot'illa ollut tilaisuutta tutustua maamme eri murteihin ja hankkia itselleen yleinen suomenkielen tuntemisen taito, jonka vertaista ei kenelläkään hänen aikalaisellaan ollut. Vähitellen hänen huomionsa oli yhä enemmän kiintynyt kielemme tutkimiseen. Vuoden 1836-37 matkalla oli hänellä jo nimenomaisena määränä koota myös aineksia uuteen suomen kielioppiin sekä sanakirjaan. Samalla matkalla oli hän joutunut lapinkielen piiriin ja sillä aloittanut tutkimuksensa suomen sukukielten alalla.

Näiden kielellisten kokoelmain ja tutkimusten avulla, se oli Lönnrot'in ajatus, oli riidan-alainen kirjakielemme perinpohjin selvitettävä, ennen kuin se jälleen vakaantuisi; jollei siitä tullut kerrallaan hyvä, saattoi se joutua vielä kerran käymiseen ja kuohuksiin. Niiden sekä kansanrunoudenjulkaisujensa kautta saikin hän aikaan kirjakielemme uudistuksen. Sillä mikään kirjailija-nero hän ei ollut tämän sanan korkeammassa merkityksessä. Hänen oma kirjoitustapansa oli alussa kovin kokoonsullottua ja kankeata[145] sekä osaksi vielä murteellista; myöhemmin, Kantelettaren esipuheesta alkaen, esiintyy se luonnollisempana ja yksinkertaisempana, vaan aina kuitenkin vähän jäykänpuolisena. Tässä on aivan sama ilmiö kuin Kalevalan yhteenliittämisessä, jonka hän, olematta itse luova runoilija, on suorittanut niin, että sitä tuskin olisi voinut taitavammin, kauniimmin, jalommin kokoonpanna. Kumpaisessakin työssä vaikutti hänessä sama luonnonvaiston kaltainen kansanhenki, joka ylimalkain on luonut kansan kielen ja runouden.

Niin pian kuin oli saanut Kantelettaren käsistänsä, oli Lönnrot jo lähtenyt uudelle, yksin-omaan kielelliselle tutkimusretkelle 16 p. Tammik. 1841. Ilomantsin, Impilahden ja Salmin pitäjien halki oli hän saapunut Aunuksen lääniin, jossa aikoi tutkia n.k. Liygin kieltä, ja Tulemajärven, Veskelyksen sekä Säämjärven kautta päässyt Petroskoille asti, kun hänet rajalla tarkastamatta jääneen passin tähden pakoitettiin samaa tietä kotiin palajamaan. Vasta Lokakuussa pääsi hän jälleen liikkeelle ja kääntyi sillä kertaa Kajaanista pohjoiseen päin: ensin Oulun kautta Kemiin, jossa sai Castrénin matkatoverikseen, sieltä Rovaniemelle, Kemijärvelle ja Kuolajärvelle sekä Inarin kautta Karasjoelle Norjan puolelle. Täällä hän opiskeli Norjan lappia kuuluisan lähetyssaarnaajan Nils Vibe Stockfleth'in johdolla, joka vuoden alussa oli hänen vieraanaan Kajaanissa oleskellut ja häntä seurannut matkalla Ilomantsiin. Sitten hän siirtyi Kuolaan, tarkemmin tutustuakseen myös Venäjän lappiin, ja joutui Kemin kautta viimein Arkangeliin, jossa aikoi ruveta tutkimaan samojeedinkieltä. Vaan huomattuaan, ett'ei siitä kielestä ollut suoranaista apua suomenkielen selvitykselle, jätti hän tämän tutkimuksen Castrén'ille ja palasi itse Kargopol'in sekä Lotinapellon kautta Suomeen, matkan varrella ottaen selkoa ennen tutkimattomasta vepsänkielestä. Kajaaniin hän saapui ummelleen vuoden kuluttua eli keskivaiheilla Lokakuuta 1842.

Perehtyäkseen vielä vironkieleen, matkusti Lönnrot kesällä 1844 Viron-ja Liivinmaalle. Enimmän osan aikaa hän oleskeli Tarton kaupungissa, jossa tutki viroa tunnetun lääkärin ja kielimiehen Friedrich Robert Fählmann'in avulla. Siellä hän myös otti osaa oppineen virolaisen seuran, die Gelehrte Ehstnische Gesellschaft'in, kokouksiin ja keskusteli seuran jäsenten kanssa muun muassa suomen- ja vironkielen oikeinkirjoituksesta. Varsinaisena työnään hänellä oli mainitun seuran virolaisten sanakokoelmien kopioiminen; viron sanastosta hän, näet, toivoi saavansa suomenkieleen alkuperäisiä sanoja ruotsinkielestä lainattujen sijaan. Tämän työn ääressä istui hän uutterasti useita kuukausia aamusta aikaisin myöhään iltaan. Välillä hän matkusteli maaseudulla seitsemän viikon ajan Tarton-puolista kielimurretta tutkimassa. Mutta täällä kansan sorron-alaisen tilan näkeminen vaikutti häneen niin tuskallisesti, että se retki oli hänelle kaikista raskaimpia. Tunteensa valtaamana ei hän koko matkallansa ollut voinut käydä ainoassakaan aateliskartanossa. Itse Tartossa oli hänen samasta syystä vaikea viihtyä. Joll'ei hänellä olisi ollut niin paljon kiireistä työtä, on hän itse lausunut, ett'ei ollut oikein aikaa siihen ajatukseen antautua, niin olisi hän pelkästä mielipahasta sairastunut. Kotimatkalle hän kiiruhti Joulukuussa Pietarin ja Räävelin kautta, viipyen kuitenkin muutamia päiviä Kattilan seurakunnassa Länsi-Inkerissä, jossa muutamalta vanhalta akalta sai muistiinpannuksi vatjankielisiä häärunoja.

