PALKINTO.
Sodan haavat, se on: maakunnan köyhyys ja huono tila, olivat ruvenneet paranemaan. Aika oli ollut lääkärinä, ja lääkäreistä on aika paras, sillä se parantaa aina, milloin yhdellä, milloin toisella tavalla. Suomenmaa oli, niinkuin ruotsalaiset sanovat, verisenä kilpenä reväisty Ruotsista, se oli yhdistetty entisen vihollisensa Venäjän kanssa. Kova oli tauti, jota Suomi sairasti, sillä se oli jäsenenä leikattu ruumiistaan Ruotsista, mutta tämä jäsen oli ruvennut vähitellen taipumaan eroonsa; aika oli parantanut mitä sota rikkoi.
Niinkuin ainakin sotaa seuraa vallattomuus sille, joka vallattomana tahtoo elää, löytyi nytkin vuonna 18— monessa paikoin maassamme semmoisia, jotka mieluummin elivät toisen huolella, kuin itse viitsivät ryhtyä työhön. Missä kulkivat nämä veitikat itsekseen, missä olivat he antauneet liittoon ja valinneet itselleen päällikön. Täten kulkivat he ympäri, varastivat ja murhasivat, missä luulivat varkaudellaan tahi murhallaan mitään voittavansa. Kaikki rehelliset ja tunnolliset ihmiset pelkäsivät näitä joukkokuntia, joilla aina oli pahuus mielessä ja puukko terävänä tupessa. Mutta etenkin muutamia joukkoja pelättiin hirmuisesti, ja näistä muutamista semmenkin sitä, jolla oli päällikkönä Pitkä Pekka.
Tuosta Pitkä Pekasta ei kumminkaan tietty paljon mitään. Minkä näköinen hän oli, se oli riidan alainen asia. Moni sanoi nähneensä hänet, mutta nämä antoivat hänestä erilaisia lausuntoja. »Minä näin hänet Varsan markkinoilla; hän oli keski-ikäinen mies, mustatukkainen, pienisilmäinen ja pitkäpartainen», sanoi toinen; mikä taasen sanoi nähneensä hänet Turussa vanhana ukkona, kaljupäisenä, suurisilmäisenä ja lyhytkasvuisena; mikä vielä nähneensä hänet Haminassa, kauniina nuorukaisena. Näin eriäväiset olivat lauseet hänestä. Mutta asia, missä mielet eivät eronneet, oli se, ketä kaikesta pahasta oli syyttäminen. Milloin varasta tahi murhaajaa ei saatu kiinni, silloin Pitkä Pekka aina oli syyllinen. Oli tapana puhua hänestä, ja kumminkaan ei tietty varmaan hänestä mitään. Pitkä Pekka oli tullut puheeksi ja — hänestä puhuttiin, sillä häntä pelättiin.
* * * * *
Suomenmaassa löytyy vallan monta Mattila nimellistä taloa. Eräs tällainen Mattila seisoo vielä tänäkin päivänä Suoniemen kappelissa Sarkolan lahden perässä, pian Vesilahden pitäjän rajalla. Samalla paikalla, missä nytkin, seisoi vuonna 18— talo, ja samaten kuin sen isäntä on nykyaikana varakas, oli sekin isäntä, joka mainittuna vuonna hoiti Mattilan maata. Töllit, melkein samanlaisia kuin nytkin, seisoivat rannalla, noin pari kivenheittämää Mattilasta. Nämä töllit kuuluivat mikä Mattilaan, mikä Talolaan, mikä Vahalahden kylään, sillä paikkaa pidettiin yhteisenä.
Eräässä näistä tölleistä asui Olli Jaakonpoika, jota tavallisessa puheessa kutsuttiin »Suutari-Olliksi». Liikanimi ilmoittaa hänen ammattinsa. Hän oli noin viidenkymmenen vanha, vankka mies. Häntä kehuttiin paraaksi suutariksi koko Karkun pitäjässä. Varma onkin, että monet saapasparit hän oli tehnyt Leistenius vainajalle, joka siihen aikaan eli kappalaisena Suoniemessä, vieläpä Kuljun kartanon parooneillekin. Olli ei siis saanut olla paljon kotona. Hän kulki ympäri pitäjässä ehtimiseen. Mutta se oli Ollilla tapana, että aina, kun viikon arkipäivät loppuivat, tuli hänelle ikävä, ellei hän päässyt tervehtimään Vappoansa ja nuorta tytärtään, Elsaa, sillä näitä hän rakasti sanomattomasti. Kuluillaan oli hänellä mukanansa oppipoika, rehellinen, ja uuttera nuorukainen Tyrväältä, jota Olli isän rakkaudella rakasti.
Olli oli ymmärtäväinen mies ja voitti ahkeruudessa monta suutaria aikanaan, sillä tuskin oli kukko orrella ilmoittanut päivän koiton, ennenkuin Olli jo istui lestin kädessä, saapas polvella työlavitsallaan. Mutta kumminkaan hänen työllänsä ei ollut siunausta. Kesäaikoina ihmiset kulkivat paljain jaloin tahi virsuissa niityillään, ja kesäaikoina Olli oli usein työttä, sillä en tiedä, mikä syynä lienee ollut, mutta ulkotöihin ei juuri Ollista ollut. Sodan aikana hän oli joutunut velkaan, ja kun hän talvitöillään vaivoin elätti perhettään, niin on pian ymmärrettävä, ettei hän missään rikkaudessa elänyt. Olli koetti kumminkin kesällä varustaa aikaantuloaan. Hänellä oli lehmä, joka tarvitsi heiniä, ja siihen lisäksi hänellä oli kapanala peltoakin; mutta vaikka lehmä antoi maitoa ja pelto aina vähin jyviä, ei Olli voinut kotityöstään lukea suurta päiväpalkkaa.
Elsa, hänen tyttärensä, oli seitsemäntoista vuotinen, hoikkakasvuinen ja punaposkinen neito; hänen suuriin sinisiin silmiinsä oli moni nuorukainen liian syvään katsonut. Kaarlo, Ollin rakas oppipoika, Elsaa paria vuotta vanhempi, ei ymmärtänyt, että niihin oli vaarallinen silmäillä, ja sen, joka ymmärtää rakkauden vaikutuksia, olisi ollut aivan huokea sanoa, mitä Kaarle väliin ajatteli, kun hän Elsaa silmäili. Kaarle tosin koetti tuota näyttääkin Elsalle ja auttamalla häntä missä taisi voittaa Elsan suosiota. Olli näki tämän aivan hyvin, hän hymyili ja iloitsi nähdessään nuorten lähestyvän toisiaan, toivoen kerran näkevänsä heidät pariskuntana. Mutta Elsa ei näyttänyt huolivan suutaripojasta, ja kaikki, mitä Kaarle teki voittaakseen Elsan suosiota, oli turhaa vaivaa. Elsan mieli pyrki paljon korkeammalle, kuin naimisiin köyhän työmiehen kanssa. Nuorukainen tunsi sydämessään syvästi Elsan käytöksen, ja hän koki puolestaan osottaa kylmyyttä takaisin; mutta mitä enemmän hän koetti, sitä vähemmin hän onnistui.
Emäntä Vapon mieleen nämä Kaarlen suosionvoittokoetukset eivät myöskään olleet, ja Olli sai usein kuulla kovia sanoja vaimoltaan. »Mitä Elsa Kaarlella on autettu?» kysyi Vappo väliin. »Kaarlella ei ole mitään, Elsalla ei ole mitään, ja jossa ei mitään ole, siitä ei myöskään mitään tule. Jos ne yhteen menisivät, siitä syntyisi onnettomuutta. Elä pakota Elsaa, hän on nuori ja kaunis, hän kyllä löytää onnensa maailmassa».
»Sinä puhut tyhmästi», vastasi Olli; »sopimaton on ainoastaan se pariskunta, jossa mies ja vaimo ovat eri säätyä, jossa kumpikin tuo yhteiseen kotiinsa eri tapoja, eri vaatimuksia; mutta otollinen Jumalalle ja ihmisille on se pariskunta, jossa molemmat ovat yksisäätyisiä, yhtä sivistyneitä, samoissa tavoissa kasvatetut, vaikka ei kummallakaan olisi mitään tavaraa. Minä olen aivan hyvin huomannut, miten rikkaan Mattilan nuorin poika, tuo hellä Antero, Elsaamme rakastaa. Mitä luulet tuosta syntyvän? Jos Mattilakin tuon huomaa, niin on naapurirauha kadonnut».
Mutta kaikki, mitä Olli saarnasi vaimolleen, oli turhaa. Vappo iloitsi itsekseen nähdessään, että Antero aivan usein kävi heillä, että Elsan ja Anteron väli päivä päivältä muuttui yhä rakkaammaksi. Onhan Elsa kaunis ja hyvin sopiva Anterolle puolisoksi, ajatteli tuo tyhmä äiti ja yllytti Elsaa pitämään hyvänä Anteroa. »Aikaantulo ja rikkaus ovat etevimmät Jumalan lahjat tässä maailmassa», sanoi Vappo eräänä päivänä tyttärelleen, »niillä voi kaikki. Miten saattaisin minä suoda Elsastani tulevan tuollaisen köyhän retueukon kuin äitinsä on!»
