I. EMMA.
Lemmen aamu.
Jo vaipunut ol' sydämeni toivo, —
Kuin yö ol' mielen' synkeä ja musta
Ja tunnon aallot epäilyksen jäissä!
Mä tulin luokses — poskes punastuivat!
Se oli lempen' armas aamurusko!
Ja toivo sydämessän' heräs jälleen.
Ja säde kirkas säihkyi silmistäsi! —
Se oli lempen' ensi päiväkoitto!
Ja pimeys sydämestäni haihtui.
Sä sanan yhden virkoit ainokaisen! —
Ja lemmen päivä kohos kokonansa!
Ja nietokset mun sydämessän' suli.
Sydämelle.
Sydän, sydän saastahinen,
Kuinka tohditkaan sa kurja
Pyhää neittä ihaellen
Toivoin tykyttää?
Katso, silmäns' aurinkohon
Tomun laps kun tohtii luoda,
Puhdas paiste, kirkas loisto
Silmät sokaisee!
Kerta ainoo vaan mun anna
Häntä nähdä, ihaella!
Sokeentuu kun siitä silmän',
Muut' ei näe kuin häntä vaan!
Armaalleni.
Pyhää pantuna tult' on pohjaan nuorukaisrinnan,
Luojan enkelien lahja lempeileväin.
Kuonast' erite luo se kullan kiiltävän pinnan,
Uhrisavuna vie sielun taivohon päin.
Ilmahan korkeellen sen leimu loistava entää,
Valkaisee valoneen yötäkin pime'impää;
Ympäri manteren, maan sen säihkyvät säkenet lentää,
Sydän jäätynehin syttymättä ei jää.
Mut voi poloa, voi, jos lieden se hurjana heittäis,
Raivoten rauniot vaan jäljiks jättävä ois!
Voi myös, voi, tomu maan jos pyhän valkean peittäis,
Tuli jos taivahinen turhaan sammuisi pois!
Viaton Vestali Sä, oi tule ja tultani varjoo,
Viritä väsäyvää, hillitä hurjenevaa!
Siunauksena näin se valoa, lämpöä tarjoo,
Herran asehena suurta toimehen saa.
Nyt on aika armastella.
Kukka kuihtuvi ihana
Syksyn synkeän käsissä;
Liedon perhon liipoittimet
Ruimeltuupi, raukeaapi
Talven kourissa kovissa.
Kultaseni, kaunoiseni,
Nyt on aika armastella,
Aika suuta suikkaella,
Hunajata huuliltasi
Imeskellä ahnehesti,
Kosk' on kerkeän keväimen
Päivyt vielä paistamassa,
Aurinko alenematta!
Tottelemattomat jäsenet.
Jäsenillen' vihastuen virkoin:
»Voipa teitä, pahat palkkalaiset,
Orjat uskottomat, pettäväiset!
Toista teille käsken, toista teette:
Jalat Lindan luo mun aina vievät,
Vaikka kuinkin pyrin pakoisalle;
Lindan puolehen myös silmät siirtyy,
Josko luonen taivaasen tai maahan;
Poski hehkuu, rinta huokoavi,
Tuovat sala-tunteheni ilmi.
Aikaa arvannut ois Linda kaikki,
Jos ei suuni tok' ois uskollisna,
Sanois muita valhettelijoiksi». —
Nuhdellessan' näin jäseniäni,
Linda äkkipäätä vastaan astui. —
Nytpä suukin petti, huus: »Oi armas!»
Kova rangaistus.
Neito:
»Hyi, poika häijy, rinnastan'
Sä ryöstit sydämen;
Sua ilkiöt' en ikinä
Nyt päästä irrallen!»
»Sä olet aarteen' armaimman,
Kalleimman ryöstänyt;
Siit' otan iki-orjaksen'
Ma sielus, ruumiis nyt».
»Kovasti sormes sidottu
On kultapaulahan,
Ja kahleheksi kytketyt
Käsvarten' kaulahan».
»Varkailla muilla leipää on
Ja vettä ruokanaan;
Sun rangaistukses julmempi,
Saat suutelolta vaan».
Poika:
»Oi neiti, rangaistukseni
On tosin armoton,
Ja sielukin ett' orjana,
Se kauhe'inta on».
»Niin vahvast' onpi vangittu
Mun sielun', että sois,
Jott' ijät kaikki kestävä
Tää orjuutensa ois!»
Lempeni ja viisas ystäväni.
»Petosta, valhetta on lempi,
Mitätön, tyhjä uni vain!»
Näin ystävä kokenehempi
Suloista nauroi onneain.
Kun valhe lie, ah ijäst' ikään
Jos totuus tulematta ois!
Jos unt' on, soisin ettei mikään
Herättää koskaan mua vois!
