IX. SUOMENNOKSIA.
Neidon tunnustus.
(Käännös Saksasta.)
Ihana oli iltanen,
Me käyskelimme niityllä;
Jo päivä kerran viimeisen
Myhäili mailleen mennessä. —
Lehdossa linnut lauleli
Ja ilmassa viserteli —
Ja kukkasjoukko nurmessa
Kaikk' ilmat täytti hajulla.
Mun mielen' ol' juhlallinen
Ja kuitenkin iloissahan;
Mä silloin oisin tahtonut
Halailla kaiken maailman! —
Me haastelimme ahkeraan,
Mitä — en muista ollenkaan!
Hän astui aina vieressän'
Ja katseli mun silmiän'.
Mä häneen kerran vilkahdin —
En tiedä miksikä sen tein —
Hän kättän' tuossa kaappaskin
Ja suuta suihkas huulillein!
Ja min' en vastustellutkaan,
Mä hälle suuta annoin vaan!
Ja viel' en oikein tajua,
Mi mielehen' lie juohtunna!
Sen tiedän varmaan kuitenkin:
Ei pahaa ollut mielessän'!
Sen tehtyä kuin ennenkin
Ol' puhdas tunto syämessän'! —
Ois toinen tiellen' sattunut,
Sitäkin oisin suudellut —
Vaan — jos ois tullut toinen mies
Tok' en ois tehnytkään ken ties!
Nuoruus.
(Runeberg'in mukaan.)
Valloista, mit' onpi taivaan alla,
Tuonen vaan on vankall' asemalla;
Tuoni kourallaan armottomalla
Kaikki luodut tempoaa.
Jos sä kammot Tuonen hirmutöitä,
Nuorukainen, nauti hetkilöitä!
Iki-onni sulle hedelmöitä
Taitaa tuokiossakin.
Maan ja taivahan sä tuokiossa
Syliis suljet, ilon nautinnossa.
Riemus mennehetkin muistelossa
Suloisina säilyvät.
Vaan ei aatos, sääntöjensä orja,
Tunne nauttii mitä hetki tarjoo.
Tunne hetkess' ainoassa korjaa
Kylvöt vuosituhatten.
Riemuele! Iloon sinut luonut
Luoja on, siks sydämen on suonut.
Tuntees pyhään temppeliin ei tuonut
Vanhuus viel' oo pakkastaan.
Mutta pian — voi! pirahteleepi
Hetki, onneas mi suojeleepi.
Vanhuus joutuu — mitä tarjoileepi
Suvi sulle, nauttios!
Nauti, kevähäs kukoistaessa!
Kukat riutuu myrskyin riehuessa;
Synkkäin talvi-öiden joutuessa
Katoo päivä kultakin.
Riemun hetki ainoo, katoovainen,
Itkuun ei oo luotu, nuorukainen!
Eikä veres nuori, purppurainen
Syötäväksi surujen.
Kuule lemmen ääntä kutsuvaista,
Vienoa, vaan kaikki voittavaista!
Syleillessäs kultaas armahaista,
Mailma kaikk' on sylissäs.
Lehtiensä lomat täynnä marjaa,
Viiniköynnös suloisesti varjoo:
Köyhäkin, kun nauttii, min se tarjoo,
Autuasna astuvi.
Lemmi! Syämes liekki vielä liehuu;
Juo! kuu maljassasi viini kiehuu; —
Naura, laula, riemuitse ja riehu!
Vanhuus joutuu vaivoineen.
Lorelei.
(Heine.)
En tiedä mistähän lienee,
Näin mieleni murheinen!
Kenties sen tarina tiennee
Tää vanhan-aikuinen.
Jo vilpas ol' illan ilma,
Rein tyynenä rienteli,
Ja vuorien takaa silmä
Viel' auringon välkkyili.
Ja kalliolla neiti
Tuoss' istui ihana,
Ja hajallehen heitti
Hän kultahiuksensa.
Ja laulua kummallista
Hän lauleli sukeissaan.
