III LUKU.
Ellei Pietu olisi niin sydänjuuriinsa asti kiihotettu ja hänen verensä niin rajussa liikkeessä, paleltuisi kai hän raukka tässä purevassa pakkasessa. Mutta hänen sisuksissaan palaa veri vihan liekeissä tuossa kovaksi ajettua maantietä kulkiessaan kirkonkylän koiralauman haukkumana. Jalaksen jälki aivan kiiltelee heikossa auringon valossa. Maantie nauhana luikertaa korkealle mäelle kohti Juurikan saloa. Sen tien valikoi Pietu huomatessaan että kirkonkylässä jokaisen mökin ovi oli salvassa, kun hän niille koputti.
— Tuntuuko, ämmä, sinusta joululta? kysyy Pietu jälkijoukolta.
— Joulu tämä kai on muille, mutta meille kuolinpäivä. Nämä puoskat ovat pian väsyneet ja minä tonkaksi palellun. Huu — ii — ih! vastaa eukko ja vavahuttaa olkapäitään.
— Tässä tulee Tynkkäsen mökki. Sinne me asetumme vaikka väkisin. Mutta entä syömistä? Olisi pitänyt syödä hoitolassa ennen lähtöä. Vaikka silti se on niin tuota pikku pulma. Eivät ne ilkeä nähdä meidän nälkään kuolevan… kunhan päästään vain lämpimään…
— Mennään… mennään… huokaa Tiina.
— Mennään… kinttuja jo puree vimmatusti…
— Mutta? Askon korvalehti on aivan valkea. Jeesus! Pojan korva on paleltunut, vaikeroi Tiina.
Askon — nuorimman pojan — oikea korvalehti on kova ja valkea. Poika huutaa kurkun täydeltä.
Pietu puhaltaa juoksuun ja samaten muu joukko hänen perässään. He juoksevat henkensä takaa. Pakkasen koviksi kangistamat kenkäräsyt narskuvat heidän jaloissaan. Tiinalla sääret paljastuvat risaisissa sukissa, kun hän kokoaa pumpulihameensa ja vetää Askoa mukanaan kädestä.
Poika yhä huutaa, sillä hän lapsi riepu on vasta viisivuotias.
Mutta pakkanen ei heitä sääli enemmän kuin ihmisetkään. Yhä purevammaksi se yltyy. Ohuiden riepujen läpi se pistää, pakottaa, hyytää, kohmetuttaa. Kulkijain silmäripset, Pietun hiukset ja parta ovat paksussa kuurassa. Ilma harmaammaksi käypi. Siinä on kylmää jääsauhua, joka soilta kohoaa. Metsä huurteessaan on juhlallinen ja vaikka aurinkoa on vielä joku säde lännen taivaalla, näyttäytyy vastaisella puolella täysikuu valjun kellervänä.
— ’sus siunaa! huutaa Tiina ja yhä vikkelämmin koettaa juosta.
Ja hänen mukanaan muukin joukko. Sillä pakkanen ajaa heitä takaa läpi luiden ja ytimien lentävänä viimana.
Jos et tunne puutetta, voisit heille nauraa. Sillä Pietu harppaa kuin nälistynyt koni ehyt käsi edestakaisin heiluen ja aina väliin housujaan ylös nykäisten. Tiinalla lipokkaat jaloissa lonkkuvat, jotta näkyy paljas kantapää sukan rikkeymässä, ja Asko venyy käärönä hänen käsipuolessaan. Pentti ja Tahvo pojat näyttävät paremmin tulevan toimeen. He pitävät toisiaan kädestä kiinni ja kyllä ymmärtävät, mikä arvo on nuorilla jaloilla.
Tuolla parin kilometrin takana mäen päällä istuu hankien välissä lumisena Tynkkäsen mökki. Siellä se on lyyhyllään, kuin kumarassa. Se on salon synkkien honkien juurella ja sen pienissä ikkunalaseissa viivähtävät keskipäivän auringon viime säteet. Ne niissä välkkyvät kuin majakan tuli. Nuo pienet ruudut näyttävät aivan palavan.