Armasta odottaessa.
Istun ikävissäni:
Kauan kulta viipyvi,
Verkkaan aika vierevi —
Riennä, aika, riennä!
Riennä linnun lentimin,
Sotkan siivin nope'in —
Verkkaan vieret kuitenkin —
Riennä, aika, riennä!
Tulipa jo kultani,
Lepää kainalossani,
Mailma kaikk' unohtuvi —
Viivy, aika, viivy!
Illalle.
Joudu ilta kaunis,
Tyyni meille tuo!
Loppu päivätöille,
Lepo, rauha suo!
Asettele aallot
Lammin läikkyvän,
Ett' taas kuvastaisi
Saaren viherjän!
Lampi läikkyväinen
Mielenikin on,
Päivän hälinässä
Raukka rauhaton.
Vaan kun joudut, ilta,
Häly viihtyvi,
Näen ainoasti
Kuvan kultani.
Miks sua rakastan ma?
Näen sulla kauniit silmät,
Näen sulla soman suun.
Sua sikskö rakastan ma? —
Niin ompi monen muun.
Sull' onpi viisas mieli,
Sä olet taidokas.
Sua sikskö rakastan ma? —
Kyll' ompi vertojas.
Sull' lempeä on sydän,
On sydän viaton.
Sua sikskö rakastan ma? —
Niin monen neidon on.
Miks siis sua rakastan ma
Kaikista enimmin,
Niin että edestäsi
Maan kaiken antaisin?
Mun omani sä olet,
Mun oman' ainoa;
Siks maailma ei kanna
Toist' yhtään vertaista.
Haudan partaalla.
Lapioi, lapioi!
Hautuumiesi, lapioi!
Jota niinkuin terää silmän
Varjoin tuulosistakin;
Sen nyt poveen mustan, kylmän
Maan ma itse upotin.
Lapioi, lapioi,
Kultan' maahan lapioi!
Lapioi, lapioi,
Hautuumiesi lapioi!
Käydess' ennen käsityksin
Helpoittaa ma koitin tien;
Nyt mä tänne jätän yksin,
Tupaan kolkkoon, outoon vien.
Lapioi, lapioi,
Armaan' maahan lapioi!
Lapioi, lapioi,
Hautuumiesi, lapioi!
»Miksi: elo?» kysyin ennen;
»Ilohan ois oikeempi!»
Ah nyt ilon' katos tännen,
Elostani erosi.
Lapioi, lapioi,
Onnen' maahan lapioi!
Lapioi, lapioi! —
Herra — voi! — Mut mi soi?
Virsi, jonka hältä kuulin,
Kun hän jätti hyvästi,
Jonka kylmenevin huulin
Riemuin vielä veisasi!
Virsi soi, virsi soi,
Pyhä virsi, soi, ah soi!
Virsi soi, virsi soi,
Pyhä virsi, soi, ah soi!
Virsi täynnä uskallusta,
Voiton virsi autuas! —
Nyt miss' otas, Tuoni musta?
Miss' on saalis voitostas?
Virsi soi, virsi soi.
Pyhä virsi, soi, ah soi!
Kahden kesken.
Ovi kiinni! — näin — kas nyt ei kukaan saa
Meitä häiritsemään päästä tännen. —
Sata taas ma sullen annan suudelmaa,
Sata kertaa halaan, niinkuin ennen.
Ja sun sinisilmiis uskollisihin.
Täynnä rakkautta hellää, pyhää,
Kyynel sopukassaan hymyilevihin,
Niinkuin lumottuna katson yhä.
Kulta, kultan' armas! Taasko istutaan
Täällä hiljaa, salaa, kahden kesken! —
Mut ah! — Tyhjähän tää seinäkuva vaan
Hengetön, on kumppalina — lesken!
Tyhjyys.
Ma kodissani kuljen — kaikk' ompi ennallaan,
Ja kuitenkin ah kuinka kaikk' on toista!
Huoneen' on siivot, sievät, kaikk' kalut paikoillaan,
Kukatkin vielä rehoitellen loistaa.
Mut minä käyn ja katson: miss' on se käsi nyt,
Mi kotin' on näin sieväks, suloiseks sääntänyt?
Miss' ompi kodin »vaimo», sen henki hoitava,
Sen päivänpaiste armas, sen sydän siunaava? —
Tyhjää, tyhjää!
Ja lapset pyörii, hyörii taas leikki-ilossaan —
Ah eihän pienet raukat tiedä mistään! —
He nauraa, laulaa, hoiskaa, myös itkee toisinaan
He pienoisista vastoinkäymisistään.
Mut minä käyn ja katson: — miss' äidinsilmä on,
Tuo väsymättä valpas, tuo uinahtamaton?