Tähän loppuivat Lönnrot'in tieteelliset matkat. Hänen oli tosin vähän aikomus sen kirjeenvaihdon johdosta, johon v. 1845 oli joutunut Jacob Grimm'in kanssa, käväistä Saksanmaalla, tarjotakseen apuaan niille oppineille, jotka halusivat tutustua Suomen kieleen ja kansanrunouteen. Mutta hän luopui pian siitä aikeestansa, koska tunsi, että velvollisuus häntä vaati käyttämään aikaansa työhön, josta oli enemmän suoranaista hyötyä.

Lönnrot oli v. 1844 saanut virkavapautta, jota hänelle sitäkin ennen oli useat kerrat myönnetty, kokonaiseksi viideksi vuodeksi ja oli päättänyt nämät vuodet käyttää pääasiallisesti suomalaisen sanakirjan toimittamiseen. Myös suomen kieliopin kokoonpanemista oli hän ajatellut ja muutamia sitä koskevia kirjoituksia julkaissut Mehiläisessä sekä Suomi-kirjassa, (Bidrag till finska språkets grammatik 1841-42 ja Muukalaisuudesta Suomessa 1844). Mutta nähdessään, ett'ei hänelle mitenkään riittänyt aikaa kaikkia kieliopillisia keräelmiänsä täydellisesti järjestämään, hän tavallisella vaatimattomalla alttiudellaan antoi muistiinpanonsa Kuopion kymnaasin rehtorin Fabian Collan'in[146] käytettäväksi tämän ruotsinkielellä julkaisemaan suomen muoto-oppiin, Finsk språklära I. Formläran, joka tuli painosta v. 1847.

Uutta sanakirjaa piti Lönnrot tarpeellisena etenkin siihen runsaasen sanavarastoon nähden, jolla vanhat kansanrunot olivat rikastuttaneet kirjakieltämme. Siinä suhteessa oli jo Keckman tehnyt valmistavaa työtä poimimalla outoja sanoja Lönnrot'in Kanteleesta sekä Kalevalasta. Kun Keckman'in kuoltua ei ollut ketään työn jatkajaa, täytyi Lönnrot'in sekin taakka ottaa omille hartioilleen. Vaan ryhtyessään sanakirjan toimittamiseen, huomasi hän välttämättömäksi vielä tarkemmin keräyttää runoseutujen sanastoa. Koska ei itse enää katsonut voivansa panna aikaa matkustuksiin, lähetti hän Kesäkuussa 1845 nuoren ylioppilaan Taneli Europaeus'en keräystyöhön, antaen hänelle matka-apua omista varoistaan 200 paperiruplaa ja pyytäen lisää Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta.

Mutta tämän matkan tulos oli aivan toinen, kuin sen tarkoitus. Suunnatessaan askeleitaan idemmäksi niitä seutuja, joissa Lönnrot oli käynyt. Ilomantsin kautta Salmin kihlakuntaan ja Aunuksen lääniin, oli Europaeus joutunut uusille, ennen tuntemattomille runolähteille ja sanojen etsimisen sijaan kokonaan viehättynyt runojen keräykseen, jonka piti olla hänellä ainoasti sivutyönä. Muitten muassa oli hän Ilomantsissa Mekrijärven kylässä kohdannut laulajavanhuksen Simana Sissosen, joka runotaidossa veti vertoja Vienan läänin paraimmille. Tuskin oli Lönnrot saanut Europaeus'en tuomat runot käsiinsä ja niitä sovitellut paikoillensa välilehtiseen Vanhan Kalevalan kappaleesensa, kun hän näki, että siitä täytyi tehdä aivan uusi laitos.

Lönnrot ei kuitenkaan ruvennut Kalevalaa uudestaan kokoonpanemaan, ennenkuin talvella 1847. Silloin oli jo vanha painos loppuun myöty, ja kiirettä lisäsivät synkät enteet suomalaista kirjallisuutta pian kohtaavasta iskusta. Eräälle ystävälle, joka oli varoittanut häntä sen johdosta, että hän oli auttanut Snellman'ia perustamalla uuden aikakauskirjan, Litteraturblad'in, lakkautetun Saima-lehden sijalle, Lönnrot vastaa ruotsinkielisessä kirjeessä 13 p. Helmik. 1847: "Varoitukseesi voi olla hyvinkin syytä, mutta toiselta puolen pitää myös paikkansa, että se ystävyys, jonka tähden ei uskalleta mitään uhrata, on vähän tai tyhjän arvoinen. Jos vielä Litteraturblad'in täytyy lakata ja minultakin kielletään kirjoittaminen, niin saatanhan lohdutella sillä, että semmoinen on ollut kohtalon kulku, ja sitä ahkerammin lukea toisten kirjoituksia, niin kauan kuin sekään on luvallista. Vaan tehdäkseni työtä, niin kauan kuin on päivä, ett'ei yö tulisi, jolloin ei kukaan voi työtä tehdä, olen päättänyt ruveta toimittamaan uutta Kalevalan laitosta".

Alkuansa oli Lönnrot ajatellut tämänkin työn suorittavansa noin puolessa vuodessa. Mutta pian hän tuli kokemaan, että se vaati paljoa enemmän aikaa. Näinä vuosina oli Europaeus väsymättä jatkanut keräyksiään, ulotuttaen matkustuksensa pohjoisimmista Vienan läänin runopaikoista Inkerin laulurikkaille maille, jopa Tverin Karjalaan asti. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran lähettiläinä olivat myös ylioppilaat August Ahlqvist, Sakari Sirelius ja Fredrik Polén liikkuneet Suomen Karjalassa sekä maisteri Henrik August Reinholm[147] Käkisalmen ja Pietarin välisellä Karjalan kannaksella. Lisäksi tulivat Arvidsson'in Seuralle vv. 1837-38 lahjoittamat savolaiset kokoelmat sekä ne vienanpuoliset runot, joita Sjögren jo v. 1825 ja Castrén v. 1839 olivat matkoillansa muistiin panneet. Lönnrot'in käytettävänä olivat siis monin verroin runsaammat ainekset kuin Vanhaa Kalevalaa kokoonpannessa. Silloin hän sanoo olleen vaikean saada runoja edes 200 säkeen pituisiksi, nyt oli päinvastoin varominen, ett'eivät ne venyisi liian pitkiksi.

