Viiteselitykset:
[1] Nimitettiin ylimääräiseksi professoriksi suomen kielessä ja kirjallisuudessa v. 1885. Hoiti vv. 1884-8 varsinaisen professorin virkaa vielä seitsemän lukukautta.
[2] Kolmas painos: Suonion kootut runoelmat ja kertoelmat ilmestyi 1882.
[3] Seitsemäs v. 1895.
[4] Kansantajuisiin kirjoituksiin on lisättävä Suomen suku 1887.
[5] Mainittava on myös historiallinen monografia Maksimilian Aukusti Myhrberg'istä, joka ilmestyi Suomen Kuvalehdessä 1875 ja eri kirjana 1881 (Mainioita miehiä n:o 2).
[6] Lisättävä: Lappalaisia tekstejä sanakirjan kanssa 1885.
[7] Oli silloin jo valmiiksi painettu, mutta tuli kirjakauppaan vasta 1883.
[8] Myöhemmin myös Die Gelehrte ehstnische Gesellschaft'in kutsumana.
[9] Uusi suomalaisen virsikirjan ehdoitus hyväksyttiin kuitenkin 1886:n vuoden kirkolliskokouksessa vähäisillä muutoksilla.
[10] Vuoteen 1883.
[11] Myöhemmissä painoksissa on painovirheitten luku suuresti lisääntynyt.
[12] Kts R. Hausen. Bidrag till Finlands Historia I. s. 70 ja 117. Viimeksimainitulla sivulla tavataan myös verbinmuoto: ymberi käypi.
[13] Painetuksi ne tulivat vasta lopulla 16:tta vuosisataa (1582) nimellä: Piae Cantiones ecclesiasticae & scholasticae veterum episcoporum in inclyto regno Sueciae passim usurpatae; toisessa (1625 vuoden) painoksessa on passim sanan sijalla: praesertim Magno Ducatu Finlandiae.
[14] Toinen Manuale Aboense, ilman painopaikkaa vuodelta 1522, on kirkkoherra J.A. Cederbergin toimesta tullut uudestaan painetuksi v. 1891.
[15] Täydellisen kopion siitä on julkaissut professori K.G. Leinberg v. 1884.
[16] Vrt. muistutusta Juusten'in katkismukseen.
[17] Suomenkielisinä mainittakoon Satehixi peijuen sappi, Poudixi Cuum kehä ja Pyhe Clemet Taluen too, Petarin Stoli Keueen szoo, Vrbanus Kesen ensin alka, Sykysyn Bertholmeus palka, joista edellinen (päällekirjoituksella Judicium finnonum) on nähtävästi kansanomainen sananlasku.
[18] Uudestaan painettuna ne löytyvät E.N. Setälän ja K.B. Wiklund'in julkaisemassa ensimmäisessä osassa Suomen kielen muistomerkkejä.
[19] Samallaisia t-päätteisiä monikon akkusatiivin muotoja tavataan kuitenkin myös West'illä ja Finnolla, josta voisi päättää, että niitä Lounais-Suomessakin siihen aikaan käytettiin.
[20] Kts. E.N. Setälän esipuhetta ennenmainittuun kokoelmaan Suomen kielen muistomerkkejä I.
[21] "Suomenkieleen tulkittu" tai "suomenkielen tulkitus". Jälkimmäisessä tapauksessa sana "uudistettu" selvästi tarkoittaisi käännöstyötä ja viittaisi aikaisempaan (Agricolan?) suomennokseen. Kirjan nimi ei ole alkuperäisessä oikeinkirjoituksessaan säilynyt.
[22] Löytäjä oli kirjoittaja itse. Sittemmin on löytynyt Suomalaisen alkuperäinen (?) käsikirjoitus, joka talletetaan yliopistomme kirjastossa. Se on virsien puolesta täydellinen, mutta esipuhetta vailla. Upsalan kappaleen on uudestaan painattanut J.A. Cederberg v. 1893.
[23] Muita suomen lounaismurteen omituisuuksia Suomalaisen kirjoissa mainittakoon esim. illatiivimuodot laupiutten, wärytten ja kielteinen taivutus verbein imperatiivissa älkän rijdelkän, älkän olcon.
[24] Ensimmäistä painosta on kauan pidetty kadonneena, kunnes sen E. N. Setälä löysi Upsalan kirjastossa v. 1893. Samalla matkallaan tapasi hän Tukholman kuninkaallisessa kirjastossa kolmannenkin, tähän asti kateissa olleen virsikirjan-laitoksen, joka ilmestyi v. 1621 Wiburin Pispan M. Olonin Elimaeuxen tiedhost ia soosiost. Sama Elimaeus on myös julkaissut suomalaisen evankeliumi- ja epistola-kirjan v. 1618. Niinkuin hänen nimensä osoittaa, oli hän luultavasti Elimäen pitäjästä itäiseltä Uudeltamaalta kotoisin ja siis syntyänsä suomalainen. V. 1609 tiedetään hänen tulleen Tukholmaan koulun-rehtoriksi, v. 1612 päässeen kirkkoherraksi saman kaupungin Isoonkirkkoon sekä nimitetyn v. 1618 Viipurin piispaksi, jossa virassa hän kuoli v. 1629. Hänen painattamansa kirjat ovat kielen puolesta huomattavat, sillä tahtoen suomea kirjoitettavaksi tavalla, ioca ey ainoastans lässä Turkua asuillen, mutta mös Hämäläisillen, Savolaisillen, Carijalaisillen, ia Pohialaisillen yhteinen ia hyvin ymmärdettävä ombi, on hän kieleensä ottanut joitakuita itäsuomalaisuuksia. Hänen apumiehensäkin julkaisutyössä, Tuomas Yrjänänpoika, Tukholman seurakunnan kappalainen, oli itäsuomalainen (Suomal. Kirjall. Seuran Keskustelemukset 7/11 1894).
[25] Pietari Henrikinpoika Melartopaeus oli syntynyt Turussa, eli kirkkoherrana Kemiössä vv. 1558-85, toimitti sitten koulunrehtorin virkaa Strengnäs'issä Ruotsinmaalla. Määrättiin piispa Erik Sorolaisen pyynnöstä tuomioprovastiksi Turkuun v. 1594, vaan muutti v. 1605 jälleen Ruotsiin, jossa hänelle tuli superintendentin paikka tarjoksi Mariestad'issa. Siellä hän kuolikin v. 1610.
[26] Erityisyytenä Hemmingin kielessä on myös potentsiaalin käyttäminen, jota aikaisempain kirjailijain kielessä aniharvoin tapaa. Tämä verbin-muoto ilmaantuu sekä aktiivisena että passiivisena, vieläpä konditsionaali- ja optatiivi-muotoihin yhdistyneenä, esim. lieneis, cantaneos, älvös hyljäne.
[27] Kts. Historiallinen Arkisto X. s. 118 (K.E. Melander) ja XII. s. 32 (S.G. Elmgren) sekä Finland 1889 n:o 254 (J.A. Cederberg).
[28] Vrt. suomenkielisten sanojen ja lauseitten kirjoittamista keskiaikaisissa asiakirjoissa sekä herra Martin ja Ljungi Tuomaanpojan heti alempana mainittavissa lainsuomennoksissa.
[29] Edellinen on kuitenkin 1685 vuoden Raamatun painoksesta melkein kokonaan hävinnyt, säilyen ainoasti kahden u:n välissä esim. sugun. — Eroitus vanhan ja uuden oikeinkirjoituksen välillä on vielä siinä, että kahdella kirjaimella merkittyjä pitkiä vokaaleja esiintyy enimmäkseen ainoasti sanan ensitavuussa; etempänä kuitenkin yleisesti nominien illatiivi-sijassa. Tässä kohden on Agricola paljoa vapaammalla kannalla. Syy on nähtävästi kielellinen, valtaan päässeen lounaismurteen vaikuttama.
[30] Kielellisen näytteen herra Martin maanlain-suomennoksesta on tohtori K. Grotenfelt julkaissut Virittäjässä (II. s. 21) v. 1886.
[31] Ruotsinkielellä, jolla esipuhe on kirjoitettu: hauer ingen wissheet med sig, ty hon är af allahanda finsko saman hemtat.
[32] K. Grotenfelt'in huomauttama edellämainitussa julkaisussa.
[33] Samaa todistaa eräässä Kaarle IX:n aikuisessa lakiehdoituksessa oleva määräys Suomessa asuvain aatelisten suomenkielen taidosta. Och äger en Frälsisman thesse tungemål medh rätta kunna skrifwa och lääsa: Swenska och Finska, ther i han fadder är, Latin och Tydska (aatelismiehen tulee oikein osata lukea ja kirjoittaa seuraavia kieliä: ruotsia ja suomea, missä hän on syntynyt, latinaa ja saksaa). Huomattava on, että tämän lain-ehdoituksen toimittamiseen otti osaa kolme suomalaista aatelismiestä. Toisessa ehdoituksessa Ruotsin valtakunnan laiksi, joka samaan aikaan oli tekeillä, vaan jonka valmistamisessa yksin-omaan ruotsalaiset miehet olivat osallisena, ei tavata vastaavaa määräystä (J.J. Nordström, Handlingar rörande Sveriges historia II. 1. s. 46; vrt. Uusi Suometar 25/2 1894).
[34] Tekijän elämästä tiedetään, että hän v. 1580 kirjoittautui oppilaaksi Braunsberg'in Jesuiitta-kolleegioon ja sieltä lähetettiin Vilnan akatemiaan v. 1587, josta myöhemmin pääsi kaunopuhujaksi Puolan kuninkaan hoviin. Paitsi mainittua suomenkielistä runoa on hänen opintoajaltaan myös muutamia latinan- ja kreikankielisiä säilynyt (K.G. Leinberg, Historiallinen Arkisto XI. s. 177).
[35] Grotenfelt, Historiallinen Arkisto XII, s. 2-7.
[36] V. Vasenius, Historiallinen Arkisto IX, s. 290.
[37] Yrjö Koskinen, Historiallinen Arkisto I. s. 94.
[38] Samaa todistavat ne lentokirjaset, joita oli liikkeillä Turun piispan vaalissa v. 1756 ja joissa yhtä ehdokkaista nimen-omaan sillä puolustettiin, että hän oli Suomalainen. Ne näkyvät herättäneen Ruotsin hallituksenkin huomiota, koska niiden johdosta tuli sekä tuomiokapitulille että yliopistolle kuninkaallinen kirje, jossa käsketään poistamaan kaikki kansallisen tyytymättömyyden syyt ja samalla ankarasti kielletään tekemästä eroitusta ruotsalaisen ja suomalaisen kansallisuuden välillä. Mainituissa käskykirjeissä lausutaan myös ilmi se huoli, että nämät aatteet juurtuisivat yliopiston nuorisoon, jossa oli oireita siihen suuntaan näkynyt, ja että ne nuorten virkamiesten mukana kulkeutuisivat maaseuduille sekä siellä yhä laajemmalle leviäisivät ja menisivät perintönä lapsillekin. (A.H. Snellman, Pohjalaisen osakunnan historia II. s. 202-9).
[39] Kts. K. Grotenfelt, Historiallinen Arkisto XII. s. 9.
[40] Åbo Tidningar 1793, n:o 13. Turun porvariston silloisia sekakielisiä oloja hyvin kuvaavat ovat pari vv. 1732 ja 1735 painettua Eskola Gubbens Wisor (Eskolan ukon laulua), uudestaan julkaistut v. 1865.
[41] Suomeksi keskellä kieliopin latinaista esipuhetta!
