Alkuperäisiä suomalaisia uuteloita I

by K. J. Gummerus

SADAN LEUKALUUT.

Ken joskus on kulkenut Porista Tampereelle tietä pitkin Kokemäen joen rantaa ja matkustanut Vammaskosken ylitse, on epäilemättä ihastuen huomannut muutoksen maakunnan luonnossa. Pohjanmaan tapainen lakeus on loppunut. Vuorotellen hymyilee kulkiaa vastaan nyt korkeita kukkuloita ja syviä laaksoja. Kaunis Kulovesi on kulkian oikealla kädellä. Joen rantaa hän ei enää kulje. Järvelle, mistä joki alkaa, on hän ehtinyt.

Läpi Karkun pitäjän käy tie Kuloveden rantaa myöten. Järvi saarinensa on, semmenkin jos ilma on tyyni ja kaunis, erinomaisen ihana, ja vaikkapa sen kauneus ei suuruudessa voisikaan vertoja vetää Saimaan avaroille ulapoille eikä Päijänteen soreille suvannoille, niin, ken somuutta pienemmässä rakastaa, hänen silmäänsä varmaankin vaikuttaa se näkyala, joka häntä ympäröi. Mutta Suomessa ei tällaisista näkyaloista ole puutetta; ei siis ole aikomuksenikaan kerskata tämän enempää vasta mainitun ihanuudesta. Sanottakoon vaan, että oli aika, jona tämäkin ihana paikkakunta oli vihollisten verisessä vallassa. Silloinkin hymyili loisteessaan välkkyvä laine; mutta silloin eivät hymyilleet rannalla asujat.

Vastapäätä sitä rantaa, jota myöten tie käy Karkun kirkolta Pirkkalaan, on Suoniemen kappelissa, pian Maurin talon kohdalla Kuloveden toisella puolen, jyrkän rannan kohoamassa eriskummallinen kivi, jota vielä tänä päivänä kutsutaan »Pirunpesäksi». Tällä rannalla istui eräänä kauniina pyhäpäivänä kaksi nuorta onkien. He olivat aamulla jäänet pois Kuljun suuresta kirkkoveneestä, kun tämä lähti Karkun kirkolle. He olivat kotvasen aikaa rannalla seisoneet, kun huomasivat jääneensä; sitten olivat he astuneet vähäisempään veneeseen ja soudelleet ilman aikojaan ihanana kesäpäivänä. Vihdoin olivat he ehtineet Pirunpesälle ja siellä astuneet maalle.

Keitä ovat nämä nuoret?

Ei sukua suurta. Toinen, Hannu Eerikinpoika, on erään Kauniaisten kartanon torpparin nuorin poika; toinen, Sanna Matintytär, on Maurin talossa halpa-arvoinen palvelustyttö. Lisättäköön vielä, että nämä kaksi ovat keväimestä saakka olleet kihloissa, että he vaan syksyä odottavat sitoutuakseen parikunnaksi. —

Se aikakausi, joka näki nämä nuoret kihloissa, oli hirmuisen sodan, oli Ison Vihan aikakausi. Hannu etenkin oli saanut tuntea sen. Neljästä häntä vanhemmasta veljestä oli hän ainoa jälelle jäänyt. Toiset kaikki olivat joutuneet sotaväkeen ja olivat nyt — missä, sitä ei tiedetty. Vanha Eerikki oli kivuloinen ja kykenemätön työhön, jota Hannun oli tehtävä torpan puolesta kartanolle; ja isänsä, oman itsensä ja nuoren 17 vuotisen sisarensa edestä sai poika kotonakin vireästi työtä tehdä. Mutta Hannu oli nuori, hänellä oli voimia, hänen luonteensa oli iloinen, hän ei surrut siinä, missä ei sureminen auttanut. Pienuudesta saakka oli hän sodasta kuullut puhuttavan; mitään uutta tämä ei siis ollut hänelle; ja vaikka hänen asemansa huononi, kuta enemmän aikaa sota kesti, ei hän sitä valittanut; sillä osaksi kävi tämä huononeminen niin vähitellen, että hän tuskin sitä havaitsikaan, osaksi näki hän, ettei muittenkaan asema, ei tilallistenkaan, ollut sanottavasti parempi kuin hänen.

Oli kumminkin nykyisen ja entisen ajan välillä se eroitus, että talonpojissakin toivo pian tapahtuvasta rauhasta aina pakeni yhä etemmäksi tulevaisuuteen. Sen lisäksi tuli sisämaihin sanomia aina yhä kolkompia rantamailta, sanomia, jotka tiesivät kertoa venäläisten valloituksista ja raa'asta menetyksestä voitetuita vastaan. Tämä oli saanut asukkaitten mielet entistä rauhattomammiksi, jotta jo moni herrasmies, joka paremmin tiesi ajan tapauksista kuin talonpojat, oli sanonut jäähyväiset kotiseudulleen ja tavaroinensa muuttanut Pohjanlahden tuolle puolen. Mutta vaikka huhu ja maine tiesi kertoa useista muuttaneista, olivat kumminkin Karkun pitäjän herrasmiehet vielä kukin tiloillansa.

Jos olisivat nuoret onkiamme ehtineet aamulla kirkkoveneesen, olisivat he saaneet kuulla puhuttavan kaikellaista, joka ei ollut ilahduttavaa laatua. Tiilin isäntä oli käynyt Huittisissa ja tuonut sieltä julmia tietoja venäläisten samoomisesta maahan. Nämä uutiset ynnä entiset sanomat ja etenkin se yleinen hätä, joka aina yhä enemmän pääsi vallalle, sai aikaan sen, että kirkkoveneessä istujat nyt alakuloisempina ja synkkämielisempinä kuin ennen katselivat tulevaisuutta kohden. Ja syytä olikin heillä siihen; sillä itsekin he huomasivat, että Suomessa kävivät asiat pian miten sattuivat, että oikea johtava käsi oli lannistunut. Kuningas Kaarle oli — missä, sitä ei tiedetty, ei edes oliko hän elossa. Ei kummaa siis, että väki Kuljun kirkkoveneessä kauniina pyhäaamuna tavallista hartaammalla mielellä lähestyi kirkkoa.

Jättäkäämme hetkeksi nuoret onkiat rannalle, missä he vieretysten istuvat, muistaen ainoastaan lempeänsä, ja seuratkaamme kirkkovenettä. Aika vauhtia oli kymmenhankainen kulkenut, vaikka airoissa oli parhaasta päästä naisia. Aika vauhtia kulki vene Hiedan koskea alas, ja jo näkivät veneessä istujat Karkun vanhan kirkon. Mutta toisaalta päin näkevät he toisia veneitä, jotka samassa tarkoituksessa kulkevat. Aluskylän, Karkunkylän, Toijalan ja Lielahden veneet ovat näkyvissä.

Nyt kuuluu kirkonkellon ääni.

»Kiivaammin soutakaa!» huusi vanhus, joka suuri mela kädessä istui perää pitäen; ja naiset vetivät voimainsa takaa.

Ei nyt kuulunut tavallista iloista puhetta veneistä: ei silloinkaan, kun ne lähelle toisiaan tulivat. Harsun seppä oli ainoa, joka, kun oli »Jumalan rauhaa» vaihdettu, koki entistä ilomielisyyttä herättää. Hän huusi Kuljun kirkkoveneelle:

»Joko nyt ukot kotona päivällistä laittavat, koska Kuljun kaikki eukot ja tytöt ovat kirkolle lentäneet».

Mutta tähän ei vastannut kukaan. Kentiesi herätti seppä sanoillaan ihan toisia ajatuksia kuin hän oli aikonut, sillä moni eukko, moni nainen, sanat kuultuaan, huokasi syvään. Heillä oli millä mies, millä isä, millä veli kaukana kotimaasta.

Hitaasti laskivat veneet maalle kirkkorannalle. Ainoa puheen aihe oli sota — — sota; sama puheen aine, kuin jo kymmenen vuotta tätä ennen. Jokainen halusi kuulla uutisia, vaikka varsin hyvin tiesikin jo edeltäpäin arvata, mitä nämä uutiset kertoisivat.

Rannalla, noin kivenheittämän matkan kirkolta, milt'ei samalla kohdalla, missä nyt seisoo Karkun pappilan entinen asuinrakennus, seisoi kertomuksemme aikana rakennus, jossa pitäjän vanha kirkkoherra, Enckel nimeltä, asui. Tässä rakennuksessa oli vasemmalla puolen porstuaa sali ja tämän takana perässä kaksi pientä kamaria. Ei siihen aikaan kalliista huonekaluista tiedetty. Seiniä pitkin salissa nähtiin maalaamattomia penkkejä ja joitakuita vankkoja puisevia tuoleja; perällä kamarinovien välillä, likellä seinää seisoi parin syllän pituinen maalaamaton pöytä. Pöydänpuolisella seinällä riippui Ristiinnaulitun kuva lyijystä tehtynä. Huonekalut kamarissa olivat yhtä yksinkertaiset; se vaan eroituksena, että toisessa, joka oli kirkkoherran työhuone; oli useita kirjoja, ja toisessa, pihanpuolimaisessa, joka oli erittäinkin vierasvaraisuutta varten, seisoi suuri vuode paisuvine vuodevaatteinen, joita vanha, kirjava raanu peitti. Oikealla puolen porstuaa oli huone, jota nykyaikana kyökiksi sanottaisiin, ja tämän takana kamari, jossa kirkkoherran perhe asui. Semmoinen oli Karkun pappila 150 vuotta takaperin; semmoiset olivat pappilat yleensä Suomessa siihen aikaan, josko useissa puuttuikin salin takana kamareista toinen tahi joskus molemmatkin.

