VII. TILAPÄISIÄ.
Rouva Winterhjelm'in muistikirjaan.
Ujona suomalaisuus seisoo vielä
Edessä porttien maan mahtavien,
Vieraana kynnyksillä rikkahien —
Ei kansan lasta suvaitakaan siellä.
Myös arkana ja kainoisella miellä
Ens'askeleet vast' opin temppelien
Saleihin astuu nyt se, horjeksien
Useinkin tuntemattomalla tiellä.
Toivomme kaukan' on — mut tulevainen
Tok' onni vilahtaa jo toisinansa,
Hetkeksi päilyy kuva lumoovainen: —
»Jo Suomen kieli pääsi valtanansa!» —
Sen kuvan ensiks loit Sä, jalo nainen!
Siks ijäti sua muistaa Suomen kansa.
Taideniekka-seuran vuosijuhlassa vuonna 1865.
Korpeen kylmään raivasi Suomen kansa
Kodin itselleen, satahaarat hongat
Kaatain kaskeksensa ja kylväin viljan
Siemenet siihen.
Usein kyllä kyntäjän toivot pettyi,
Usein viljan leikkasi harmaa halla,
Usein sulloi taas sota-orhit maahan
Sen kavioillaan.
Turhat kuitenkaan eipä olleet työnsä:
Viljamaaks on muuttunut synkkä korpi,
Yhä Pohjaan päin pakeneepi halla,
Kylväjän kauhu.
Samoin Taiteen siemenet taivaalliset
Mekin tässä korpehen kylvelemme,
Kylvelemme kaskehen äsken kaattuun,
Tuloa toivoin.
Tuoni kauneimmat kukat usein kyllä
Tempaa pois, usein kuihtuvi köyhyydestä
Taimet, ennen vielä kuin puhkeskana
Kukkaset niistä.
Vaan ei sammua saa tosi into tästä!
Mekin olkaamme tosi suomalaiset,
Toiset touot taas yhä kylväin, koska
Entiset kuihtui.
Uskokaamme: ei mene turhaan työnne!
Kerran kypsyy täälläkin Taiteen laihot.
Lasten lapset nauttivat niitä silloin,
Siunaten meitä.
Luettuani »Säkenien» toisen parven.
(Montreux'ssä Sveitsinmaalla.)
Niin mä luulin, niin mä kuulin:
Kaikki kuoli jo käköset,
Laululintuset katosi
Suomen maasta surkeasta,
Pohjan kolkoilta periltä:
Mitk' on nälkä näännyttännä,
Mitkä kylmä kaatanunna,
Mitkä, muuttaen tapansa,
Havukoina harmajina
Toinen toista raadellunna.
Niin mä luulin, niin mä kuulin. —
Tulipa tänne pohjois-tuuli,
Tuuli tuttava läheni,
Se toi laulut tullessansa,
Saattoi siivillään runoset,
Takaa vuorten viserryksen,
Kauniin maastani kukunnan.
Siitä syämeni sykähti,
Rinta riemahti suruinen.
Jopa tunsin, jopa tiesin
Aamun alkaneen paremman,
Onnen päivän palannehen
Suomen synkille saloille,
Pohjan raukoille rajoille.
Taashan kaikuu, taashan raikkuu
Entiset ilo-käkemme,
Muinahiset lempilinnut.
Västäräkkisen viserrys
Talvimyrskyn tauottaapi;
Kuultua kevätkäköstä,
Jänkät jäisimmät sulavat.
Helsingin teaterin vihkiäisissä Marraskuun 27 p:nä 1860.
»Pois on vierryt Väinämöinen,
Laannut laulamasta;
Herjennyt on kanteloinen
Käyrä kaikumasta;
Siitä huokaa huolissahan
Suomi nyt ja itkee
Riutuneita riemujahan,
Surun aikaa pitkää».
»Suomen on äänen sortanunna
Talven tuima valta,
laululinnut on paennunna
Kylmän kynnen alta.
Tuuli vain hongikossa huokaa,
Kova hanki kirskuu,
Nälkäinen hukka ulvoo ruokaa,
Tias-pikku tirskuu».
Näinpä sävel kaikui kankahilta,
Suomen saloilt' ääni murheellinen.
Tuuli siivillään vei äänen vienon,
Kujerruksen kantoi taivahasen.
Siellä ruskopilven reunall' istui
Sisarusta kolme kaunokaista,
Ihanaista ilman neittä kolme.
Kannel käsiss' istuu impi yksi,
Laulutar se on, heleäkaula:
Sulosäveliä helskyttävi,
Surut sydämestä sulattavi.