Olli ei kuullut näitä äidillisiä sanoja, ja Elsa sai siis kenenkään kieltämättä seurata niitä. Mutta tietämättömyydessä Olli ei kauan ollut. Hänen tultuaan kotiin eräänä iltana astui Mattila tölliin ja pyysi saada kahdenkesken sanoa Ollille pari sanaa. Olli aavisti pahaa, mutta käski kumminkin vaimonsa ja Elsan menemään ulos.
»Kuule, suutari!» sanoi Mattila, kun olivat jääneet kahdenkesken. »Minä olen havainnut, että tyttäresi kaikenmoisilla juonilla kokee sitoa minun Anteroani; he viskelevät toisiansa lumipalloilla, viittailevat toisillensa ja tapaavat toisiansa salaa. Te, Olli, olette ymmärtäväinen mies, ja näette niin selvästi kuin minäkin, ettei heistä tässä elämässä voi pariskuntaa tulla; sanokaa siis tyttärellenne, että hän luopuu juonistaan, niin me olemme samaten kuin ennenkin hyvät naapurit».
Jättämättä Ollille sananvuoroa meni Mattila tämän sanottua matkaansa. Suutari Olli kiristi hampaitaan vihasta. Hän oli köyhä, mutta hän oli rehellinen, ja hänen sydämensä pohjassa asui vähän rehevyyttäkin, joka aina on miehelle kunniaksi. Semmenkin oli hän maineestaan arka, ja tultuaan oivallisen työnsä ja nuhteettoman elämänsä kautta kuuluisaksi, tahtoi hän tuon ainoan aarteensa säilyttää. Vappo ja Elsa, tupaan tultuaan, havaitsivat kohta, että jotakin kummallista oli tapahtunut ja aavistivat ehkä, minkä tiedon Olli oli saanut.
»Mitä oli Mattilalla sanomista?» kysyi Vappo uteliaasti.
»Mitä muuta kuin että Elsa juonillaan koettaa sitoa Anteroa ja päästä hänen vaimokseen; siihen lisäksi Mattila antoi minun tietää, että hän on rikas, minä köyhä. Nyt näette hulluutenne! Mutta minä pelkään, ettette vieläkään sitä näe, minä pelkään, että kohta kuuluu: Suutari-Olli, maksa pois velkasi; — ja silloin! Kuka antaa silloin minulle rahaa, kuka menee takaukseen? Kuka tahtoo vaimokseen Elsaa, kun kuulee miten hän on hypännyt Anteron jälessä? Siihen on nyt tuhmuutesi saattanut meidät, sinä hurja Vappo. Rikas ei Elsasta huoli, sillä Elsa on köyhä, ja köyhä ei hänestä huoli, sillä Elsalla ei ole puhdas maine!»
Vappo istui alakuloisena kuullen miehensä nuhteita. Elsa oli punastuen kätkenyt kasvonsa käsiinsä ja ikäänkuin häpesi luoda silmiään isäänsä.
»Mattila tahtoo meitä pelottaa», sanoi Vappo; »sinä pahastut niin pian».
»Suokoon Jumala, että niin olisi», vastasi huoaten Olli; »mutta ellei Elsa lakkaa noista kujeistaan, niin minä pahoin pelkään, että Mattila toteuttaa aikomuksensa. Ylpeys on aina ennenkin vienyt häpeään».
Luultavasti Vappo tunsi miehensä olevan oikeassa, sillä hän ei vastannut mitään.
Pitkä aika kului ennenkuin entinen rauha pääsi takaisin suutarin tölliin. Ollia kutsuttiin taasen suutarintyöhön, mutta ennenkuin meni matkallensa, kehoitti hän kyynel silmissä Vappoa ja Elsaa elämään kaikin puolin nuhteettomasti. Mutta tuskin Olli oli jättänyt töllin, niin Elsa teki asiaa Mattilaan ja puheli siellä ison aikaa Anteron kanssa. Äiti ei häntä kieltänyt; ei, päin vastoin hän kehoitti häntä tuohon, varottaen Elsaa ainoastaan olemaan varuillansa, ettei Mattila mitään näkisi.
»Olen minäkin kerran ollut nuori ja tunnen omasta kokemuksesta mitä rakkaus on, ja sen minä sanon, että jos saat Anteron rakastumaan itseesi, niin hän voi vastoin isänsä tahtoakin ottaa sinut vaimokseen; semmoisia on nähty ennenkin. Isäsi, Elsa raukka, on tuollainen tylypää, joka luulee kaikkein voivan tyytyä köyhyyteen, koettamattakaan parantaa asemaansa».
Tuollaisilla yllytyksillä äiti sai jo rikkoumaisillaan olevan välin uudelleen sidotuksi. Rakastavaiset kokivat pitää yhteentuloansa niin salassa kuin suinkin. He valitsivat tätä varten yön pimeimmät hetket, ja semmenkin he salasivat vanhalta Mattilalta varovasti kaikki, jottei tämä tietäisi aavistaakaan mitään. Mutta Mattila oli heitä viisaampi. Hän ei ollut tietävinäänkään koko asiasta, ja juuri tuolla petti hän Anteron. Nuoret luulivat salaisuutensa hyvin kätketyksi. He eivät tienneet, että Mattila kerran yösydännä Pipolta palatessaan oli nähnyt heidät Ollin töllissä.
»Vai niin!» sanoi Mattila silloin ja meni kotiinsa.
Kun Olli seuraavana lauantai-iltana tuli suutaritoimituksiltaan pappilasta, tapasi hän jäällä Mattilan isännän.
»Miten teillä eletään?» kysyi Mattila.
»Sen te paremmin tiedätte; minä olen koko viikon ollut poissa», vastasi
Olli.
»Kyllähän minä sen tiedän, ja sentähden minä pyydän, että kolmen kuukauden kuluessa, niinkuin välipuhe oli, maksatte veikanne. Minä rakennan uutta aittaa. Kyllähän te pian saatte ne rahat kokoon».
Olli seisahtui. »Jumalan tähden! Mitä on tapahtunut?» huusi hän.
»Ei paljon sanottavaa», vastasi Mattila. »Minä tahdon ajoissa ilmoittaa teille tarvitsevani rahaa. Emmehän me vieraita miehiä tarvitse, sillä me olemme rehellisiä».
Tuon sanottuaan Mattila lähti matkoihinsa. Olli kiiruhti kotiaan; hänen sydämensä oli saanut kovan loukkauksen. Jotakin hän ymmärsi tapahtuneeksi, sillä syyttä Mattila ei rupeisi häntä kiusaamaan. »Elsa! Elsa! Sinä viet minulta ainoan tavarani»; jupisi hän, »sinä saastutat isäsi rehellisen nimen».
Murheellisena astui Olli tölliinsä ja laski lestapussinsa lavitsalle. Vappo ja Elsa tulivat iloisina häntä vastaan; mutta kun näkivät Ollin suruisen katsannon, hämmästyivät he, ja Vappo, joka oli nähnyt miehensä puhuttelevan Mattilaa, kysyi pahaa aavistaen: »mitä oli rikkaalla isännällä sanomista?»
»Sanomista? Sitä sinä kysyt! Sano ensin, millä velka maksetaan Mattilalle? Siihen on nyt huono elämäsi meidät vienyt. Pois isän töllistä, pois kerjuulle, sillä, mistä raha tulee? Ja sinä, Elsa, kuinka kauvan muistit minun varoitukseni? Mutta syyttäkää itseänne! Vasta vahingosta voitte te viisaiksi tulla. Mitä auttaa sinua nyt kaikki pyrkimisesi saada Antero ansaasi? Koeta itse päästä irti siitä ansasta, johon olet itsesi vienyt! Ihmeitä ei enää tapahdu, ja ellei raha ole Mattilalla kolmen kuukauden kuluttua — — niin —»
Kirkkaat kyyneleet valuivat Ollin silmistä.
»Kolmen kuukauden kuluessa voi paljon tapahtua», lohdutti Vappo.
»Otetaan rahaa muualta lainaksi».
»Mutta jos ei lainansaanti ole mahdollinen, jos kaikki sanoisivat: minulla ei ole, taikka: minulla on, vaan min' en anna — niin mitä sitten seuraa? Eikö koko omaisuutemme töllineen, lehmineen mene velkaan? Ja mitä meillä on sanomista, kun ihmiset pilkaten sanovat: tuossa kulkee Elsan isä, joka toivoi tytärtään miniäksi Mattilaan! — Kaarle parka! Sinun he ovat hyljänneet; silloin on sinun vuorosi hyljätä meidät.»
»Koska kerran laita on semmoinen, että Elsa mielii rikasta miestä, niin anna hänen koettaa se saada», vastusti Vappo.
Olli loi kummastellen silmänsä puhujaan. »Noilla sanoilla sinä avasit, itsesi tietämättä, sydämesi. Sinä olet minun poissa ollessani ollut Elsan neuvonantajana, tyhmä, sokea äiti. Elsasi kunnia ja onni ei ole sinulle minkään arvoinen. Jumala lohduttakoon minua, mies parkaa!»
