II LUKU.
Anna oli muuttanut uuteen asuntoon. Sillä hänen oli pitänyt suurempi huone saada, kun silitettäviä vaatteita niin paljon karttui. Jo kuudetta vuotta oli hän tätä hommaa pitänyt. Ja melkoisella menestyksellä.
Anna asui nyt toisessa päässä kaupunkia, rantapuolella, missä aava meri vastassa oli.
Ulkona — nyt oli lokakuun loppupäiviä — oli kuiva ja kylmän purema sää. Jäätyneet lehdet, joita varisi pihalla olevista puista, kovaa ja karua maata pitkin keveinä lentelivät. Kostea kuura peitti nurmikot ja kylmä oli ripotellut huudettaan katoille ja lankkuaidoille. Meri huokui raskaana tuolla ulompana ja läikytti särkyneen pintansa teräviä nystyröitä jääriittaan käyneiden rantojen kupeille. Vesi oli kovin alhaalla ja kivikkokarit paljaina paistoivat kylmän selän keskellä. Jäinen jähmeys vallitsi luonnossa, mutta Annan huoneessa oli lämmin kuin pussissa.
Anna hikipäissään silitteli vaatteita. Kuumista raudoista ja lämpenevästä uunista uhoi sellainen kuumuus, että hien pusersi hänen kasvoistaan.
Työtä tehdessään Anna muisteli eilistä päivää. Sillä eilen monen monen vuoden takaa oli Bergin konsulinna ajanut hänen luokseen kiireestä kantapäähän mustassa murhepuvussa. Itse konsuli oli kuollut. Ja hän oli taas tullut Annaa pyytämään heille. Taas oli Matti Kela kuskina. Ja taas oli pieni kuormallinen ruokatavaraa Annalle mukana. Nyt taas, niin monen vuoden takaa.
Ensi puheikseen oli konsulinna pyytänyt Annalta anteeksi, että hän oli unhottanut Annan. Konsulinna oli tuntenut omantunnon vaivoja Annan tähden.
Niin hän Annalle itse kertoi.
Kaikkea tätä nyt Anna muisteli, vaikka hänellä olikin kova kiire. Iltapäiväksi oli jouduttava laittajaksi muutamiin pienempiin häihin. Ja sitte huomenna mentävä valmistelemaan Bergiin suuria hautajaisia.
Annan kasvoilla näyttäytyi jo hienoja kypsymättömiä viivoja, jotka eivät olleet nuoruutta eivätkä kauneutta, vaan ennen aikojaan lakastuneen ihmisen tunnusmerkkejä.
Vielä toisinaan parempiin pitoihin lähtiessään pyyhkäisi Anna kaikessa hiljaisuudessa ihomaalia kasvoihinsa. Sillä hän salaa pelkäsi, että rouvat hänet hylkäävät, ell'ei hän ole "nätti".
Akilles leikitteli lattialla kiiltonappivaatteissa, jotka Anna oli saanut herrasväeltä. Nämä arkivaatteet olivat, nämä ja vielä muitakin, joita Anna oli lahjaksi saanut. Mutta pyhävaatteuksena oli samettipuku, jonka Anna oli itse laittanut. Ja sekös puki Akillesta! Hänen valkoinen hipiänsä mustan sametin rinnalla aivan loisteli.
Tuossa Akilles oli lattialla tinasotamiestensä kanssa. Järjesteli niitä riveihin, pitkittäin ja poikittain, hajoitti ne taas ja pani ne uuteen asentoon.
Mutta sekään asento ei häntä tyydyttänyt. Taas uudelleen ja uudelleen hän niitä otti ja pani. Näki että pojalla oli makua. Ja se kai oli perintöä äidiltä.
Mutta nyt teki hän vallankumouksen. Hän pisti kenraalin, jolle hän ei mielestään löytänyt sopivaa paikkaa, aivan pelkkien sotamiesten joukkoon! Ja se häntä nauratti. Nyt hän oli tyytyväinen. Nyt hän oli vaipunut leikkiinsä, puhellen hengettömille tinapalasille kuin jos ne olisivat olleet tajullisia.
Akilles oli nyt kuuden vuoden vanha. Hän oli sievä ja soma poika. Äidin kauneus Akilleessa loisteli.
Seinällä oli taulu, joka esitti pientä tyttölasta. Se kai piti olla enkeli, koska sillä olivat niin ihmeen ihanat kasvot ja kultakiehkurahiukset. Jostain herrastalosta oli Anna sen jo liiaksi käytettynä saanut. Ja se oli hänen huoneensa ainoa loistoesine. Sillä se oli öljyväritaulu kullatuissa puitteissa.