Työtä hidastutti sekin, ett'ei Lönnrot saanut tähän panna kaikkea aikaansa. Häntä oli, näet, pyydetty toimittamaan suomalaista osastoa Otto Meurman'in venäläis-ruotsalais-suomalaiseen sanakirjaan[148] ja se vei puolet hänen ajastansa. Paitsi sitä oli hänellä painatettavana Ruotsin, suomen ja saksan tulkki 1847 sekä Paavo Korhosen viisikymmentä runoa ja kuusi laulua 1848. Saadakseen rauhemmassa työskennellä, siirtyi Lönnrot lopulla vuotta 1848 Kajaanista Vesilahdelle tuttuun Laukon kartanoon, jossa hän usein ennenkin oli häiritsemättömän tyyssijan löytänyt. Siellä valmistui viimein uusi Kalevalan laitos Tammikuussa 1849; esipuheen Lönnrot allekirjoitti nimipäivänään 17 p. Huhtik. 1849.[149]

Uusi Kalevala sisältää kaikkiansa 50 runoa ja 22,795 säettä. Se on siis melkein kahta vertaa Vanhaa Kalevalaa suurempi. Se on myös runollisessa suhteessa koko joukon edellistä etevämpi. Lisäksi on tullut useita ennen tuntemattomia kertomarunoja, niinkuin Väinämöisen ohrankylvö, Ahdin ja Kyllikin valat, Kalervon ja Untamon veljesriita sekä Kullervon kosto Untamolle, jotka kaikki Europaeus'en oli onnistunut matkoillansa löytää. Erittäin runsaasti on Lönnrot siroitellut mietelmiä ja kuvaelmia lyyrillisistä runoista, jotka tuntuvasti lisäävät Uuden Kalevalan kauneutta. Vielä on hän perinpohjin parantanut kaikki runomitan, alkusoinnun tai kerron puolesta puutteelliset säkeet, sen kautta kuitenkin poiketen yhä kauemmaksi kansanlaulusta, jota Vanha Kalevala on paljoa lähempänä.

Runojen keskenäiseen järjestykseen on Lönnrot tehnyt ainoasti muutamia muutoksia, jotka runoelman kokonaisuudelle ovat silminnähtäväksi eduksi. Luonnottominta vanhassa laitoksessa oli se, ett'ei ainoastaan Väinämöinen, vaan myös häntä kauan kadehtinut Lappalainen ilmestyy ennen maailman luomista. Saatuansa toisintoja, jossa tämän Lappalaisen asemella esiintyy Joukahainen, samoin kuin joskus Joukahaisen sijalla Lappalainen, Lönnrot päätti eroittaa Väinämöisen ammunnan Maailman luomisesta ja asettaa sen Kilpalaulannan jälkeen, jonka irrallisesta asemastaan runoelman lopusta kaikkine liitteineen siirsi alkupuolelle runoelmaa. Vielä tulivat tähän yhteyteen vedetyiksi Sampsa Pellervoisen kylvö ja Ison tammen runo, jonka oksista noita, kansanrunoissa toisinaan Lappalaiseksi nimitetty, valmistaa nuolia; ensin koetteeksi Kilpalaulannan ja Väinämöisen ammunnan väliin, sitten sopivammin Kilpalaulannan edelle Maailman luomista välittömästi seuraaviksi tapauksiksi. Viimeinen korjaus, johon Lönnrot kauan epäiltyään ryhtyi, oli Väinämöisen vaihtaminen Vein emoiseen. Huomattavia muutoksia on vielä Sampo-retken jälkitapauksissa. Koivuisen kantelen synnyn, joka Runokokouksessa seuraa Auringon ja Kuun päästöä ja Vanhassa Kalevalassa Karhuntappoa, on Lönnrot, yritettyään sitä sijoittaa Tautien parantamisen jälkeen, viimein asettanut arvokkaimpaan paikkaansa, Sammon ryöstön, Kalevalan päätapauksen, välittömään yhteyteen. Mahtavamman vaikutuksen on hän saanut aikaan myös sillä, että on Karhuntapon siirtänyt Auringon ja Kuun päästön edelle, joten tämä jää Väinämöisen sankariteoista viimeiseksi.

1849 vuoden Kalevala tuli pikemmin ja yleisemmin tunnetuksi sekä kotimaassa että ulkomailla kuin 1835 vuoden Kalevala. Jo v. 1852 julkaisi siitä saksankielisen runomitallisen käännöksen Pietarin akatemian jäsen Anton Schiefner helsinkiläisen kirjanpainajan kustannuksella. Tämä käännös on tosin kuivakiskoinen ja runoton, mutta sillä on kuitenkin se ansio, että on suuresti lisännyt meidän kirjallisuutemme ulkomaisten ystäväin lukua. Sittemmin on Kalevalasta ilmestynyt täydellisiä ja osittaisia käännöksiä, selontekoja ynnä tutkimuksia useimmilla Euroopan sivistyskielillä. Pohjois-Amerikallakin on oma englanninkielinen käännöksensä, jota on ilmestynyt vuodesta 1888 monta painosta. Vaan siellä on Kalevalalla aivan erityinen merkityksensä. Se on ollut todistettavasti mallina Yhdysvaltain kansallisrunoilijalla Longfellow'illa, kun hän v. 1855 Intiaanein suorasanaisista tarinoista pani kokoon kertomarunonsa The song of Hiawatha, jonka runomittakin on Kalevalan.[150]