»Mutta eihän mitään vahinkoa vielä ole tapahtunut», sanoi Vappo hellemmällä äänellä, kun näki miehensä tuskan.
»Vahinkoa! Niin on kuin sanoin. Ennenkuin vahinko on tapahtunut, ette te huoli mistään. Oi, Vappo raukka! Etkö sinä voi ymmärtää, että kun vahinko on tapahtunut, niin se on tapahtunut. Mutta turhaan minä saarnaan sinulle. Tapahtukoon sitten vahinko, sillä sitä ennen et sinä viisastu». Mutta vaikka suutuksissa ja murheen runtelema hän olikin, lieventyi hänen vihansa, kun Elsa laski kätensä hänen kaulansa ympäri ja lapsellisella äänellä kuiskutti: »isä, älä ole vihainen!»
Olli rakasti talonpojissa oudolla rakkaudella tätä ainoata lastaan. Vaikka tiesi hänet syyn alaiseksi, ei helläsydäminen suutari voinut, niinkuin moni muu isä olisi tehnyt, kovuudella lykätä pois tyköään syyllistä. Hänen vihansa lauhtui kohta ja leppyisillä sanoilla lausui hän: »Elsa! Lupaa minulle, ettet tästä lähtien ajattele Anteroa, niin minä koetan tehdä, mitä ihminen taitaa, voidakseni suorittaa velkani».
»Ellet muuta vaadi, rakas isä», sanoi Elsa taputellen isäänsä poskille, niinkuin olisi tämä nuhdellut häntä aivan vähäpätöisestä asiasta, »lupaan minä sydämestäni täyttää mitä pyydät».
Olli syleili hellästi Elsaa. »Suokoon Jumala, että tämän lupauksen voit pitää!» sanoi hän.
Näin oli sovinto tehty. Mutta että rauha Ollin töllistä oli kateissa, sen tunsivat kaikki kolme aivan hyvin. Entinen onnellinen kotielämä oli muuttanut muotonsa. Ilma töllissä oli painostava, ikäänkuin olisi kova ukkosen ilma ollut tulossa. Alakuloisena, usein ääneti istuivat nyt nuo ennen niin onnelliset asukkaat. Hiljaisuudessa kokivat kaikki arvata syytä tähän muutokseen; mutta se jäi heiltä salaisuuteen.
Ja niin käy aina, kun sydän on petollinen.
* * * * *
Ne kolme kuukautta, joiden kuluessa Ollin piti velkansa maksaa, olivat loppumaisillaan, ja Olli tiesi nyt aivan hyvin mikä häntä odotti. Hän kulki ikäänkuin houreissa. Heinänteon aika oli tullut, ja niinkuin muinakin kesinä läksi Olli perheineen niittämään lehmälleen elatusta, vaikka hän aivan hyvin ymmärsi, että tämä lehmä oli joutuva toisen omaksi. Että Kaarleakin syvä suru vaivasi, oli aivan nähtävä. Vaikka poika parka ei paljon puhunut, loisti suru hänen silmistään, eikä Olli ensinkään hänestä saanut lohduttajaa.
Viikko oli enää Ollilla jälellä. Eräänä päivänä, kun hän alakuloisena tuli yksinään niitylle, tapasi hän Talolan vainiolla Mattilan isännän.
»No, naapuri! Miten on, saanko minä tämän viikon kuluessa rahani?» kysyi Mattila kylmästi.
Olli ei vastannut mitään; hän kiiruhti kotiapäin.
»Minä näen, miten on laita», lausui Mattila; »minä tahdon kumminkin kehottaa teitä, että hyvin tallennatte rahanne, jos teillä semmoisia on, sillä Karkun puolessa kulkee Pitkä Pekka par'aikaa joukkoineen varastellen».
Olli, joka nyt ensikerran eläissään kuuli Pitkää Pekkaa mainittavan, ei tuosta varotuksesta pitänyt mitään.
»Pitäkää varotus itsellenne!» sanoi hän. »Jos Pitkän Pekan mieli tekee rahoja, ei hän niitä minun töllistäni hae, kun Mattila on niin lähellä».
»Oikein, oikein!» sanoi Mattila. »Jos Pitkä Pekka tietäisi, niin hän kääntäisi matkansa minun arkkuuni päin».
Olli katsoi kummastellen puhujaa. Mattila näkyi olevan aivan iloisella mielellä, joka ei suinkaan ollut tavallista. Vähäinen toivon koite nousi Oliin rintaan, ja huomaamatta oli hän sanonut: »Isäntä kulta! Elkää ajako meitä töllistämme!»
»He, he!» nauroi Mattila pilkaten. »Kyllä minä rahani säilytän.
Tulevana maanantaina, Olli, tapaamme taasen toisemme».
Kiristellen hampaitaan ja kiroten tyhmyyttään, kun oli luullut Mattilan sydämessä löytyvän hellän paikan, kiiruhti Olli kotiinsa. Kesken epäilystään ei hän kuitenkaan saattanut olla kummeksimatta Mattilan käytöstä.
»Kenties, jopa luultavastikin oli hän päihtynyt», jupisi Olli, kun astui tölliinsä.
Vappo, Elsa ja Kaarle istuivat syöden iltasta.
»Hyvä että viimein tulit», sanoi Vappo; »täällä on tänäpänä kummallisia tapahtunut. Aamulla kävi täällä nimismies ja toi julmia sanomia isolta kirkolta. Siellä on tois'yönä hirmuinen seikka tapahtunut. Kauppamies Pörkeli eli Körkeli eli mikä se oli, en muista nimeä, on Huidan tykönä ryöstetty. Tuon oli eräs Pitkä Pekka tehnyt. Kauppamiehellä sanotaan olleen summissa rahoja. Hän lupaa 50 hopeista riksiä sille, joka saa kiini hänen ryöstäjänsä ja tuo kauppamiehelle varastetut rahat takasin».
»Ja ellei minulla tulevana maanantaina ole 50 riksiä, olen minäkin ryöstetty» — huokasi Olli.
»Eläs vielä! Nimismies toi samalla sanan Mattilaan, että isäntä on saanut periä orpanansa Keuruulla, jonka sanotaan olleen määrättömän rikas. Nyt ei hätyyttäne Mattila meitä enää».
»Vai niin!» huusi Olli; »nyt ymmärrän miksi Mattila oli niin iloisella mielellä. Hän saa periä! Hän, jolla on entistä enemmän kuin ikänä tarvitsee! Mutta jos sinä luulet rikkaan sydämen pehmenevän onnen päivänä, niin erehdyt pahasti. Kuta enemmän rikas rikastuu, sitä kovemmaksi jäätyy hänen sydämensä, sen olen minä tänä ehtoona saanut havaita». Ja nyt jutteli Olli, mitä hänen ja Mattilan välillä oli tapahtunut.
»Mutta vielä kummempia on täällä tapahtunut», sanoi Vappo, joka oli kuunnellut miehensä kertomusta, ikäänkuin olisi kysymys ollut kokonaan toisesta perheestä.
»Pian kohta puolisen jälkeen tuli tänne herra, joka sanoi aikovansa Haapaniemeen tervehtimään katteinia, ja kysyi tietä. Kaarle, joka ojankaivuusta vasta oli tullut, tarjousi kohta soutajaksi; mutta herra sanoi mieluummin menevänsä maitse saadakseen ampua lintuja. Hänellä oli komea pyssy olallaan. Hän oli kovin kohtelias herra. Hän söi meidän kanssamme ja nipisti Elsaa poskesta. Kaarlelle, joka kävi hänet tielle saattamassa, oli hän sanonut huomenna tulevansa takaisin meille.»
Ollilla ei ollut tuohon sanomista muuta kuin »vai niin!» Hänen mielessään pyöri aina ajatus: »mistä Jumalan nimeen voin maanantaiksi saada 50 riksiä?»
Kun Vappo ja Elsa illalla myöhemmin olivat navetassa, sanoi äiti: »älä Jumalan tähden sano isällesi, että herra on sinua kahdesti tänäpäivänä puhutellut! Olli suuttuisi tuosta samaten kuin talvella. Pidetään kaikki salassa, siksi kun herra Ollille tuo rahat; silloin saa Olli parka nähdä, ett'emme ole niin tyhmiä kuin hän luulee. Kuka voi tietää, eikö hän rakastu sinuun, tuo kaunis herra; semmoisia on tapahtunut ennenkin. Hänen sukulaisensa kyllä olisivat vihaisia, mutta mitä se auttaisi! Muistan minä Turussa piikana ollessani kuulleeni samallaisen seikan. Nuori aatelinen luutnantti nai torpparin tyttären Piikkiöstä samaan aikaan kuin Olli minun kihlasi. Luutnantti sai ensin kärsiä paljon pilkkaa, mutta viimein ei muistettu enää, mitä sukua hänen vaimonsa oli. Kun herra huomenna tulee, ujostele ensin niin paljon kuin voit ja varo hänen kanssansa äkkiä tutuksi tulemasta. Vaikkapa sinä et saisikaan häntä, niin ei ole mitään vahinkoa tapahtunut. Kaarlen sinä kumminkin aina saat»,
»Kaarlen! Hyi!» vastasi Elsa, joka hymyillen oli kuullut viisaan äitinsä neuvoja; »ennen minä jään naimattomaksi. Mutta sanokaa, äitini, te kun olette ollut Turussa, onko noilla nuorilla herroilla tapana huvikseen antaa 50 riksiä köyhälle; eikö niillä aina ole joku merkitys?»