Voi sitä ken lumoavaista
Kuul' laulua kerrankaan!
Venheessä poika sousi —
Het' iskuin palavin
Silmänsä tuohon nousi,
Ei katsonut kareihin.
Ma luulen kitahansa
Sen poikasen pyörre vei. —
Sen lumous-laulullansa
On tehnyt Lorelei.
Louhikäärmeen[8] tappaja.
(Schiller.)
Miks rientää kansa kohisten
Kuin koski kautta katujen?
Tuliko Rhodossa nyt riehuu,
Kun sekaisin näin kaikki kiehuu?
Ritarin ratsuilleen ma nään
Keskellä kansajoukon tään,
Ja, ihme, hänen jäljestähän
Otusta kummaa vedetähän,
Kuin louhikäärme muodoltaan!
Kas kita kuinka irvistääpi!
Urosta ynnä saalistaan
Vuorottain kansa ällistääpi.
Tuhansin äänin huudetaan:
»Tulkaatte syöjää katsomaan,
Mi nieli karjaa, nieli kansaa!
Täss' sankari on, voittajansa!
Mont' ennenkin on lähtenyt,
Petoa tappaa käennyt,
Eip' yhtään heistä nähty jälleen;
Ylistys uljahalle tällen!»
Näin luostarille saavutaan.
Johannes-ritarit jo tässä,
Kiireesti kokoon tultuaan,
On neuvokuntaa pitämässä.
Nuor' urho kainoin askelin
Nyt astuu eteen mestarin;
Muu kansa huutain huikeasti,
Tuugeikse jälkeen saaliin asti;
Ja nuorukainen lausuu näin:
»Ritarin tehtävän mä tein:
Mä louhikäärmeen, maamme turman,
Tuon tänne, se sai multa surman.
Taas auk' on matkustajan tie,
Iloisna karjat ulos juoksee;
Vaaratta polku on, mi vie
Vuorelle armokuvan luokse.»
Mut päämies silmin ankarin
Näin nimeää: »Työn sankarin
Teit ritarina uljahana;
Miehuus on miehen kunniana.
Vaan mik' ens' tehtävä on sen,
Ken soturina Kristuksen
On saanut ristin viittahansa?»
Tään kuullen vaalistuvi kansa.
Mut punastuen kumartaa
Ja lausuu jalo nuorukainen:
»Ken ristin tahtoo omistaa,
Ens työkseen olkoon kuuliainen.»
»Sen säännön», vastaa mestari,
»Rohkeesti rikoit, poikani.
Totellen hillitöntä mieltä,
Teit työn sä, minkä laki kieltää!»
Tähänpä toinen: »Valtias,
Oi päätä vasta kuultuasi
La'inhan tosimieltä myöten
Ma luulin tekeväni työtän'!
En huimapäänä lähtenyt,
Kuin taistelun tään päätin koittaa.
Ma pedon olen pyytänyt
Tempuilla sukkeloilla voittaa».
»Viis säädystämme, vahvimmat
Uskomme tukipatsahat,
Jo oli saaneet surman tästä,
Kun kielsit meit' yrittämästä.
Mut harmi, halut sotaisat
Sydäntän' yhä kalvoivat;
Viel' unissainkin kaiken yötä
Mä läähättäin tein verityötä.
Ja koska aamu aina vaan
Toi uuden huolen, uuden vaivan,
Hurjistui mielen' tuskistaan.
Ma päätin koittaa nimeen taivaan».
»Mi nuorukaista kaunistaa?
Mist' urho parhaan maineen saa? —
Näin mietin. — Missä töiss' on nähty
Nuot miehet, joist' on runot tehty,
Jotk' epä-usko pakanain
Asetti säätyyn jumalain?
Rohkeilla retkillään he monta
Petoa tappoi luonnotonta,
He kävi kimppuun leijonain
Ja paini Minotauroin kanssa,
Kernaasti vertaan vuodattain,
Kun voivat auttaa vertaistansa».
»Ja kristittykö miekallaan
Sais tappaa Sarasenin vaan?