[42] Tätä kielioppia on kauan pidetty kaikista ensimmäisenä. Parista aikaisemmasta yrityksestä on kuitenkin meillä nykyisin vähän tietoa. V. 1580 mainitaan erään jesuiitaksi kääntyneen suomalaisen papin Olavi Sundergelfin saaneen toimeksi kirjoittaa suomen kieliopin, jonka avulla katolinen katkismus oli sitten suomennettava (K.G. Leinberg, Historiallinen Arkisto XI. s. 174). Toinen maine suomen kieliopista löytyy kuuluisan filosoofin G.W. Leibniz'in jälkeenjääneiden muistoonpanojen joukossa. Sen tekijäksi ilmoitetaan Henrik Crugerus Turusta, jonka nimisiä henkilöitä tunnetaan parikin: toinen v. 1591 Turun tuomiokirkkoon haudattu Henrik Juhananpoika Crugerus ja toinen Naantalin kappalaisena vv. 1643-52 esiintyvä Henrik Crugerus. (E.N. Setälä, Lisiä suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen historiaan, Suomi-kirjassa III, 5. s. 238-9.)
[43] Ensimmäinen, joka yliopistossamme on vertaillut suomenkielen sanoja heprean- ja kreikankielisiin, oli ruotsalainen professori Enevald Svenonius vv. 1658-62 ilmestyneessä väitöskirja-sarjassa Gymnasium capiendae rationis humanae (Ihmisjärjen vangitsemisen harjoitusta). Kts. O. Donner, Öfversikt af den Finsk-Ugriska språkforskningens historia s. 74 ja 82.
[44] Kts. E.N. Setälä, Lisiä, Suomi III. 5. s. 259-271.
[45] Nimellä: Kort Beskrifning öfwer Est- och Lifland, jemte undersökning om Dessa Länders Inbyggares, i synnerhet det Estniska och Finska Folkslagets Ursprung.
[46] Suoranaisia vertailuja suomen ja unkarin kielten välillä olivat tehneet jo 1600 luvun jälkimmäisellä puoliskolla saksilainen J. Tröster Siebenbürgen'issä Unkarissa, hampurilainen Martin Fogel ja ruotsalainen Georg Stiernhielm: molemmat viimeksimainitut olivat niiden välisen sukulaisuudenkin selville saaneet. Ruotsalaisista olivat vielä 1700 luvun alussa tätä kysymystä käsitelleet nuorempi Olavi Rudbeck sekä Philip Johann von Strahlenherg, joka Venäjällä sotavankina ollessaan tutustui useimpiin suomalais-ugrilaisiin kansoihin. Suomalaisista on ennen Porthan'ia tutkinut unkarinkieltä ainoasti Juhana Welin. hänkin Ruotsissa oleskellessaan. Welin oli kirkkoherran poika Lapualta, tuli ylioppilaaksi Turussa 1724 ja määrättiin apulaisprofessoriksi fllosoofiseen tiedekuntaan. Läksi v. 1735 Tukholmaan, jossa oleskeli kaksi vuotta ja kirjoitti lavean vertailun suomen ja unkarin kielten sanastojen välillä kuninkaallisen kirjastonhoitajan Kustaa Benzelstiernan kehoituksesta v. 1736. Jatkoi sitten matkaa ulkomaille, eikä liene sieltä palannut kotimaassa käymään, vaikka v. 1738 määrättiin vakinaiseksi logiikan ja metafysiikan professoriksi Turun yliopistoon. Hänen mainitaan saaneen surmansa Pariisissa muutamassa tulipalossa v. 1744. (Kts. Setälä. Lisiä, Suomi III, 5. s. 183, 211, 255-9, 271-6).
[47] Löytyy ruotsinnettuna Suomi-kirjassa I. 1 (1811).
[48] Edempänä teoksessaan hän samalla tavoin liioitellen kiittelee kaikkia oman maan tuotteita, innokkaasti puolustaen kotimaista teollisuuttakin. Niinpä hän esim. kehuu suomalaista liinavaatetta Sleesiassa ja Westphal'issa valmistettua paremmaksi, melkeinpä hollantilaistakin, vaikk'ei sitä tahdo suorastaan väittää, ett'ei herättäisi kateutta!
[49] A.H. Snellman. Pohjalaisen osakunnan historia II. s. 197.
[50] Että Juslenius on käyttänyt hiippakuntansakin papiston apua, todistaa eräs jälkikirjoitus Porvoon tuomiokapitulin kiertokirjeesen vuodelta 1736, joka säilytetään Tuusulan kirkon kopiokirjassa (Aug. Hjelt, Pari muistoa Suomen kielen tutkimisesta viime vuosisadalla, Virittäjässä II. s. 89).
[51] Kts. Finlands minnesvärda män I. s. 97.
[52] Sen sijalle ja osaksi vielä rinnalle tuli uusi "Kristin-oppi" hyväksytyksi vasta 1893 vuoden kirkolliskokouksessa.
[53] Ainoa tietty kappale tätä arkkia löytyy yliopistomme kirjastossa.
[54] Löytyy vielä laulettuna Inkerissä, jossa tavallisesti alkaa Anterus ylimön poika, ylimmäisen miehen poika (J.K., Ennen tuntematon ritariballaadi Suomen keskiajalta, Valvojassa 1885 s. 517). Itä-Suomessakin on siitä katkelmia säilynyt.
[55] Että se olisi ollut toisinto runoa "Suomettaren kosijat" (kts. Suomenkielinen runollisuus Ruotsinvallan aikana s. 109) on mahdoton olettaa, sen jälkeen mitä tästä runosta on tekijän omissa Kalevalan-tutkimuksissa selville saatu.
[56] Tuderus'en ruotsinkielellä kirjoitettu kertomus Kemin Lappalaisten pakanallisesta epäjumalan-palveluksesta ja niiden käännyttämisestä kristin-uskoon tuli painetuksi vasta v. 1773. Mahdollisesti on Bång Tuderus'elta saanut senkin pitemmän karhurunon, jonka v. 1675 lähetti kirjeessä Lapponia teoksen kuuluisalle tekijälle J. Scheffer'ille Upsalaan (kts. E.N. Setälä. Pari suomalaista poimintoa Upsalan yliopiston kirjastosta).
[57] Viimeksimainitun veli Gregorius Hallenius on väitöksessään v. 1741 painattanut katkelman Piispa Henrikin surmarunoa, joka on tältä ajalta säilynyt myös muutamissa käsikirjoituksissa (kts. E.N. Setälän julkaisua Länsi-Suomi sarjassa II).
[58] J.K., Ensimmäiset painetut Kalevalan runot. Kirjallinen Kuukauslehti 1870 s. 47.
[59] Kts. Suomen Museo 1894 s. 45.
[60] Kts. Rafael Hertzberg. Vidskepelsen i Finland på 1600 talet (s. 58-68). Välistä ovat kirjurit loitsun sanoja väärentäneetkin siinä hurskaassa luulossa, että niissä pitäisi jotain oikein pahaa piillä; niin on esim. säe satehet sateleman (s. 64), jos tarkastaa pöytäkirjan tekstiä, selvästi päälle kirjoittamalla korjattu synkeämmäksi sadatet sadaleman, ikäänkuin olisi puhe "sadatuksesta".
[61] Paitsi Gabriel Rein'in v. 1864 julkaisemaa elämäkertaa, on tässä käytetty E.N. Setälän Lisiä suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen historiaan (Suomi III. 5) ja I.A. Heikel'in Filologins studium vid Åbo universitet (Åbo universitets lärdomshistoria 5) ynnä toimittajan omia muistiinpanoja.
[62] Taikka, niinkuin suurempia, vihkottain ilmestyviä teoksiansa, ainoasti väitöstilaisuudessa puolustaa ja painosta kustantaa. Tällä tavoin saatiin siihen aikaan moni tärkeä teos julkaistuksi, joka muuten varojen puutteessa olisi täytynyt jättää painattamatta.
[63] .A. Hjelt, Virittäjä II. s. 90. — Mennander oli syntynyt 1712 Tukholmassa, jossa isä oli suomalaisen seurakunnan pastorina, opiskeli Turussa ja Upsalassa, sai Turun yliopistossa fysiikan professorin viran 1746, siirtyi jumaluus-opilliseen tiedekuntaan 1752, nimitettiin Turun piispaksi ja yliopiston sijaiskansleriksi 1757 sekä Upsalan arkkipiispaksi 1775, jossa virassa kuoli v. 1786. Mennander, joka oli innokas Suomen luonnon ja historian tutkija, on suuressa määrin Porthan'in harrastuksiin vaikuttanut. Myös suomenkieleen hän oli tieteellisesti perehtynyt; kolmannessa, uudelleen korjatussa Raamatun-painoksessa, joka v. 1758 ilmestyi, on hänellä huomattava ansio. Hänen arvokkaat suomalaista kielentutkimusta, Suomen historiaa ja maantiedettä koskevat kokoelmansa joutuivat Turun yliopiston kirjastoon, jonka mukana valitettavasti paloivat v. 1827.
[64] Porvarin poika Turusta, syntynyt v. 1719, tullut ylioppilaaksi 1735, maisteriksi 1745 ja dosentiksi 1746, vihitty papiksi ja määrätty Karjalohjalle samana vuonna, muuttanut Piikkiöön 1748, Taivassaloon 1749, Sauvoon 1754, Turkuun 1756, Karjalohjalle takaisin 1764 ja viimein Orivedelle 1773. jossa kuoli hiippakuntansa vanhimpana pappina 1808.
[65] Molemmat löytyivät hänen jälkeensä jääneestä arvokkaasta käsikirjoitus-kokoelmasta, josta ainakin suuri osa vanhemman Sakari Topelius'en lahjoittamana joutui yliopiston kirjastolle, mutta hävisivät nekin nähtävästi Turun palossa v. 1827. Vanhempi Lencqvist on muuten Åbo Tidningar lehdessä julkaissut suuren joukon kirjoituksia etupäässä Suomen historian, mutta myös kieli- ja kansatieteen sekä maantieteen, tilaston ja taloustieteen alalta. (Kts. Aug. Hjelt'in kirjoittamaa elämäkertaa Historiallisessa Arkistossa IX. s. 35).
[66] Julius Krohnin jälkeen jääneistä muistoonpanoista I. Valvojassa 1890 s. 543. Mainittu Giers oli syntynyt Kokemäellä v. 1741, tuli ylioppilaaksi 1760 ja maisteriksi 1769, määrättiin virkaatoimittavaksi kolleegaksi Poriin 1771 ja vakinaiseksi Turkuun v. 1784, jossa virassa kuoli 1791. Ikänsä Länsi-Suomessa eläneenä hän tuskin itse lienee muistiinpannut noita kolmea muutakaan runoa; yhden, järjestyksessä viimeisen, hän ilmoittaakin saaneensa esimieheltänsä professori Gadd'ilta.
[67] Ainoasti pari historiallisen runon katkelmaa on Porthan'in käsialalla säilynyt ynnä yksityisiä säkeitä hänen kieliopillisissa ja sanakirjallisissa muistiinpanoissaan. Aivan äsken on kuitenkin A.R. Niemen onnistunut löytää Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa kaksi huomattavaa kopiota Porthan'in aikuisista runokeräelmistä (kts. Suomi III. 14).
[68] Näistä kopioista Gottlund'in tekemä, jota säilytetään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa, ulottuu S-kirjaimen alkuun ja sisältää alun toista tuhatta sananlaskua. Toinen, Vaasan hovioikeuden-assessorin Kaarle Henrik Asp'in (1781-1846), oli ollut lainana Lönnrot'illa hänen toimittaessaan painosta Suomen kansan sananlaskuja (vrt. tämän kirjan esipuhetta sekä Asp'in kirjettä Lönnrot'ille 1/XI 1840). Porthan'in kokoelmia on myös Juteini julkaisussaan käyttänyt (kts. mainittua Asp'in kirjettä) sekä Ganander julkaisemattomassa käsikirjoituksessaan (kts. sitä). Sitä paitsi on satoja yksityisiä sananlaskuja Porthan'in ja Ganander'in sanakirjallisissa kokoelmissa, näytteinä sanojen käytännöstä, säilynyt.
[69] Toinen 292 + 22, toinen 583 sananlaskua sisältävä; talletetaan samassa kotelossa kuin yksi irtonainen lehtinen Porthan'in omalla käsialalla kirjoitettuja ruotsinkielisiä sananlaskuja.
[70] Niin myös v. 1769 painetusta tshuvasshin kieliopista, jota kieltä siihen aikaan usein luettiin suomalais-ugrilaisten joukkoon.