Toisellaiset olivat tavat siihen aikaan kuin nyt. Auringon noususta saakka on pappilan herrasväki ollut jalkeilla. Sentähden, kun kirkkoveneitä rupesi järvellä näkymään, on kyökkikamari jo lakaistu ja siivottu, ja perheenjäsenet ovat jo yksinkertaisen eineensä syöneet. Laattiat ovat nyt pyhän kunniaksi katajanhavuilla kaunistetut. Virka-asussaan kulkee kirkkoherra edestakaisin salin lattialla. Hän on pitkä, jäntevä ukko, toinen jalka toista vähän lyhempi, jotta vanhus nähtävästi ontuu. Mutta tämä ei nyt astu silmiin niinkään kuin ukon synkkä ja surullinen katsanto. Hänen otsansa on ryppyinen, ja koko hänen muotonsa osoittaa, että häntä vaivaa joku syvä suru ja huoli. Kulettuaan kotvan aikaa surullisissa ajatuksissaan seisahtuu hän järvenpuoleisen akkunan eteen. Tämä, kuten toinen pihaan päin oleva, on varsin vähäinen. Tässä katsoo vanhus ulos järvelle, ja kummalliseen hymyyn, surun, huolen ja hyväntahdon välillä olevan, vetäyvät hänen huulensa, kun hän näkee sanankuuliainsa kokoontuvan.

Silloin aukeaa ovi, ja saliin kirkkoherransa luo astuu Kuljun kirkkoveneen peränpitäjä. Hänellä on asiana ilmoittaa, että eräs vanha Kuljun kartanossa asuva eukko on eilisiltana kuoleman uneen vaipunut. Kirkkoherra tervehtii ystävällisesti ukkoa, ja, kun tämä on asiansa sanonut, vastaa hän:

»Onnellinen on eukko, joka matkansa päähän on ehtinyt. Jumala tiennee, mitä sen lisäksi, jonka jo nähneet ja kuulleet olemme, vielä saamme nähdä, kuulla ja tuntea. Ei ole koskaan ollut haluni turhilla jutuilla pelottaa sanankuulioitani, mutta nyt en voi olla sanomatta, mitä luulen olevan heille hyödyksi. Jos kuka voi, hän jättäköön asemansa ja hakekoon metsän saloissa, vuorten rotkoissa, missä voi, suojapaikan. Venäläisten vallassa on koko maamme; kahdelta haaralta ovat he tännepäin samoomassa. Ja vaikka tähän asti meitä on virrat, kosket ja etenkin Jumalan käsi pelastanut, niin nyt alkaa meillekin koettelemuksen aika».

Vanha ukko kuunteli hämmästyen kirkkoherransa puhetta. Hän tiesi, että näissä kirkkoherran sanoissa oli enemmän totuutta kuin tavallisissa uutisissa, jotka tähän aikaan olivatkin aivan epäluotettavat. Hänen ei pistänyt mieleensä kysyä, mistä kirkkoherra tämän kaiken kamalan tiesi. Hän jäi seisomaan sanaa virkkamatta. Mutta kirkkoherra jatkoi:

»Jos olisi enemmän miespuolisia seuduillamme ja vihollisten väkilauma vähäisempi, voisimme ehkä vastakynttä tehdä. Mutta niinkuin asiat nyt ovat, ei ole meillä muuta turvana kuin pako. Ja vaikka koettaisimmekin nöyryydellä ottaa vihollisiamme vastaan, ei asemamme sillä paranisi; sillä liian hyvässä tiedossa on, mitenkä he Pohjanmaalla ovat käyttäytyneet. Sissit ja salamurhaajat ovat heiltä luottamuksen vieneet, jos heillä luottamusta nimeksi löytyisikin. Parhaaksi siis katson, että jokainen kätkee, mitä kätkeä voi, jotta vihollinen, kun köyhyytemme huomaa, pian seudultamme lähtee. Mutta» — jatkoi kirkkoherra — »nyt on ehkä aika, että menemme kirkkoon rukoilemaan, että Herra hirmun karkottaisi päältämme».

Kuinka katkera tämä neuvo kirkkoherralle oli, ei tiennyt kukaan muu kuin hän itse, sillä ennen kaikkea olisi hän tahtonut tehdä vastarintaa viholliselle. Mutta kun hänen ajatuksensa sanoi vastarinnan pian mahdottomaksi, täytyi hänen kukistaa miehuullinen intonsa, vaikka tämä pistikin kipeästi hänen sydämeensä. Vanha ukko perämies, joka hyvin tunsi sielunpaimenensa, jonka oli kuullut aina ennen kehoittavan vastarintaan, ymmärsi muutoksesta parhaiten, mitä pitäjän oli odotettavana.

Kun kirkkoherra vanhan tuttunsa kanssa astui ulos pihalle, oli se väkeä pian täynnä. Kaikkien kasvot osoittivat pelkoa ja hämmästystä. Kirkkoväki oli rannalle noustessaan saanut tietää, että pastori sekä Knuutilan ja Mäkelän talot olivat edellisenä yönä vieneet parhaan omaisuutensa Karkunkylän saarelle, johon, koska sitä vesi yltä ympäri ympäröitsi, vihollisten ei luultu niin pian pääsevän. Tämä seikka ja pelko, joka aina on samassa mitassa suurempi, kuta hämärämmässä tiedossa vaaran suuruus on, oli saanut väen pysähtymään ulkopuolelle kirkkoa. Mistäpäin vihollinen oli tulossa, etelästä, pohjoisesta, idästä vai lännestä, tahi kaikkialtako yhtä aikaa, sitä ei tiedetty. Mutta sitä vastaan tiesivät yksityiset jutella yhtä. toiset toista, ja pelko ja hämmästys oli niin lähestynyt hirmuisuuden rajoja, että useat jo olivat valmiit paikalla lähtemään kotiinsa pelastamaan, mitä vähää pelastettavana oli. Kirkkoherran tulo esti heidät tätä tekemästä. Paimenensa kanssa vetäysi kansa hiljakseen kirkkoon; mutta tällä matkalla kulki suusta suuhun kirkkoherran Kuljun veneen perämiehelle antama neuvo. Ja tämä neuvo ei lohduttanut pelkääviä.

Kirkossa, jossa kirkkoherra sydämensä syvimmästä pohjasta saarnasi, tarttui hänen intonsa sanankuulioihin. Pelko kukistui; toivo ja luottamus Jumalaan heräsi uudestaan. Mutta toivo ja luottamus Jumalaan oli viimeisinä kovina aikoina monen mielestä ollut valheellinen; rauhaa oli toivottu, rauhaa ei kuulunut; Jumalaan oli luotettu, luottamus oli pettänyt. Jumalan temppelissä nyt, vaikka toivo näissä epätoivoisissa ei todelliseksi toivoksi päässytkään, heissä kumminkin heräsi jotakin toivon tapaista, joka sai heidät innollisesti ottamaan osaa jumalanpalvelukseen. Mutta kuinka epävakaiselle pohjalle tämä innollinen jumalanpalvelus oli laskettu, se nähtiin kohta.

Jumalanpalvelus oli loppumaisillaan. Kirkkoherra luki parhaallaan kuolemakiitosta Kuljun eukkovainaan edestä. Silloin salaman nopeudella nousi väki. Hirmu ja kauhistus oli taaskin vallannut kaikkien mielet. Hiljainen sanoma oli levinnyt kirkossa olevissa, sanoma: »Viholliset ovat tulossa Tyrväältä päin; Hyrkin talo on poltettu». Muuta ei tarvittu. Jos olisi kirkko tuleen syttynyt, ei ulosrientävien kiire olisi voinut olla suurempi. Muutamassa silmänräpäyksessä oli kirkko tyhjänä, ja kiitos eukon kuolemasta jäi siltä kerralta, jäi ikuisiksi ajoiksi kesken. Harvat kumminkin tiesivät syyn tähän äkkinäiseen tapaukseen, ja niiden, joille sanoma ei vielä ollut ennättänyt, niiden kauhistus oli vielä suurempi kuin niiden, jotka sen olivat kuulleet. Kaikkiin, itse kirkkoherraankin, tarttui tämä yleinen hämmästys. — Semmoista jumalanpalvelusta ei liene ennen eikä jälestäpäin vietetty Karkun kirkossa.