---

Lönnrot'in aavistus "yön tulosta, jolloin ei kukaan voi työtä tehdä" toteutui ennemmin, kuin hän itsekään osasi arvata. Jatkaakseen kesken jäänyttä sanakirjatyötä, oli hän pyytänyt pitennettyä virkavapautta taikka myös eroa virastansa eläkkeen kanssa ja saanut siihen anomukseensa myöntävän puoltolauseen sekä lääkintähallitukselta että senaatilta. Mutta korkeimmasta paikasta tuli kieltävä vastaus, nähtävästi silloisen kenraalikuvernöörin Menshikov'in esityksestä, joka kammosi kaikkea toiminnanvapautta varsinkin näinä rauhattomina kansankapinain aikoina. Vuotta myöhemmin, 8 p. Huhtik. 1850, julistettiin yleinen kielto painattaa uusia suomenkielisiä kirjoja muita kuin semmoisia, jotka tarkoittavat uskonnollista mielen ylennystä tai taloudellista hyötyä.

Vaan Lönnrot näki tehdä työtä pimeimmissäkin oloissa. Niin kytkettynä kuin oli käytännölliseen virkaansa, jonka toimet olivat entisestään melkoisesti lisääntyneet, riitti hänelle aina aikaa henkisiin harrastuksiinsa. Silloinkin, kun suomalaisen kirjallisuuden piiri oli ahtaimmilleen rajoitettu, löysi hän siitä kyllin alaa hyödylliselle vaikutukselle. Paitsi uutta lisättyä arvoitusten laitosta, jota mainittu kielto ei koskenut, sai hän v. 1851 painatetuksi suomennoksen saksankielistä G.H. von Schubert'in lastenkertomusta Merenvirta.[151] Rohkenipa hän v. 1852 ruveta jälleen sanomalehteä julkaisemaan, nimittäin Oulun Viikkosanomia, jolle sen kustantajan oli ollut mahdoton koko Oulusta löytää halukasta toimittajaa. Kaksi vuotta hän sitä toimitti mitä tukalimman painotarkastuksen alaisena. Mitään semmoista, joka tarkoitti määrättyä paikkakuntaa tahi henkilöä, ei ollut lupa painattaa. Niin esim. ei saanut kirjoittaa maakunnan vuodentulosta, sillä se olisi voinut poiketa läänin kuvernöörin annettavasta virallisesta kertomuksesta. Samasta syystä sana lautamies, joka muka osoitti erityistä virkaluokkaa, oli vaihdettava sanaan rikas mies! Mutta Lönnrot ei ollut niitä, jotka vastuksiaan vaikeroivat tai niillä puolusteleivat. "Kaukana meistä olkoon", hän lausuu lukijoilleen ensimmäisen toimitusvuoden lopulla, "näitten sanomain suhteen syyttää ulkonaisia esteitä, joitten tähden niitä muka ei olisi taidettu paremmin kirjoittaa. Semmoisia esteitä Oulun Viikkosanomilla tänä vuonna ei ole ollut eikä peljätä vastakaan tulevan niin kauvan, kuin niitä toimitetaan luvallisella tarkoituksellaan yhteisen, semminkin talonpoikaisen kansan tietoin, taitoin ja tapain paranemiseksi, ja mikäpä pakko olisi muihin aineisiin sekautua, koska siinä on ainetta yltäkyllin jos sadaksikin vuodeksi, johon ikään nämät sanomat tuskin tulevat, eivätkä tuskinkaan". Suurimman elämäntyönsä suoritti Lönnrot epäilemättä Uutta Kalevalaa kokoonpannessaan; kukaties vielä vähäistä suurempana esiintyy hänen persoonallisuutensa siinä vaatimattomuudessa, jolla hän heti sen jälkeen tyytyi kirjoittamaan kansalleen elämän mitä jokapäiväisimmistä asioista.

Kauan ei kuitenkaan kestänyt, ennenkuin Lönnrot'ille aukeni uusi, entistä laajempi vaikutus-ala. V. 1850 oli yliopistoomme perustettu Suomen kielen ja kirjallisuuden professorin virka, ja sitä olisi Lönnrot jo silloin voinut hakea, joll'ei olisi ollut aivan vasten hänen luontoaan kilpailla toisen siihen kykenevän kanssa. Sittenkin, kun virka Castrén'in äkillisen kuoleman kautta oli joutunut uudelleen haettavaksi, ja vaikk'ei ollut ketään muuta mahdollista viran täyttäjää, Lönnrot epäili kauan, kunnes yliopiston opettajain ja oppilaitten hartaat pyynnöt saivat hänet taivutetuksi. Väitöksensä hän kirjoitti vepsänkielestä, Om det nordtschudiska språket, 1853 ja tuli samana vuonna virkaan nimitetyksi.