[71] Se eli vv. 1771-78 ja 1782-85 ja sitä jatkettiin nimellä Åbo nya tidningar 1789 ja Åbo tidningar, Jaakko Tengström'in ja Franzén'in toimittamana, 1791-1809. V. 1803 oli Porthan ryhtynyt uuden kirjallisen lehden hankkeesen, josta hänen kuitenkin täytyi luopua hallituksen epäluulon tähden.
[72] Niistä on Suomalaisen Kirjallisuuden Seura uudestaan painattanut valikoiman, nimellä Henriä Gabrielis Porthan Opera selecta I-V. 1859-73.
[73] Löytyy uudestaan painettuna Tekla Hultin'in v. 1892 julkaisemassa kokoelmassa Suomalaisuuden herätys.
[74] Täydellisen elämäkerran, josta tähän on useita lisätietoja ynnä loppukuvaus otettu, on A.V. Forsman julkaissut Joukahaisen X:ssä vihkossa.
[75] Vanhemman Sakari Topelius'en kokoelmassa Suomen kansan vanhoja runoja ynnä myös nykyisempiä lauluja I. s. 47 ja 50.
[76] Painettuna se on ilmestynyt Tallinnassa 1821 eri kirjana sekä J.H. Rosenplänter'in aikakauskirjassa Beiträge zur Kenntniss der ehstnischen Sprache XIV (Pärnussa 1822).
[77] Siitä on säilynyt Mikkelin pormestarin Julius Nygren'in v. 1865 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle lahjoittama kopio, josta voi nähdä Ganander'in omien sananlaskujen, luvultaan noin 1,400, olleen ainoasti sivun toiselle puolikkaalle kirjoitetun ja Porthan'in lisien toiselle palstalle vastaaviin paikkoihin järjestetyn. — Apumiehenään itse keräystyössä nimittää Ganander kohta mainittavassa Runo-kirjassaan Kruununkylän räätälin Jöran (Yrjö) Koplijnin, joka niinkuin tarkka Suomen kielen ystäwä oli lähettänyt hänelle Suomalaisia Sananlaskuja.
[78] Muinaiskalut joutuivat kulkupuheen mukaan Englantiin. Ainakin tiedetään hänen nuoremman poikansa Tuomaan isänsä kuoltua lähteneen Ruotsiin ottaen mukaansa kaksi kirstullista jälkeen jääneitä kirjoituksia, siinä toivossa että saisi ne myödyksi ja kustannetuksi, vaan kun tämä toivo petti, ruvenneen merimieheksi ja purjehdittuaan 28 vuotta palanneen Maalahdelle, jossa eli loppuikänsä suuressa kurjuudessa.
[79] Edellinen on A.V. Forsman'in löytämä ja julkaisema; jälkimmäinen hävisi Turun palossa 1827.
[80] Oikeastaan "rythmi" eli värssytahti riimillisissä runoissa.
[81] Porthan'in aikuisessa kirjakielessä (vrt. Muistutusta Raamatun kielestä) tavataan pitkävokaalisia tavuita vielä verrattain harvoin ensi tavuuta etempänä. Sitä paitsi lienee hän huomannut, ett'ei runokielessä yleensä käytetä pitkävokaalista korotonta tavuuta. Eroitusta pitkien ja lyhyitten i-diftongien välillä ei hän tuntenut, jonka vuoksi päättää virheellisiksi joitakuita oikeitakin säkeitä; mutta näkyy semmoista eroitusta kaivanneen, kun lausuu hyväksymisensä murteelliselle kirjoitustavalle: waiwanen (pro: waiwainen).
[82] Loitsurunoista lainattuja säkeitä tavataan heti ensimmäisen runon alussa: Tule töitäs tundemahan, Waiwojas walittamahan; samoin sivulla 46: Kiroon kirjawan tywehen, Sala (!) laudan lappehesen, Cus' ei luutoinda lihaa, Suonettoinda pohkiota.
[83] Tämä n.k. Pikku Sioni on, samoin kuin isän toimittama Iso Sioni, tullut kansallemme suosituksi laulukirjaksi niihin liittymäin kansan-omaisten sävelmäin kautta, jotka ovat verrattomat ja vielä odottavat arvonsa mukaista sisällystä.
[84] Tätä painettaissa huomautti t:ri V. Vasenius, että sama runo löytyy jo v. 1685 ruotsiksi julkaistuna Tuderus'en nimellä, jonka tiedetään ruotsinkielellä painattaneen vielä yhden runon v. 1697 ja kaksi v. 1702 (kts. P. Hansell, Samlade Vitterhetsarbeten XVI. s. 37). Suomalainen on selvästi mukailu ruotsalaisesta. Siitä seuraa kysymys: oliko suomentaja Tuderus itse vai ehkä Elias Brenner, jonka kääntämät ainakin lienevät Ovidius'en säkeet nimilehdellä?
[85] Kts. J.K., Muutamia Esopin eläinsatuja suomeksi Ison Vihan ajoilta, Kirjall. Kuukausl. 1873. s. 83.
[86] Uudestaan on se julkaistu J.A. Cederberg'in toimesta v. 1891.
[87] Esim. Itze ilman HERRA JESUS, Aiwan autuas Jumala, Piti Pilweszä Käräjät, Selkiäszä selwät Neuwot.
[88] Se on Meidän Herran Jesuxen Christuxen wijmeisest puhest, Ristin päälle rippuesa. Alkuteoksen on ruotsiksi kirjoittanut Porvoon kirkkoherra Henrik Carstenius.
[89] Kts. K. Grotenfelt'in uutta julkaisua käsinkirjoitetun kopion mukaan sekä esipuhetta Suomi-kirjassa III. 3. Kappaleen itse kirjaa löysi E.N. Setälä Upsalan kirjastossa (Suomal. Kirjall. Seuran Keskustelemukset 7/11 1894).
[90] Vanhemman Sakari Topelius'en vanhojen runojen ja nykyisempien laulujen kokoelmassa.
[91] Hänen nimensä tavataan sekä näin kirjoitettuna että muodossa Jonila, joka lienee ruotsalaisen oikeinkirjoituksen mukaan väännetty.
[92] Vanhemman Sakari Topelius'en kokoelmassa.
[93] Neljäs v. 1896.
[94] Kts. J.J. Tengström, Finland och Finska lagöfversättningarna, Suomi II. 2-4, ja W.G. Lagus. Om Finska lagöfversättningar, Tiedeseuran Bidrag'eissa, uusi sarja 6.
[95] J.W. Buuth. Historiallinen Arkisto X. s. 356.
[96] Historiallinen Arkisto XII. s. 392.
[97] Näkyy olleen korkea-arvoinen mies. Asui Akaan pitäjässä ja mainitaan viimeksi v. 1660.
[98] Oli ensin lainlukijana Satakunnassa, viimein alalaamannina Karjalan tuomiokunnassa, kuoli 1670 luvulla. Cantio Cygnean suomentajana edellä mainittu.
[99] G. Cannelin'in vuodelta 1865. Vielä kerran perinpohjin uudistettu suomennos, ilmestyi saman seuran toimesta v. 1896.
[100] Tämänniminen kirjapaino, jonka omistaja Juhana Arvid Carlbohm näkyy olleen, esiintyy ensikerran mainittuna vuonna 22/4 päivätyssä kuninkaallisessa julistuksessa.
[101] Rusthollarin poika Hollolasta, syntynyt 1740, tullut ylioppilaaksi Turkuun 1759, palvellut Tukholman virastoissa ja käytetty muun muassa suomenkielen tulkkina sotaoikeuksissa sekä uusien sota-artikkelein suomentajana, lopulla ikäänsä päässyt raatimieheksi Helsinkiin, jossa kuoli 1821.
[102] Se painettiin mainittuna vuonna Tukholman kuninkaallisessa suomalaisessa kirjapainossa nimellä En liten Barna-Bok. — Yxi Pieni Lasten-Kirja.
[103] Kts. Historiallinen Arkisto VI. s. 217.
[104] Tämä lausunto ei kuitenkaan jäänyt ilman vastalauseita Suomalaisten puolesta, joista pontevimmin esiintyi Turun edusmies, kauppias Esaias Wechter. Kts. K.A. Castrén, Kirjallinen Kuukauslehti 1872, s. 1.
[105] Nyköping'in provastin Serenius'en, joka kuoli piispana Strengnäs'issä 1776 ja oli pappissäädyn etevimpiä jäseniä. Tämä mietintö sisältää muun muassa seuraavat määräykset suomenkielen eduksi: "Kaikkien Suomen virkamiesten, jotka ovat välittömästi tekemisissä alhaisen rahvaan kanssa, niinkuin alituomarein, kruununpalvelijain ja tullivirkamiesten sekä sotaväen alapäällikköjen, tulee olla maassa syntyneitä taikka kumminkin maan kieleen pystyviä, niin ett'eivät tarvitse tulkin apua puhutellessaan talonpoikia ja porvareita. Samoin tulee Turun hovioikeudessa ja yliopiston kaikissa tiedekunnissa 2/3 jäsenistä olla maan omia miehiä sekä alempien virkamiesten ilman poikkeusta, ja niidenkin, jotka ovat Ruotsalaisia syntyperältään, pitää välttämättä osata suomenkieltä. Lisäksi on pidettävä huoli siitä, että kaikissa Tukholman kolleegioissa on ainakin yksi jäsen Suomalainen sekä alemmista virkamiehistä kaksi tai useampia suomenkieltä taitavia". (E.G. Palmén, Historiallinen Arkisto VI. s. 164-172).
[106] Kts. Yrjö Koskinen, Suomen kansan historia s. 429.
[107] Ensikerran tämä nimi esiintyy Ruotsissa v. 1810 ilmestyneessä aikakauskirjassa Lyceum, sen ensimmäisessä vihkossa.
[108] Luonnossa ei tapahdu hyppäyksiä.
[109] Numerossa 71.
[110] Samana vuonna seppelöittiin hän yliopiston riemujuhlassa kunniatohtoriksi fllosoofisessa tiedekunnassa.
[111] 1856 vuoden painoksessa: Saarna sitäkin lyhembi!
[112] Näin Gottlund itse esittää asian Otavassa (s. VII). Kuitenkin mainitsee hän päiväkirjassaan jo 9 päivänä Heinäkuuta panneensa kirjaan loitsurunoja. Epäilemättä oli hän saanut herätystä myös edellisenä lukuvuonna Turun yliopistossa, jossa Porthan'in työn muisto vielä eli ja jossa hänen vanhemmista tovereistaan ainakin Poppius, Sjögren ja Arvidsson suomalaista kansanrunoutta harrastivat. Tämä seikka ei kuitenkaan vähennä mainitun tapauksen merkitystä, sillä Gottlund'in senjälkeisen keräystyön tulokset, kaikkiansa noin 700-800 runoa, olivat moninverroin suuremmat kuin kenenkään muun ennen Lönnrot'ia.
[113] Suomi-kirjassa II. 6. s. 255.