Toinen impi on Kuvatar kaunis,
Tenhosormi, veistin kädess' istuu:
Sillä kallioita kalkuttavi,
Luopi sankareita, jumaloita.
Kolmaspa se on korea kuopus,
Näytelmätär, sisarista nuorin:
Missä astuu, aukeavi haudat,
Heräjävi haamut nukkumasta,
Ylös urhot nousee nurmen alta.
Kuullessansa Suomen suruvirttä,
Sydämehen impein syttyi sääli.
Taivahalta suhisevin siivin
Laskeusit lohduttelemahan,
Huolet Suomen huojentelemahan.
Ensin Laulutar heleäkaula
Käänti polvillehen kanteloisen;
Hypitellen hyppysensä hienot,
Soittain kielosia kultaisia,
Lauloi siinä näin ihana impi:
»Kuin talven tuomi,
Kas, sulo Suomi
Nyt seisoo huolien, huo'aten!
Vaan kanteleni soiva,
Se tuopi hoivaa,
Se tuopi toivoa sydämehen».
»Jo heitä huolet!
Ei kaikki kuolleet
Viel' ole virtoset laulajan.
Viel' kanteloinen kaikuu
Ja rinta raikkuu,
Kuin Väinön aikana vakavan».
Vaikeni jo virsi Lauluttaren;
Huoltap' ei se Suomen huojentanna,
Iloa ei soitto synnyttännä.
Siihen vastas surullinen Suomi:
»Kuulkaahan kannel tuossa kaikuu,
Kuuluu laulu loittoo!
Äänikö Väinön taasen raikkuu?
Soiko Väinön soitto?
Eipähän soittamassa, veikot,
Väinö tässä liekään!
Sorakieli, äänet heikot
Tään on soittoniekan».
»Oisko itse Väinämöisen
Soittamassa sormet,
Loiskuis lainehet järven jäisen,
Kukkis kulonurmet!
Vieläpä nyt on aalto vanki,
Kituu kahlehissa;
Vielä pitää talven hanki
Nurmet nukuksissa».
Kuvatarpa tenhosormi silloin,
Kalkahuttain kalliota, alkoi
Loitsujansa mahtavia laulaa:
Kieli liikkui, loitsut luikahteli;
Veistin väänti, paadet pakahteli.
Näin Kuvatar tenhosormi lausui:
»Kallio sa kuun ikuinen,
Vuori päivän polvuhinen,
Kuule nyt mitä sanelen,
Kuule mitä sulle lausun!
En puhu omalla suulla,
Puhun suulla suuren Luojan!
En omin käsini väännä,
Käsin väännän Kaikkivallan!
Sana kuule, kuule käsky,
Tenhollista nyt totellos!
Muuttuos muutellessani,
Muodostuos, vuori vahva,
Väinämöiseksi vakaaksi,
Ikuiseksi laulajaksi!
Mit' on paasia sinussa,
Mitä kiviä kovia,
Siitä runkonsa rakennan,
Siitä kallon kalkuttelen.
Mit' on puroja povessas,
Ne ma suoniksi solutan,
Verivirroiksi valutan.
Mit' on lunta lappehillas,
Siitä holvajan hivukset
Hopeisena heilumahan,
Valumahan valkoisena.
Mit' on kuusia kupeillas,
Honkasia hartioillas,
Ne ma ruunuksi rakennan,
Sovittelen seppeleeksi
Päähän vanhan Väinämöisen,
Ilon tuojan ikävöityn».
Jopa kalliosta kuvoaikse
Muoto va'an, vanhan Väinämöisen,
Suomen tarkkamielen, laulukielen.
Tuosta näin Kuvatar kaunis lausui:
»Ällös surullinen Suomi,
Ällös itke nyt eneä!
Riemuitse jo rinnassasi,
Aamuin illoin nyt iloitse!
Jo on vanha Väinämöinen,
Ukko tullunna takaisin
Laulamahan, kukkumahan,
Soittamaan, helistämähän
Kansan kaunihin iloksi,
Sulon Suomensa huviksi!»
Hälveni jo hetkeks ääni huolen,
Vaikenivat jo valitusvirret.
Kuvaa katsoi Suomi ihmehellä;
Vaanpa kohta taas poloinen parkui:
»Mit' on syytä soitellamme,
Laulaa riemumiellä?
Eipä ole laulajamme
Väinö tullut vielä!
Tulta säihkyy Väinön silmä,
Sulosuunsa laulaa; —
Sydän tään on kuollut, kylmä,
Eikä kaiu kaula!»
Näytelmätär silloin, neito nuori,
Taivoon päin kohottaa kätösensä.