Tähän tauluun oli Akilles lapsellisella ihastuksella mieltynyt. Nytkin hän yht'äkkiä heitti tinasotamiehensä ja siirtyi katselemaan kuvaa.
— Ovatko, äiti, enkelit todella noin kauniita? kysyi hän.
— Jumalan enkelit ovat vielä kauniimpia, lapsikulta, vastasi äiti.
— Milloinkahan niitä saisi nähdä?
— Sitte kun kuolee.
— Minä tahtoisin kohta kuolla, että näkisin enkelin.
— Pienet lapset enkelit kuoltua kantavat taivaaseen.
— Kantaisivatkohan enkelit minutkin taivaaseen, jos nyt kuolisin?
— Kyllä varmaan.
— Voi, äiti, sehän olisi hauskaa! Minä kohta kuolen.
— Jumalan kädessä on, milloin ihminen kuolee. Et sinä voi kuolla, ennenkuin Jumala niin määrää.
— Sepä on ikävä. Kun tulen vanhaksi, niin enkelit hylkäävät minut.
— Eivät ne koskaan hylkää, kun pysyy ihminen vanhanakin Jumalan lapsena.
— Mutta miks'ei enkeleitä ole maailmassa?
— Ne eivät viihdy syntisessä maailmassa.
— Mutta onpa täällä mustia mörköjä. Ja minä, äiti, niitä pelkään. Ne ovat niin hirveitä.
— Lapsi-kulta! Rukoile tätä enkeliä suojaamaan sinua möröltä! Ja sinä rohkaistut.
Anna oli lähtöpuuhissa.
— Menetkö, äiti, taaskin pois ja jätät minut mörölle?
— Akilles-rukka! Äidin pitää mennä. Ja jättää Akilles. Voi miten se äidistä on julmaa jättää aina Akilles. Mutta huomenna pääset sinäkin mukaan, kun menen konsuli Bergille. Niin konsulinna pyysi. Pyysi moneen kertaan ottamaan sinut mukaan. Ole nyt hiljaan. Sitte huomenna menemme yhdessä.
Akilles ei ollut vielä koskaan käynyt Bergissä. Eikä paljon muuallakaan. Yksinään neljän seinän sisällä hän sai olla, kun äiti oli poissa. Yksinäisyydessä oli lapsen sieluelämä erikoisemmaksi kehittynyt. Elämä moninaisine ilmiöineen oli hänelle uppo-outo. Kun aurinko paistoi ja päivän valo merellä rakennuksen etupuolella laineilla kimmelsi, syventyi hän sitä katsomaan ja puhelemaan Jumalalle kahden kesken. Silloin hänen oli niin hyvä olla. Tai kun meri tumman sinervänä sileänä kuin maidon pinta väriloisteisessa suvi-illassa lepäsi, katseli sitä Akilles, kummeksien sen laajuutta ja lakeutta. Hän kuvitteli sen pitkäksi … pitkäksi … joka ei koskaan lopu. Ja sen takana taivaan rannalla asui Jumala enkeleineen. Siellä se oli taivas. Sillä sinne aurinkokin nukkui. Siellä vielä iltarusko kuumotti, kun jo huoneen loukosta mörköjä nousi.
Sillä huoneen porstuasopukka oli pahojen mörköjen asuntopaikka. Kun Jumala enkeleineen taivaassa hämärään peittyi, niin silloin möröt valveutuivat. Ja lähtivät liikkeelle sopukastaan. Pimeässä ne elivät ja pelottelivat.
Päivisin hänen yksinään ollessaan oli meri hänen ainoa seuransa. Sinne hän katsoa tuijotti, katseli kaikki sen eri vivahdukset ja ymmärsi, että se on suuri ja mahtava. Jumalan mahtavuutta hän juuri käsitti merenä.
Mutta pimeänä aikana hän pahasti pelkäsi mörköjä. Anna yksinkertaisuudessaan oli niillä Akillesta pelotellut, kun Akilles oli tottelematon. Mutta niistä kasvoikin lapsen mielikuvituksessa hirveät olennot: mustat, tassuttelevat, hiljaan kuiskailevat pahat henget hirveän suurine kourineen, jotka ulottuivat kaikkialle kamarissa.