Vain kaataa epäjumaloita?
Ei, pahat kaikki pitää voittaa;
Hän luotu onpi voimallaan
Hädästä kaikest' auttamaan!
Mut' taito voiman apun' olkoon,
Miehuuden oppaaks äly tulkoon.
Näin mietin usein, katsomaan
Kun pedon jälkiä ma läksin.
Soi Herra viimein neuvoaan;
Riemulla huusin; nyt sen keksin»:
»Eteesi astuin, nimesin:
Mun tekee mieli kotihin —
Sanasi, Herra, luvan antoi;
Mun laiva meren yli kantoi.
Ja kotirantaan päästyäin,
Ma käskin sepän kiirehtäin
Minulle kuvaa laittamahan,
Kuin louhikäärme muodoltahan.
Lyhyitten jalkain nojallen
Hän paksun rungon rakentaapi,
Ja rautapaidan suomuisen
Sen selkä varjoksensa saapi».
»Pitkäksi kaula koikistuu,
Ja niinkuin Manan portin suu
On ammollansa kita suuri,
Kuin saalistaan se haukkais juuri.
Ja reunaa myöten uhkaavat
Terävät piikkihampahat;
Miekalta näyttää hiotulta
Sen kieli, silmät iskee tulta.
Ja viimein häntä määrätön
Kaikk' kierrelty on renkaillensa,
Kuin ois jo surmakääröhön
Se saanut miehen ratsuinensa».
»Näin kaikki tarkkaan kuvataan,
Harmaalla häijyks maalataan:
Kuin sisälisko eestä, takaa
Kuin käärme näyttäin, otus makaa.
Valmiiksi saatuani sen,
Kaks koiristani valitsen,
Kaks vahvaa, nopsaa, taitavata
Myös metsähärän murtajata;
Niit' ärsyttelen yhä vaan,
Kehoittain vimmaan kiihtyneitä
Kuvahan hampain tarttumaan,
Ja käskyilläni neuvon heitä».
»Miss' alta hampaan sija on,
Kun vatsa onpi suomuton,
Siihenpä käsken tarttumahan,
Terävin hampain haukkaamahan.
Mä itse, ase pivossan',
Kiihoitan oivaa orhian',
Arabilaista suvultansa,
Ja kun se hirnuu tulissansa,
Kannukset pistän kupeesen,
Ja louhikäärmeen päälle karkaan;
Ikäänkuin tappaakseni sen
Kädestä peitsen heitän tarkkaan».
»Vaikk' orhi kuorsuu kauhistuin
Ja karkaa pystyyn vaahtosuin,
Ja koirat vinkuu tuskissahan,
En lakkaa, koitan uudestahan.
Kuukautta kolme peräkkäin
Heit' yhä harjoittelin näin,
Siks kun he taipui työlle tällen,
Palasin sitten tänne jälleen.
Vast' aamu kolmas mulle nyt
Rannoilla näillä kerkes koittaa;
En paljon yhtään levännyt,
Niin harras halu oli voittaa».
»Sill' uusi murhe kotimaan
Kiihdytti vihan' uudestaan:
Kaks paimenta, mi eksyi suolla,
Taas löyttiin raadeltuna tuolla.
Nyt päätöksen teen joutuisaan,
Totellen sydäntäni vaan.
Ma käsken kantapoikiani,
Käyn selkään ratsun neuvomani,
Myös jalot koirat kanssan' vien,
Ja ankaran sun kieltos tähden
Ma kuljen salaa syrjätien.
Ilolla taisteluun näin lähden».
»Sä tiedät, Herra, kappelin,
Min käsky jalon mestarin
Rakensi vuoren kukkulalle,
Mist' yltää silmät avaralle.
Se pien' on, näölt' arvoton,
Mut ihmekuva sisäll' on:
Maria neitsyt lapsen kanssa,
Edessä viisaat polvillansa. —
Huipulle jyrkkä porras vie,
Astinta sata vaivalloista;
Mut vaivasi, kun loppuu tie,
Jesuksen näkö kohta poistaa».