Äiti säpsähti tytön kysyessä; hänen mieleensä näkyi juolahtaneen jotakin, jota hän ei ennen ollut ajatellutkaan. Kovemmalla äänellä sanoi hän: »Elsa, varo itseäsi herroilta; ne pettävät aivan usein, ne houkuttelevat, missä vaan taitavat, ymmärtämättömiä naisia syntiin ja jättävät ne sitten. Jos on mielesi rouvaksi päästä, niin älä salli herran suudella sinua. Jos hän puristaa sinun kättäsi, niin älä sinä purista takaisin, ennenkuin hän on sinua pyytänyt morsiamekseen, ja kun hän on tuon tehnyt, niin hillitse ilosi ja sano ujosti: miten minä, köyhä maalaistyttö, voin kelvata teille? Eihän minulla ole sivistystä eikä niitä tapoja kuin herroissa vaaditaan. — Usko äitiäsi, tuollaiset sanat ovat vieneet monen naisen aviosatamaan. Ja, Elsani! Kun herra sitten, kerrottuaan pyyntönsä, lausuu: Kultani! Rakkaani! Mitä sinä nyt sanot, se ei tee mitään; minä tahdon olla sinulle kaikki, tule minulle morsiameksi, — niin kuiskuta hänen korvaan niin hiljaan, että hän tuskin sanasi kuulee: minä tulen. Et voi uskoa, kuinka hän silloin on onnellinen. Mutta sinä, varo itseäsi, ettei hän tuolla naimisluvallaan sinua petä. Älä jää kahden kesken koskaan hänen kanssansa, ennenkuin on kuulutettu; sillä sinä et ymmärrä herrojen viekkautta».
Elsa kuuli peräti kummeksuen äitinsä viisaita neuvoja. »Ette te minulle noin sanonut, kun Antero oli minuun rakastunut», sanoi hän vähän ajan kuluttua.
»Antero oli talonpoika, ja vaikka rikaskin talonpoika, niin on hänen ja herran välillä tuossa suuri erotus. Ujoon naiseen talonpoika harvoin voi rakastua. Mutta aika on kulunut; muista nyt, mitä olen sanonut, ja ennen kaikkia: ei sanaakaan Ollille eikä Kaarlelle».
»Ei sanaakaan!»
Tämän kummallisen puheen jälkeen, jossa äiti latoi tyttärellensä kaiken viisautensa, palasivat he tupaan. Alakuloisena istui siellä Olli vuollen uutta lesteä ja Kaarle halkoen joutessaan puita saapasnauloiksi.
»Kauan viivyitte navetassa», sanoi Olli; »mutta hyvä on, että ruokitte lehmän lihavaksi. Lehmä raukka! Sinun pitää muualle, sinunkin». Sitten ikäänkuin olisivat hänen ajatuksensa äkkiä pyörähtäneet toisaalle päin, kysyi hän: »tunsitko, Vappo, sen herran, josta äsken puhuttiin?»
»En», vastasi Vappo; »hän sanoi olevansa Turusta, tulleensa tervehtimään Tottijärven herraa ja huvikseen matkustavansa jalkamarssissa Haapaniemeen».
»Joutilaat johonkin joutuvat», jupisi Kaarle; »mutta eikö nyt jo rupea olemaan maatapanon aika?»
»Melkeinpä niinkin!» vastasi Vappo.
Samalla kuului järäys pihalta. »Kuka näin myöhään tänne tulee? Mene katsomaan, Kaarle!» sanoi Olli ja heitti liivinsä yltään.
Kaarle nousi, mutta ennätti tuskin ovelle, ennenkuin tämä aukeni ja nuorenlainen herrasmies astui sisään.
»Minä tulin ennenkuin aijoinkaan. Hyvää iltaa! Tämä on luultavasti isäntä, vai kuinka?» sanoi herra ja tarjosi ystävällisesti kätensä Ollille.
»Niin on! Terve tultua! Lienette kaiketi se herra, joka täällä päivälläkin kävi?»
»Sama mies!» sanoi herra iloisesti; »ja nyt, hyvät ihmiset, pyytäisin minä teiltä vähän ruokaa. Katteini ei sattunut olemaan kotona, enkä minä viitsinyt sinne jäädä, kun en häntä tavannut».
»Jos herra tyytyy siihen vähään mitä meillä on. Muuten on Mattila tässä aivan lähellä, siellä saisitte parempaa», sanoi Vappo.
Mutta ikäänkuin peläten herran lähtevän, kiiruhti hän kohta arkkunsa luo ja rupesi Elsan avulla valmistamaan, mitä parasta töllissä oli.
Herra oli varsin puhelias. Hän kysyi milloin yhtä, milloin toista ja sai Ollinkin hetkeksi unohtamaan surunsa. Mutta syömään mennessään keskeytti hän äkkiä puheensa ja kysyi ikäänkuin pelolla: »Onko se totta, mitä minulle tiellä äsken kerrottiin, että eräs Pitkä Pekka niminen mies on tehnyt julman rikoksen toisyönä valtatiellä? Minulla on koko joukko rahoja Tottijärven kartanossa».
»Totta se on», vastasi Vappo, »koska nimismies juuri aamulla kävi täällä kysellen, onko outoja ihmisiä näkynyt. Minä ja Elsa peljästyimme niin kovasti, kun kuulimme tapauksesta, ettemme oikein ymmärtäneet, minkä näköisiä nimismies sanoi varkaiden olevan. Muistatko sinä, Elsa; yksi oli pitkä, laiha mies, mustapartainen, suuri haava otsassa — vai miten?»
»Niin, haava, jota hän koki salata suurella laastaritilkulla», liitti Elsa tähän; »se lienee ollut itse Pitkä Pekka. Sitten sanoi nimismies, että varkaat olivat paenneet Karkun kylään; mutta mihin ne sieltä olivat joutuneet, ei tiedetä vielä».
»Minä pahoin pelkäsin puheessa totta olevan, kun minä kuulin, että kauppamies pahasti haavoitettuna makaa pappilassa».
»Ja on luvannut 50 riksiä sille, joka saa kiinni tuon paholaisen», sanoi Vappo.
»Vai niin! No sitten saamme olla varmat siitä, että hän kiinni tuleekin».
»Se olisi aivan suotava!» lausui Olli.
»Minä lisään kiinniottajan palkintoa 25 riksillä», huusi herra innokkaasti.
»Ja minä suutelisin häntä», sanoi Elsa ujosti.
»Sinä!» nauroi Olli. Mutta luultavasti oli tuo Elsan lause aivan Vapon mieleen, sillä silmäillen tytärtään nyökähytti hän päätään ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Se on oikein, tyttäreni!»
Näin puhelivat he Pitkästä Pekasta, jota ei kumminkaan kukaan heistä tuntenut, ja hänen julmasta työstään. Herra jutteli sitten heille kaikenmoisia asioita, milloin hirmuisia, että Elsa pahasti pelästyi, milloin lystillisiä tapauksia, joille Elsa sydämellisesti nauroi. Mutta kun hän syömästä lakkasi, rupesi hän äkkiä puhumaan Mattilasta. »Hän on, kuulemma, aivan peräti rikas, tuo naapurinne? Kuinkahan paljon hänellä mahtanee olla?»
»Kyllähän Mattila rikas on», vastasi Olli surullisesti, »ja aina vaan lisääntyy hänen rikkautensa. Nyt sanotaan nimismiehen juuri tänäpäivänä vieneen hänelle äärettömän rahasumman».
»Hän mahtanee nyt oikein pelätä Pitkää Pekkaa!»
»Ei ole hyvä Pitkän Pekan eikä kenenkään muun mennä Mattilan arkulle. Se mies kyllä rahansa tallentaa, vaikka Pitkiä Pekkoja olisi tuhansia», vastasi Vappo.
Olli huokasi.
»Mutta te olette niin alakuloinen», sanoi herra, »teitä jokin vaivaa?
Uskallanko kysyä; ehkä tekin olette Mattilalle velassa?»
»Aivan oikein — olen minäkin».
»Ja Mattila hätyyttää teitä?»
»Maanantaina on maksaminen, muuten ryöstö; ja vielä ei ole rahaa äyriä, millä maksaisin».
»Onko velka suurikin?»
»50 riksiä».
»Eikö isompi! Älkää surko; minä laitan teille sen rahan. Mutta entä jos odottaisi Mattila, entä jos hän on peljättänyt teitä vaan?»
»Ei, ei; ennen sulaa kivi, kuin Mattilan sydän. Hän ei ensinkään tarvitse tuota rahaa, mutta hän luulee kenties saavansa mitättömällä hinnalla lehmäni ja töllini».
»Luottakaa minuun, minä pidän lupaukseni! Maanantaiksi on sinulla raha; luota sinä siihen, eläkä murehdi!»