Ulkona kirkkopihalla seisahtui se osa väestä, jonka oli koti Pirkkalaan ja Mouhijärvelle päin. Se osa taasen, jonka koti oli Tyrväälle käsin, samosi, pian taaksensa katsomatta, tietä asuntojaan kohden. Mistä sanoma oli alkunsa saanut, sitä ei kukaan tiennyt, eikä sitä suuresti kysyttykään. Kirkkoherra oli ainoa, joka koetti saada pelosta järjettömät asettumaan. Mutta varsin vähän vaikuttivat hänenkin sanansa. Vene toisensa perästä lähti rannasta, ja kun vähän ajan kuluessa viimeinen oli vesille työnnetty, silloin pyyhkäsi kirkkoherra kuuman kyyneleen silmästänsä. Kentiesi aavisti hän, mikä kohtalo häntä itseänsä odotti.

Nohkuan, Aluskylän, Kiurulan ja Kuljun kirkkoveneet rientävät kiivaasti edelleen samaa tietä, jota aamulla tulivat. Näyttää kuin soutaisivat kilpaa, nyt, kuten niin usein ennen; mutta siihen ei ole heillä nyt aikaa. Järvelle vähän matkaa kun pääsevät, tasaantuu vähitellen mielettömyyttä lähenevä pelko, ja ainakin varjoa miehuullisuudesta näkyy miespuolisten käytöksessä, vaikka veneet entistä vauhtia kulkevat.

»Hullua hullummatpa olemme!» ärjäsi Nohkuan vanha isäntä ensiksi. »Kuka sanoo, että huhussa on perää? Kuka on Tyrväällä käynyt? Minä rohkenen luulla, ettei Tyrväällä ole venäläisiä enemmän kuin kotona aamulla». —

»Etkö luule, että kirkkoherrakin on pakoon lähtemäisillään?» mutisi vanha ukko.

»Lähtemäisillään! Niin, kun hätä ja kiire vaatii. Syököön minut hiisi, ellei tämä äskeinen uutinen ole lähtenyt jonkun eukon pyörällä olevasta päästä!»

Näin jaaritellen kävi, niinkuin väliin tällaisissa tapauksissa käy. Kaikki rupesivat häpeämään entistä hätäänsä, varsinkin soutajat Kuljun veneessä, missä nyt muistettiin, ettei eukko ollutkaan saanut täydellistä kuolemakiitosta.

Hiedan koskea, jonka alipuolella veneet olivat eronneet toisistaan, oli Kuljun kirkkovene kulkenut ylös, kun ukko perässä yhtäkkiä hypähti pystyyn ja huusi:

»Peto vieköön! Ellen tietäisi venäläisten tulevan Tyrväältä käsin, sanoisin niiden paistavan päivällistänsä par'aikaa Myrrällä. Mikä julma savu sieltäpäin nousee!»

Kaikkiin veneessä vaikutti ukon huuto. Kaikki nousivat katsoakseen ukon viittauksen mukaan. Ankara savu nousi melkein suoraan ilmaan; mutta metsäiset saaret estivät tarkastelioita näkemästä rantaa, mistä tämä julma savu nousi. Suunnan mukaan päättivät kaikki, niinkuin ukkokin, että Myrrällä oli valkea päässyt valloilleen.

Vihollisten sytyttämänäkö oli talo tulessa, vai oliko tapaturmaisesti valkea päässyt irti? — Siinä kysymys, johon vastausta turhaan haettiin. Veneessä sattui olemaan kaksi vaimoa, jotka olivat jättäneet aamulla lähteissään pienet lapsensa kotiin. Nämä tulipalon näkivät venäläisten työksi, mutta yhä kiivaammin vaativat he, että mitä pikaisimmasti kiiruhdettaisiin kotiin; toiset taasen, joilla ei niin kallista omaisuutta ollut kodissa pelastettavana, esittivät, että Karkunkylän saarella turvaa haettaisiin. Niin oli eripuraisuus syntymäisillään veneessä, kun ukko ärjäsi eukoille olemaan vaiti ja asetti veneen kokan kotiin päin.

»Onhan aikaa sittenkin palata, kun likempää nähdään miten on» — mietti hän.

* * * * *

Toista on tehty, toista ajateltu rannalla, missä rakastavaiset ovat päivänsä viettäneet. Pyhäpäivän hiljaisuus ympäröitsi heitä. Sitä häiritsi milloin Hannu, milloin Sanna, kun tarttui kala onkeen. Näin olivat he istuneet useita tunteja. Kalansaalis oli ollut runsas. Vihdoin, pian samaan aikaan, jona väki kirkosta törmäsi, olivat he onkimisesta saaneet kylliksi. He tarttuivat airoihin, mutta kotiinpäin ei vielä käynyt heidän matkansa. He soutivat salmelle, missä oli vettä matalammalta. Siellä laskivat he taasen rannalle, ja siellä nyt Hannu, kahlaten rantaa pitkin, alkoi rapuja pyytää. Auringon loisteessa näkyi salmen pohja. Kuten vielä tänäkin päivänä, ei tarvinnut ravustajan muuta, kuin pohjasta poimia saaliinsa. Minkä verran nämä kaksi tarvitsi, oli pian koottu. Sanna oli rannalla tehnyt nuotion. Siinä ravut sitten kuumassa tuhassa paistettiin.

»On kumminkin hirmuista tuolla tavalla kuolla», sanoi Sanna, jonka sydämelle kävi nuotiossa kippuroitsevain tuska. — »Kenpä tietää, mimmoinen meidän loppumme tulee olemaan! Hirmuisin kuolema kaikista kumminkin tuollainen».

»Oikein sanot!» — vastasi Hannu. — »Mutta me emme tässä tee muuta, kuin mitä esi-isämme ovat tehneet. Se kuitenkin hyvä, että elukkaraukat ovat varsin vähässä ajassa kuolintuskansa läpi päässeet».

Herkullinen ei ollut nuorten ateria rannalla. Mutta mieluisasti he sitä söivät. Kalat olivat kotiin vietävät. Niissä oli ainakin päiväksi elatusta.

Syödessänsä miettivät nuoret tulevaisuuttaan. Äsken onkiessaan eivät he puheellaan tahtoneet peloittaa järvessä uiskentelevia. Nyt pääsi puhe irralleen. Syksyn tullessa oli Sannan muuttaminen Hannun luo, vanhan Eerikin torppaan. Tulevaisuus oli nuorten mielestä niin ihana, niin suloinen, kuin olisi sota ainoastaan ollut kolkko unelma, kaikkea varsinaisuutta vailla. Mutta vaikka nuorten sydämet olivat lempeä täynnä, olisi töin tuskin sivullinen, jos semmoista siellä olisi ollut, huomannut heissä rakastavaisia. Ei hentoa lemmen osoitusta nähty; ja vaikka heidän silmänsä onnellisuutta loistivatkin, oli kuitenkin puheesta poissa kaikki viehkeys. Ainoat sanat, jotka tätä tällaista viehkeyttä lähestyivät, olivat Hannun; »En sinutta, Sanna, voisi olla iloinen», — ja Sannan: »Samaten on minunkin laitani». — Sanottakoon, että näissä sanoissa asui viehkeyttä, mutta emme voi myöntää sitä, sillä saamme nähdä, että ne olivat selvää, puhdasta totuutta.

Syötyään oli Hannu heittäynyt pitkäkseen nuotion viereen; sieltä hypähti hän kumminkin äkkiä ylös. — »Kuuletko mitään, Sanna?» kysyi hän.

»En!» vastasi tyttö.

»En minäkään nyt; mutta pane korvasi maata vasten, niin kuuluu kaukaa kummallinen jyske; mikä se sitten olleekin».

Sanna teki niinkuin hänen ylkänsä, ja neidon aavistuksella huusi hän kohta: »Venäläiset!»

Hannu hymyili: »Venäläiset! Ei ne niinkään taivaasta putoomalla tule». Mutta vaikka hän leikkinä piti Sannan arvelua, katosi pian hymy hänen huuliltansa, ja muisto ajasta, jossa hän eli, anasti hänessä sen sijan, mistä huolettomuus ja lempi oli karkoittanut kaikki surulliset ajatukset, semmenkin kun hän huomasi Sannan levottomuuden.

»Tulkoon jyske, mistä tulleekin, mistä syystä tahansa», lausui hän; »parasta lienee kumminkin, että lähdemme kotiin».

Pian tämän jälestä nähtiin vähäisen veneen halkaisevan järven tyyntä pintaa. Ja nyt, soudellen kiireemmästi kuin ennen, kuulivat nuoret kaukaa kummallisen kolinan. Mutta mistäpäin se kuului, sitä eivät he osanneet eroittaa. Selälle olivat he ehtineet, josta heidän sopi eroittaa Haapaniemen kaunis kartano. Siellä yht'äkkiä Hannu lakkasi soutamasta. »Jumal' auta! Valkea on irti tuolla… Ei Haapaniemellä! Tuolla Haapaniemen takana». Musta savu nousikin korkealle metsän takana taivaan rannalla.