»Juurella tämän kallion
On luola jylhä, pohjaton,
Suon sumust' aina kosteana!
Siin' ei näy päivää, kuutakana.
Sen sisälläpä päivät, yöt,
Mielessä aina murhatyöt,
Sikiö Manalan tuo häijy
likellä temppeliä väijyy.
Ja tuhotietä kulkemaan
Kun sattuu vaeltaja raukka,
Jo karkaa peto piilostaan
Ja saaliikseen sen kohta haukkaa».
»Edellä tuiman taistelon
Viel' astun vuorikirkkohon;
Mä Kristus-lasta rukoelen,
Synneistä itsen' puhdistelen.
Vaan sitten rautahaarniskan
Jo puen päällen' kirkkahan;
Ma tempaan peitsen käteheni,
Ja astun alas toimelleni.
Jäljelle kantapojat jää,
Viimeiset käskyni kun saivat;
Orihin selkään hyppään mä.
Nyt varjelkohot mua taivaat».
»Kun joudun siitä lakeaan,
Jo koirat kohta haukkumaan;
Pelolla kuorsuu ratsu parka,
Paikalt' ei lähde, pystyyn karkaa.
Näenpä aivan liki tuossa
Jo inhoittavan kimpun suossa:
Paisteessa päivän peto makaa.
Sen päälle koirat käyvät takaa;
Mut nuolina he pakenee,
Kun häijyn ulvonnan he kuuli,
Ja käärme kidan aukaisee,
Ja siitä huokuu myrkkytuuli».
»Mä heitä jälleen rohkaisen,
He vimmoin tarttuu käärmeesen;
Mä itse kaikin voimin viskaan
Mun peitseni; se sattuu niskaan,
Mut voimatta, kuin puikko ois,
Se hyppää suomuksilta pois.
En ennätäkään heittää toista,
Kun silmää basiliskinmoista
Otuksen julman säikähtäin,
Ja suusta suitsuuvaista tulta,
Oriini karkaa taaksepäin —
Nyt toivo raukeaa jo multa!»
»Selästä ratsun hyppään pois —
Kenties viel' apu miekast' ois, —
Mut lyönnit kaikki käyvät hukkaan,
Kivinen kuor' ei naarmistukaan.
Nyt pedon häntä heilahtaa,
Mun alas maahan paiskahtaa.
Jo näen kidan ammollansa,
Jo haukkaa mua hampahansa —
Mut koirat käärmeen kupeesen
Taas käyvät kiinni vimmattuna;
Se pysähtyypi ulvoen,
Kivusta niinkuin halvattuna».
»Kun vielä heidän kanssahan
Se puuhaa, ylös kavahdan.
Näen paljaan paikan, joutuisasti
Syvälle siihen kahvaan asti
Mun miekkan painuu, aukaisten
Verien mustan lähtehen.
Nyt vaipuu peto, kaatuissansa
Mun raskahalla rungollansa
Myös peittäin. Pääni pyörtyvi.
Kun jälleen herään uusin voimin,
Näen raadon tuon, näen poikani,
Mi mua hoitaa hellin toimin».
Ja riemu kauan hiltynyt
Rinnoista raikahtavi nyt,
Kun urho sai sanoneheksi.
Ja paisuin kymmenkertaiseksi
Kaiusta seinäin, tuhannet
Sekaisin pauhaa sävelet.
»Hän kruunun ansainnut on!» huutaa
Myös ritarit kaikk' yhtä suuta;
Ja kansa sadoin kiitoksin
Hän osoittaa, mi pedon kaati.
Mut synkk' on silmä mestarin,
Hän vaiti-olemista vaatii.
Ja virkkaa: »Kätes vahva löi
Tään pedon, joka meitä söi;
Sun jumalaks on kansa tehnyt;
Ma säätys tuhoks olen nähnyt.
Sydämes käärmeen ilmi luo,
Mi vielä häijymp' on kuin tuo.