Miss' äidin sydän hellä, mi lievens suruja,
Ja sadat ilot keksi? — Voi lapsi parkoja! —
Tyhjää, tyhjää!
Ma kamarissan' istun, taas sujuu multa työ —
Eläväll' ompi elävistä huoli —
Ja tässä rinnassani kuin ennen sydän lyö —
Ei särkynytkään se, vaikk' armas kuoli!
Mut miss' on hän, mi töistä mun kanssan' iloitsi,
Varoitti ylpeillessä, pelossa rohkaisi?
Tyhj' onpi kiikkutuoli työpöytän' ääreinen,
Ja tuolla pieni sohva tuo myös — — ja sydämen' — —
Tyhjää, tyhjää!
Uusi sulhas-aika.
Mä muistan sen kuink' ennen illan tullen
Sä morsianna istuit mua vuottain,
Pelolla hiukan, vaan myös toivoin, luottain;
Omashan tulevansa lupas sullen.
Sä katsoit ikävöiden ikkunastas:
»Tie on niin pitkä, pimeä syys-ilta. —
Päässeekö vaan hän toimitettavilta?» —
Samassa suukkonen jo sulle vastas.
Taas pitkä, pitk' on tieni luokse armaan.
Mi siitä? Iloin halki mailman rientäis,
Jos vaan, kun perillen sun tykös entäis,
Vastaani rientäväsi toivois varmaan.
Tuon pitkän tien ma yhä käyn luo kullan. —
Mut ah! Ei syliään nyt enää suo hän,
Ei minuun enää katsettakaan luo hän —
Mun morsiamen' se asuu alla mullan!
Näin joka pyhä kirkkomaalle kuljen. —
Ah taas hääpäivähän jo haluaisin,
Kun lakkaamatta taas sun nähdä saisin,
Kun ijäks omanan' sun syliin suljen.
Helmi ja isänsä.
Isän polvilla Helminen kiikkuu,
Sulosilmin se — kas! — hymyilee.
Mikä pienoisen silmissä liikkuu,
Kun se hiljaa näin iloitsee?
Mikä? — Last' isä lempivi pientä
Viel' entistä hellemmin,
Sen luoks' yhä töistähän rientää,
Tukehuttavi suudelmin.
Oi Helmi, kun petturi suuri
Ei vaan isäs lempivä lie! —
Sua suudellessa nyt juuri
Hänet minnekä miettehet vie?
Ah Tuonelan nyt salaisuutta
Hän tuskalla tutkielee,
Tai taivahan hän avaruutta
Ikävöiden mittaelee.
Suut' antavi sulle, mut toista
Se suudelma tarkoittaa;
Sua halaa, äitiäs muistaa —
Kuva äidin se lemmen saa.
Oi Helmi, kun petturi suuri
Ei vaan isäs lempivä lie! —
Sua suudellessa nyt juuri
Hänet minnekä miettehet vie?
Kaikkein vaikein.
Ma kuulin: lemmen lahja suurin on,
Mink' ihminen voi ihmiselle antaa,
Kun oman henkensä hän uhriks kantaa
Ja armaan puolesta käy kuolohon.
Oisinko sijastasi kuolemaan
Ma mennyt? — Ah en hennonut ma oisi!
Vaikeempi on, kuin olla kuolo voisi,
Ett' elää täytyy surren armaintaan.
Unhoitus.
Minua lohdutellaan: »Aika tuo
Haavoihis voiteen, lievitystä suo,
Ja viimein lähestyypi unhoitus,
Surujen kaikkein varma parannus».
Vai unhoitus? Vai muistaakaan en sais?
Kuvakin armaan multa katoais?
Lohdutus armoton, mi ryöstää vois,
Mit' edes kuolokaan ei vienyt pois!
Ah suloinen mun suruisuuteni,
Ah suruinen mun suloisuuteni,
Sä muisto pyhä haihtua et saa! —
En voi, en tahdokaan hänt' unhoittaa.
Ihmis-seuroissa.
»Jos koittaisit taas mennä seuroihin! —
Mit' auttaa yksin istuin surkastua! —
Saat nähdä: muiden iloisuus myös sua
Mietteisin saattaa iloisempihin». —
Ma läksin. — Ilo, nauru, hälinä
Ja leikkipuheet kaikui parhaillansa.
Ma kuultelin — ja nauroin muiden kanssa.
»No miltä tuntuu?» kysyi ystävä.
— — — — — — — — — —
»Kuin aaltoin tanssi, paiste auringon
Kirkkainkin hänellen, jok' ulapalla
Tuul'-ajon' yksin keikkuu avaralla,
Kun laiva särkyi haaksirikkohon!»
Hiljaa!