— O'o! Kunpa tuonne päästäisiin! vaikeroi Tiina.
— Päästään…kyllä me päästään, kun juostaan…! rohkaisee Pietu.
— Kunhan jaksaisin. Mutta minun ruumiini läpi leikkaa pakkanen kuin sahan terällä. Voi, Jesus, kuinka minua palelee! Kunpa olisi kohta ymmärretty edes painua tänne mökille. Mutta siellä kirkolla harhailtiin ja ovia turhaan kolkutettiin. Kuukausi sitten noille kirkonkylänkin ihmisrukille saarnattiin viimeisestä tuomiosta. Ja näin on nyt kylmä sydän joulunakin lähimäiselle, parkuu Tiina.
Tuo Pietun liikanimi se pelotti kirkonkylän ihmisiä avaamasta ovia
Pietun joukolle.
Tulevat sotkemaan heidän joulusiistinsä!
Kuuluu kulkusen helinä. Rovasti ajaa Juurikkalan salolle hartaushetken pitoon.
Pietu hyppää reen kannaksille. Rovastia inhottaa. Nyt se kai pudottaa syöpäläisensä hänen kaulalleen.
Hän tyrkkää kyynärpäällään Pietua pois, joka juuri pyytelee, että rovasti ottaisi heidät rekeensä Tynkkäsen mökille asti.
Pietu tuupertuu tielle, kun renkikin lyö samassa ruoskalla hevosta.
— Pietu oli äsken kovin ylpeä. Joutaa nyt palella, huutaa rovasti
Pietulle jälkeen.
Hänen sieluunsa kohoaa melkein salainen hyvityksen tunne, että näin pian Herra antoi hänelle äskeisen vihamiehensä jalkainsa astinlaudaksi!
Pietu muistaa irvistää ja ärjäisee:
— Perkele se yhdessä rovastin kanssa ajaa hartaushetken pitoon. Annappa jättää ihmiset viluun kuolemaan.
Rovastin reki lipuu jo kaukana. Näkyvät reestä vain suuret susiturkit ja uppokuuma puuhkalakki.
Rovasti tuntee kuitenkin pian omantunnon soimausta. Mutta hän lohduttaa itseään sillä, ettei niillä ole enään pitkältä mökille. Juoskoot! Ja tämä äskeinen teko häneltä oli tarpeellinen Pietun ojennukseksi, kuritukseksi ja nuhteeksi. Se oli erityisesti Herralta Jumalalta niin tarkoitettukin.
Mutta Pietun joukko juoksee.
— Voi… voi… voi meidän jouluamme! Me olemme kadotuksen lapset… me raukat, joita ihmiset pahemmin vierovat kuin järjettömiä elukoita. Kiveä kovempi saattaa olla ihmisen sydän kun se siksi rupeaa. Vaikka Kristus on meidätkin kalliisti lunastanut, niin ihmiset meitä potkivat pahemmin kuin koiraa, huokailee Tiina ja kokee ponnistaa voimiaan.
— Mitä sinä turhia parut? Eihän tässä vielä ole niin hengen hätää…
Tuolla on mökki. Siellä on lämmintä… ja leipääkin. Helei, ämmä!
Juokse, kyllä jaksat! Ja, pojat, nyt täysi mustalaisen kyyti, kokee
Pietu panna leikiksi, vaikka tunteekin, että nyt jo on kuolema
kantapäillä.
Sillä häntä itseäänkin puistattaa kuin veret jäätyisivät tuossa paikassa.
Jalat tuntuvat kangistuvan.
Pentti ja Tahvo pitäen toisiaan käsistä näyttävät hyyteisiltä rääsykääröiltä, jotka vikkelästi liikkuvat mökkiä kohti.