»Oi, Jumala! Kuinka sinä olet armollinen!» huusi Olli iloisena. »Tuosta näkyy, kuinka kummalliset ovat hänen tiensä. Kolme kuukautta olen minä hakenut rahaa läheltä ja kaukaa, mutta peräti turhaan. Nyt kun maksuaika kohta on loppunut, lähettää Kaikkitietävä minulle avun. Minä kiitän teitä, kunnioitettava herra, koko sydämestäni ja luotan sanaanne».
»Siinä teet oikein. Vielä en ole kertaakaan syönyt sanaani. Mutta nyt minä olen väsynyt, niin että aivan mielelläni laskeutuisin maata, sillä minä olen aivan tottumaton tällaisiin pitkiin jalkamarsseihin».
»Se ei ole kummakaan. Mutta, herra, olkaa hyvä ja antakaa anteeksi, ettei meillä ole tarjota parempaa makuusijaa, kuin tämä vuode täällä».
»Väsynyt lepää hyvästi huonommassakin vuoteessa. Mutta missä te itse makaatte?»
»Ylisillä; siellä on mielestämme ilma raittiimpi».
Tuo vastaus näkyi varsin olleen herran mieleen, sillä hän hymyili kummallisesti.
»Ensikerran kolmeen kuukauteen voin minä surutta päättää päivän», sanoi Olli lähtiessään levolle — »ja siitä tulee minun vieläkin kiittää teitä, hyvä herra!»
»Ei se niin vähäinen apu kiitosta ansaitse. Jos te vuosittain teette minun palkollisilleni saappaita, niin on tuo velka pian maksettu».
»Oi herra! Aivan mielelläni!»
»Tuo herra on aivan siivo mies», sanoi Olli ylisille päästyänsä; »semmoisia pitäisi kaikkein herrain olla. Onnellinen se köyhä, joka semmoiselta apua pyytää. Näitkö sinä, Vappo, kuinka kalliit hänen vaatteensa olivat? Hän mahtanee olla aivan rikas, sillä ei köyhä noin velkakirjatta ja takauksetta voisi lainaksi antaa 50 riksiä, — se on jo koko summa! Oi, kun en huomannut kysyä hänen nimeään!»
»Minä tuon huomasin jo päivällä. Hän on hovioikeuden herroja ja hänen nimensä on Komander».
»Herra Komander on aivan siivo herra; Jumala siunatkoon häntä!»
Aamulla varhain, kun tölliläiset ylisillä heräsivät, varotti Olli ketään menemästä tupaan, jottei vieras heräisi. »Herrat nukkuvat aivan kauvan ja joutuvat pahalle tuulelle, jos heitä herätetään ennen aikaansa». — Mutta kun Olli tuli pihalle, havaitsi hän hämmästyen vieraansa jo kuleskelevan edes takaisin järven rannalla. Hän meni lakki kädessä herran luo ja sanoi: »Hyvää huomenta!»
»Jumal' antakoon! Minä heräsin äsken, ja kun en tiennyt mitä kello oli, menin ulos aamuruskon valossa katsomaan seutua. Mikä on tuon saaren nimi, joka tuolla näkyy; se on luullakseni poltettu kaskeksi nykyisin?»
»Se on Kalmassaari. Koska näytte ihailevan luontoa, tahdon kysyä, eikö tekisi mielenne nähdä erästä kummallista kiveä, jota herrat isolta kirkolta usein käyvät katsomassa; sitä kutsutaan Pirunpesäksi?»
Herra näkyi säpsähtävän kuullessaan Pirunpesää mainittavan. — »Ei, hyvä suutari! Minä olisin lähtenyt pois kohta noustuani, ellen olisi tahtonut sanoa teille jäähyväisiä ja kiittää teitä hyvästä. — Minulla on kaksi virstaa Tottijärvelle, ja kun minä sinne tulen, tapaan tohtorin nousemaisillaan. Jos sattuisitte näkemään katteini Gyllenbögeliä, niin sanokaa minulta terveisiä hänelle. Ja nyt ei muuta kuin Jumalan haltuun! Ehkä lähetän jo huomenna rahat».
Herra heitti olallensa pyssyn, kätteli ystävällisesti Ollia ja Vappoa, mutta Elsaa taputti hän olkapäälle ja sanoi hellästi: »Voi hyvin, kaunis lapsi!»
»Kyllä tuo herra saattaa olla hyvä mies», supisi Kaarle itsekseen, »mutta kumma, miksi en minä voi häntä kärsiä!»
»Jos joskus tulette Turkuun, niin tulkaa katsomaan minua», huusi herra Vapolle ja Elsalle, jotka olivat jääneet pihalle Kaarlen kanssa. Olli oli lähtenyt saattamaan herraa tielle. Olli ei tuossa huomannut, että herra aika kiireesti kulki Mattilan talon sivu, että hän väisti sitä niin paljon kuin taisi, jotta hän, vaikka tie siihen aikaan kulki kartanon pihan poikki, miltei juosten kulki takatietä. Olli ei itse mielellään lähestynyt Mattilaa, jos saattoi lähestymättä olla, ja sentähden hän ei tuota herran käytöstä huomannut.
Muutaman minuutin kuluttua askaroivat äiti ja tytär kahden töllissä. Elsa oli vallan iloinen; hänen sydämellänsä oli jotakin, jota hän ei äidillensäkään tahtonut uskaltaa sanoa. Vappo ei tuota huomannut, kun hän pöydältä korjaili ehtooaterian jäännöksiä. Mutta ajan ääneti oltuaan lausui äiti, silmäillen Elsaa: »Hurja Olli, joka Elsan tahtoisi köyhän talonpojan muijaksi!»
Elsa seisahtui äkkiä tuota kuullessaan ja laski kätensä pöydälle äitinsä eteen. Hänen nimettömässä sormessaan kiilsi kaunis kultasormus. »Tuon, äitini, pani vieras herra sormeeni, kysyen: 'Lupaatko, Elsani, syksyyn odottaa minua?' — Minä menin punaiseksi enkä voinut vastata mitään. Herra lausui silloin silittäen hiuksiani: 'Minä näen, ettet kiellä, vai miten?' — Minä tulin vielä punaisemmaksi. — 'Hyvä!' sanoi herra; 'muista minua, kun näet tuon sormuksen!'»
Äiti hymyili. »Mutta Jumalan nimeen, milloin sai hän tilan antaa sinulle sormuksen?»
»Tänä aamuna, kun rannalta tulimme. Te puhuitte pari sanaa isäni kanssa. Herra tarttui äkkiä käteeni ja laski sormeeni sormuksen. Isä ei sitä nähnyt, mutta en ole varma siitä, ettei Kaarle sitä huomannut».
»Kätke sormus, Elsani, ettei Olli sitä näe!» sanoi Vappo iloisesti.
Samalla tuli Olli takaisin ilosta loistavin silmin: »Nyt on hätä karannut Ollin töllistä! Jumalan lähettämä oli totisesti tuo herra. Tässä on rahaa Mattilalle. Tulkoon milloin tulee, nyt on minulla millä velka maksetaan! Erotessansa arveli herra: 'Olli, kun oikein mietin asiatasi, niin lienee paras, että kohta saat rahat, ja koska minulla sattuu olemaan muassani sen verran minkä tarvitset, niin ota, tuossa on 50 riksiä!' — Jumalan kiitos!» Niin puhui Olli, ja perheensä iloksi laski hän rahat pöydälle nahkakukkarosta.
Samalla aikaa tarkasteli Kaarle rannalla airoa. Vanha airo oli viime viikolla taittunut.
* * * * *
Missä Sarkolan lahti alkaa, siinä on vastapäätä Suoniemen kirkkoa rannat varsin röyhyiset ja vuoriset. Koko ranta on toista venäjän virstaa yhtenä kalliona, joka pystysuoraan loppuu järveen. Mahdoton on siinä löytää vähäistäkään valkamaa veneelle, ja jos veneen saisikin sidotuksi johonkuhun lahonneen männyn juureen, joka raossa on ruvennut kasvamaan, mutta maan puutteesta kohta kuivunut, niin on soutajan mahdoton kiivetä ylös tätä jyrkkää seinää myöten. Kun ei näillä seuduin ole tölliä eikä taloa, niin ei tässä kesän pitkään näe venettä pysähtyvän. Ainoastaan joskus kauniina kesäpyhänä tapahtuu, että Suoniemen nuoriso tänne soutelee poimimaan mansikoita, joita täällä vahvasti kasvaa, taikka syksyllä poimimaan puoloja, joita myöskin täällä runsaasti tapaa.
Juuri kulmassa, jonka molemmin puolin järvi laajenee, on kummallinen kivi. Kauniina kesäpäivänä sattuu kerta tahi pari joka kesä, että herrasväkeä tänne soutaa katsomaan Pirunpesää — niin kutsutaan kiveä. Se on ontelo sisältä ja lävet juuri niin suuret, että ihminen voi kontata sen sisälle. Ja kun silloin naama näkyy siitä lävestä, joka järvelle viittaa, niin on näky aivan outo.