Sen, joka myrkyttävi mielet,
Ja nostaa riidat, pahat kielet;
Tää henki uppiniskainen,
Pyhimpäin käskyin halventaja,
Mi ratkoo joka sitehen,
Se maailman on hajoittaja!»
»Uljaan' on Sarasenikin,
Vaan kuuliaisuus pantihin
Merkiksi kristityn. Kas täällä,
Miss', orjan halpa hame päällä,
On taivaan Herra astunut,
Tää sääty onpi ottanut
Vaikeimman käskyn täyttääksensä:
Kurissa pitää sydämensä! —
Sä lähde silmistäni pois,
Sinussa turhuus valtaa mieltä!
Kuin Herran ristin pitää vois,
Ken ikeen kantaaksensa kieltää?»
Vimmoissa kansa möyryää,
Niin että seinät tärähtää,
Anteeksi ritaritkin anoo.
Ei nuorukainen mitään sano,
Hän riisuu vaatteet ritarin,
Suun painaa käteen mestarin,
Ja lähtee. — Hellästipä huutaa
Tää jälkeen: »Poikan', anna suuta!
Myös tämän kestit taistelon,
Mi kovimmasti voimas koitti.
Heh risti taas. Se palkka on
Nöyryyden, itsensä mi voitti».
Sataa.
(Petöfi.)
Kas, sataa, sataa, sataa,
Sataapi suuteloita!
Sataapi huulilleni
Makeita pisaroita.
Ja sadesumun kautta
Myös välähtääpi tulta;
Salamat nuot ne säihkyy
Sun silmistäsi, kulta!
Jop' ukon jyrinääkin
Uhaten kuuluu tuosta;
Toruen äitis tulee.
Voi, pakoon täytyy juosta!
Runoni.
(Petöfi.)
No kaikkiapa kuuluu!
Vai runon' aina vaan
Matelis maata myöten,
Ei ilmaan kohoiskaan? —
Se tosin maassa mataa,
Kun niin mun käskyn' on;
Pujahteleepa joskus
Se myös maan rakohon.
Ja usein sukeltaa se
Syvimpään syvyyteen
Syvimmän valtameren, —
Inehmo-sydämeen.
Mut kun taas käskein lausun:
»Nyt kohoo korkeellen!»
Koht' ilmaan lentäin laulaa
Se niinkuin leivonen.
Viel' yllyttäin kun huudan:
»Ylemmä nouse vaan!»
Se kohoo kotkain kanssa
Lennossa kilpaamaan.
Väsyvät kotkat viimein,
Ei väsy runoni.
Nyt taivaan pilvein rataa
Jo tuolla kulkevi.
Ja eipä viihdy kauan
Parvessa pilveinkään;
Se kohti taivaan kantta
Jo lähtee lentämään.
Ja pimennyt par'aikaa
Jos päivän paiste ois,
Sivuitse suhauttain
Runoni ehtii pois.
Sivuitse suhauttain
Pimeesen päivään luo
Vain yhden katseen, kohta
Kirkasna paistaa tuo.
Vaan runon' yhä nousten
Ei viivy vieläkään;
Se saapuu tähti-tarhaan
Kaikista äärimpään.
Ja siellä, mihin loppuu
Jo luomat Jumalan,
Se kaikkivallallansa
Luo uuden maailman!
Lausuisiko joskus Luoja mulle.
(Petöfi.)
Lausuisiko joskus Luoja mulle:
»Itse valitse, mun poikasein,
Minkä kuolon soisit itsellesi!»
Rukoelisinpa Hältä näin:
Tulkoon kuolo, kosk' on raitis syksy,
Koska päivä vielä kultailee
Keltalehtiä, ja kevät-lintu
Lähtölauluansa laulelee.
Tulkoon kuolo, hiljaa, huomaamatta,
Tulkoon käynnin kuulumattomin,
Niinkuin luontoakin syksy hiljaa
Vaivuttaapi talvis-unihin.
Lähtölaulun silloin ihanaisen
Vielä laulaisin kuin lintunen,
Laulun, mikä sielun pohjaan tuntuis,
Kuuluis ylimpäänkin taivaasen.