Tämä väitöskirja sekä seuraavana vuonna Suomen tiedeseuran toimituksiin painettu tutkimus Inarin lapin murteesta, Ueber den Enare-lappischen Dialekt, ovat melkein ainoat puhtaasti tieteelliset julkaisut hänen professori-ajaltaan. Käytännölliset kansamme sivistystarpeet vaativat silloinkin hänen koko huomiotansa. Kun vapauttaja-keisarin Aleksanteri II:n astuessa hallitus-istuimelle myös suomenkieli pääsi vapaaksi kahleistansa, ja sitä yhä enemmän ruvettiin viljelemään sekä opillisilla että yhteiskunnallisilla ja valtiollisilla aloilla, tarvittiin tietysti ääretön joukko uusia sanoja uusille käsitteille. Ja kukapas siihen työhön olisi ollut tottuneempi ja taitavampi kuin Lönnrot. Jo lääkärikirjaa toimittaessaan oli hänellä suomalaisista oppisanoista ollut omien sanojensa mukaan "tuskin arvattava työ". Uusien sepitettävien sanojen vuoksi oli hän myös pitänyt velvollisuutenaan ottaa osaa mainittuun Meurman'in sanakirja-työhön. Yliopistollisilla luennoillaan oli hän ruvennut kääntelemään kaiken-aineisia kirjoja suomeksi, sillä lailla neuvoen oppilaitaan, miten kieltämme oli taivutettava tieteellisiin aineihin. Ihmeteltävää oli silloisille kuulijoille, kuinka selviksi, sujuviksi vaikeimmatkin kohdat kääntyivät mestarin käsissä, ja varsinkin, kuinka hän suomenkielen omista varoista keksi sadottain sanoja, joita useimpain nykyisten sivistyskielten on täytynyt lainata. Arvaamattoman suuri osa nyt käytännössä olevista oppisanoista on lähtenyt hänen pajastansa; perinpohjainen kielivarastomme tunteminen sekä herkkä kieliaisti tekivät hänestä niin verrattoman sanasepän, että harva hänen ehdoituksistaan on tainnut tulla hylätyksi. Erittäin on kasviopillinen sanasto v. 1860 painetussa Suomen kasvistossa kokonaan hänen luomansa. Suuresti rikastunut on myös lakitieteellinen sanastomme Kauppakaaren ja maakaaren suomennoksen sekä J.Ph. Palmén'in lainopillisen käsikirjan käännöksen kautta, jotka ilmestyivät: edellinen 1857 vuoden Suomi-kirjassa, jälkimmäinen valtiopäivä-vuonna 1863.

Paitsi mainittuja teoksia, julkaisi Lönnrot tällä ajalla pari kansankirjasta Raittiuden ystäväin toimituksissa, nimittäin: Kolme päivää Sairion kylässä, enimmäksi osaksi mukaelmaa, 1854 ja Wilhelmi Linter'in historian, jonka alkuteos on kreivi Manteuffel'in vironkielellä kirjoittama. Vielä painatti hän nälkävuonna 1857, sen johdosta että hallitus oli lähettänyt hänet hädän-alaisille seuduille opettamaan jäkäläleivän tekotapaa, lehtisen nimellä Neuvoja erästen jäkäläin käyttämisestä ruuaksi.[152]

V. 1862 otti Lönnrot täysin palvelleena eron professorinvirastaan ja vetäytyi maalle asumaan kotikappeliinsa Sammattiin. Siellä ryhtyi hän jälleen jatkamaan ja loppuun saattamaan kesken jäänyttä sanakirja-työtänsä, jonka tuloksia Kustaa Eerik Eurén oli sillä välin saanut käyttää v. 1860 ilmestyneesen sanakirjaansa. Lönnrot'in oma suuri Suomalais-ruotsalainen sanakirja valmistui painosta 14:nä vihkona vv. 1866-80. Se sisältää kaikkiansa noin 160,000 sanaa. Renvall'in sanakirjaan verraten, jossa on sanoja ainoasti 22,000, on se siis koko jättiläinen. Mutta ainesten tieteellisessä käsittelemisessä ei Lönnrot'in työtä voi asettaa Renvall'in rinnallekaan. Sanakirjansa ruotsinkielisessä jälkipuheessa Lönnrot itse lausuu, ett'ei hän sitä pidä minään kriitillisesti toimitettuna suomenkielen sanakirjana, vaan pikemmin aakkosellisesti järjestettynä aineskokoelmana, joka käsittää kaikki sitä toimittaessa saatavilla olleet suomalaiset sanat. Tämä aineskokoelma, hän lisää, jääköön tieteellisesti seulottavaksi toiselle sanakirja-sepälle, joka ei ainoastaan voimiltansa ole nuorempi, vaan joka myös laveammalta tuntee suomen sukukieliä ja jolla on käytettävänä nykyaikaisen tutkimuksen runsaat apuneuvot. Tiettävästi vaikutti Lönnrot'in työtapaan se huoli, ett'ei ennättäisi eläissään saada täysin pohdituiksi aineskokoelmiansa, jotka sillä välin olivat alituisessa vaarassa jonkun tapaturman kautta joutua häviöön.

Sillä Lönnrot'in ei ollut Sammatissakaan suotu käyttää aikaansa yksin-omaan sanakirjan toimittamiseen. Ei ainoastaan taudinkohtauksissa, vaan kaikissa muissakin asioissa kysyttiin alituisesti hänen apuansa ja neuvoansa. Silloisen pappien puutteen aikana katsoi hän velvollisuudekseen pitää huolta myös jumalansanan julistamisesta Sammatin kirkossa. Hänen perustamiansa ovat kunnan kansakoulu, lukutupa ja lainakirjasto.[153]

Sitä paitsi oli hänellä yksin ajoin suoritettavana toinen suuri ja tärkeä työ. V. 1863 oli hän kutsuttu suomalaisen virsikirja-komitean jäseneksi ja valittu sen esimieheksi. Siihenkin tehtävään hän oli monessa suhteessa hyvin valmistautunut. Luovaa runolahjaa, niinkuin on mainittu, ei hänellä tosin laisinkaan ollut. Sitä vastoin oli hän osoittautunut taitavaksi runoelmain suomentajaksi. Suomi-kirjassa 1845 on nimellä Kokeita suomalaisessa laulannossa muutamia hänen kääntämiänsä lyyrillisiä lauluja, etupäässä Runeberg'in. Samassa aikakauskirjassa 1855 on kappale Odysseiasta, Odysseen vastaan-otto Faiakilaisten saarella; monta katkelmaa Iliaadista on hän myös sovittanut suomentamiinsa Muistelmiin ihmiskunnan elosta, jotka ilmestyivät Mehiläisen liitteenä. Runomitta-oppi oli hänellä aina ollut erityisenä mieliaineena. Vanhaa kansallista mittaa oli hän laveasti selitellyt esipuheissa Kalevalan molempiin laitoksiin ja kuusimitan rakennuksen suomenkielellä yhteydessä Odysseiasta käännetyn otteen kanssa. Lisäksi tuli se kokemus ja taito, jonka hän oli saavuttanut Kalevalan sekä Kantelettaren runoja kokoonpannessaan, hänelle avuksi laitellessaan vanhoja, usein kansan-omaisia arkkiveisujamme kelvollisiksi kirkkovirsiksi.