Vain ne kaksi eri puolta elämää Akilles tunsi. Toisaalla meren, auringon, Jumalan ja enkelien maailman valon aikana; toisaalla mustien mörköjen maailman pimeänä aikana.
Kun Anna lähti, pani Akilles kätensä ristiin kuvan alla ja rukoili enkeliä suojaamaan itseään möröiltä.
Kuva loi suuret silmänsä Akilleen silmiin luottavasti. Niin se
Akilleesta näytti.
Akilles tyyntyi.
— Huomenna minäkin pääsen mukaan! Leikki ei enää Akillesta huvittanut äidin lähdettyä. Hänellä oli paha mieli. Hänellä oli ikävä. Hän katsoi enkeliin. Ja se katsoi häneen luottavasti.
Akilles kiipesi tuolille pöydän viereen oikein nähdäkseen ulos. Hän jäi istumaan tuolille ja katsomaan. Tuolla etäällä jo äiti meni. Nyt se hävisi kokonaan näkyvistä.
— Mutta huomenna minäkin pääsen mukaan!
Hän taas katsoi enkelityttöön. Mutta nyt siellä ulkona alkoi niin kovasti tuulla. Rikat ja roskat tuuli pani hyppimään vinhaa piiritanssia. Tempasi lankkuporttia lujasti ja sitte: läiskis! Taas uudelleen. Tuuli oikein repimällä repi paksua taivasta. Se ulvoi rakennuksen kattolaudoissa ja aina sekaan tärisytti huoneen ikkunain lasiruutuja. Kattopiippuja käytti tuuli huiluinaan. Niistä lähti yksiääninen: huuu — iiii!
Se oli myöhäisen syksyn pyörremyrskyä.
Akilles silmäsi turvattomasti ympärilleen, sillä häntä pelotti.
— Nyt se mörkö taas tulee! Mene pois ruma mörkö! Pakene pois ruma mörkö! Enkeli! Enkeli! huuteli Akilles, kun huoneen sopukkaan silmäsi.
Sieltä loukosta nousee pimeä aave, tassuttelee häntä kohti. Se on yön musta peikko, joka häntä vaanii. Enkelityttökin on sen vallassa.
— Tulee! Tulee!
Nyt se kätensä kaulaan iskee ja silmät peittää. Ei näe mitään. Sen syli on musta…!
— Enkeli! Enkeli! huutaa Akilles ja itkee. Hän heittäytyy vatsalleen vuoteelle itkemään.
Niin hän aina mörköä pakenee. Ja siihen hän nukkuu.
Se on illan pimeys, joka huoneeseen laskeutuu. Mutta valotta Akilles sen helmassa saa vaikeroida.
Näin hän on saanut alkaa monta, monta yötään. Näin yksinäisyydessä itkien ja valittaen, näin mörköä peläten ja vavisten… — —
Mutta nukkuessaan näkee Akilles unta enkelitytöstä. Se on sittekin kuullut hänen rukouksensa ja pelastanut mörön kynsistä…
Enkelityttö tulee hänen luokseen kädet ojennettuina. Taluttaa hänet suureen loistavaan huoneeseen. Meri ympärillä auringossa hohtaa. Laineet lipittävät. Pienten aaltojen nystyrät kultaa juovat.
Veden takana sali avartuu. Se on taivas. Siellä he rupeavat leikkimään ja laulamaan. Enkelitytön timanttisilmät loistavat kuin syysillan tähdet. Ja on niin huikaisevan valoisaa koko ympäristössä.
Täällä Akilles itsekin muuttuu enkeliksi. Hän saa siivet lumivalkeat. Ja sekoittuu suureen parveen kirkkaita olennoita, joilla on hohtava asu- ja kasvoilla auringon väike.
Se oli ihana uni!
Kun Akilles heräsi, oli jo selvä aamu. Äiti tarjosi hänelle kahvia.
Ja enkelityttö taulusta taas hymyili hänelle.
Akilles kertoi äidille olleensa taivaassa. Äiti nauroi.
— Taivaaseen pääsee, vaikka ei olekkaan kuollut, huomautti Akilles äidille.
— Pääsee unessa käymään, vastasi äiti hymyten.
Akilleskin nauroi ja ihaili kaunista enkelityttöä taululla.
— Joskus toistekin viepi se minut taivaaseen, puhui Akilles osottaen taululle enkelityttöä.
Näin paljon nautintoa Akilleelle — köyhän lapselle — tarjosi tuo herrasväen luotaan viskaama taulupaha.