Sanna, joka perässä istui, ei ollut huomannut, mitä Hannu huomasi, joka istui kasvot Haapaniemeen päin; mutta Sanna oli juuri samassa, kun kuuli armaansa lauseen, nähnyt jotakin outoa hänkin. »Ja tuolla … tuolla on myös valkea irti!» — huusi hän — »Myrrän talo palaa. Se on venäläisten työtä!» —

Nuorten mieliin nousi kolkko aavistus. Heidän asemansa siellä olikin kummallinen. Ilma oli lämmin ja tyyni; ei liikuttanut vähäisinkään tuulen henki järven sileää, kiiltävää pintaa. Kaikkialla ympärillä vallitsi hiljaisuus. Taloja näkyi siellä täällä rannoilla, mutta elävätä olentoa ei missään. Sitä vastoin kuului kaukaa ja, kuten he nyt huomasivat, kahtaalta päin, kummallinen kolina ja kahdelta kohden nousi musta savupatsas suorana taivaalle.

Sanna vaaleni, ja Hannunkin kasvot menivät vielä vakavammiksi. Jos todellakin nämä palot olivat venäläisten töitä, niin arvaamattoman äkkiä olivat he tulleet. Jos he Myrrällä nyt olivat, niin olivat he jo käyneet tahi oleskeli osa heitä paraikaa Kuljussa, Kauniaisissa ja Maurilla.

»Vaaran viipyminen on saanut meidät sokeiksi», sanoi Hannu. »Tottumus on tehnyt meidät huolimattomiksi; muuten eivät viholliset olisi voineet näin äkkinäisesti, meidän tietämättä, samota päällemme. Mutta jos he ovat täällä nyt, niin siihen emme voi mitään. Epäilykseen antautuminen on kumminkin vaarallisin kaikista, sillä pelastukseemme nyt tarvitsemme kaiken järkemme». Ja Hannu tuli nyt samaan päätökseen kuin äsken näemme Kuljun kirkkoveneen perämiehen tulleen.

»Soutakaamme likemmäksi, niin saamme ehkä nähdä, miten asian todellinen laita on», sanoi hän. Ja hiljoilleen alkoi vene taasen kulkea kotoa kohden.

* * * * *

Mutta nyt on ehkä aika, ennenkuin käymme etemmäksi kertomuksessamme, katsella miten tämän asian todellinen laita oli. Oliko todellakin savu, joka kahdelta haaralta nousi taivaalle, venäläisten matkaan saattama?

Oli!

Venäläisten vallassa oli Suomenniemi. Harvat olivat ne paikat, missä niitä ei ollut käynyt, missä niitä ei ollut. Näitä tällaisia harvoja paikkoja oli ollut Karkku. Joukko vihollisia, kun Hämeenlinnasta heidän matkansa kävi Pohjanmaata kohden, oli kyllä länteen päin poikennut ja kaikkialla, missä kävivät, tuhotöitään tehnyt; mutta virrat ja muut tietämättömät syyt lienevät estäneet heitä jatkamasta kulkuansa kauemmaksi länteen päin. Samaten oli toinen lauma venäläisiä, jotka pitkin rantatietä kulki Pohjanmaata kohden, lähettänyt osaston Porista itäänpäin; mutta tämäkään osa ei ollut Karkkuun saakka ehtinyt. Mutta mikä ei ensimäisten laumain kulussa tapahtunut, se tapahtui toisten seuraavain. Vaan se, että karkkulaiset olivat säästyneet tähän saakka, oli tehnyt heidät, niinkuin Hannu oikein sanoi, suruttomiksi. Vihollisten tulosta olivat he kuulleet puhuttavan; ja kun ensimäiset laumat sivuteitä heidän ohitsensa vetäysivät heidän luonansa käymättä, niin siitä tulivat he miehuullisemmiksi, jotta, jos pelko aina asuikin heissä, ei se suuria hämmingeitä tehnyt, vaikka ei se myöskään saanut heitä varustaumaan millään tavalla vihollisia vastaan. Sen lisäksi olivat harvat niistä seurakunnista, joiden asukkaiden oli täytynyt paeten hakea pelastustansa, turvautuneet Karkkuun. Useat näistä olivat vetäytyneet erämaan synkkiin saloihin ja siellä odottaneet vihollisten poismenoa heidän kotiseuduiltaan.

Näin oli asian laita silloin, kun se pyhäpäivä alkoi, josta ylempänä olemme puhuneet. Että vähempiä vihollisjoukkoja oli nähty lähipitäjissä, oli Karkussa tunnettu; mutta ei koskaan tiedetty varmaan, missä viholliset olivat, vaikka tosin huhu ja viesti tiesi sittemmin kertoa, missä he olivat olleet. Kun pakeniat eivät suoraan tietä myöten paenneet, vaan saloihin vetäysivät, niin ei tänäkään pyhäaamuna mitään varmempaa heistä tiedetty. Tiilin isännän kertomus Huittisista oli ainoa, mitä viime viikolla oli kuultu. Täten ehkä selkenee se muuten kummallinen seikka, että viholliset saattoivat asukkaitten tietämättä samota heidän asuntoihinsa.

Kahdelta haaralta olivat viholliset lähestyneet Karkkua, toinen joukko lännestä Porin tienoilta, toinen idästä, missä se kulussaan oli käynyt Lempäälät ja Akaat, josta sitten osa oli palannut, käynyt Tampereen kosken yli ja sieltä sitten samonnut Pirkkalan kautta niille seuduille, joilla nyt tapaamme heidät. Näitten edellisten tulosta oli Tiilin isäntä tiennyt kertoa, sillä ne nähtävästi kulkivat hitaammasti kuin jälkimäiset.

Nämä eri haaroilta saapuvat laumat yhtyivät sittemmin Huidan kohdalla Karkussa, josta sitten osa kääntyi Mouhijärvelle, osa Hämeenkyröä kohden.

Mutta ennenkuin ne tässä erkanivat, oli Karkunkin pitäjä saanut tuta heidän käyntiänsä.

Vihollisia, jotka Tyrväältä päin olivat tulossa, ei ollut toista sataa enempää. Vastarintaa heille tehdä ei siis olisi ollut mahdotonta, jos vaan olisi nimeksikään voimia löytynyt. Jos olisi heidän vähälukuisuutensa ollut tunnettu, olisi ehkä kumminkin tuon verran voimia ollut, jos eivät viholliset olisi niin tietämättä tulleet. Vampulassa oli koetettu vastarintaa tehdä, mutta kun se koetus sai onnettoman lopun, ottivat venäläiset sen kostonsa syyksi ja näyttivät, että he kostaa osasivat. Missä he olivat käyneet, siinä jättivät hirmuisia jälkiä. Raunioina olivat asuntopaikat, tallatut olivat pellot, asukkaitten omaisuus joko ryöstetty tahi poltettu. Näin olivat he käyttäytyneet. Vammaskoskessa oli tähän aikaan lautasilta, tehty vanhoista veneistä, joitten päälle oli kansi laskettu. Hurjassa röyhkeydessään olivat viholliset kosken yli päästyään tämän lauttasillan tuleen sytyttäneet. Vanhat tervaiset veneet syttyivät pian. Lieska ja savu nousi loistavana kokkona taivaalle. Täältä samosivat venäläiset Tyrvään pappilaan, joka oli autioksi jätetty. Mitä siellä parasta löydettiin, se korjattiin; mutta suuria tavaroita kun eivät löytäneet, niin pappilankin tuleen pistivät.

Mihinkä aikaan päivästä tämä tapahtui, tietää lukia, kun sanomme, että savu, minkä Hannu näki, tuli juuri Vammaskosken lautasillasta ja Tyrvään pappilasta. Viimeksi mainitun seurakunnan asukkaat eivät ehtineet kirkkoon, ennen kuin heille oli vihollisten tulo tietty. Tyrvään kirkko — se vanha, joka vielä tänäkin päivänä on nähtävänä lähellä Rautajoen rustitilaa järven rannalla — on pitäjän toisessa päässä, pari Suomen nykyistä virstaa Karkun rajasta. Sinne ei tänä aamuna ehtinyt kukaan muu kuin Kataran rustitilan väki; mutta sekin palasi sieltä pian ja ehti kotiinsa juuri niin aikaisin, että voi pakoon päästä. Jos nyt olisi järki ollut asukkailla tallella, olisi vihollisten voima pian ollut kukistettu, sillä heidän jo alkuansa vähäinen luku oli eri haaroille hajonnut. Mutta pelko esti kaikista yhteisistä tuumista. Iltapuoleen päivää olivat viholliset ehtineet Rautajoelle, ja saman kohtalon alaiseksi, kuin muutkin poltetut talot, joutui tämäkin rustitila.

Sanoman vihollisten tulosta ja niiden käytöksestä sai tähän aikaan päivästä kirkkoherra Enckel. Jo lauantaina oli hän korjannut talteen parhaan osan omaisuudestaan ynnä kirkon kalliimmat tavarat. Ne olivat viedyt Karkunkylän saarelle, missä Pirunvuori jyrkkänä kohosi. Tämän vuoren rotkoihin olivat tavarat kätketyt, niin salaiseen paikkaan, että niitä tietämättömän oli mahdotonta löytää. Kun Rautajoen rustitila tuleen sytytettiin, lähetti kirkkoherra perheensä järven poikki samaan kätköön ja jäi vihollisia vastaan ottamaan nuoren paimenpojan kansa. Varsin kauan ei tarvinnut kirkkoherran odottaa, ennenkuin lauma tuli. Mutta entistä kiivasta vauhtia tällä laumalla ei enää ollut. Hirmuisessa päivätyössä oli se väsynyt. Kirkkoherra näki illan hämärässä, miten osa laumasta asettausi Knuutilan, toinen osa Mäkelän taloihin. Nämä talot olivat autiot; asukkaat niistä olivat paenneet, mitkä metsään, mitkä taasen sanotulle saarelle, jonne mannermaalta kaikki veneet olivat kuljetetut.