Virsikirja-komitean ensimmäinen ehdoitus vanhan virsikirjan uudistamiseksi valmistui v. 1867. Seuraavana vuonna ilmestyi vihko lisäysvirsiä niitä tilaisuuksia varten, joiden tarpeeksi ei vanhassa virsikirjassa ollut virsiä ollenkaan taikka ei riittäväiseen määrään. V. 1871 painatti komitea toisen ehdoituksensa, jossa oli noudattanut edellisestä tulleita muistutuksia. Koko toimessa oli Lönnrot ollut ei ainoastaan nimellisenä, vaan myös todellisena johtajana ja ahkerimpana työmiehenä. Hän oli kohta ottanut neljänneksen vanhan virsikirjan numeroista osakseen ja sitä paitsi painattanut aika ajoin pienempiä lisävihkoja, joten enin osa uusista virsistä on lähtenyt hänen kynästään. Näitä erikoisjulkaisuja lueteltakoon: Vanhoja ja uusia virsiä 1865, 86 virttä erinäisiä tiloja varten 1867 ja 10 virttä erinäisiä tiloja varten 1868, 50 virttä vanhoista arkkivirsistä 1869 ja 25 virttä enimmäksi osaksi vanhoista arkkivirsistä 1870 sekä 26 haluttua virttä 1870 ynnä Muutoksen-ehdotuksia uuteen suomalaiseen virsikirjaan 1870; myöhemmin ilmestynyt on 43 virttä saksalaisesta virsiaarteesta 1874. Komitean erottua toimitti Lönnrot v. 1872 ihan yksin oman ehdoituksen, nimellä Suomalainen virsikirja väliaikaiseksi tarpeeksi, jossa vanhat virret, monelta haaralta tulleitten pyyntöin aiheesta, olivat korjatut enemmän entisen mukaisiksi, niin paljon kuin oli mahdollista sanoja ylenmäärin katkomatta tai kieltä muulla tavalla sortamatta. Sitäkin hän yhä paranteli, niin että v. 1883 saattoi julkaista uuden Väliaikaisen suomalaisen virsikirjan, johon vielä Viimeiset korjaukset tekijän kuoleman jälkeen seuraavana vuonna tulivat painosta. Kaikilla Lönnrot'in virsillä on se ansio, että ovat kansantajuisia ja yksinkertaisia; toisinaan kuitenkin ovat liiaksikin arkipäiväisiä. Omatekoisia niiden joukossa luonnollisesti ei ole monta, vaan ovat enimmät joko käännöksiä vieraskielisistä virsistä tai mukailuja arkkiveisuista.

Samana vuonna, jolloin sanakirja valmistui, 1880 sai Lönnrot käsistänsä vielä kolmannen kirjallisen työn, joka vuosikymmeniä sitten oli jäänyt häneltä kesken, nimittäin Suomen kansan muinaisien loitsurunojen laitoksen. Viimeisinä ikävuosinaan toimitteli hän myös uutta Kantelettaren laitosta, mutta ennätti siitä saada ainoasti kolmannen kirjan eli n.k. virsilaulut suoritetuksi, niin että siinä Kantelettaren painoksessa, joka ilmestyi v. 1887, molemmat edelliset osat täytyi entisellään säilyttää.

Jos näitä Lönnrot'in myöhempiä kansanrunojen julkaisuja käy arvosteleminen, niin kiitos niistä ei voi olla yhtä suuri kuin aikaisemmista Kalevalan ja Kantelettaren kokoonpanoista. Oli luonnollista, että Lönnrot'illa loitsulukuja Kalevalaan sovitellessaan täytyi olla valta valita säkeitä tarpeen mukaan eri toisinnoista. Vaan loitsurunoilla yksinään ei ole sitä kaunokirjallista merkitystä, joka oikeuttaisi niin vapaan menettelyn, että sen vuoksi kaikki tieteellinen arvo julkaisulta täytyy kieltää. Ja tämä menettely tekee vielä oudomman vaikutuksen, kun samasta loitsusta on painettu välistä toistakymmentä "toisintoa", joista tuskin yhtäkään on semmoisenaan kansan suusta kirjaanpantu. Uuden Kantelettaren vanhasta laitoksesta poikkeavat runot ovat yleensä liian pitkiksi venytetyt sekä ventovierailla aineksilla sekoitetut. Sama vika haittaa myös lisäksi tulleita runoja, joista suurin osa on saatu inkeriläisistä kokoelmista; niissä usein alku ja loppu kuuluvat kokonaan eri runoihin, jotka kansanlaulussa aivan satunnaisesti ovat yhtyneet. Mutta siitä ajasta, jolloin Lönnrot itse keräsi runoja ja kansanlauluun välittömästi tutustui, olikin jo kulunut melkein puoli vuosisataa.