[114] Aadolf Iivar Arvidsson oli syntynyt 7 p. Elok. 1791 Padasjoella, jossa isä oli kappalaisena, tuli ylioppilaaksi 1810, vihittiin filosofian maisteriksi ja tohtoriksi 1815 ja nimitettiin yleisen historian dosentiksi 1817. Kirjoitti muistiin muutaman kansanrunon jo koulupoikana 1808 Laukaalla, jonne isä oli tullut kirkkoherraksi. Suuremman joukon kansanrunoutta hän keräsi kesällä 1819 yhdessä Haapaniemen lehtorin Eerik Antero Chrons'in kanssa Pohjois-Savossa. Samalla matkalla tutki hän suomenkieltä, jota jo lapsuudesta hyvin osasi, ja otti innokkaasti osaa siihen taisteluun, joka syntyi Becker'in Viikkosanomain johdosta, asettuen useimmissa kysymyksissä nykyajan kannalle. Myös vironkieleen hän tähän aikaan tutustui ja julkaisi Rosenplänterin aikakauskirjassa XV kirjoituksen Ueber die ehstnische Ortographie. jossa hän osoittaa puutteet Virolaisten vanhassa oikeinkirjoituksessa ja kehoittaa heitä suomenkielistä noudattamaan. Ruotsiin siirtymään pakoitettuna meni hän Tukholman kuninkaallisen kirjaston palvelukseen 1825 ja yleni sen esimieheksi 1843. Kotona käydessään v. 1827 hän vielä jatkoi suomalaisen kansanrunouden keräyksiään. Paljoa enemmän tunnetuksi on hän kuitenkin tullut ruotsalaisten kansanrunojen julkaisijana (Svenska fornsånger 3 osaa 1834-42) sekä ruotsinkielisten Suomen historiaa koskevien tutkimustensa kautta; myös ruotsinkielisenä runoilijana oli hän aikoinaan huomattu. Valtiollisena kirjailijana esiintyi hän pari kertaa Ruotsissakin (Suomi ja sen tulevaisuus 1838 ja Suomen nykyinen valtiomuoto 1841, salanimillä Pekka Kuoharinen ja Olli Kekäläinen, molemmat ruotsiksi). Arvidsson kuoli käynnillä kotimaassaan, Viipurissa 21 p. Kesäk. 1858.
[115] Kustaa Toppelius oli syntynyt Oulussa 1786, suoritettuaan opintonsa Upsalassa määrättiin v. 1812 apulaisprofessoriksi Tukholman lääkärinopistoon, josta kuitenkin jo 1815 haki pois kaupunginlääkäriksi Ouluun, ainoasti kotimaahan takaisin päästäkseen; tässä vaatimattomassa virassa hän kuoli 1864. Hänen urhokas osanottonsa Ruotsin sotiin vv. 1808-14 sekä hänen tarmokas yhteiskunnallinen toimintansa, varsinkin Oulun palossa v. 1822 ja 1832-33 vuosien kadon aikana ovat kerrottuna kuvalehdessä Maiden ja Merien takaa 1865. Erittäin vielä harrasteli hän Suomen kielen ja kirjallisuuden kohottamista sen alhaisesta tilasta, järkähtämättömästi uskoen, että ne olivat pääsevät valtiaiksi Suomessa, ja itsekin ottaen osaa työhön tämän asian puolesta. Luultavasti on hän auttanut veljeänsä runojen keräyksessäkin, ja sitä paitsi on hän kirjoittanut suomenkielellä koko joukon omia runoja ja lauluja, joista useimmat ovat tavattavana Oulun Viikkosanomain ensimmäisissä vuosikerroissa; erikseen painettu on runo Oulun kaupungin palosta 1832. — Myös vanhempi Sakari Topelius on nuoruudessaan sepitellyt runoja sekä suomeksi että ruotsiksi, vaikk'ei häneltä ole muuta painettu kuin ruotsinnos Juhana Cajanus'en virttä.
[116] Tarkan tutkimuksen Sakari Topelius vanhemman runokeräyksistä on A.R. Niemi julkaissut Suomi-kirjassa III. 13.
[117] Ikään kuin pieniä helmiä perätysten pistelemällä.
[118] Eräs vieläkin nuorempi runoniekka Rautalammilla. Alpertti Kukkonen, syntynyt v. 1835, on kirjoittanut runon näistä kaikista Entisistä Rautalammin runoniekoista. Kts. K. Grotenfelt'in julkaisemaa teosta 18 Runoniekkaa 1889, joka on elämäkerrallisilla tiedoilla varustettu ja huolella toimitettu valikoima kansanrunoilijaimme runoja ja lauluja.
[119] Sakari Cajander, samannimisen kruununvuodin poika Leppävirroilta, oli syntynyt 6 p. Huhtik. 1818 ja tullut ylioppilaaksi 1843. Opetti ylioppilastovereilleen suomenkieltä sekä piti heille esitelmiä Kalevalasta ja Kantelettaresta. Julkaisi mainittuna vuonna 1845 Lemminkäinen kokohon haravoitu, joutomiesi Sakari Sakarinpojalta I, joka sisältää uudempia kansan runoja ja tarinoita. Toinen v. 1847 ilmestynyt osa kertoo vuoropuhelussa Mustialasta ja maanviljelyksestä, jonka tutkimukseen hän kokonaan antautui. Myös vaatetuksessa ja puheessa hän halusi esiintyä suomalaisena talonpoikana. Sittemmin hän siirtyi Ruotsiin, jossa eli suurimman osan ikäänsä, käyden tutkimusmatkoilla Tanskassa, Englannissa y.m. Ruotsiksi ilmestyivät hänen enimmät julkaisunsa tällä alalla, suomeksi vaan kaksi kirjasta: Lyhykäisiä osoituksia Suomen maan viljelyksessä 1853 ja Lyhykäisiä osoituksia Suomen emännille lehmäkarjan sekä maidon hoidossa ja juuston teossa 1856. Ruotsinkieliset ovat myös hänen valtiolliset kirjoituksensa, joista muudan oli niin arveluttavaa laatua, että se Ruotsissa poltettiin. Keväällä 1895 hän palasi kotimaahansa, jossa oli joskus ennenkin käväissyt, ja oleskeli jonkun aikaa Helsingissä pitääkseen luentoja maanviljelyksestä. Mutta kuolema, joka hänet kohtasi Porvoossa 9 p. Toukok., teki lopun hänen levottomasta elämästään.
[120] Väitteessä, että hän asian-ajajana olisi välistä poikennut oikeuden suoralta tieltä, ei siitäkään syystä saata olla perää, että hänen täytyi olla hyvin varoillaan herrasmiesten suhteen, jotka eivät suopeilla silmillä katselleet, mitenkä kansa heidän ohjistaan irtautui. Tämä oikaisu, josta saa kiittää erästä asiantuntijaa, on toimittajan velvollisuus julkaista, koska mainittu erehdys löytyy kalenterissa Mansikoita ja Mustikoita ja saattaisi eksyttää vastaisia tutkijoita. Yleisesti tunnettua onkin, että ne, jotka tavalla tai toisella vähempiosaisten aseman parantamista harrastavat, joutuvat epäluulon ja panettelun alaisiksi parempiosaisten kesken, joiden on etuoikeuksistaan vaikea luopua.
[121] Tätä kalenterissa Mansikoita ja Mustikoita v. 1860 lausuttua ennustusta näkyy tekijä v. 1885 pitämissään luennoissa alkaneen epäillä, koska kirjoittaa: "Olisi ollut tulevaisuuden toivoa, vaan ei ole toteutunut. Kansan runous näkyy hukkuneen yhteiskunnallisiin ja asioitsemispuuhiin". Kuitenkin tekijä jo itse huomauttaa siitä suorasanaisesta runoudesta, jota nykyiset kansankirjailijamme niin etevällä tavalla edustavat, ja viimeisinä aikoina on myös uudempain runomittain käyttämisen taito, mallikelpoisen kirjallisuuden ja kansan-opistojen kautta, silminnähtävästi edistynyt. Vastainen runoutemme ei kuitenkaan enää tule jakautumaan talonpoikaiseen ja herrassäädyn harjoittamaan, vaan on oleva yhtä ja samaa kansallista taiderunoutta.
[122] Sen suomentaja Otto Tarvanen (Tandefelt) on useita muitakin hyödyllisiä ja huvittavaisia kansankirjasia toimittanut. Hän oli kapteenin poika, syntynyt Tarvolassa Saarijärvellä 1811, tuli ylioppilaaksi 1830, eli posti-virkamiehenä ja kuoli Rantasalmella 1860.
[123] Sekään ei saanut työtänsä lopullisesti vahvistetuksi, vaan asetettiin 1876 vuoden kirkolliskokouksessa vielä kolmas komitea, esimiehenä tämän kirjan tekijä. Tämä komitea sai ehdoituksensa vähäisillä muutoksilla hyväksytyksi toisessa kirkolliskokouksessa 1886.
[124] Papin poika, syntynyt Kuivaniemellä 1813, tullut ylioppilaaksi 1831 ja vihitty papiksi 1835. Ollut apulaisena useassa paikassa, vuodesta 1842 Isossakyrössä. Samana vuonna eroitettu kuudeksi kuukaudeksi virastaan luvattomain hartauskokousten pitämisestä. Päässyt kirkkoherraksi Koivulahteen 1858, Iihin 1867 ja viimein v. 1875 Vöyrille, jossa kuoli 1880. On yhdessä Ingmanin kanssa vielä julkaissut P. Raamatun ja Lutheeruksen oppi selitettynä vastoin sen kavaloita vääräntäjiä näinä aikoina Suomenmaalla 1848, ja sitä paitsi yksin suomentanut Lutherin kirjan Lyhyt tapa tutkia kymmeniä käskyjä, uskoa ja Isä meitää 1844.
[125] Painettuina ne löytyvät Kirjallisessa Kuukauslehdessä 1871 ja albumissa Kaikuja Hämeestä 1872.
[126] Simo Vilho Appelgren oli syntynyt v. 1786 Säräisniemellä, jossa isä oli kappalaisena, tuli ylioppilaaksi 1803 ja maisteriksi 1810, pääsi Ouluun kolleegaksi 1813 ja rehtoriksi 1825, nimitettiin kirkkoherraksi Kokkolaan 1838 ja kuoli 1854.
[127] Kustaa Vilho Virenius, papin poika Säkkijärveltä, oli syntynyt 1798, tullut ylioppilaaksi 1815 ja maisteriksi 1819, päässyt Viipuriin vankilansaarnaajaksi 1820 ja kappalaiseksi 1824, sekä v. 1836 kirkkoherraksi Uudellekirkolle, jossa kuoli 1864.
[128] Juliana Fredrik Kajaani oli Sotkamon nimismiehen Juhana Cajan'in poika, syntynyt 1815 ja tullut ylioppilaaksi 1832. Harrasteli luonnontieteitä ja filosofiaa, mutta kääntyi jumalisen äitinsä kuoltua 1837 uskonnolliselle alalle ja vihittiin papiksi 1842. Kauan muuteltuaan pitäjästä pitäjään apulaissaarnaajana, heikkona terveydeltään ja aineellista puutetta kärsien, sai hän viimein v. 1857 kappalaisenpaikan Piippolassa, jossa pysyi kuolemaansa saakka 1887. Ylioppilaana hän Lönnrot'in seurassa v. 1836 matkusti Venäjän-Karjalaan, kooten paitsi runoja melkoisen joukon satujakin Vuokkiniemen ja Uhtuen pitäjistä. Suomen historiastaan toimitti hän myöhemmin uuden, lavennetun ja täydennetyn painoksen, josta ensimmäinen Pakanuuden ja paavin-uskon ajat käsittelevä osa ilmestyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksissa 1846. Valitettavasti hän ei hermosairaudeltaan saanut tätä miellyttävää teostansa jatketuksi. Samasta syystä ei hän vuoden 1863 jälkeen voinut enää virkaansakaan hoitaa.
[129] Kustaa Ticklén oli ennenmainittujen kahden Ticklén'ien veli, syntynyt Pyhäjärvellä 1807, tuli ylioppilaaksi 1825, vihittiin papiksi 1830, oltuaan opettajana Turussa ja Porissa pääsi kappalaiseksi Vesilahdelle 1837, siirtyi sieltä muuanne 1850, mutta palasi v. 1858 sinne takaisin kirkkoherraksi, jossa virassa kuoli 1882.
[130] Juhana Ahlholm oli torpparin poika Oulaisista, syntynyt 1802, tuli ylioppilaaksi 1825 ja samana vuonna papiksi, pääsi v. 1840 vakinaiseen kappalaisenvirkaan Lappajärvelle, jossa kuoli 1875.
[131] Juhana Fredrik Wallin oli räätälin poika Turusta, syntynyt 1799, tuli ylioppilaaksi 1819 ja papiksi 1820, pääsi opettajaksi Turun alkeiskouluun 1824 ja kymnaasiin 1830 sekä kirkkoherraksi Kaivolaan 1841 ja kuoli 1850.