Ilta oli kulunut; yö oli tulossa. Mutta mitään, joka olisi hiljaisuutta häirinnyt, ei kuultu. Viholliset olivat nähtävästi ottamaisillaan yökortteerinsa taloissa, joissa he nyt olivat. Kun kirkkoherra tämän arvasi, sytytti hän kynttilän palamaan salin seinällä riippuvan Ristiinnaulitun kuvan eteen ja astui huoneestaan ulos, jättäen kaikki ovet auki.

Raskain askelin vaelsi vanhus lähellä olevaan kirkkoon. Siellä haki hän nuoren paimenpojan kanssa rauhaa yöksi. Väsyneenä, surusta ja huolesta murtuneena, vaipui hän sakariston lattialle, poika vavisten ja aaveita peläten hänen viereensä. Kalman haju muistutti kuolemaa. Kirkon lattian alla lepäsi vainajia, joita viime vuosien kuluessa tuoni kosolta oli vaatinut. Mutta vainajat lepäsivät kammioissaan rauhassa; ei häirinnyt rauhan majaa yön alkupuolella muu kuin kirkkoherran raskas, huokaava hengitys.

Minkä tähden oli kirkkoherra Herran huoneesen turvautunut? Siihen on vaikea vastata. Kentiesi pelkäsi hän joutuvansa väsymyksestä uneen uupuneena vihollisten käsiin. Kentiesi oli hänen mielestään se pyhä paikka, missä hän oli Herran sanaa saarnannut, ainoa sopiva hänelle.

Yö taisi olla puolessa, kun nuori paimenpoika äkkiä hypähti ylös. Sakaristossa vallitsi synkkä pimeys. Sen vähäinen akkuna oli lautaluukulla peitetty, ja ovesta, joka vei kirkkoon ja oli vähän raollansa, ei sopinut kirkossa vallitseva hämärä valo sakaristoon hohtamaan.

Kun kirkkoherra pojan äkkinäisen liikkeen huomasi, kysyi hän hiljaisella äänellä, mikä hänelle oli tullut. Mutta ennenkuin hän ennätti kysymykseensä vastausta saada, tiesi hän jo itse syyn. Läheltä kuului ääniä.

»Jumala, suojele huonettasi ja meitä!» huokasi silloin kirkkoherra.
»Viholliset ovat pappilassa».

Ja niin olikin asian laita. Huolimatta päällikkönsä kovasta käskystä, joka olisi heitä vaatinut lepäämään rauhassa seuraavaan aamuun, oli joukko riivattuja roistoja päättänyt omin päinsä lähteä ryöstöretkelle. Jo illalla olivat he nähneet kirkon ja pappilan, ja tämän viimeisen olivat he ryöstääksensä valinneet. Heitä oli neljä — neljä julmaa partasuuta, jotka hirmuisissa murhatöissä olivat karaisseet omantuntonsa ja joille ei mitään pyhää maailmassa löytynyt. Hiljaa hiipien astuivat he pappilaan. Julmaan kiroukseen puhkesivat he, kun huomasivat ovien olevan auki. Mutta valo, joka akkunasta hohti, sai heidät asettumaan. He astuivat hiljaa saliin, terävä, julma ase kädessä.

Kynttilä, huono, talinen, oli pitkälle karrelle palanut. Mutta kumminkin sen valossa näkivät miehet, mitä huoneessa oli nähtävää. Ristiinnaulitun kuvan huomattuaan jäivät he seisomaan. Kirkkoherra ei ajatuksissaan pettynyt, kun hän tuon kuvan seinälle jätti. Hän oli vedonnut raakalaisten taikauskoon. Vaikka hän ei suuressa arvossa pitänytkään vihollisten tietoa Ristiinnaulitusta, tiesi hän kumminkin, ettei hänen kuvansa heille aivan tuntematon ollut.

Kun raakalaiset kotvasen aikaa olivat kuvan edessä seisoneet, tekivät he ristinmerkin useita kertoja ja lähestyivät sitten hiljaa pöytää, jolla kynttilä paloi. Varovasti ja ristinmerkkiä tehden uskalsi vihdoin eräs joukosta nousta penkille ja tarttua kuvaan. Hänen tarkoituksensa oli nähtävästi ottaa se alas seinältä. Mutta kuten lukia jo tietää, oli kuva lyijystä ja siis jotenkin raskas. Kun mies sen vaivatta oli irti saanut, ei hän sen painoa arvannut. Huolimattomasti seisoi hän vielä päälliseksi penkin syrjällä. Seuraus oli se, että kuva, kun se seinältä irtausi, pudota kolahti ensinnä miehen jalalle ja sitten lattiaan. Mutta kun mies samassa loukkautuneen jalkansa nosti, kadotti hän tasapainonsa ja kaatua ryöpsähti ensin selälleen pöydälle ja putosi siitä pää edellä lattiaan.

Luullen kuvan kostaneen ja tappaneen heidän toverinsa, riensivät toiset hirmustuneina ulos pihalle, lukien mahdollisimman ahkerasti rukouksiansa. Mutta melkeinpä samassa olikin kuolleeksi luultu heidän tykönään. Kun kuvan nyt tästä huomasivat ei aivan ankaraksi, lakkasivat kohta rukoilemasta, mutta eipä heidän mielensä enää näyttänyt tekevän astua saliin. Kauan aikaa siinä seisottuaan ja kun ei mitään sen enempää kuulunut, uskalsi kumminkin ahneuden himossa toinen tovereista hiljaa lähestyä ovea ja varsin varovasti kurkistaa huoneesen. Toiset sillä aikaa tuumailivat täydestä todesta, miten voisivat saada kuvan suostumaan heidän yritykseensä. Vihdoin oli heissä päätös syntynyt, sillä nyt kehoittivat he ovella seisovan toverinsa käymään sisälle. Tämä seurasi käskyä, mutta naurettavan varovasti, ja pian hänen perässään nähtiin kaksi toveria salissa. Neljäs, sama, joka oli pudottanut kuvan, ei uskaltanut sisälle mennä, koska arveltiin kuvan vihastuneeksi häneen. Rukoillen ja ristinmerkkiä tehden astuivat toverit kuvan luo. Hiljaa siihen ensinnä koskettiin, vihdoin nostettiin se pöydälle. Ja nyt olisi läsnäolia saanut kummakseen nähdä, miten rosvot olivat kuvaa lepyttävinään. Eräs tovereista leikkasi miekallaan vähäisen palan rististä. Tämä pala jaettiin neljään osaan, osa kullekin. Sitten peitettiin kuva vaatteella, ja nyt muka oli kuvan haltioitseva voima talosta luopunut — ja se oli seuraava rosvoja. Kun nyt oli pelko kadonnut, alkoivat toverit saalista hakea. Jo pappilaa lähestyessään, kun Mäkelästä ensikerran pappilan näkivät, olivat he huomanneet, että tämä talo kirkon vieressä oli parempi toisia taloja. Tämä seikka oli saanut heidät tälle luvattomalle, kielletylle rosvoretkelleen. Mutta nyt, kun oli jakamisen aika tullut, kun he olivat kaikki paikat tyyni etsineet, huomasivat he häpeäkseen ja vihakseen, että heidän työnsä oli ollut turhaa turhempi. Sillä jos pappilassa yhtä ja toista olikin, jota olisi sopinut saaliina ottaa, olivat nämä kalut sitä laatua, että toverein oli niitä mahdotonta muassaan kuljettaa. Kun he tämän huomasivat, olisivat he mielellään harmissaan tuleen sytyttäneet pappilan, mutta sitä eivät uskaltaneet tehdä, luvattomalla retkellä kun olivat. Kiroten ja vannoen vetäysivät he mitättömine saaliinensa takaisin Mäkelään.

Seuraavana aamuna otti venäläislauman päällikkö asuntonsa pappilassa. Rosvotoverien öisiä mullistuksia pidettiin jälkinä asukkaitten pakenemisesta.

Edellisen yön oli kirkkoherra viettänyt kirkon sakaristossa. Aamuruskon nousussa kuuli hän vihollisten tulon. Kun hän huomasi, etteivät he mitään pahaa tehneet, oli hän astumaisillaan esiin piilostansa; mutta silloin juuri tätä tehdessään näki hän jotakin, joka sai hänen jäämään, sai hänen paremman, turvallisemman turvapaikan hakemaan. Hän näki, miten Mäkelän vanha isäntä vihollisten taluttamana selän takana sidotuin käsin tuotiin pappilaan. Ukon kasvot olivat veriset, hänen toinen silmänsä oli puhkaistu, ja syvästä, tyhjästä silmänreijästä tulvasi verta. Tämän näki kirkkoherra salaa katsoen sakariston luukun raosta. Mutta ei tässä kyllä. Hän näki erään upseerin puvussa olevan astuvan ukon luo, näki upseerin tekevän viittauksia sinne tänne, näki ukon pudistavan päätänsä, näki vihdoin upseerin viittaavan kirkkomaan aidan vieressä seisovaan haapaan. Näitä viittauksia ei kirkkoherra ymmärtänyt; mutta viimeiseen viittaukseen sai hän pian selityksen.