19 p. Maalisk. 1884 pääsi Lönnrot suoraan työstänsä vanhurskaan lepoon, ainoasti pari viikkoa sairasvuoteella maattuaan. Koko myöhemmällä ijällään oli hän ainoasti kerran ollut kolmeksi viikoksi toimettomuuteen tuomittuna v. 1870, jolloin rappusista horjahtaissaan oli taittanut jalkansa. Tämä pitkä ikä ja erinomainen terveys selittää osaksi, mitenkä hänen oli mahdollista saada eläissään niin paljon aikaan. Mutta sitä Jumalan lahjaa Lönnrot ymmärsi myös hoitaa ja hyvin käyttää. Ruumiin liikuntoa ja voimistelua ei hän koskaan laiminlyönyt. Alinomaiset tutkimus- ja virkamatkansa suoritti hän suureksi osaksi jalan. Vielä v. 1869 arveli hän jaksavansa astua ympäri Suomen kahteen kertaan. Viimeisinäkin vuosina hän virkistyksekseen hiihteli ja souteli. Sitä vastoin ei hän harrastanut urheiluna metsästystä, eikä onkimista, jota piti eläinrääkkäyksenä. Hänen elintapansa olivat sekä ruuan että vaatetuksen puolesta tavattoman yksinkertaiset ja kohtuulliset. Erittäin sopii tässä huomauttaa, että hän jo v. 1834 solmi raittiusliiton tapaisen Kajaanissa sekä että hän professorina, niinkuin on mainittu, otti innolla osaa v. 1853 perustetun Raittiuden ystäväin seuran toimintaan.

Työ ja taasen työ oli Lönnrot'in koko elämän sisällys. Aamun aikaisina hetkinä osasi hän tehdä työtä yhtä hyvin kuin illan hämyisillä puhteilla; eikä ollut niin pientä loma-aikaa kotona, vierailla tai matkalla ollessa, jota hän ei olisi tiennyt jollakin tavalla hyödyllisesti käyttää. Hänen työntekoansa joudutti vielä tarkka järjestyksen-aisti sekä harvinainen kyky koota kulloinkin voimansa määrättyyn tehtävään. Siihen, mikä oli sivulla hänen varsinaisesta työstään, ei hän kajonnut. Esim. maanviljelykseen, vaikka hänellä oli sekä Kajaanissa asuessaan Polvilan maatila että myöhemmällä ijällä pari tilusta Sammatissa, ei hän itse mitenkään puuttunut. Hetken puuhissa, maailman häärinässä ei hän koskaan kuluttanut aikaansa.

Mutta ennen kaikkea teki hänen elämäntyönsä niin suureksi ja siunatuksi se nöyrä, rauhaisa, jumalinen mieliala, joka hänen sydämessään vallitsi. Hän oli vaatimaton aina ujouteen asti; omia ansioitaan ei hän minäkään pitänyt. Vaan siitä syystä ei hän mitään vaikeuksiakaan tuntenut, eikä hän milloinkaan, niin vähäiseksi kuin arvostelikin oman kykynsä, epäillyt tehtävänsä mahdollisuutta. Mihinkään mieskohtaisiin riitoihin ei Lönnrot sekaantunut; kenestäkään hän ei puhunut, ei edes uskonut pahaa. Hänen viimeiset sanansa olivat: "en luule, että minulla tässä maailmassa on yhtäkään vihamiestä"; johon hän vielä lisäsi: "toivonpa Vapahtajani kautta olevani sovinnossa myös Jumalan kanssa". Perustuksena Lönnrot'in koko luonteessa oli lempeys ja hyväntahtoisuus, jonka pinnalla viaton iloisuus ja leikillisyys väreili. Hän oli — tätä vertauskuvaa on eräs Uudenmaan talonpoika hänestä puhuessaan somasti käyttänyt — niinkuin päivänpaiste, sen jälkeen kuin on hiukan sataa ripoitellut.

Valtiollisiinkaan taisteluihimme ei Lönnrot ylimalkain ole ottanut osaa; hän on aina tyytynyt hiljaisen työntekijän kutsumukseensa. Tähän hiljaisuuteen ei kuitenkaan ollut syynä väliäpitämättömyys kansamme elinkysymyksistä, sillä kukaan ei ole suomalaisuuden asiaa edistänyt enemmän kuin Lönnrot. Siihen ei myöskään ollut vaikuttimena pelkurimaisuus, sillä tarpeen vaatiessa hän kyllä rohkeni totuuden ja oman kansan puolesta astua esiin. Sen ovat kyllin todistaneet hänen innokkaat puheensa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimiehenä, hänen ankarat sanansa Porthan'in patsaan paljastajaisissa ja varsinkin hänen luja käytöksensä siinä komiteassa, jonka tuli antaa lausunto suomenkielen käyttämisestä virkakielenä. Mutta luonnonmukaista oli, että varsinainen johtaja siinä taistelussa, jonka tuli saattaa kansastaan vieraantunut sivistynyt sääty takaisin kansallisuutensa tuntoon ja käsitykseen, ei voinut lähteä suomenkielisen rahvaan keskuudesta, vaan oli nouseva ruotsalaistuneen säätyluokkamme omista riveistä. Siitä syystä tarvittiin kansallisessa uudistustyössämme Elias Lönnrot'in rinnalla vielä Juhana Vilhelm Snellman.[154]

14. Yleiskatsaus murteitten taistelun aikaan.

Elias Lönnrot'in elämäkerta on vienyt meidät kauas yli puheenaolevan aikakauden rajojen. Mutta ennen kuin sen jätämme, on meidän vielä luotava lyhyt yleiskatsaus suomalaisen kirjallisuuden asemaan maassamme. Sen varsinaisena tukena oli tälläkin ajalla kansallinen kirkkomme. Erittäin vaikutti suomalaisen kirjallisuuden kohottamiseksi mainittu herännäisliike, joka kansanvaltaisen suuntansa kautta raivasi sille tietä sivistyneihinkin koteihin. Pietisti-perheissä, jotka pitivät kaikki hartaushetkensä yhdessä palvelijainsa ja alustalaistensa kanssa, tuli suomenkieli heidän uskontonsa kieleksi ja sitä tietä jälleen omaiseksi.