[132] Martti Juhana Lindfors, Kiteen kirkkoherran poika, oli syntynyt Porvoossa 1800, tullut ylioppilaaksi 1818, maisteriksi 1823 ja suorittanut lääkärintutkintonsa 1825. Vihittiin lääketieteen tohtoriksi 1832, oli vv. 1836-47 piirilääkärinä Kuopiossa, mutta erosi sitten virastansa, harjoittaen yksityistä lääkärin tointa ja käyttäen joskus joutilaat hetkensä suomenkielen opettajana Kuopion kymnaasissa. Otti jälleen vastaan piirilääkärin-viran v. 1860 Pielisjärvellä, mutta erosi siitäkin 1866 vanhuutensa tähden, eläen viimeiset vuotensa Kuopiossa 1869. Otti neuvottelevana jäsenenä hartaasti osaa Snellman'in Saima-lehden toimitukseen. Julkaisi Litteraturblad'issa 1852 sangen nerokkaan vertausjutun Väinämöinens resa till Antero Vipunen (Väinämöisen matka Vipusen luo).
[133] Näin on tämä tapaus kerrottuna Maiden ja Merien takaa lehdessä 1864 s. 12. Vähän toisin sen esittää A.V. Ingman Muistelmissaan (Kirjall. Kuukausl. 1871 s. 219): "Eräänä pyhäaamuna Lokakuulla vuonna 1830 oli kaksi suomalaista maisteria, Elias Lönnrot ja Martti Lindfors, toistensa kanssa Helsingissä vilkkaassa keskustuksessa eräästä vanhasta suomalaisesta kirjasta, jonka uudestaan painamista Lindfors katsoi tarpeelliseksi, ja tästä hetken aikaa tuumailtuansa veikkonsa Lönnrot'in kanssa, joukahti hänen mieleensä kyllä kummallinen ajatus: hän sanoi yht'-äkkiä kiiltävin silmin, katsoen toverinsa totisiin kasvoihin: minäpä keksin keinon; kuuleppas! me asetamme suomalaisen kirjallisuuden seuran Helsingissä ja niin me kyllä saamme suomalaisia kirjoja painetuksi".
[134] Eerik Gabriel Melartin on hartaana suomalaisuuden ystävänä tässä erikseen huomattava. Hän oli kappalaisen poika Kärkölästä, syntynyt 1780, tuli ylioppilaaksi 1797 ja maisteriksi 1802 sekä dosentiksi Kreikan kirjallisuudessa 1804. Muutti seuraavana vuonna Viipuriin saksalaisen lyseen opettajaksi ja määrättiin v. 1810 kaikkien Viipurin läänin oppilaitosten tarkastajaksi, jossa virassa pysyi vuoteen 1814; sitä ennen v. 1812 oli hän saanut jumaluus-opin professorin viran Turussa. Nimitettiin viimein arkkipiispaksi 1833 ja kuoli 1847. Jo 1825 vuoden koulukommissioonissa koetti hän saada suomenkieltä oppiaineeksi alkeiskouluissa ja ehdoitti suomenkielisten oppikirjain toimittamista sitä varten, että vastaisuudessa voitaisiin opetustakin suomeksi toimittaa. Hänen jälkeensä jääneissä papereissa löytyy myös kirjoitus ministerivaltiosihteerille vuodelta 1837, joka sisältää ehdoituksen suomenkielen viralliseksi julistamisesta. Suomenkieli olisi määrättävä käytettäväksi "tuomio-istuimissa, opistoissa, hallinnollisissa virastoissa y.m. maan virallisena kielenä ruotsin asemella, paitsi ruotsalaisissa seurakunnissa, missä itse rahvas käyttää viimeksimainittua kieltä". Kuitenkin olisi asian järjestämistä varten 15 tai 20 vuoden määräaika säädettävä, "jonka kuluttua suomenkieltä on yksin-omaisesti käytettävä kaikissa tiloissa, missä ruotsi nyt on käytännössä". (Kts. Gottlund'in Suomi-lehteä 1846 ja Biografista Nimikirjaa).
[135] Ainoa palkkio, jonka Keckman koko sihteerin-ajallaan sai Seuralta, oli 200 paperiruplaa (= 228-9 Smk.) kerta kaikkiaan.
[136] Tästä sai alkunsa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran v. 1857 julkaisema Luettelo suomeksi präntätyittä kirjoista, jolla täydellisyyteen nähden ei ole vertaistansa maailman kirjallisuusluetteloissa. Sen tekijä oli Fredrik Vilhelm Pipping, kauppiaan poika Turusta, syntynyt 1783, tullut ylioppilaaksi 1799 ja maisteriksi 1805. nimitetty seuraavana vuonna Kreikan kirjallisuuden dosentiksi ja v. 1814 professoriksi tieteitten historiassa ynnä yliopiston kirjastonhoitajaksi, jossa virassa pysyi vuoteen 1845, kutsuttu v. mi kirkollis-asiain päälliköksi senaattiin ja sieltä eronnut 3855, kuollut 1868. — Merkillinen ja muistettava auttaja hänen työssään oli eräs talonpoikainen mies, kirjansitoja ja kulkukauppias Matti Pohto, syntynyt Ylistarossa 1817 ja surmattu kirjainhaku-matkalla Viipurin pitäjässä 1857, samana vuonna jolloin Pipping'in luettelo valmistui.
[137] Lönnrot'in lähdettyä Helsingistä tulivat Seuran ruotsinkieliset keskustelemukset ilman mitään erityistä päätöstä myös samalla kielellä kirjaan pannuiksi. Ruotsinkielisinä pysyivät Seuran pöytäkirjat aina vuoteen 1861. Silloin oli taas yliopistoon palannut Lönnrot esimiehenä ja sihteerinä hänen läheisin nuorempi ystävänsä, ylimääräinen suomenkielen lehtori ja kielenkääntäjä senaatissa Kaarle Kustaa Borg.
[138] Viimeinen (20:s) osa tätä jaksoa on vuoden 1860 ja ilmestyi v. 1862. Toinen (1883-87) ja kolmas (vuodesta 1888 vielä jatkuva) ovat yksin-omaan suomenkielisiä.
[139] Hänen isänsä Eerik Losteen oli suomalainen sotamies KarjaIohjan emäseurakunnasta.
[140] 27 päivältä Marrask. 1823 Rantasalmen rovastille Joakim Aadolf Cleve'lle; oli yksi niitä harvoja, jotka hänen matkansa merkityksen jo siihen aikaan täysin ymmärsivät.
[141] G.A. Brakel, Väinämöinen, lyriskt försök i tre akter, Tukholmassa 1829.
[142] Tosin kansanrunon perustuksella, vaan päinvastaisessa järjestyksessä.
[143] Lönnrot'illa oli se käsitys, että kansanrunon Marjatta (oik. Marjetta eli Marketta) tarkoitti Neitsyt Maariaa ja Metsolan (vasta uudessa Kalevalassa: Karjalan) kuninkaaksi ristitty poika itse Vapahtajaa. Siitä syystä hän jo vanhassa, ja vielä enemmän uudessa, Kalevalan-laitoksessa yhdisti tähän runoon osia Luojan virrestä. Väinämöisen poislähtöön on nimen-omaan Lönnrot'in lisäämää kanteleen jäljelle jättäminen viimeisen kerran laulettua. Samantapainen loppukohtaus löytyy muuten ennenmainitussa (s. 303 Muist.) Brakel'in ruotsinkielisessä laulunäytelmässä, jossa päähenkilö, Väinämöinen, kristin-uskon ja ruotsalaisvallan voitolle päästyä, sulkeutuu hautakumpuun, jättäen kuitenkin sen kukkulalle kantelensa heläjämään. Myös Esaias Tegnér'in saman-aikuinen Frithiofs saga (Frithiof'in satu), joka ilmestyi v. 1825, viittaa viimeisessä laulussaan uuden uskon tuloon ja voittoon.
[144] Mainitussa ballaadissa tyttö lopettaa itsensä hirttäymällä aittaansa.
[145] Niinkuin Ahlqvist on osoittanut, koetti Lönnrot jäljitellä klassillisten kielten, kreikan ja latinan, synteettistä (yhdisteellistä) lausetapaa.
[146] Fabian Collan oli syntynyt 1817 Iisalmella, jossa isä oli kirkkoherrana. Tuli ylioppilaaksi 1834 ja vihittiin maisteriksi 1840, nimitettiin historian dosentiksi 1843, siirtyi saman aineen lehtoriksi Kuopioon 1844 ja palasi v. 1850 yliopistoon filosofian apulaisprofessoriksi, jossa virassa kuoli jo seuraavana vuonna. Oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteerinä vv. 1841-44 ja toimitti samaan aikaan Helsingfors Morgonblad'ia, josta tuli innokas suomalaisuuden äänenkannattaja ja tienraivaaja Snellman'in Saima-lehdelle. On paitsi lukuisia historiallisia, valtiollisia ja filosofisia kirjoituksia julkaissut pari tutkimusta suomalaisen mythologian alalta, nimittäin: Väinämöisestä ja Ilmarisesta sekä Bjarmeinmaasta ja Pohjolasta, molemmat ruotsiksi Helsingfors Morgonblad'issa 1838 ja 1839.
[147] Henrik August Reinholm oli syntynyt 21 p. Maalisk. 1819 Raumalla, jossa isä eli maaviskaalina. Tuli ylioppilaaksi 1837 ja filosofian kandidaatiksi 1844 sekä maisteriksi 1847, vihittiin papiksi 1854 ja saavutti tohtorin-arvon 1857. Palveli Viaporin luterilaisen seurakunnan pappina vuodesta 1856 kuolemaansa asti 15 p. Kesäk. 1883. Oli Suomen monipuolisin muinaismuistojen keräilijä. Runojen kerääjänä oli hän aikanansa ainoa, joka pani myös niiden löytöpaikat tarkoin muistiin; sillä ei ainoastaan Lönnrot ja Europaeus, vaan myös tiedemiehet semmoiset kuin Castrén ja Ahlqvist olivat tämän tärkeän seikan milt'ei kokonaan laiminlyöneet. Tutkijana ei Reinholm ollut yhtä etevä ja vielä lisäksi hitaanlainen valmista aikaan saamaan. Hänen suomenkielisistä julkaisuistaan mainittakoon: Suomen kansan laulantoja I, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantama 1849, Suomalaisia kasvunimejä 1850 vuoden Suomi-kirjassa, sekä ruotsinkielisistä väitöskirja Om finska folkens fordna hedniska slägt- och dopnamn (Suomalaisten kansojen muinaisista pakanallisista suku- ja ristimänimistä) 1853. Julkaisematta jääneistä kokoelmista, joita on sata paksua kääryä Muinaismuisto-yhdistyksen hallussa, on huomattavin Ilokas, Suomen kansan ajanviettoja vuodelta 1851.
[148] Teos valmistui vasta v. 1851 nuoremman veljen Agathon Meurman'in loppuun saattamana; Lönnrot'in työtä oli jatkanut Taneli Europaeus.
[149] Tästä toimitti Lönnrot vielä lyhennetyn laitoksen kouluja varten v. 1862; se ei kuitenkaan ollut onnistunut, eikä sitä liene paljon tarkoitukseensa käytetty.
[150] Semmoisena kuin se Schiefner'in käännöksessä esiintyy, s.o. ilman sananjakoa.
[151] Sitä vastoin ei Lönnrot saanut painolupaa saman tekijän Puuristi-nimiselle kertomukselle. Molemmat ilmestyivät näihin aikoihin vironkielellä venäläisissä paino-oloissa!
[152] Täydellisyyden vuoksi sopii mainita toinenkin sen-aikuinen lehtinen, jonka Lönnrot painatti: Minkätähden kuolee niin paljo lapsia ensimäisellä ikävuodellansa, 1859.
[153] Viimeksi on hänen testamentti-varoillaan saatu Sammattiin emäntäkoulu.
[154] Tähän Lönnrot'in elämäkertaan, joka suurimmaksi osaksi on uudestaan toimitettu, on käytetty etupäässä maisteri A.R. Niemen kirjoituksia (Johdanto Kalevalan selityksissä 1895, Elias Lönnrot'in lapsuus Valvojassa 1895 ja Elias Lönnrot Kajaanissa Virittäjässä 1897) ynnä julkaisemattomia keräelmiä sekä toimittajan omia tutkimuksia (kts. Kalevalan esityöt Valvojassa 1896).