Tuskin oli upseeri tuon viimeisen viittauksensa tehnyt, niin jo taluttivat sotamiehet vanhan isännän viitatun haavan luo, ja — — jonkun minuutin kuluttua oli rääkätty vanhus haapapuun oksaan ripustettuna, hirtettynä heittänyt henkensä.

Kauhusta hirmustuneena tarttui kirkkoherra vaalistuneen paimenpojan käteen. Hiljaa astuivat he sakaristosta kirkon ovelle, minkä syrjässä seisoi vähäiset tikapuut. Kun he olivat näitten päähän kiivenneet, oli kirkon kiviseinässä jalansijoja, jotka loppuivat kirkon välikatolle. — Tänne kirkon välikatolle ottivat kirkkoherra ja paimenpoika turvansa.

Siinä ei kirkkoherra pettynyt, ettei hän ollut pitänyt sakaristoa turvallisena pakopaikkana; sillä päivä ei vielä ollut puolessa, kun hän jo kuuli vihollisten askeleita allansa kirkossa. Jos hän olisi sieltä löydetty, mikä kohtalo olisi häntä odottanut? Mutta nyt oli hän turvassa. Kirkon ylisiltä ei tiennyt kukaan ihmisiä etsiä.

* * * * *

Siirtykäämme pari peninkulmaa Karkun kirkolta Pirkkalaan päin.

Järvelle jätimme Kuljun kirkkoveneen väkinensä ja nuoren Hannun morsiaminensa juuri silloin, jolloin he vihollisten tekemät tuhotyön alut pitäjän rajalla huomasivat. Kuljun kirkkovene, joka, kun siinä soutava väki huomasi Myrrän talon palavan, oli lähempänä sitä, pääsi pian paikalle, josta se ei uskaltanut likemmäksi taloa mennä. Mutta eipä aikaakaan, niin jo lähestyi Hannukin Sannansa kanssa. Kummassakin veneessä oliat tunsivat pian toisensa..

Mitä nyt tehdä? Järvellä olivat he hyvässä turvassa, sillä sinne eivät luulleet vihollisten uskaltavan, vaikka nämä löytäisivätkin ne vähäiset veneet, mitkä rannalla olivat. Palavassa talossa ja sen likeisyydessä oli veneissä istujain koti. Eukot, joilla kodissansa oli lapsia, itkivät ja huusivat ja tahtoivat välttämättömästi maalle. Perämies — Jeremias oli hänen nimensä — riiteli kovasti tätä vastaan.

»Olkoon miten on, tänne emme voi jäädä istumaan», huusi Hannu pienestä veneestä. — »Emmepä vielä varsin varmaan tiedä, mistä syystä talo on syttynyt. Pitäisi toki rannalla näkyä joku ihmisolento. Jäihän Olli ukko eukkoinensa aamulla kotiin?»

Tuohon viimeiseen puolinaiseen kysymykseen ei ennättänyt Hannu saada vastausta, ennenkuin itse huomasi maalla, mitä oli kaivannut — eläviä olentoja. Mutta näiden joukossa hän ei nähnyt Ollia. Rannalle samosi palavista huoneista vihollisia, joista muutamat ampua räjähyttivät veneitä kohti.

Vähäksi aikaa hiljeni puhe ja parku veneessä. Hämmästys oli saanut valtaansa jokaisen. Tästä heräsi Hannu ensiksi. — »Maalla ei ole meillä mitään tekemistä, Jumala paratkoon! Lähtekää te, Jeremias, Kiurulaan tahi Karkunkylän saarelle; me Sannan kanssa soudamme Siuroon; ehkä siellä voimme maalle päästä kenenkään näkemättä. Saarten rantoja kun soudamme, olemme vihollisten näkyvistä poissa».

Oli Kuljun kirkkoveneessä niitä, jotka suostuivat lähtemään pakoon Karkunkylään; mutta useammat panivat vastaan, kun kuulivat Hannun aikovan salaa lähestyä palavia taloja. Uteliaisuus liittyi hirmuun, eikä aikaakaan, niin olivat molemmat veneet matkalla Siuroon. Täällä Siuron nykyisen sahan alapuolella, missä vähäinen joki järveen laskee vetensä, oli soutajien aikomus astua maalle. Totta on, että viholliset, jos vielä eivät olisi ehtineet sanotun joen luo, varmaankin ennen yön tuloa jo siellä olisivat; mutta rannalla, missä joki järveen laskeutuu, oli jotenkin vankka metsä, jonka suojassa kodittomat luulivat löytävänsä turvapaikan, kunnes nähtäisiin, kuinka suuressa määrässä viholliset olivat vahinkoa tehneet. Veneet olivat kätkettävät niin, ettei niitä löytäisi kukaan outo, ja jos hätä maalla uhkaili, oli niihin turvauminen. Tämän päätettyä vetäysivät veneet hiljaa erään vähäisen saaren suojaan.

Lukiani, olet ehkä kummin mielin lukenut tämän kertomuksen nimen. »Sadan leukaluut» soivat kummalta. Vielä enemmän kummeksinet, kun ilmoitan, että tämä on juuri tuon vähäisen saaren nimi. Mutta se nimi ei sillä kertomuksemme aikana ollut; polvet, mitkä elivät Jeremiaksen ja Hannun jälestä, antoivat saarelle nimen. Sadan leukaluuksi sitä nyt nimitetään.

Veneessä istujat eivät saarelle nousseet. Ei kulu kumminkaan pitkiä aikoja, ennenkuin muutamat heistä sinne nousevat, ja silloin ristitään nimetön saari.

Kun veneet tulivat joen suuhun, eikä mitään peloittavaa näkynyt, astuivat kulkiat maalle. Muutamat eukoista oli käsketty jäämään rannalle veneitä vartioitsemaan; heidän oli myöskin määränä kohta ilmoittaa, jos näkyisi järvellä mitään pelottavaa. Mutta tuskin oli Jeremias, Hannu ja muut lähteneet ja joutuneet metsässä näkymättömiin, ennenkuin vartiaeukot kyllästyivät rannalla seisomiseen. Päin vastoin ukon jyrkkää käskyä, hiipivät he hiljaa edellämeniäin jälessä. Ainoa heistä, vanha Vappo, torpan mummo, joka oli vähäkuuloinen ja muutenkin mielensä puolesta vähän »niin ja näin olevainen», jäi kirkkoveneen kokkaan nukkumaan, koska hän siinä nukkui jo silloin, kun väki maalle astui. Mitä tämä vartiain luvaton poistuminen sai aikaan, ei voinut kukaan heistä aavistaa.

Kun Hannu huomasi kotiseutunsa palavan, oli hänen mielensä muuttunut. Pelko ja hämmästys, mitkä hänenkin olivat alussa vallanneet, olivat nyt kadonneet. Into ja viha raivosi hänessä.

»Ijankaikkinen on häpeämme, jos annamme venäläisen tehdä tuhotöitään ilman heitä estämättä, ilman heitä kostamatta», sanoi hän, kun he maantietä lähestyivät. »Olisi meitä sen verran miehiä, kuin meitä on eukkoja ja naisia, enpä suuresti epäilisi!»

Ukkoon oli Hannun into tarttunut. »Pysykää metsässä, eukot, tai ryömikää veneiden luo takaisin!» huusi hän. »Teistä ei ole apua, vaan pikemmin haittaa, jos vihollisia tapaisimme. Ole ulvomatta Anna! Jos lapsesi kärventyy tuolla, myöhäinen apu ei siihen voi mitään. Vai tahdotko huutaa päällemme kaikki viholliset?»

Kun kulkiat tulivat maantielle eikä siellä mitään pelottavaa näkynyt, erkanivat miehet — ukon kehoituksestako vai muuten, se jääköön sanomatta — niistä eukoista, joilla oli kotonsa kauempana metsätorpissa. Ainoastaan kuusi oli niitä, jotka Hannun ja Jeremiaan jälessä lähestyivät Myrrän taloa. Mitä oli siellä tapahtunut?

Me tiedämme, että viholliset, jotka Tyrväältä päin tulivat, tekivät julmuuksiaan muka kostaaksensa. Mutta mitä oli väestö tehnyt Tampereelta päin tulioille? Ei mitään; ja kumminkin missä viholliset kulkivat, siinä he jättivät jälkeensä, useimmissa kohden ainakin, raunioita ja surmattuja; niin kävi etenkin Suoniemellä. Kuljun ja Kauniaisten kartanot ja Maurin talo olivat ryöstetyt. Mutta vaikka viholliset — tahi osa niistä — jo puolipäivän aikaan olivat sinne tulleet, olivat kumminkin nämä tilat vielä palamatta, kun kauempana oleva Myrrän talo jo oli ilmitulessa. Tämän vihollislauman päällikkö oli näet ottanut asuntonsa Kuljun kartanossa. Etujoukko oli samonnut tietä pitkin eteenpäin, ja se teki mitä halusi tehdä, kun ei nyt päällikön kielto estänyt sitä tekemästä mitä tahtoi. Kun Hannu veneessä istuen järvellä ihmetteli, ettei hän Myrrän Ollia nähnyt, ei hän tiennyt, että tämä vanhus oli saanut surmansa, kun hän koetti vähää omaisuuttansa pelastaa.