— Mutta Asko! Voi taivaan jumala Askoa! Nyt… nyt, Pietu, tulee rangaistus, kun sinä herjasit pappia… ja niin hyvää pappia… Asko raukka! huutaa äkkiä Tiina ja kallistuu Askoa kohti.
— Asko… rakas Asko… kuule… kuule… rakas lapsi!
Mutta Asko ei kuule mitään. Retkottaa vain kankeana äitinsä käsipuolessa.
— Asko on kuollut! parkuu Tiina vihlovasti.
— Pääsi jouluna taivaaseen. Juostaan… juostaan! kehottaa Pietu.
Tiina tempaa Askon syliinsä. Yhä vinhempää kyytiä he painavat.
Tiina itkee ääneensä ja valittaa:
— Voi sentään meitä, joita ihmiset hylkivät… voi sentään! Eikö maan päällä olekaan rakkautta, vaikka siitä kirkoissa saarnataan? Ei ole… ei ole… kuollaan kaikki!
Tiina tuupertuu Asko sylissä keskelle kovaa tietä ja jää siihen. Hänen silmänsä villinä leiskaavat ja rinta huokuu. Mielenliikutus on lopettanut hänen viimeiset voimansa.
— Minä tahdon mennä yhdessä Askon kanssa hautaan… mennä taivaaseen Jeesuksen jalkain juureen ja huutaa: ei ole maan päällä rakkautta… ei ole! Minä tahdon mennä Askon kanssa taivaaseen. Ei siellä ole murhetta… ei vilua… ei kyyneleitä… vaan laulu kai… ku… uu. Jeesus! Nyt… tulee… ku… o… le… ma.
* * * * *
Asko lepää hänen sylissään iäistä untaan. Kyyneleet ovat jäätyneet pikku miehen silmiin, jotka ovat lasikkaat kuin ammutun jäniksen. Ei värähdystäkään hennossa ruumiissa. Kaikki on lopussa.
Nyt Pietu säikähti.
— Pojat! Joutuun mökkiin! Heti, muuten ämmä kuolee… tuokaa sieltä apua… tuokaa!
Pietu jää Tiinaa hoivaamaan. Hän itkee. On melkein luonnotonta, että hänkin itkee.
Pentti ja Tahvo kokevat lentää yli voimainsa. He tuupertuvat hankeen silmälleen… nousevat ylös… taas lankeavat… nousevat… taas lankeavat… ja taas nousevat… lankeavat… eivätkä enää nousekaan.
Mutta mökistä on jo nähty, mikä on kysymyksessä. Tuvan täysi ihmisiä, toiset paljain päin, juoksevat henkensä takaa apuun.
Tiina Askon ruumis sylissä vedetään kelkalla mökkiin ja miehet kantavat sinne Pentin ja Tahvon.
Askoa hierotaan lumella. Mutta ruumis on ruumis. Halkovajaan viedään poika riepujen sisässä.
Tiina toipuu. Hänen jaloistaan vedetään lipokkaita. Mutta silloin hän parkaisee kuin olisi saanut puukon piston. Miehet leikkaavat veitsellä kengät rikki.
Silloin nähdään, että varpaat seuraavat mukana. Ne ovat paleltuneet!
Tiina taas parkaisee ja pyörtyy. Pietu sanatonna vapisee ja pitää kädessään lipokasta, missä on Tiinan varpaiden riekaleita.
— Voipa sentään… voipa sentään, päivittelee Pietu.
Tiina nostetaan sänkyyn. Ja silloin putoaa kahden markan hopearaha… Pietun paitaraha… hänen puristetusta kädestään, jonka kämmenen ja sormien väliin se oli kiinni jäätynyt.
Pietu hyppää sitä ottamaan.
— Hopearaha!
Pietu katsoo arasti Tiinaan. Olisiko Tiina tämän jostain luvatta ottanut?
Mutta Tiina ei huomaa nyt mitään. Hän on tuiki väsynyt ja vain huokuu sängyssä, jossa häntä lumella hierotaan.