[155] Tämä salanimi on käännös hänen oikeasta niinestänsä Ar-vids son.
[156] Ruotsintaja, niinkuin valtioneuvos Th. Rein on selville saanut, ei ole kukaan muu kuin itse Snellman, jonka suomalaisista harrastuksista se on aikaisin ilmaus.
[157] Kirjallisessa Kuukauslehdessä 1871, s. 223.
[158] Kaikki kolme olivat olleet Castrén'in ensimmäisiä kuulijoita ja Ingman'in sekä Fabian Collan'in kera muodostaneet mainitun suomalaisuuden liiton. Kellgren'in elämäkerta tulee myöhemmin esitettäväksi. Juhana Robert Tengström, joka Ingman'in kertomuksen mukaan oli liiton varsinainen "sielu", oli professori Juliana Jaakko Tengström'in poika sekä Castrén'in, Kellgren'in ja Tikkasen lanko. Hän syntyi Turussa 24 p. Toukok. 1823, tuli ylioppilaaksi 1839 ja seurasi samana kesänä Castrén'ia matkalla Venäjän Karjalaan. Läksi v. 1843 Kellgren'in kera opintomatkalle Saksaan, suoritti yhdessä Kellgren'in ja Tigerstedt'in kanssa filosofian kandidaatti-tutkinnon sekä vihittiin maisteriksi 1844. Filosofian dosentiksi nimitettynä 1846 teki uuden matkan Berliiniin ja Kellgren'in mukana Pariisiin, jossa kuoli lavantautiin 13 p. Marrask. 1847. Hänen kirjoittamansa ovat kuvaukset Kalevalasta Fosterländskt-albumiin ensimmäisessä ja Joukahaisen toisessa osassa. — Kaarle Konstantin Tigerstedt, ruukin-omistajan poika Kuopiosta, syntynyt 7 p. Toukok. 1822, nimitettiin historian dosentiksi 1846 ja saman aineen lehtoriksi Turkuun 1859, josta virasta otti eron 1891.
[159] Sen kolmannessa ja viimeisessä, 1847 vuoden vihkossa ilmestyi myös Runeberg'in Vårt land (Maamme-laulu) ensi kertaa julkaistuna.
[160] Tässä kuitenkin ilmestyi Lauri Jaakko Stenbäck'in runo Mitt finska fosterland (Suomalainen isänmaani).
[161] Sen ensimmäisessä vuosikerrassa 1845 on muun muassa painettuna Berndtson'in omakirjoittama näytelmäruno Fennomanen.
[162] Kaarle Martti Kiljander oli syntynyt 22 p. Syysk. 1817 Kaavilla, jossa isä oli kirkkoherrana. Tuli ylioppilaaksi 1838, vihittiin papiksi 1842, määrättiin ensin rukoushuoneen-saarnaajaksi Lapinlahdelle, sitten notaariksi Kuopion tuomiokapituliin ja pääsi viimein kirkkoherraksi Nilsiään 1866. Oli useat kerrat valittuna mainitun tuomiokapitulin assessoriksi ja kuoli tarkastusmatkalla piispaa seuratessaan Muhoksessa 6 p. Syysk. 1879. Kiljander oli käynyt Porvoon kymnaasia ja nauttinut jonkun aikaa Runeberg'in opetusta, joka nähtävästi oli vaikuttanut hänen runollisiin harrastuksiinsa. Ne puhkesivat kuitenkin ilmi vasta Snellman'in herätyksen johdosta. Hänen toimittamansa oli vielä neljäs v. 1855 ilmestynyt Annikan osa, suomennos Nicander'in murhenäytelmää Taikamiekka. Myöhemmin ilmestyivät hänen Runeberg'in suomennoksensa: Nadeschda 1860 ja Fjalar kuningas 1876 sekä Salaminin kuninkaat 1880. Viimeksi mainittu, niinkuin myös uusi Nadeschdan suomennos 1879, oli toimitettu painosta hänen kuolemansa jälkeen. Vielä on Kiljander mainittava 1863 vuoden virsikirja-komitean jäsenenä.
[163] Samuli Roos oli talollisen poika Eurajoelta, syntynyt 1 p. Tammik. 1792. Tuli ylioppilaaksi 1811 ja maisteriksi 1819 sekä lääketieteen lisensiaatiksi 1821. Oli piirilääkärinä ensin Kajaanissa 1823-32, siis välittömästi ennen Lönnrot'ia, sitten Ylä-Karjalassa 1832-40. Sen jälkeen eli yksityislääkärinä kotipuolellaan ja kuoli 14 p. Marrask. 1878. Kaiken joutoaikansa Roos pani suomalaisen kirjallisuuden kartuttamiseen. Erittäin toimitteli hän ahkerasti terveys-opillisia ja taloudellisia neuvokirjoja rahvaalle. 1860 vuoden Suomi-kirjaan painatti hän suomentamiansa Phaidron aisopolaisia satuja. Käsikirjoituksena jäi häneltä suomennos Sjögrenin latinalais-ruotsalaista sanakirjaa sekä saksalais-suomalainen sanakirja.
[164] Mainitaan olleen Tammelan kirkkoherra Niilo Maunu Tolpo (1770-1853).
[165] Pikemmin kuin mitä hän itsekään oli rohjennut toivoa; sillä vielä vähäistä ennen oli tekijä Yrjö Koskisen kanssa keskustellut siitä, tokko edes harmaapäisinä vanhuksina saisivat nähdä yhden suomenkielisen oppikoulun toiminnassa!
[166] Frans Vilhelm Rothsten on syntynyt 14 p. Syysk. 1S33 Porissa, jossa isä eli puuseppänä. Tuli ylioppilaaksi 1851 ja maisteriksi 1857. On ollut ajoittain suomenkielen opettajana parissa Helsingin koulussa, siinä toimessa osoittaen harvinaista taitoa, vaan muuten, virkoihin pyrkimättä, pannut kaiken aikansa kirjallisiin töihin. On sepittänyt tarkan Latinalais-suomalaisen sanakirjan koulujen tarpeeksi, joka ilmestyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksissa 1864 (toinen painos 1883), sekä toimittanut sana- ja asiaselitykset helppohintaiseen Kalevalan-painokseen vuodelta 1870. Näiden hänen työnsä näkyväin hedelmäin ohessa on hän vielä hiljaisuudessa ollut suurena apuna monessa muussa kirjallisessa sekä tieteellisessä yrityksessä. Niin on hän esim. valvonut kielen puhtautta Valdemar Churberg'in Uudessa romani-jaksossa 1874-78 sekä antanut neuvoja ja lisiä A.V. Jahnsson'in v. 1871 ruotsiksi ilmestyneesen suomenkielen lauseoppiin. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteerinä vuodesta 1870 on hän tehokkaalla tavalla ottanut osaa myös useimpien Seuran toimituksien, etenkin sanakirjojen ja maanviljelys-oppikirjojen julkaisemiseen.
[167] Ei ole sekoitettava ennen mainittuun veljeensä Aksel Gabriel Corander'iin, joka julkaisi ruotsinkielisen suomenkielen lauseopin Finsk sattslära 1861. Hän oli syntynyt Mikkelissä 23 p. Maalisk. 1827, tuli ylioppilaaksi 1845 ja maisteriksi 1850. Oli pari vuotta opettajana Helsingissä ja sitten lehtorina Viipurissa vuoteen 1874. Kuoli 29 p. Syysk. 1877. On vielä painattanut Kertoelman Suur-Savosta eli Mikkelistä 1848, joka on ensimmäinen pitäjänkertomus suomenkielellä. Toimitti Viipurissa Sananlennätintä 1856 yhdessä veljensä kanssa ja yksin 1857-58 sekä Otavaa 1862-63. Oli vv. 1857-75 Viipurin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteerinä.
[168] Tässä yhteydessä sopinee mainita, että samana vuonna, 1852, ilmestyi ensimmäinen muun kielen oppikirja suomeksi. Se oli Juhana Vilhelm Murman'in Harjoittava ruotsinkielen-oppi alkaville. Murman oli syntynyt 12 p. Tammik. 1830 Haukiputaalla, tullut ylioppilaaksi 1852 ja vihitty papiksi 1857. Oltuaan pappina ja opettajana monessa paikoin Suomessa, siirtyi v. 1868 Inkeriin, jossa kuoli Keltun ja Rääpyvän seurakuntain kirkkoherrana 31 p. Tammik. 1892. On kirjailijana liikkunut hyvin erilaisilla aloilla ja aikoinansa ollut erinomaisen tuottelias. Hänen huomattavin teoksensa on Setän opetuksia, ensimmäinen vihko sielutieteessä 1856, toinen sielunviljelyksestä 1860, jotka nekin ovat laatuaan esikoisia kirjallisuudessamme. Yhdessä Pekka Aschan'in kanssa on hän myös toimittanut oppikirjan Eläintiede suomalaisille alkeiskouluille 1866. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran lähettiläänä on hän ollut kahdella tutkimusmatkalla Pohjanmaalla, v. 1854 kansanrunoja ja v. 1862 historiallisia muistoja keräämässä. Edellisen retken tuloksista on hän julkaissut saman vuoden Suomi-kirjassa ensimmäisen laveamman esityksen Suomalaisten muinaisista taikatavoista ja -tempuista ruotsiksi: Några upplysningar om Finnarnes fordna vidskepliga bruk och trollkonster, sekä suomeksi Kertomuksen jälkimmäisestä tiedustusmatkasta Pohjanperällä, niin-ikään Suomi-kirjassa 1865. Inkerissä hän on vielä painattanut Selityksen häätavoista Inkerinmaan Suomalaisissa seurakunnissa, 1872. Mainitun ruotsin kieliopin jälkeen seurasivat Juhana Gabriel Geitlin'in latinan ja saksan kieliopit 1858 ja 1861, Kustaa Cannelin'in kreikkalainen ja Vilhelm Flomam'in ranskalainen kielioppi 1863, suomennos Mattias Akianderin venäjän kielioppia 1864 sekä viimein Romulus Maunu Oppman'in englannin kielioppi 1867.
[169] Sven Gabriel Elmgren, kappalaisen poika Paraisista, oli syntynyt 25 p. Lokak. 1817. Tuli ylioppilaaksi 1836 ja maisteriksi 1840. Suoritti jumaluus-opin kandidaatti-tutkinnon 1844, mutta antautui yliopiston kirjaston palvelukseen, jonka vakinaiseksi amanuenssiksi pääsi 1848 sekä varahoitajaksi 1862 ja jossa palveli vuoteen 1891. Oli vv. 1846-61 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteerinä ja painatti kertomuksen seuran edellisestä vaikutuksesta 1847 vuoden Suomi-kirjaan. Antoi Fosterländskt album'iin m.m. tutkimuksen Mikael Agricolasta sekä useita kirjallishistoriallisia elämäkertoja nimikirjaan Finlands minnesvärda män (Suomen muistettavat miehet), joka ilmestyi vv. 1853-57. Hänen muista ruotsinkielisistä julkaisuistaan on mainittavin kaksiosainen väitöskirja Öfversigt af Finlands litteratur (Suomen kirjallisuuden luettelo ja yleiskatsaus) 1861 ja 1865. Kuoli 2 p. Marrask. 1897.
[170] Ilmoituksia otti Kanava vastaan myös ruotsin-, saksan-ja venäjänkielillä. Se oli, näet, samoin kuin Sanansaattaja Viipurista, aikoinaan ainoa Viipurissa ilmestyvä sanomalehti. Saksankielinen Wiburgs Wochenblatt oli lakannut 1832; ruotsinkielinen Wiborgs annonceblad oli Sanansaattajan vuosikertojen välillä ja jälkeen ilmestynyt vv. 1837-39, 42-44, ja virkosi vielä Kanavan kuoltua eloon, vaikka ainoasti vuodeksi 1848.