Kun Hannu ja Jeremias hiljaa lähestyivät taloa niin lähelle, että metsän reunalta saattoivat nähdä, mitä tulipesän ympärillä tapahtui, näkivät he joukon julmia partasuumiehiä istuvan vähäisen nuotion ympärillä syöden. Eräs eukoista, Myrrällä asuva, huomasi, mitä miehet eivät alussa huomanneet. »Jumala armahda! Nehän ryökäleet syövät ainoata lehmääni! Tuolla, tuolla männyn oksalla riippuu vuota!»

»Kitasi kiinni, kielekäs, vai tahdotko jälkiruualle joutua!» kuiskasi ukko Jeremias.

Paikalta, missä he seisoivat, sopi näkymään vähäinen osa järven pintaa. Tännepäin oli eräs toinen eukoista luonut silmänsä. Siellä näki hän näön, joka hämmästytti häntä vielä enemmän kuin venäläiset nuotion ympärillä. »Jumala siunatkoon!» huusi hän jotenkin kovalla äänellä. »Mitä tuolla on? On kuin onkin meidän veneemme!»

Tämä huuto ja muudan kuivettunut oksa, joka taittui, sai erään venäläisistä nuotion ympärillä kääntymään. Paikalla oli hän ja hänen naapurinsa pystyssä. Ruoka unohdettiin, ja kiireesti tarttuivat miehet aseisinsa. Muutamia sanoja vaihdettiin, ja metsään päin riensi joitakuita heistä. Toiset jäivät nuotion ympärille seisomaan.

Venäläiset olivat siis huomanneet salatarkastajat. Nämä olivat, luottaen siihen, että heillä oli veneet turvana, lähestyneet liian likelle vihollisiaan. Ukko Jeremiaksen varoitukset eivät olleet mitään auttaneet. Nyt, kun he huomasivat itsensä nähdyiksi, kun he huomasivat turvansa — veneet — selällä, eivät he nähneet apua muusta kuin pikaisesta paosta. Sinne tänne metsään samosivat eukot. Jeremias ennätti huutaa Hannulle: »Älkäämme erotko!»

Muistamme, että kun väki maalle astui, ainoastaan vanha eukko oli kirkkoveneesen jäänyt nukkumaan. Kukaan ei arvannut, että, kun veneet selälle seisahtuivat ja soutajat siinä miettivät, viholliset olivat veneet nähtyään päättäneet saada ne itselleen. Kolme vihollista oli, kun veneet taasen liikkeelle lähtivät, heitä seurannut rantaa pitkin saman metsän suojassa, missä nyt kyläläiset olivat paossa. Nämä kolme olivat ehtineet sille paikalle, missä veneet olivat, vähän aikaa sitten kuin vartioivat eukot olivat toveriensa jälkeen lähteneet. Kun venäläiset huomasivat veneet jätetyiksi, lähestyivät he hiljaa; mutta kun he vaaraa eivät huomanneet, astuivat he aluksiin. Siinä silloin tahi vähää ennen oli vanha mummo herännyt. Vasta nyt veneesen astuessansa huomasivat sotamiehet hänen ja puhuivat nauraen, viitaten eukkoon, jolle eivät he mitään pahaa tehneet, nähtävästi iloisina siitä, ettei heille veneen saaminen mitään vaivaa maksanut. Kun vene vesille työnnettiin, nousi eukko istualleen ja katseli kummeksien milloin naapureitaan, milloin ympärillensä, ihmetellen minnekä hänen omat kumppaninsa olivat joutuneet. Pitkän aikaa tuota tehtyään älysi hän vihdoin, ettei kaikki ollut kuten olla piti, ja jos venäläiset olisivat tarkemmin silmällä pitäneet eukkoa, olisivat he nähneet, miten tämän kasvot muuttuivat. Mutta he eivät mitään huomanneet; he vaan nauroivat ja juttelivat. Kokassa, mihin eukko oli jätetty istumaan, oli pohjalla noin kyynärän pituinen lautapalanen. Tämän nosti eukko hiljaa pystyyn jaloillansa. Selin häneen ensimäisellä tuhdolla istui kaksi venäläistä soutaen, kolmas istui ukko Jeremiaksen paikalla perää pitäen. Tämä perässä istuja oli ainoa, joka olisi voinut huomata eukon aikeet; mutta hän ei pitänyt mitään eukosta. Hiljaa tarttui eukko lautaan; se oli märkä ja märkyydestänsä raskas. Silmänräpäyksessä oli hän puolimielinen tehnyt tekonsa. Hän oli seisoalle nousten kaikin voiminsa iskenyt laudan jotenkin terävällä syrjällä toista soutajaa päähän.

Venäläisten nauru ja puhe hiljeni paikalla. Sen sijaan syntyi melskettä veneessä. Eukolla oli nähtävästi ajatuksissa kurittaa toistakin soutajaa samalla laudalla; mutta siihen ei hän kumminkaan saanut aikaa. Se, joka iskun oli saanut, kaatui veneen pohjalle; toiset samosivat kiukkuisesti eukon päälle. Vaan tämä ei heitä odottanut. Sanaa sanomatta hyppäsi hän järveen … upposi, kohosi kumminkin kohta taasen, mutta saadakseen ainoastaan airon iskun päähänsä.

Tämä oli tapahtunut vähäistä ennen kuin ukko Jeremiaksen joukko huomasi heidät.

»Älkäämme erotko!» oli ukko huutanut Hannulle, kun näki, että nyt pako oli ainoana pelastuksena. Tähän lauseesen sai hän nuorukaiselta vastauksen: »Olisi meillä aseita vaan!»

Mutta aseita heillä ei ollut. Kukin sai pelastaa oman henkensä miten voi. Tällaisissa pulissa oleviin sopii sananlasku: »Oma suu likempi kuin kontin suu». Huolimatta toisista, karkasi toinen puoli joukosta — eukot — mikä sinne, mikä tänne. Jeremias, Hannu ja Sanna eivät toisistaan eronneet.

Miten eukkojen kävi, siitä ei mainitse taru mitään muuta, kuin vaan sen, ettei heitä sen koommin kotiseuduillaan nähty.

Metsä, jonka suojassa Jeremias ja Hannu morsiaminensa haki turvaa, ei ollut laaja. Oikealla puolella oli pakenioilla maantie; sinnepäin ei käynyt heidän kääntyminen. Edessänsä oli heillä tuo vähäinen joki, vasemmalla kädellä järvi ja takanaan viholliset ja palava talo. Kun he olivat metsään vähän matkaa paenneet ja kuu olivat poissa venäläisten näkyvistä, seisahtuivat he. Että nyt hyvä neuvo oli kultaa kalliimpi, sen ymmärsivät kaikki. Mutta mistä tämä neuvo?

»Miten, sen tuhannen lailla, ovat venäläiset saaneet veneemme?» puhui läähättäen ukko. »Mitä nyt teemme?»

»Ellemme tässä säily, niin olemme perikadon omat», vastasi Hannu. »Emme eteenpäin emmekä taaksepäin pääse; vasemmalle ei, oikealle ei, sillä maantiellä varmaankin on vihollisiamme. Paras keino on, että laskeumme maahan, maata niin liki kuin voimme pensaiden suojaan».

»Onnen kauppa!» mumisi ukko. Mutta parempaa neuvoa ei ollut hänelläkään antaa. Eikä aikaa ollutkaan pitempään neuvottelemiseen, sillä venäläisten tulo kuului jo jotenkin lähellä. — Onnen oli kauppa. Pelastuksen ainoa mahdollisuus riippui siitä, että viholliset takaa-ajossansa eivät sattuisi kulkemaan kätkössä olevien kohdalta. Jeremias haki pikaisesti itselleen suojan katajapensaan vieressä. Vähän matkaa hänestä makasivat Hannu ja Sanna erään kaatuneen petäjän turvissa. Jos missään tässä metsässä oli kätköpaikkaa, niin se oli juuri tässä, mihin pakolaiset olivat turvautuneet, sillä tässä oli metsä sakein.

Sanna ei ollut puhunut sanottavasti mitään siitä saakka, kun hän huomasi Myrrän palavan. Hänen turvansa oli Hannu. Vaaleana, vapisevana oli hän tätä turvaansa seurannut, ja nyt petäjän suojassa maaten syleili hän ylkäänsä ja kuiskasi: »Herra Jumala! Jos ne löytävät meidät, olemme kuoleman omat!»

»Itseni tähden en pelkää», vastasi Hannu. »Mutta sinun, jos sinä joutuisit noiden julmien käsiin! Niin kauan kuin elossa olen, se ei kumminkaan tapahdu», lisäsi hän, kun huomasi Sannan yhä enemmän vapisevan.