Tästä kivestä, joka ei kooltaan ole aivan suuri, käy paljon taruja pitäjässä. Muuten on, kun tämän rantavuoren kukkulalle on kerran päässyt, näköala sieltä vallan ihana ja kaunis, epäilemättä kauniin koko Karkun pitäjässä. Minä olen kerran, kun aamurusko rupesi levenemään taivaalla, istunut Pirunpesän päällä, ja minä voin taata, ettei selkeänä aamuna näköala missään maakunnassamme voi olla ihanampi. Minne silmäilee, on järvi täynnä vähäisiä saaria, ja siellä täällä näkyy mannermaan rantoja, joilla puitten suojassa yksinäiset talot seisovat. Oikealla puolella näkyy Suoniemen kirkon torni ja rannalla kirkonkylä; vasemmalla taasen näkee tältä korkealta katsantoalalta Pirunvuoren kukkulan Karkun kylän saarella, silmäin edessä, jos kohdastansa alas katsoo, kiiluu syvän järven pinta kummallisen mustan värisenä vuoren varjossa. — Mutta minä jätän maalarin kuvattavaksi nämät kauniit paikat, sillä mahdoton on kynällä koettaakaan kuvailla, mitä ainoastaan silmä voi käsittää.
Me jätimme Kaarlen airoansa tarkastelemaan.
Seuraavana päivänä tuntia ennen aamuruskon nousua kulkee ikäänkuin itsekseen pieni yksihankainen vene Sarkolan lahden päästä ulos järvelle. Aamutuuli ei vielä ole ruvennut puhaltamaan. Järvi on tyyni kuin peili, ja ne pitkät puut, jotka vasta kuvatun rantavuoren törmältä heittävät alkaneet päivävarjonsa järvelle, antavat tälle hiljaiselle seudulle kummallisen muodon. Vähäisessä veneessä, joka pari kolme syltä rannasta kulkee, istuu yksi ainoa ihminen. Takki on veneen pohjalla, ja hihasillaan laskee ja nostaa nuorukainen airojansa tuskin kuuluvasti.
Vene on tullut sille kohdalle tätä jyrkkää vuorirantaa, jota »Ämmän istuimeksi» kutsutaan. Keskellä kiviseinää on nimittäin paikka, johon luonto on tehnyt ikäänkuin istuimen. Siihen sanotaan muinoin erään miehen nostaneen vaimonsa, kun ei tämä antanut hänelle ruokaa. Ämmän eli »Evan» istuin on noin kyynärää taikka vähän enemmän veden pinnasta. Ylipuolella on kymmeniä syliä jyrkkää vuoriseinää ja alla taasen järvi. Tuolta istuimelta on mahdoton päästä minnekään.
Tuolle kohdalle oli vene tullut. Soutaja silmäili istuinta ja muisteli itsekseen, mitä oli kuullut puhuttavan siitä, kun hän äkkiä säpsähti. Hän oli kuullut ihmisääniä lähellä. Tuo kummastutti häntä. Hän laski hiljaa aironsa järveen. Vene melkein koski rantaan. Hän kuunteli. — Ei mitään kuulunut. Nuorukaisen mieli meni vähin pahaksi, sillä hän ei ollut vapaa siitä taikauskosta, joka siihen aikaan vielä enemmän kun nyt oli vallalla. Hän aikoi juuri laskea aironsa veteen, vetäytyäksensä pois rannalta järvelle, kun hän taasen kuuli kuiskutuksen. Mutta nyt erotti hän selvästi sanat, vaikkei hän ketään nähnyt.
»Aurinko nousee kohta; ellei Pekka puolen tunnin kuluttua ole täällä, ei ole enää epäilemistä, ettei häntä ole saatu kiinni». —
»Se olisi saatanaa!» sanoi toinen ääni. »Hänellä on vielä kaikki rahat».
»Oletko kuullut, elääkö tuo heittiö vielä, joka melkein oli surmata minun viime viikolla?»
»Elää, ja tulee luultavasti jäämään eloon».
»Olisi se saakeli saanut kuolla; en minä ymmärrä, mitä virkaa hänellä enää tässä maailmassa on».
»Oles vaiti — —! Jumalan kiitos! Tuolla tulee Pekka».
Nyt kuuli nuorukainen, joka ei ollut kukaan muu kun vanha tuttavamme Kaarle, oksain taittuvan. Hän vetäysi veneineen niin liki rantaa kuin voi, kuullakseen paremmin. Hän laskeusi itse pitkälleen veneesen ja kätki takillaan vaaleat hihansa.
»Olette odottaneet kauvan», — kuuli hän tulleen sanovan — »mutta mahdoton oli minun ennen ennättää tänne. Paras on, veljet, ettemme enää näillä seuduilla viivy, sillä — olettehan kuulleet, mitä Mattilassa viime yönä on tapahtunut?»
»Miten perhanassa me sen olisimme kuulleet, kun et sinä salli meidän käydä missään». —
»Sieltä on varastettu toista tuhatta riksiä».
»Ja varas on, Jumal'auta, Pitkä Pekka!» —
Hiljainen nauru kuului puhujan suusta.
»Mutta tuosta summasta saat sinä jakaa meillekin, sillä olisimme mekin voineet sen tehdä, jos vaan olisit antanut».
»Hyvä toki! — Ja nyt pois, kukin eri haaralleen! Ensiyönä vielä kokoonnutaan täällä; sitten on paras, että jätämme tämän seudun».
»Ei vielä, ja'a ensin rahat, muuten…»
Kaarle kuuli hämmästyen puhetta. Hän mietti, kun miehet rahojaan jakoivat, missä hän oli tuon Pekaksi nimitetyn miehen äänen kuullut. Mutta miten hän miettikin, ei hän sen selvemmälle tullut.
»Kuullut ja puhutellut olen minä tuota miestä, mutta missä?» jupisi hän itsekseen.
Mutta kohta kuuli hän taas puhuttavan vuorella.
»Sinä olet kunnon mies, Pekka!…»
»Vähän minä kadun, että minä tämän varkauden olen saattanut aivan syyttömän miehen päähän. Liki Mattilaa asuu rannalla Olliksi kutsuttu suutari, joka oli velkaa Mattilalle 50 riksiä. Minä annoin ne Ollille, ja kun hän tänäpäivänä maksaa velkansa, näyttää hän luultavasti kukkaron, jossa ne olivat, ja Mattila ei mahtane olla sitä omakseen tuntematta».
»Sinä olet viisas junkkari … sinä?»…
Enemmän ei Kaarle voinut kuulla, sillä miehet vetäysivät metsään päin. Hän makasi veneensä pohjalla vielä isot ajat, ennenkuin hän vähitellen uskalsi nousta ja tarttua airoihinsa. Hän kertoi muistissansa kaikki, mitä oli kuullut, jottei mitään jäisi unohdukseen, ja kiitti sydämellisesti Jumalaa, joka oli johtanut hänen kuulemaan tätä puhetta.
»Kummallista!» jupisi hän itsekseen. »Alusta saakka en minä voinut kärsiä tuota herraa; nyt selkenee minulle syy» — ja kiireemmästi kuin ennen riensi vene eteenpäin.
Kun oli tunti tahi vähän toista kulunut, veti Kaarle veneensä Pipon rannalle. Perässä oli hänellä lestapussinsa, josta näemme, että hän oli menossa suutarintyöhön. Tosin häntä vähän arvelutti, mikä olisi paras. Soutaako emäkirkolle ja puhua nimismiehelle, mitä hän oli kuullut? Mutta toiselta puolen arveli hän kyllä Kutalan ja Oravalan kylistä saavansa sen verran miehiä apuun, että Pitkä Pekka joukkoineen saataisiin kiinni; semmenkin kun ei Kaarle pitänyt juuri paljon nimismiehestä.
Hän veti siis veneensä rannalle, otti pussin käteensä ja kulki taloon.
* * * * *
Ollin töllissä on tänä aamuna ilo. 50 riksiä oli herra Komanderin kukkarossa Ollin arkussa.
»Rikkaalla ei ole suurta siunausta», arveli Olli, kun syödessään silmäili Mattilaan. »Paha mahtaa ukon mieli olla! Kuka olisi eilen, kun talon sivutse menimme, saattanut aavistaa, että varas siellä yöllä oli käynyt! — Kyllä kai Mattila nyt kohta on täällä! Saas nähdä, mitä sanoo, kun minä hänelle rahat annan?» Näin puhui Olli, mitä sylki suuhun toi. —
»Mutta eikö olisi paras, että itse veisit rahat hänelle?» kysyi Vappo.
»Ei, ei! Joutaa hän itse tulla noutamaan niitä. — Mutta totta mar tuleekin hän tuolla. Jumalan kiitos, että minulla on, mitä hänelle annan!»
Olli oli oikeassa. Alakuloisena tuli Mattilan isäntä kulkien rannalle päin. Eikä kummakaan, että hän oli alakuloinen. Kaikki hänen rahansa, koko hänen perintönsä, jonka hänelle nimismies pari päivää sitten oli tuonut, oli mennyt varkaan kukkaroon. Mattila piti paljon rahasta. Hän luuli tallentavansa ne vallan hyvin, kun säilytti ne omassa makuuhuoneessaan. Ja kumminkin — kun hän eräänä aamuna herää, on arkku poissa. Paikka, missä se vuosikausia on seisonut, on tyhjänä. Kylmä viima kävi pitkin Mattilan selkäluita, kun hän tämän havaitsi. Hän pani väkeä joka haaralle hakemaan, mutta turhaa oli kaikki — jälkeä ei näkynyt, ei kuulunut.