[171] Kts. Litteraturblad 1848 n:o 12.
[172] Myöhemmistä runotuotteista huomattakoon Sotamarssi vuodelta 1889 ja samana vuonna juuri vähää ennen kuolemaa kirjoitettu Punkaharjun tytön laulu.
[173] Ensimmäisen Suomenkielisen lukemiston kouluja varten toimitti v. 1850 Vaasan kymnaasin apulainen, sittemmin Ulvilan kirkkoherra Aukusti Lilius.
[174] Se painettiin v. 1891 Suomalais-ugrilaisen Seuran toimituksiin, joissa myöhemmin myös Ahlqvist'in voguulilaiset kielinäytteet ynnä kielioppi ilmestyivät 1894.
[175] Ihmeellisintä on että tämä "kansatieteellinen unelma" taisi päästä painotarkastuksen läpi. Tämän seikan selittää ainoasti sen ilmestyminen pienissä kappaleissa 1847 vuoden Suomettaren palstoilla, joten kokonaisuus ei heti tarkastajan silmään pistänyt. Kuinka ahtaat paino-olot muuten siihen aikaan olivat, osoittaa paraiten eräs kohta runossa Miksikä aina suret! 1849 vuoden Suomettaressa, jossa se ensikerran löytyy julkaistuna, on näet Suomeni sanan sijalle täytynyt painattaa Saimani!
[176] K(aarlo) B(erghom), Kirjallisessa Kuukauslehdessä 1869 s. 19.
[177] Ainoasti vähäinen avunlisä tähän teokseen: Tutkimus sivistyssanoista obilais-ugrilaisten kansojen kielissä 1882, on suomenkielellä julkaistu. Sitä vastoin ovat kaikki hänen Kalevalaa koskevat kirjoituksensa: Tutkimus Kalevalan tekstissä ja tämän tarkastusta 1886 ja Kalevalan Karjalaisuus 1887, niinkuin myös Elias Lönnrot, elämäkerrallisia piirteitä 1884, kaikki suomeksi kirjoitetut. Ensiksimainittu on suomenkielisenä promotsiooni-kutsumuskirjana ensimmäinen laatuaan. Myös yliopiston rehtorina on Ahlqvist ensimmäisenä käyttänyt suomenkieltä avajaispuheissaan, jotka ilmestyivät painettuina heti hänen kuolemansa jälkeen 1889.
[178] Sakari Joakim Cleve syntyi 3 p. Jouluk. 1820 Rantasalmella, jossa isä oli kirkkoherrana. Tuli ylioppilaaksi 1838, maisteriksi 1844, filosofian dosentiksi 1848 ja tohtoriksi 1850. Nimitettiin lehtoriksi Kuopion kymnaasiin 1851 sekä v. 1862 kasvatustieteen professoriksi, josta virasta otti eron 1882. On järjestänyt Suomen korkeamman oppikoulun ja sitä varten perustanut Helsinkiin mallikoulun, johon toimitti suomenkielisenkin osaston 1867. Kun tämä päätettiin lakkautettavaksi 1871, oli hän Helsingin suomalaista alkeisopistoa perustamassa, samoin kuin Helsingin suomalaista tyttökoulua 1869. On vielä järjestänyt Helsingin kansakoululaitoksen sekä jäsenenä 1862 vuoden kansakoulu-komiteassa valmistanut sen ehdoituksen, joka pääasiallisesti on perustuksena nyt voimassa olevalle asetukselle. On perustanut Suomen Kasvatustieteellisen yhdistyksen sekä sen aikakauskirjan 1864. On myös ollut v. 1874 perustetun Kansanvalistus-seuran ensimmäinen esimies. Hänen pääteoksensa on Koulujen kasvatus-oppi, joka ilmestyi suomalaisessa käännöksessä 1886.
[179] Nimitys on Lönnrot'in keksimä; Kantelettaren runo, jossa se ensiksi esiintyy, on ainoasti vapaa suomennos virolaista Salme-runoa.
[180] Siihen asti oli sitä alusta vuotta toimittanut länsisuomalainen maisteri Edvard Rindell.
[181] Uudella Suomettarella on tähän saakka ollut ainoasti kaksi päätoimittajaa: Antti Almberg 1869-70, ja Viktor Löfgren Kesäkuusta 1870 alkaen. — Antti Fredrik Almberg, Maskun kirkkoherran poika, syntyi 18 p. Heinäk. 1846, tuli ylioppilaaksi 1863 ja maisteriksi 1869, nimitettiin suomenkielen-kääntäjäksi senaattiin 1876. Käytyään vv. 1874-75 tutkimusmatkalla Unkarissa, on hän tutustuttanut Suomalaisia tämän veljeskansan oloihin useilla teoksilla: Unkarin maa ja kansa 1876, Unkarin kielen oppikirja yhdessä unkarilaisen Joszef Szinnyei'n kanssa 1880, Unkarin albumi I 1881. Maantieteellisiä kuvaelmia 10-11. Unkari, 1882-83, sekä suomennoksilla (esim. Jókai'n Uusi Tilanhaltija 1878). On sitä paitsi ylimääräisenä unkarinkielen lehtorina yliopistossa vuodesta 1881 antanut opetusta mainitussa kielessä. — Niilo Viktor Alfred Löfgren, hovioikeudenneuvoksen poika, syntyi Viipurissa 25 p. Marrask. 1843, tuli ylioppilaaksi 1862 ja filosofian kandidaatiksi 1870. Oli v. 1865 apumiehenä Maiden ja Merien takaa lehden toimituksessa. Suomensi 1869-70 kaksi Emlekyl'in (Eemil Nervanderin) novellia: Honkain tarinat ja Uotilan isäntä, joiden alkuteokset ovat jääneet julkaisematta. Otti myös osaa Vänrikki Stoolin tarinain suomentamiseen.
[182] Pietari Aadolf Europaeus (1753-1825). Oli kielten ja nähtävästi myös kansanrunojen harrastaja. S. 244 ylhäällä mainittu Porthan'in kiitoskirje on, sen mukaan kuin t:ri E. Lagus on selville saanut, hänelle, eikä Berner'ille kirjoitettu.
[183] Jälkimmäisenä vuonna yhdessä maisteri Abraham Nylander'in kanssa.
[184] Viimeksi hän on v. 1896 painattanut Mietteitä I. Lainkäyntikielistämme ja II. Lainkäynti-säädäntömme parantamistoimista.
[185] Toinen uudistettu painos ilmestyi 1877.
[186] V. 1871 ilmestyi vielä Aminoff'in väitös Etelä-Pohjanmaan kielimurteesta tutkimus, joka on vertailevaa laatua ja ensimmäisenä edustaa uuden-aikaista murretutkimusta maassamme. Mutta samana vuonna ilmestyi asetus, joka kielsi suomen- ja ruotsinkieltä kielitieteellisissä väitöskirjoissa käyttämästä ja joka oli voimassa vuoteen 1886. — Torsten Kustaa Aminoff oli syntynyt 11 p. Marrask. 1838 Nilsiässä, jossa isä oli maamittarina. Palveli vv. 1855-61 sotaväessä, viimein vänrikin arvolla, ja suoritti sillä välin ylioppilastutkinnon 1857. Vihittiin maisteriksi 1869 ja nimitettiin historian lehtoriksi Haminan kadettikouluun 1871, jonka jälkeen saavutti vielä tohtorin-arvon 1873. Kuoli Helsingissä 18 p. Elok. 1881. Jo sotamiehenä Virossa majaillessaan oli hän opiskellut vironkieltä, niin että v. 1869 saattoi toimittaa Virolais-suomalaisen sanakirjan satukokoukseen: Eestirahva ennemuistesed jutud, jonka Kreutzwald'in teoksen Suomalainen Kirjallisuuden Seura kolmea vuotta aikaisemmin oli painosta kustantanut. Käytyään v. 1871 Ruotsin ja Norjan rajamailla asuvain Suomalaisten luona, julkaisi hän arvokkaan kielitieteellisen tutkimuksen Tietoja Vermlannin Suomalaisista Suomi-kirjassa 1876. Sitä ennen oli hän savokarjalaisen osakunnan albumiin antanut kaksi huomattavaa historiallista kirjoitusta Savolaisten sija Suomen asutushistoriassa 1870 ja Lyhyt silmäys itäisten suomensukuisten kansain historiaan 1873. Kesällä 1878 teki hän Suomen Tiedeseuran kustannuksella matkan Votjakkein luo, jonka tuloksista on suurin osa vasta hänen kuolemansa jälkeen tohtori Yrjö Wichman'in toimesta ilmestynyt.
[187] Heidän sijallaan olivat väliajalla toimittajina maisterit Paavo Cajander 1873-74 ja Samuli Suomalainen 1875, kaunokirjailijoina vasta mainittavat, sekä Aukusti Juhana Mela 1873-75. Viimeksi mainittu syntyi 8 p. Maalisk. 1846 Kuopiossa, jossa isä oli henkikirjurina. Tuli ylioppilaaksi 1865 ja maisteriksi 1873 sekä luonnonhistorian ja maantieteen lehtoriksi suomalaiseen normaalilyseesen 1888. Muutti alkuperäisen nimensä Malmberg Melaksi 1876. On luonnontieteellisen kirjallisuuden ensimmäinen varsinainen sekä etevin edustaja suomenkielellä. Mainittakoon ainoasti: Suomen eläimistö 1872; Lyhykäinen kasvioppi ja kasvio 1877; Suomen luurankoiset 1882; Zoologia kansalaisille I, pääasiallisesti Brehm'in mukaan, 1891-96.
[188] Valvojan päätoimittajina ovat olleet: Juhana Richard Danielson 1881-84, Thiodolf Rein 1885-87, Ernst Kustaa Palmén 1888-91, Oskar Eemil Tudeer 1892-96 ja Eemil Nestor Setälä 1897. —Danielson, kappalaisen poika, on syntynyt Hauholla 7 p. Toukok. 1853, ylioppilas 1870, yleisen historian dosentti 1878 ja professori 1880, valtiopäivämies. Suomenkielisistä teoksista huomattakoon: Suomen yhdistäminen Venäjän valtakuntaan 1891; Suomen sisällinen itsenäisyys 1892; Viipurin läänin palauttaminen muun Suomen yhteyteen 1894; Suomen sota ja Suomen sotilaat 1808-09 1896. — Palmén, professorin poika, on syntynyt Helsingissä 26 p. Marrask. 1849, ylioppilas 1866, pohjoismaiden historian dosentti 1877 ja professori 1884, valtiopäivämies. Teoksista: Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran viisikymmen-vuotinen toimi ynnä suomalaisuuden edistys 1881; sekä Valvojasta: Neljä merkkivuotta Suomen oppikoulun historiassa ja Suomen valtiovarojen hoidosta 1889, Taistelu lakiemme puolesta 1840-luvulla 1896. — Tudeer, tuomarin poika, on syntynyt Mikkelissä 30 p. Elok. 1850, ylioppilas 1867, kreikan kielen ja kirjallisuuden dosentti 1879 ja ylimääräinen professori 1885. Valvojasta: Matkamuistelmia Kreikasta 1883; Homeeros ja Kalevala 1885; Runous ja vapaus 1888. — Setälä, talollisen poika, on syntynyt Kokemäellä 27 p. Helmik. 1864, ylioppilas 1882, suomalais-ugrilaisen kielitieteen dosentti 1887, Suomen kielen ja kirjallisuuden professori 1893. Teoksia mainittakoon: Suomen kielen lauseoppi 1880; Lauseopillinen tutkimus Koillis-Satakunnan kansankielestä 1883; Yhteissuomalainen äännehistoria 1-2, 1890-91; Lisiä suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen historiaan 1891; Oikeakielisyydestä suomenkielen käytäntöön katsoen 1894.
[189] Viimeksi on v. 1896 ilmestynyt alkuosa hänen kirjoittamaansa laveata Suomen lainsäädännön historiaa.
[190] Lisäksi: Lyhyt runous-oppi ja Runous-opin pääkohdat 1891.