Näin hän lausuu, vanhaa Väinämöistä
Maanitellen mielilausehilla:
»'Yksin laulan, yksin soitan
Runoja jo ruostuneita;
Lauluja lakastuneita;
Ei mua Suomi soitattele,
Omat lapset laulattele!'[5]
Niin sa, vanha Väinämöinen,
Vihoissasi muinoin virkoit,
Suutuksissasi nimesit;
Vierit poies Suomen maasta
Maille muille kaukaisille.
Kuule nyt mitä sanelen!
Todet sulle tarkat virkan:
Linna on tässä laadittuna,
Kallis kartano rakettu!
Seinät tehty marmorasta,
Kuparista katto pantu,
Sisus kullalla kuvattu,
Hopehilla holvattuna,
Ollakses, eleäksesi,
Ankarast' asuaksesi
Näillä Pohjolan perillä,
Suomessa sulohisessa».
Impi vaikeni ja kuulleskeli.
Turhaan kuultelevat immen korvat,
Sydän vartoilevi toivoin turhin.
Eipä käännykänä kulkemasta,
Palaukaan vanha Väinämöinen.
Impi jällen loihe loitsunahan:
»Kun ei tuosta kyllin liene,
Kun et huoline hopeista,
Kääntynekään kullan tähden, —
Kuule nyt mitä sanelen,
Todet sulle tarkat virkan:
Ilon pantuna on paasi,
Laulukivi laskettuna
Linnan keskelle komean,
Salin suuren permantohon.
Siinä istuos ilolla,
Siinä soita riemutellen,
Kanteletta kaikutellen!
Siihen tuiskuna tulevi,
Vilisevi virtanansa
Kaikki mahtavat mailman:
Rikkahat ja ruhtinahat,
Keisarit ja kuninkahat
Soittoasi kuulemahan,
Iloa imehtimähän».
Impi vaikeni ja kuulleskeli.
Turhaan kuultelevat immen korvat,
Sydän vartoilevi turhin toivoin.
Viel' ei käännykänä kulkemasta,
Palaukaan vanha Väinämöinen.
Impi jälleen loihe loitsimahan:
»Kun ei tuosta kyllin liene,
Kun et käänny kuitenkana, —
Kuule nyt mitä sanelen!
Todet sulle tarkat virkan:
Kuuluu laaksoista kujerrus,
Vuorilta valitus-ääni.
Koko Suomi kaihossahan
Huokoavi haikeasti,
Valittavi vaikeasti
Lähtöä ikirunojan,
Väinämöisen vierinteä.
Vesi silmistä valuvi,
Kyynel karvas poskipäille;
Jääksi jäätyvi samassa,
Kynttiläksi kangistuvi.
Vaan jos vanha Väinämöinen,
Laulaja ijän-ikuinen
Takaisin tulisit näille
Poloisille Pohjan maille
Uuden kuun kulettajaksi,
Uuden päivän päästäjäksi,
Uuden Sammon saattajaksi,
Uuden soiton suorijaksi, —[6]
Vesi taaskin vierähtäisi
Suomen silmistä suloisen.
Se ois kyynel riemun kyynel,
Riemun kyynel kirkkahainen,
Se ei jääksi jähmettyisi, —
Päärlynä putoeleisi,
Helmenä helähteleisi
Ihmisten ihanteheksi,
Jumalainkin ihmeheksi!»
Jopa kuuli vanha Väinämöinen,
Jo nyt kääntyi ukko kulkemasta.
Käännytti jo hänet kansan kaiho,
Huokaukset Suomen huolellisen.
Jo nyt joutuu, vierii venheessänsä:
Hangat piukkii, airot notkistuvi
Soutaessa seppo Ilmarisen;
Purren hyrskivi kuparikokka
Melatessa liedon Lemminkäisen;
Itse istuu jouten Väinämöinen.
Eipä aivan jouten istukana,
Sormin soittelevi kanteloista,
Suinpa laulaa suloutta Suomen.
Rantaan rientävät he Suomenniemen;
Soitto soitellen nyt kaikuu vastaan,
Riemu riemullen näin raikkuu sieltä:
»Terve tänne, Väinämöinen,
Taas nyt soittamahan!
Terve, käyrä kanteloinen,
Taasen kaikumahan!
Ilollen nyt ilot tuntuu,
Riemullen nyt riemut!
Heitä pois jo huolihuntu,
Koko Suomenniemyt!
Murheen jäät jo loiskahtavi
Riemun lainehiksi;
Kylmä hanki heilahtavi
Lemmen kukkulaksi;
Linnut laulaa virtosia;
Kesän päivä koittaa;
Itkein ilokyyneliä
Koko Suomi soittaa!»
Tervehdysrunoja 1873 vuoden maistereille.