Hiljaa! — Armahani nukkuu — Hiljaa!
Tyynnä, suloisena lepääpi
Hän kuin rauhaan päässyt marttyyri;
Päättänyt on pitkän, raskaan vaivan,
Nukkuvi nyt huoletonna aivan.
Hiljaa! — Armahani nukkuu — Hiljaa!
Vaikene, oi murhe vaikea!
Hiltiy, oi tuska haikea!
Häiritäkö hältä rauhan voisin?
Takaisinko elon pauhuun soisin?
Hiljaa! — Armahani nukkuu — Hiljaa!
Mieltä riuduttava rakkaus,
Rintaa kalvavainen kaipaus,
Ikäväni, tunteheni kaikki
Itsekkähät, olkaa vaiki!
Hiljaa! — Armahani nukkuu — Hiljaa!
Puolen vuoden päästä.
Hymyillen sanoit: »Surus viihtynyt
On viimein, mielessäsi virjennyt
Taas entinen on into, katseestas
Taas loisto kirkas paistaa, poskillas
Taas raittiin veren puna hohtaa — voi
Mink' ilon minulle se näkö toi! —»
Näin virkoit, uskollinen ystävä,
Murhettan' surevainen, säälivä.
Vaan näitkö rannalla Sicilian
Sä koskaan Etnan vuorikukkulan,
Mi lesken' yksinäisnä kohoaa
Sen salmen suull', jost' yl' ei mennä saa?
Sen rinteist' itää viini tulisin,
Ei kukat missään loista tuoreemmin,
Ja lumist' ikuisista kimmeltää
Sen rohkeasti pystynäinen pää.
Luulispa: ilo tääll' on riemuinen!
Luulispa: rauha tääll' on ainainen!
Ilohan vaan, mi muu, nuot kukat lois,
Ja rauha vaan näin tyynenkylmä ois.
Sä petyt — kulukoon vaan tuokio
Ja taasen puhkee salatuska jo.
Reventeet umpeenmenneet pakahtuu,
Ja kivut katkerimmat uudistuu,
Ja rakkaus taas hellin, hartahin
Ja kaipauksen liekki palavin
Taivasta kohti pyrkein kohoaa,
Sielt' armast' alas turhaan tavoittaa.
Ja silloin viimein lähde kyynelten
Kuohahtaa yli, paisuin tulvillen,
Ja polttavalla laavavirrallaan
Hävittää kaikki, mihin sattuu vaan.
Miss' on nyt kukat, ilon kuvaus?
Miss' on nyt lumet, rauhan ilmoitus?
Ylt' ylitsensä vuori mustihin
Puettu taas on suruvaatteisin,
Ja päänsä, valkeelt' äsken paistava,
Peitetty taas on murheen tuhkilla. —
Ah, pitkä työ taas ajalla nyt ois,
Ennenkuin peitteellään ne peittää vois!
Ma olin rikas.
Ma olin rikas, kaikkein rikkahin!
Mull' oli kaikki, mitä rohke'in
Mielikuvitus vaan koskaan luoda vois,
Ja mitä toivo tulisinkin sois;
Mull' oli maan ja taivaan rikkaus —
Mull' olit sä, mull' oli rakkaus!
Kaikk' kuolo ryösti — kerjäläisnä saan
Nurkassa tässä nyt ma seista vaan,
Nöyrästi kumartain ja kiitellen,
Jos rikkaat joskus edes roposen
Minulle viskaa — säälin sanasen.
Mut miltä tuntui katsees?
Minuhun muinoin katsoit ja virkoit: »olen sun!»
Ja silmä suli silmään ja sielu sieluhun.
Ma kerroin pelkon' kaikki ja tunteen' tuliset,
Sä mullen ikäväsi ja toivos salaiset.
Taas loit nyt katseen pitkän ja kirkkaan minuhun,
Taas suli silmä silmään ja sielu sieluhun;
Et jaksanut nyt enää sä virkkaa sanaakaan —
Sä katsoit ja mä katsoin näin puhumatta vaan.
Kosk' ensilemmen katseen mä muinoin sulta sain,
Niin tuntui: »tään maan päällä mä olen autuain!»
Mut miltä tuntui katsees, kun multa läksit pois? —
Se tuntui, niinkuin tuolla jo taivaass' oltu ois.
Vapaa.
Sä olet vapaa taas — niin mulle sanotaan —
Saat vapaast' ihaella suloisuutta;
Sun lupa ompi onnea taas uutta.
Jos mistä mieli tekee, mennä hakemaan! —
Ma olen vapaa! — näinhän mailman ympäri
Liehuilla myös maanpakolainen saisi,
Vapaasti, minne mieli houkuttaisi.
Yks paikk' on kieltty vaan — se, jota rakasti!