Vaan muissakin kuin hengellisissä piireissä oli, kirjallisten harrastusten levitessä, suomalainen kirjallisuus saanut edustajia. Niinpä olemme nähneet edelläesitetyn ajanjakson kirjailijain joukossa lääkäreitä, lakimiehiä, sotilaita ja asioitsijoita. Sen kautta kehittyi myös kirjallisuutemme entistä monipuolisemmaksi. Kuitenkaan ei sen vielä voi sanoa kohonneen yläpuolelle n.k. rahvaankirjallisuutta, muutamia ainokaisia teoksia lukuun ottamatta.

Kirjallisuus sanan korkeammassa merkityksessä oli vielä kauttaaltansa vieraskielistä, ja oli siinä ruotsinkielellä ehdoton etusija nyt lukumääräänkin nähden. Yliopiston tieteellisistä opinnäytteistä ilmestyi tosin yhä suurin osa latinaksi, mutta senkin piirin uhkasi ruotsi pian ja varmasti valloittaa. Ruotsinkielisenä esiintyy meillä jo enimmiten, niinkuin olemme nähneet, suomalainen kielitiede, ja sama oli laita myös Suomen historian tutkimuksen. Viimeksimainitulla alalla ilmestyi tähän aikaan arvokkaita aineskokoelmia sekä erikoistutkimuksia, etupäässä 1808-09 vuoden sodasta. Ensimmäinen kokonais-esitys historiastamme löytyy saksalaisen professorin Friedrich Rühs'in ennen mainitussa teoksessa Finnland und seine Bewohner, joka oli painettu Leipzig'issä 1809 ja kahden — Ruotsinmaalla julkaistun — käännöksen kautta oli tullut Suomessakin tunnetuksi. Toisen näistä ruotsinnoksista, melkoisesti lisätyn ja parannetun, oli Arvidsson toimittanut 1827 ja siitä tehnyt vielä yhteenvedon Suomen kouluja varten, joka painettiin Turussa 1832.

Ruotsinkielinen kaunokirjallisuus maassamme oli tämän vuosisadan alussa verrattomasti heikompi kuin edellisellä. Franzén'in jätettyä Suomen, oli laulu täällä milt'ei laannut. Runollista tuotantoa edustivat ikään kuin viran puolesta latinan ja kreikan kielten opettajat yliopistossa, Juhana Gabriel Linsén ja Aksel Gabriel Sjöström, jotka uutterasti kääntelivät ruotsiksi klassillista runoutta sekä sepittelivät tilapäisiä runoelmia, varsinkin maisterivihkiäisiin. Suomessa oli myös Arvidsson ruotsalaisilta Fosforisteilta oppimaansa tapaan kirjoitellut runoja; vaan koottuina hän julkaisi ne vasta Ruotsiin siirryttyään nimellä Ungdoms rimfrost af Sonen i Örnskog[155] (Nuoruuden huudetta, ilmituonut Kotkanmetsän poika) 1832.

Mutta v. 1830 lähetettiin Franzén'ille täältä arvosteltavaksi vaatimattomasti painettu vihkonen pieniä runoelmia, jonka johdosta vanhus vastaukseksi kirjoitti seuraavat profeetalliset sanat: "Kauniin lahjanne käsiin saatuani en tärkeiltä virkatoimilta ole joutanut muuta kuin siellä täällä ihailemaan jotakuta kevään kukkaista taikka kuuntelemaan jotakuta leivon liverrystä. Siitä kuitenkin jo näin, että tosirunoilija on ilmestynyt entisessä kotimaassani. Vaan kun sitten olin saanut kaikki tyystin lukeneeksi, varsinkin molemmat viimeiset osastot kirjan lopussa, niin näin, että suuri runoilija on syntymäisillään Suomessa". Vihkosen tekijä, josta sittemmin tuli ei ainoasti Suomen, vaan kaikkein pohjoismaiden suurin runoilija, oli — kuka meistä ei häntä tuntisi — Juhana Ludvig Runeberg. Kohta tämän ensimmäisen vihkosen perästä v. 1832 ilmestyi hänen kansallinen kertomarunonsa Elgskyttarne (Hirvenhiihtäjät) ja sitä seurasivat: toinen vihko pienempiä runoja 1833, Hanna 1836, Julqvällen (Joulun-aatto) ja Nadeschda 1841, kolmas runovihko 1843 ja Kung Fjalar (Fjalar kuningas) 1844. Runeberg'in jäljissä astui pian useita muitakin isänmaallisia runoilijoita esiin: Fredrik Cygnaeus, jonka teoksia tältä ajalta ovat Jääkynttilät (suomalainen nimi!) 1837 ja Höstispiggarne (syksyiset jääkynttilät) 1841 ynnä ylevä maisterivihkiäis-runo vuodelta 1840; Lauri Stenbäck, jonka puhdassävelinen runokokoelma tuli painosta 1840; sekä nuori Sakari Topelius, joka promotsiooni-runoilijana v. 1844 ensimmäisen lehvän omaankin, kuihtumattomaan seppeleesensä sitoi.

Omituista oli, että kansallisuuden aate meillä herätti eleille vieraskielisen kirjallisuuden. Mutta silloisissa oloissamme se oli välttämätöntä. Ylemmät säätyluokkamme olivat puheenaolleen ajanjakson kuluessa yhä vaan täydellisemmin ruotsalaistuneet. Jos tähän aikaan olisi syntynyt joku suuri suomenkielinen runoilija, niin hänellä ei olisi ollut sivistynyttä lukijakuntaa. Kalevalan vastaanotto on siinä suhteessa hyvin opettavainen. Ainoasti ruotsinkielisellä runoudella oli tie avoinna säätyläistemme sydämiin, ja että se vaikutusvaltaansa käytti niissä sytyttääkseen rakkautta omaan kansaan ja tämän kieleen, on sen ainaiseksi ansioksi ja kulumattomaksi kunniaksi luettava. Yhtä suuri kuin Lönnrot'in ja Snellman'in on kieltämättä myös Runeberg'in kansallinen merkitys.