»Kaikki poissa — poissa!» huokasi hän, kun maanantaiaamuna lähestyi Ollin tölliä, — »ja tuolla kurjalla, mitä sillä on? Mutta viime äyriin kiskon minä häneltä velkansa». —
Semmoisessa mielessä lähestyi Mattila. Olli ei ollut hänen tulostaan millänsäkään, ja kun Mattila astui huoneeseen, sanoi hän iloisesti: »hyvää huomenta!»
»Jumal' antakoon!» mumisi Mattila. »Muistanette kaiketi puhettamme? Nyt on kolme kuukautta kulunut; miten on nyt maksun laita?»
»Istukaa!» sanoi Olli. »Kyllä maksu kohta annetaan. — Teillä on käynyt paha vieras?»
»Uh, uh!» puhalsi Mattila. »Jos minä sen miehen näkisin paalussa, niin antaisin kaksi vuotta elinajastani ja vielä oivallisen ryypyn piiskurille, ettei hän vitsojansa säästäisi».
»Toivottava olisi, että se ilkiö saataisiin kiinni», lausui Olli.
»Toivottava!» ärjäsi Mattila. »Sen pitää tulla kiinni, minun pitää saada rahani takasin; muuten en minä voi elää».
»Mutta osaatteko aavistaa ketään varkaaksi?»
»Uh, uh!» puhalsi ukko. — »Antakaa tänne rahat, jos teillä semmoisia on, muuten — —»
»No, noh!» sanoi Olli lähestyen arkkuansa. »Varas ei saata olla kukaan muu kuin tuo Pitkä Pekka, joka emäkirkolla ryösti ja haavoitti kauppamiehen».
»Sukkelasti! Ei minulla ole aikaa täällä kauan istua».
Keveällä sydämellä avasi Olli arkkunsa ja otti esiin rahapussin; mutta tuskin olisi ukonleimaus saattanut hämmästyttää häntä enemmän kuin nyt Mattilan ärjähdys nähdessään kukkaron.
»Mies, varas! Mistä olet minun kukkaroni saanut, minun kukkaroni, kuule?» — Ja voimallisilla käsillä tarttui Mattila Ollia kaulukseen.
Olli ei ensin ymmärtänyt mitään. »Tässä on 50 riksiä — lukekaa itse!» — sanoi hän; mutta kun Mattila pudisti häntä kauluksesta, ehtimiseen huutaen: »varas, varas, minun rahani, minun kukkaroni, joka toiss'yönä varastettiin», nousi paha aavistus vähitellen Ollissa.
»Rahat sain minä eilen eräältä herralta, joka täällä oli yön», sanoi hän.
»Vale, vale! Sinä olet varas; anna kohta kaikki rahani takaisin!»
Olli koetti puolustaa itseään, mutta Mattila ei kuullut mitään. Hän huusi kuin peto ja veti kauluksesta Ollia sinne tänne, ehtimiseen vaatien rahaansa.
Lienee Mattilan huuto kuulunut naapuritölleihin taikka sattumus suonut, että ihmisiä samassa meni Ollin asunnon sivu. Niinkuin ainakin tällaisissa tapauksissa rupesivat naapurilaiset kokoontumaan, ja jokaiselle kertoi Mattila, julmasti kiroten, miten hän oli Ollissa tavannut varkaansa. Tosi on, että Olli oli tunnettu rehelliseksi mieheksi; mutta saattaahan rehellinenkin langeta. Ollin puolustuksia ei siis otettu korviinkaan, ja yleinen mieli oli, että Olli oli varas. Vähän ajan takaa oli Talolan lautamiehelle sana saatu, että varas oli tullut ilmi, ja lautamies kiiruhti kohta nimismiehen poissa ollessa toimittamaan tämän virkaa. Muutaman tunnin kuluttua istui siis Olli kaikkein pilkkana kädet ja jalat sidottuina omassa töllissään. Jos olisi joku voinut lukea hänen katsannostaan, olisi pian havaittu, ettei tämä ollut pahantekijän, vaikka suru siinä vallitsi. Mutta semmoista ei ollut, joka tuota olisi havainnut, ja Olli sai siis jokaisen suusta kuulla häpeällisiä pistosanoja. Vappo ja Elsa itkivät, vaikka he eivät ymmärtäneet, niinkuin Olli, kuka oli syy tähän onnettomuuteen. Olli oli jo alussa, kun kuuli Mattilan puhetta, ruvennut arvelemaan tuota vierasta herraa varkaaksi, ja hän vahvistui tuossa uskossaan aina yhä enemmän. Mutta miten näyttää tämä todeksi? Kylässä ei ollut kukaan sinä päivänä nähnyt tätä herraa, ja kaikkiin Ollin vakuutuksiin vastattiin pilkaten: »käräjissä kyllä asia selkenee».
Mattila oli Ollin sidottuaan ruvennut hakemaan kaikki paikat, aina väliin kiroten ja kysyen Ollilta, mihin hän oli muut rahat kätkenyt. Olli istui nyt sanaa sanomatta, hyvin tietäen, ettei mitään löytyisi, joka voisi kantaa hänen päällensä. Mutta kuinka pelästyi hän, kun Mattila vähän aikaa haettuansa Elsan arkusta toi esiin sormuksen!
»Olet kaiketi tämänkin saanut tuolta herraltasi, Liisa vainajani sormuksen?» — huusi Mattila ja pani sormuksen Ollin eteen pöydälle.
Olli vaaleni. Hän näki sormuksen löytyneeksi Elsan arkusta ja tiesi aivan hyvin, ettei Elsalla koskaan ennen ollut semmoista. — »Mistä olet sinä sen sormuksen saanut?» kysyi hän kiivaasti silmäillen Elsaa.
Elsa oli peläten nähnyt Mattilan avaavan hänen arkkunsa. Hän oli kuitenkin toivonut niin vähäisen kalun kuin sormuksen jäävän Mattilalta näkymättömiin. Mutta nyt, kun niin ei käynyt, kun se tuli ilmi, puhkesi hän uudestansa itkuun ja sanoi hiljaisesti: »Minä sain sen eilen aamulla herralta».
»Sen minä arvasin», — nauroi Mattila. »Jos minä täällä löydän koko raha-arkkuni, niin herra on sen heille antanut! Sinä olet huono valehtelemaan, Olli! Mutta, lautamies, eikö olisi parasta köyttää ne kaikki, sillä selvästi on nyt nähty, että ne ovat kaikki samassa liitossa?» Talolan lautamies laski mahtavasti päänsä kallelleen, niinkuin olisi hän ajatellut jotakin tärkeää. »Niinpä kyllä», sanoi hän vähän ajan takaa; »kuka lähtee minun kanssani viemään näitä nimismiehen tykö?»
»Sen minä teen, vaikka itse soutaisin aina pappilan rantaan», — huusi Mattila innostuneena; — »poikani saavat myöskin tulla, niin käy kulku pikemmin».
Jos olisi Kaarle, istuessaan Pipolla paikaten palkollisten saappaita, sattunut puolisen aikana silmäilemään ulos akkunasta, olisi hän nähnyt kolmihankaista venettä kiireesti soudettavan isolle kirkolle päin. Mutta Kaarle ei katsonut järvelle.
Kun vene kulki Karkun kylän sillan alitse, seisoi ihmisiä sillalla. —
»Minne Ollia viedään?» kysyivät he.
»Hän on Mattilan varas» — vastasi lautamies. Se sana pisti kipeästi
Olliin.
* * * * *
Kaunis oli päivä, ilta vielä kauniimpi. Aurinko oli jo levolle laskeunut, ja yön rauha vallitsi. Yksinäisillä kivillä saarien rannalla istuivat kalalokit nukkuen; siellä täällä liikkui vielä järven pinnalla maininkeja, mutta sikäli kuin yö kului, sikäli herkesivät nämäkin, jotta viimein pinta, minne silmä silmäili, oli tyyni. —
Puoliyön aika oli jo kulunut, kun vene laski alas sitä vähäistä koskea, joka on Karkun kylän sillan alla, josta äsken puhuimme. Jos olisivat ne miehet nyt seisoneet sillalla, jotka päivällä näkivät Ollin, olisivat he nyt enemmän kummaksuneet näkemäänsä. Kirkkoveneet saavat aina viikon arkipäivinä levätä, mutta kuitenkin on tämä vene, joka näkyy kiiruhtavan isolle kirkolle, kirkkovene. Kutalan vanha kuudennus pitää perää. Viisi on airoa veneen kummallakin puolella, nuori mies on joka airossa. Kuudennuksen vieressä istuu Kaarle; hänellä ei ole airoa, hän on talven lunta vaaleampi, hänen takkinsa on verinen, hänen käsivartensa ympärillä on side. Hänellä on luultavasti haava käsivarressa.