Ja kun laulu lakkaa, silloin tullos
Huuliani kiinni sulkemaan,
Suutelollas sulkemaan, oi neito,
Kallein mulle tyttäristä maan!
Jos en näin saa — tahtoisinpa kuolla
Kosk' on armas aika keväinen,
Sotakevät, jolloin ruusut puhkee,
Veriruusut rinnast' urhojen.
Jolloin torvi, sodan satakieli,
Laulaa kesken savun, salamain.
Silloin kuolo tulkoon, veri-ruusu
Puhjetkoon myös minun rinnastain.
Ja kun ratsun selästä ma vaivun,
Paina suukkos mulle huulihin,
Sulje huulen', Impi Vapauden,
Taivaan tyttäristä kallehin!
Mer' ompi noussut!
(Petöfi v. 1848.)
Mer' ompi noussut, kansain
Mer' aava, vimmainen.
Niin taivasta kuin maata
Se pelästyksiin saattaa,
Julmasti möyryten.
Kuulepas pauhu hurja,
Katsopas kuohu tuo!
Jos epäillyt sä lienet,
Nyt toki viimein tiennet:
Pois kahleens' kansa luo!
Mer' ärjyy, ulvoo, vonkuu,
Kuin peto raivoton;
Nieluunsa laivan vetää,
Ei pakoon päästä ketään,
Kaikk', kaikki hukass' on!
Hei! riehu vaan näin, riehu,
Kuin Noan aikoihin!
Sun pohjas milloin näytä,
Vaahtoines milloin täytä
Ain' ylös taivaisin!
Ja taivaan kanteen sitten
Tää oppi kirjoita:
Kyll' laiva päällä kulkee,
Ja meren alleen polkee,
Vaan mer' on herrana!
Sodasta näin unta.
(Petöfi.)
Sodasta menn' yönä näin mä unta:
Unkari se kutsui poikiaan;
Miekka verinen, kuin muinoin, kulki,
Arpakapulana halki maan.
Joka mies, kell' ykskin tippa verta
Sydämessään, tuosta riemahti;
Vapauden seppeleen — ei halpaa kultaa —
Palkaks oli saava soturi.
Ja hääpäivämme se oli päivä,
Sinun armas tyttösen' ja mun;
Maamme suojaks kuoloon mennen jätin
Autuutemme juuri aljetun.
Näin hääpäivänänsä kuoloon mennä —
Eikö, armas, kauhea se ois? —
Kuitenkin, jos tulis siks, en toisin,
Kuin täss' unessan' mä tehdä vois!
Tytön ikävöiminen.
(Virolainen kansanlaulu.)
Kaukana on kultaseni,
Armas aaltojen takana;
Kauas läksi, kaukan' onpi,
Mont' on vastusta välillä:
Meri aaltoinen, avara,
Viisi järveä viluista,
Kuusi kuivaa nummimaata,
Suota seitsemän syveä,
Kahdeksan karjan aroa,
Kosken kymmenen kohina.
Minä en saata sinne mennä,
Hän ei saata tänne tulla.
Viikkoon en saa häntä nähdä,
Kuukauteen hänestä kuulla,
Vuoden päiviin vieress' olla,
Suojassa armaan sylissä,
Kullan kainalon tuessa.
Kaukana on kultaseni,
Armas aaltojen takana;
Kauas läksi, kaukan' onpi.
Vie'ös, tuuli, terveiseni,
Lennätä lempisanani,
Pilvi, pitkeä ikeä,
Laine, lauhkeeta eloa.
Niin monta terveistä hänelle,
Kuin on lehtiä lepässä,
Kuin on kuusessa havuja,
Koivun urpia keväillä.
Niin monta terveistä hänelle,
Kuin on laineita meressä,
Taivahassa tähtösiä!
Niin monta terveistä hänelle
Kuin mietteitä mielessäni;
Niin monta terveistä hänelle
Kuin suomista syömessäni.