[191] Aksel August Borenius on syntynyt 19 p. Maalisk. 1846 Porvoossa, jossa isä oli kymnaasinlehtorina. Tuli ylioppilaaksi 1863 ja filosofian kandidaatiksi 1871. Kävi vv. 1871, 1872 ja 1877 keräämässä vanhoja runoja ja niiden sävelmiä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustannuksella, jonka kirjaston ja arkiston hoitajana myös oli vv. 1876-79, pannen nämät aivan uuteen kuntoon. On m.m. julkaissut: Selityksiä runonkeräyksistäni ja niiden johdosta muutamia mietteitä Kalevalasta Kielettäressä 1872; Missä Kalevala on syntynyt? Suomen Kuvalehdessä 1873; Suomen keskiaikaisesta runoudesta I. Luojan virsi Virittäjässä 1886.
[192] Viime aikoina on hän etenkin edistänyt siperialaisten kalliokirjoitusten kokoilemista, julkaisemista ja tutkimista.
[193] Sekä ennen mainittu Juhana Vilhelm Snellman'in elämä, joka on myös suomeksi ilmestynyt 1896.
[194] Myös Godenhjelm'in voi tähän lukea sekä itse kirjan tekijän. Ryhmitys on muuten kokonaan toimittajan.
[195] Myöhemmin on hän julkaissut kokoelman Raittiusrunoja 1889 sekä kertomuksen Salmelan heinätalkoot 1891.
[196] B. F. G(odenhjelm), Kirjallisessa Kuukauslehdessä 1876 s. 43.
[197] Lisättäköön: Itätsheremissiläiset kielennäytteet saksalaisen käännöksen kera Suomalais-ugrilaisen Seuran toimituksissa 1889 ja Kuollan Lapin murteiden sanakirja ynnä kielennäytteitä Tiedeseuran Bidrag'eissa 1891.
[198] Kokoelman runojansa julkaisi Arvi Jännes nimellä Muistoja ja toiveita ystäville jouluksi 1889. Promotsiooni-runoilija 1897.
[199] Ilmestyivät 1867-70; yksin on Cajander uudistanut suomennoksen mallikelpoiseksi 1889. On myös uudestaan suomentanut Topelius'en Maamme-kirjan ja Luonnon-kirjan 1886.
[200] Erikseen ovat vielä huomattavat hänen tervehdyssanansa v. 1890 seppelöidyille maistereille.
[201] Myöhemmin ilmestyneitä ovat runokokoelmat: Kuplia 1890 ja Ajan varrelta 1896, eletty kertomus Uskovainen 1890 sekä näytelmät Tietäjä 1887, Aino 1893 ja Kullervo 1895.
[202] Tämä arvostelu tietysti ei koske vuoden 1886 jälkeen ilmestyneitä näytelmärunoja.
[203] Ennen vuotta 1886 esiintyneistä.
[204] Eemil Fredrik Nervander, kuuluisan luonnontutkijan ja runoilijan (Jephtas bok 1840) Juhana Jaakko Nervander'in poika, on syntynyt Helsingissä 16 p. Marrask. 1840. Tuli ylioppilaaksi 1858 ja suoritti filosofian kandidaatti-tutkinnon 1869. On salanimellä Emlekyl julkaissut kaunokirjallisia teoksia, sekä ruotsin- että suomenkielisiä. Jälkimmäiset, nimittäin ennen mainitut novellit Honkain tarinat 1869 ja Uotilan isäntä 1870 sekä v. 1884 ilmestynyt Katri, kertomus 17 vuosisadasta, ynnä suomalaisessa teaatterissa v. 1879 esitetty näytelmä Pieni Suometar, ovat kaikki toisten kääntämiä. Nervander on muistettava myös Suomen taidehistoriallisten muinaismuistojen ahkerana keräilijänä ja tutkijana.
[205] Uutta painosta valmistetaan parast'-aikaa. Edellisen oli toimittanut B.F. Godenhjelm.
[206] Eliel Aspelin, Juhana Reinhold Aspelin'in nuorempi veli, on syntynyt 9 p. Lokak. 1847 Ylivetelissä, jossa isä silloin oli kappalaisena. Tuli ylioppilaaksi 1865, filosofian kandidaatiksi 1871 ja lisensiaatiksi 1878. Nimitettiin estetiikan ja taidehistorian dosentiksi 1880 sekä ylimääräiseksi professoriksi 1892. Julkaisi tutkimuksen Aleksis Kivestä ja hänen teoksistaan jo v. 1872 Kirjallisessa Kuukauslehdessä. On sittemmin esiintynyt etevänä elämäkerran-kirjoittajana: Johannes Takanen 1888, Verner Holmberg 1890, Elias Brenner 1896. Hänen muita julkaisujaan mainittakoon: Siipialtarit, tutkimus keskiajan taiteen alalla, väitöskirja 1878; Kalevalan tutkimuksia I, 1882; Suomen taiteen historia pääpiirteissään 1891: Kansa Saksan kertomarunoudessa, 1750-1850 1894: sekä salanimellä Ellei suomennetut Dickens'in Kotisirkka Novellikirjastossa 1870 ja Ibsenin näytelmä Kuninkaan alut 1884.
[207] Ennen vuotta 1886 ilmestyneistä. Onnistuneen aiheensa puolesta merkillinen on myös Matti Kurikan v. 1884 painettu Viimeinen ponnistus, kuvaus Inkerin kansan elämästä orjuuden lakkauttamisen ajoilta.
[208] Näytehnistön suomentajista mainittakoon vielä Eerik Juhana Blom, syntynyt 22 p. Toukok. 1817 Iisalmella, jossa isä oli kappalaisena. Hän tuli ylioppilaaksi 1836 ja maisteriksi 1840, toimitti ensin kouluvirkoja eri paikoissa, vaan sitten vihitti itsensä papiksi ja nimitettiin Heinävedelle 1855 ja Sysmään 1860. Kuoli 20 p. Huhtik. 1887. Blom on tunnettu monista sujuvista suomennoksistaan. Suorasanaisista ovat mainittavat, paitsi Näytelmistöön painetut Lessing'in draamat Emilia Galotti 1861 ja Minna von Barnhelm 1864, Conscience'n novelli Ravintolan isäntä 1863. Runomitalla on hän kääntänyt Tegnér'in Frithiofin sadun 1872 ja Runeberg'in Hirvenhiihtäjät 1876, joista edellinen ei kuitenkaan ole yhtään onnistunut. V. 1873 painatti hän nimellä Niitä näitä runouden alalta vihkosen suomennoksia Runeberg'in, Franzén'in, rouva Lenngren'in y.m. pienistä runoelmista. Omiakin sepitelmiä on hän julkaissut, ensi kerran Saima-lehdessä 1845 ja sittemmin Suomettaressa.
[209] Omaa sukua Forsman, kultasepän tytär Tukholmasta, syntynyt 20 p. Marrask. 1838. Meni v. 1866 Helsingissä naimisiin etevän näyttelijän Frithiof Raa'n kanssa, sekä tämän kuoltua norjalaisen kirjailijan Kristian Winter-Hjelm'in kanssa 1874.
[210] Vaikka, niinkuin on mainittu, Bergbom suomalaisen teaatterin johtajana ei ole mitään näytelmää omassa nimessään julkaissut, on hänen kuitenkin siinä asemassa ollut tilaisuus suuressa määrin vaikuttaa uusimman näytelmäkirjallisuutemme kehitykseen. Kuinka suuri osa hänellä on ollut monessa näyttämöllämme esitetyssä ja myöhemmin julkaistussa näytelmässä, on vastainen suomalaisen kirjallisuuden historian tutkimus selvittävä.
[211] Etevänä runomitallisten näytelmäin suomentajana huomattakoon myös Juhana Enlund. Hän syntyi Raumalla 29 p. Kesäk. 1836. Kun Suomen ruotusotaväki v. 1854 asetettiin, meni hän Turun ja Porin läänin pataljoonaan ja palveli siinä, viimeksi vältvääpelin arvolla, siksi kuin Suomen sotaväki v. 1868 hajoitettiin. Sitten tultuaan Helsinkiin, sai hän viran rautatiehallituksen kansliassa, jossa v. 1897 pääsi vakinaiseksi kamreeriksi. Enlund on hienolla runoaistilla ja sujuvalla, kauniilla kielellä suomentanut seuraavat näytelmät: Oehlenschläger'in Aksel ja Valpuri 1873, Lessing'in Nathan viisas 1876, Hertz'in Kuningas René'n tytär 1878 ja Björnson'in suorasanainen Leonarda 1880. Myös on hän sepittänyt sävelmän Yrjö Koskisen runoelmaan Suomen salossa.
[212] Kirjallisessa Kuukauslehdessä 1869 s. 20-22, 306-312.
[213] Kts. J. W. C(alamnius'e)n arvostelua Kirjallisessa Kuukauslehdessä 1874 s. 52.
[214] Myöhemmin on Minna Canth'ilta vielä ilmestynyt m.m. seuraavat näytelmät: Kovan onnen lapsia 1888, Papin perhe 1891 Sylvi 1893 ja Anna Liisa 1895; kertomukset: Hanna 1886, Köyhää kansaa 1886, Salakari 1887, Lain mukaan ja Kauppa-Lopo 1889, Novelleja, kaksi osaa, 1892; aikakauskirja Vapaita aatteita 1889-90.
[215] V(asenius), Valvojassa 1882, s. 139.
[216] K(aarlo) B(ergbom), 1869, s. 101.
[217] Juliana Adrian Hahnsson, kauppiaan poika, oli syntynyt Raumalla 4 p. Maalisk. 1834. Tuli ylioppilaaksi 1852 ja maisteriksi 1860. Kuoli 9 p. Toukok. 1888. On julkaissut Muoto-opillisen selityksen Eurajoen, Lapin, Rauman, Pyhänmaan, Laitilan ja Uudenkirkon pitäjien kielestä Suomi-kirjassa 1866-72 sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamaa laveata Ruotsalais-suomalaista sanakirjaa kaksi vihkoa 1884 ja 1888, jota teosta, vaikka supistetun suunnitelman mukaan ovat jatkaneet: maisteri Aukusti Herman Kallio sekä hänen kuoltuaan tohtori Heikki Paasonen. — Theodolinda Hahnsson meni v. 1896 uusiin naimisiin senaattori Yrjö-Koskisen kanssa.
[218] Myöhemmin ilmestyneitä ovat kertomukset: Huutolaiset 1887, Joululahjat ja Martta 1891, Kaksi 1893, Marjapojat 1894 sekä näytelmä Sodan uhatessa 1888.
[219] Uusi, vähän muutettu laitos 1886.
[220] Myöhemmin vielä: Uusia kertoelmia 1889 ja Sivuteitä 1891.
[221] Myöhemmin ilmestyivät: Hellmannin herra ja Esimerkin vuoksi 1886; Kuvauksia 1889; Helsinkiin 1889; Yksin 1890; Lastuja, kolme kokoelmaa, 1891, 1892, 1896; Papin rouva 1893; Heränneitä ja Maailman murjoma 1894; Panu 1897.
[222] Nuori kirjailija, johon tämän kirjan tekijä jo aikaisin kiinnitti huomionsa, on sittemmin kaksiosaisella romaanillansa Vaaralla 1891 ja Elsa 1894 saavuttanut yleisen tunnustuksen. Vielä on hän julkaissut novellikokoelman Lapsia 1895.
[223] 1878, s. 86-87.
[224] Myöhempien kansankirjailijain luetteleminen ei tähän esitykseen enää kuulu. Heidän yhteiseen novellikokoelmaansa Syvistä riveistä, joka ilmestyi vv. 1888-90, oli tekijä aikonut kirjoittaa johdannon, mutta sitäkään aijetta ei hänen ollut suotu toteuttaa.
[225] Toiset viisi vv. 1886-89.
[226] Myöhemmin ilmestyivät: Isäin pahat teot lasten päällä 1887; Jälkipoimintoja 1889; Pikakuvia 1867 katovuodesta ja sen seurauksista 1893 sekä viimeksi Valitut teokset, kolme osaa, 1895-96.