Veneen kokassa makaa kovasti sidottuna kolme miestä. Yhden näistä me tunnemme; me olemme nähneet hänen Ollin töllissä. Hän on köysissä, niin lujasti, ettei hän voi liikuttaa ainoatakaan jäsentään; hänen päänsä nojaa arkkua vastaan.
Työ on siis tehty; voitto on voitettu, vaikka kiista oli kova. Kaarle, joka tässä oli uutterin, kantaa metelistä merkin kuolinpäiväänsä saakka; pyssyn luoti on käynyt hänen käsivartensa läpi.
Ei sanaa puhuttu koko matkalla; väliin kuului ainoastaan köytetyiden kirous, kun ne halusivat liikkua, vaan kohta jälleen asettausivat entiselleen, kuu köysi kovasti leikkasi ihoon.
Aamurusko rupesi koittamaan, kun vene laski pappilan rantaan; matka sinne Pirunpesästä, jossa rosvot otettiin kiinni, on puolentoista peninkulmaa.
Rosvot olivat nostetut maalle. Miehet seisoivat ajatellen mitä nyt olisi tehtävä; kävisikö laatuun herättää talonväki ja kirkkoherra? Vene oli jo osaksi maalle vedetty; yksi ainoa mies istui liikkumatta perässä. Se oli Kaarle.
»Hän on nukkunut», sanoi kuudennus; »mutta hän tietää paremmin kuin kukaan meistä miten asian laita oikein on; hänelle on myöskin palkinto tuleva, jos joku näistä rosvoista on Pitkä Pekka. Kaarle! Ollaan porilla, nouse!»
Mutta suutaripoika ei kuullut mitään, ei liikuttanut mitään paikkaa.
Vielä kerran huusi kuudennus rannalta Kaarlen nimeä, mutta vastausta ei tullut. Silloin kiipesi kuudennus veneeseen ja pudisti nuorukaista; mutta tämän pää lankesi voimattomana milloin oikealle milloin vasemmalle olalle. »Hän on tainnuksissa», huusi kuudennus, ja nyt nostettiin Kaarle varovasti rannalle. Ei ollut kukaan huomannut ennenkuin nyt, että haavan side oli siirtynyt, että verta ehtimiseen tulvasi haavasta näkyviin tulematta, koska kaikki veri oli juossut pitkin ihoa. Kaarle oli pitänyt haavoitetun kätensä liivin sisällä.
Nyt ei enää neuvoteltu herättämisestä. Muutaman minuutin kuluttua oli koko talon väki jalkeilla. Kaarlen haava oli taasen sidottu. Hänessä oli vielä henki. —
Rosvot makasivat tuvan lattialla nurkassa. Niistä ei nyt kukaan huolinut, eikä kukaan nähnyt sitä pirullista katsetta, jolla ne seurasivat kaikkia, mitä tuvassa tapahtui.
Kirkkoherra itse oli noussut. Hänen toimellaan oli sana kohta pantu Knuutilaan, jossa nimismies siihen aikaan asui, kuin myöskin Ellilään, jossa Olli perheineen vanginkuljettajan luona odotti aamua, jona oli päätetty viedä heidät Turkuun.
Aamuaurinko, kun se kirkkaasti alkoi paistamaan tämän kolkon yön perästä, näki kummallisen näön pappilan renkituvassa. Rosvot makasivat vielä nurkassaan. Vaalea nuorukainen silmät ummessa, lepäsi vuoteella. Vuoteen vieressä oli tuoli, ja sillä viisi rahakokoa, kymmenen riksiä kussakin. Pöydän vieressä istui nimismies ja kuudennus, joka viimeksi mainittu jutteli, miten sana eilis-ehtoolla oli käynyt talosta taloon, että oli lähdettävä Pirunpesälle ottamaan rosvot kiinni; miten hän ja kymmenen nuorta miestä oli sinne ehtinyt auringon laskiessa; miten he olivat kätkeytyneet Pirun pesän ympärille; miten puolenyön aikana rosvot olivat kokoontuneet, miten he silloin miehissä olivat kiinni otetut, ennenkuin ennättivät ruveta vastakynttä panemaan, mutta miten yksi niistä äkkiä oli lau'aissut pyssynsä, jonka luoti oli sattunut Kaarlen käsivarteen. Raha-arkku oli pesästä löydetty, ja jokaisella rosvolla tavattiin paljon rahaa. Vähän taempana nimismiehestä istui lavitsalla kauppamies; hän oli aivan vaalea ja hänen päänsä ympärillä oli huono side. Kaarlen vuoteen vieressä oli mies polvillaan — hän oli Olli. Ovensuussa seisoivat Vappo ja Elsa, ja takan vieressä istui Mattila löydetyn raha-arkkunsa päällä hymyillen.
Olli itki katkerasti. Mitkä tunteet hänessä liikkuivat, on mahdotonta sanoa. Vielä luuli yksi ja toinen suutarin olleen liitossa rosvoin kanssa; mutta kirkkoherra oli itse mennyt takaukseen, ja Olli oli päästetty irti.
Niin olivat asiat, kun uusi päivä alkoi.
Mitä on tähän vielä lisäämistä? Kauppamies, joka jo oli jokseenkin paranemaan päin, oli kohta tuntenut rosvot, ja kuullessaan Kaarlen niiden kiinni-ottajaksi, täytti hän kohta lupauksensa. Siitä syystä on tuolilla nuo 50 riksiä.
Mutta Kaarle itse makasi elämän ja kuoleman välillä. Mille puolelle voitto oli viimein kallistuva, ei voitu sanoa. Hän oli menettänyt hirmuisen paljon verta; luoti oli reväissyt auki valtasuonen.
Vaan kun aurinko ensi kiilunsa laski akkunan läpi, avasi hän silmiänsä. Olli pyyhki nyt pois kyyneleensä, toivo loisti hänen katsannostaan; hän jupisi hiljaa: »Jumala! Hän elää!»
Kaarle eli. Hän käänsi päätänsä, hän näki rahat, hän hymyili. —
»Palkinto?» kuiskasi hän.
»Palkinto!» vastasi Olli.
Kaarle koetti nousta, vaan hän oli liian heikko. Hän viittasi kädellään Ollia tulemaan likemmäksi. Hän kuiskui, ja kaikki kuulivat hänen sanansa, vaikka hänen äänensä oli hiljainen kuin länsituulen henkäys, kun se puissa jäähyväisensä sanoo ja hiljentymistään kuoleutuu. »Ottakaa rahat, maksakaa veikanne Mattilalle!» — Tuon sanottua menivät nuorukaisen silmät taasen umpeen, ja kun hän ne sitten avasi, lienee hän nähnyt toisenlaisia olennoita, kuullut toisia kieliä toisessa, uudessa maailmassa. Kaarle ei enää ollut tämän maailman asukkaita — hän oli mennyt.
»Hän on kuollut!» — huusi Olli vähän ajan kuluttua surkealla äänellä.
Kauppamies silmäili silloin rosvoa ja — sydän niilläkin oli. Pitkän
Pekan silmästä putosi kyynel; se vyöryi pitkin hänen poskeansa ja
katosi hänen poveensa. Poskella näkyi tie, mitä se oli kulkenut, sillä
Pekan kädet olivat sidotut; hän ei voinut pyhkiä pois sitä. —
Rauhan sinetti otsalla, hymyily vaaleilla huulilla makasi nuorukainen.
Kuolema oli voittanut; Kaarlen veri oli juossut kuiviin.
Kuolleen vierestä korjasi Mattila rahat.
Kun oli tavan mukaan virsi veisattu ja kuolleen rinnalle virsikirja laskettu, vetäysi väki ulos tuvasta. Olli katsahti viimeisen kerran kuollutta, sitten loi hän silmänsä Vappoon, joka oven suuta etemmäs ei uskaltanut tulla. Siinä silmäyksessä, niinkuin siinäkin, jonka hän Elsaan loi, oli enemmän kannetta kuin hän koskaan olisi sanoilla voinut sanoa. Vappo ja Elsa ymmärsivät silmäyksen; he kätkivät kasvonsa vyöliinaan ja olivat ensimäiset, jotka tuvasta katosivat.
Tästä päivästä, niin on minulle sanottu, ei Olli viihtynyt töllissänsä. Hän kulki ympäri pitäjää suutaroiden, kunnes hän, viimeisen pyyntönsä mukaan, sai emäkirkon lattian alla sijansa Kaarlen vieressä. — Vappo oli sinne vuotta ennen muuttanut.
Samana päivänä kuin Pitkä Pekka Saikkalan vuoren syrjässä mestattiin, otti Elsa muuttokirjansa Karkusta. Hän ei saanut omantunnon rauhaa kotipitäjässään. Hän muutti ensin Tyrväälle, sitten Huittisiin. Lieneekö hän vielä elossa, sitä en tiedä.
»Palkinnot ovat monenlaiset tässä maailmassa», sanoi kirkkoherra, kun piti ruumissaarnan Kaarlelle. — »Mutta paras palkinto on aina puhdas omatunto. Sitä ei kukaan ihminen voi varastaa; se on kallein aarre maailmassa. Onnellinen se, jolla semmoinen on».