Venäläisten saapuminen yhä lähemmäksi esti puheen jatkamisen. Näiden huuto ja kiroileminen oli kuulunut usealta päin. Nyt huomasi Hannu oksien ja maassa makaavain puitten räsäyksistä, että jotkut olivat häntä ja Sannaa aivan lähellä. Hänenkin sydämensä tykytti nyt kovemmin. Mutta lujana asui hänessä päätös ei elävänä antautua vihollisten valtaan.

Nyt oli tärkeä hetki, tärkeä silmänräpäys. Hannua ja Sannaa kohti tuli joku. Valmiina hypähtämään piilostansa oli Hannu. Silloin vetäysi vihollinen vähän syrjälle päin. Ajatus: »Jumalan kiitos!» oli Hannun sydämestä sanoiksi puhjeta, kun toiselta puolen paikkaa, missä hän piilossa makasi, kuuli huudon, johon toinen likempänä oleva vihollinen kohta kirouksella vastasi.

Sanna oli painanut silmänsä umpeen; hän tuskin hengitti nyt.

Kun ensimäinen lähempänä oleva vihollinen kuuli toverinsa huudon, kääntyi hän kulkemaan häneen päin. Tällä tiellään oli hänellä vastassa se katajapensas, jonka suojassa ukko Jeremias piileksi. Ukko oli hiljaisesti vetäynyt pensasta niin liki kuin oli hänelle mahdollista. Melkein käppyrässä makasi hän kyyristyneenä siinä. Hänkin oli hengittänyt vähän levollisemmasti, kun oli huomannut vihollisen sivu menneen; mutta nyt. — —

Katajapensas olisi huonosti piilossa pitänyt ukkoa, ellei pensaan toisella syrjällä olisi ollut vanha kanto. Kun vihollinen nyt pensaan luo tuli, kulki hän entistä huolimattomammasti saavuttaakseen toverinsa. Kannon yli hyppäsi hän; mutta silloin! —.

Koko painollansa oli hän astunut ukko Jeremiaksen niskalle.

Ukko parka oli piilostansa löydetty. Mutta vaikea on sanoa, kumpi enemmän tästä pelästyi, vihollinenko vai ukko. Jälkimäinen kumminkin kohta älysi vaarallisen tilansa. Suuttuneena hyppäsi hän silmänräpäyksessä pystyyn, ja samassa silmänräpäyksessä oli vihollinen suin päin heitettynä maahan.

»Perhanan sorkkaluu! Katso toisen kerran, mihin astut!» kuuli Hannu
Jeremiaksen huutavan.

Kun Hannu huomasi ukon löydetyksi, oli hän piilostaan kohonnut puoleksi. Mikä esti häntä ryntäämästä ukolle avuksi? Miksi kyyristyi hän alas piiloonsa jälleen? Sen teki hänen rakkautensa. Sillä tuskin oli Sanna huomannut Hannun liikkeen, ennenkuin hän kaikin voimin tarttui häneen. Ken tietää, olisiko tämä kumminkaan estänyt Hannua, ellei hänen ensimäinen silmäyksensä samassa olisi hänelle sanonut, mikä vaara Sannaa uhkasi. Maassa makasi vihollinen, ukko heittäytyneenä hänen päällensä. Mutta vähän matkaa näistä seisoi toinen vihollinen, ampuma-ase jo suorana ukkoa kohden. Ja samassa, vaikka vähän etäämmältä, kuului ääniä. Jos olisi Hannu ollut yksinään piilossansa, emme tarvitsisi epäillä sitä, mitä hän olisi tehnyt; — mutta nyt — nyt muisti hän Sannaa.

Ukko tokasi allansa makaavaa muutamia kertoja. Vihollisen maallinen elo olisi nähtävästi tähän loppunut, ellei samassa pyssy olisi lauennut. Veritulva ruiskahti ukon kyljestä. Huudahtaen: »Lempo teidät vieköön!» vaipui Jeremias hiljaa maahan.

Nyt tuli Hannun ja Sannan tila vielä entistä vaarallisemmaksi. Pyssyn laukaus kaikui metsässä. Ampuja kirosi julmasti iloiten. Seuraus laukauksesta ja ampujan huudosta oli, että toisetkin viholliset tännepäin kiirehtivät.

Nyt valmisti Hannu itseään kuolemaan; sillä nyt oli hänestä hänen turvapaikkansa vallan turvaton. Mutta usein, kun hätä on suuri, on odottamaton apu lähellä. Ampuja tosin käveli paikalle, missä ukko oli kaatunut, mutta varovammasti kuin ennen kulki hän nyt. Hän pelkäsi nähtävästi väjyjiä jokaisessa pensastossa. Kun hän huomasi toverinsa olevan elossa ja jo pystyssä ja luuli ukko Jeremiaksen kuolleeksi, ei ollut hänellä mielestänsä mitään enää täällä tehtävää. Ennen lähtöään antoi hän kaatuneelle ukolle aika potkauksen, silmäili epäileväisesti ympärilleen ja läksi kiroilevan toverinsa kanssa, joka ukon iskuista oli vähin tyrmistynyt, varovasti palavaa taloa kohti.

Kun menevien äänet kuuluivat yhä etäämmältä, silloin vasta uskalsivat Hannu ja Sanna nousta piilostaan. Hiljaa kulkivat he kaatuneen ukon luo.

»Tätä työtä et ole ilmaiseksi tehnyt, venäläinen, jos minä vaan kostaa voin; sen lupaan ja vannon kautta Jumalan!» puhui Hannu ja nosti hiljaa ukkoa kantoa vastaan.

Mutta nyt hämmästyi nuorukainen, ja samassa leimahti ilon hohde hänen silmistänsä. »Sinäkö se olet?» sanoi kuolleeksi luultu hiljaisella äänellä.

»Jumalan kiitos, hän elää! Mutta kuinka verissään!» oli Sannan vastaus.

Verissä oli ukko; mutta juuri veritulvaansa tuli hänen arvattavasti kiittää siitä, että hän vielä hengissä oli. Kun hän tunsi luodin sattuneen kylkeensä, oli hän ilman omaa tahtoansa kaatunut. Mutta tyrmistyksiin hän ei tästä kumminkaan vaipunut. Hän päätti olla olevinaan kuolleena, sillä vastarintaa tehdä oli hänelle nyt mahdoton, sen havaitsi hän.

Ja taasen nousi nuorten ja ukon välillä kysymys: »Mitä nyt on tehtävänä?» Mutta nyt oli Sannan vuoro vastata:

»Ensiksi on ukko Jeremiaksen haava sidottava, jottei veri pääse kuiville juoksemaan».

»Aivan niin; se on ensimäinen työ!» vastasi Hannu. Ja nyt koetti hän varovaisesti riisua takkia ukon yltä. Mutta jos ukko olikin maassa maatessaan vähemmässä määrässä tuntenut haavansa kipua, niin hän nyt, kun häntä liikutettiin, parahti kovasti.

»Hiljaa, Jumalan tähden!» puhui Sanna pelästyneenä. »Se on minun työni! Johonkin minäkin kelpaan». Ja naisen aistilla riisui hän takin ukon yltä, niin varoin, niin hiljaa, että vaikka ukko oli tuskissansa, hän kumminkin saattoi huutoansa pidättää. Sitten rievuilla ja reduilla, mitkä käsillä olivat, koetti Sanna veren tulvaa estää. Ja tässä työssään onnistui hän, vaikkei täydellisesti, kumminkin niin, että ukko, tosin heikkona ja horjuen, voi pystyyn nousta.

Näitten seikkojen tapahtuessa oli päivä ehtoolle kulunut ja ehtoo alkanut yöksi muuttua. Pohjolan yö, kesäinen yö on kaunis ja lämmin. Aurinko, joka ei pitkäksi aikaa levolle laskeu, valaisee hohteellaan sitä. Mutta kumminkin, kun jo kesäsydän on kulunut ja päivät yhä lyhetä alkavat, vallitsee, kun aika syksylle kuluu, öisin aina yhä enemmän tummeneva hämäryys. —

Hiljainen vaalea yö, joka jo hämäryyden rajoja lähestyi, ympäröitsi pakenioita, kun he metsässä seisoivat, haavoitettu keskuudessaan. Ei savua eikä tulta enää näkynyt Myrrältä. Ilma oli tyyni, lehti puussa ei liikkunut; ylentävä hiljaisuus asui luonnossa. Tämä — yön hiljaisuus — saattoi kummallisen, oudon, viehkeän tunteen pakolaisten sydämiin, tunteen, joka sai heidät laskeumaan polvilleen nöyryydessä kiittämään Luojaa kummallisesta pelastuksesta. Pelko oli heidän rinnoistansa poistunut ja ajatteleva järki ottanut sijansa heidän sydämissään. Mutta kumminkin asui näissä sydämissä kostonpyyntö, vaikka ei nyt enää kuitenkaan se kostonhimo, joka vihan innossa ei tiedä muuta kuin miten pahalla pahaa palkita.

Torppaan, missä Hannu isänsä ja sisarensa kanssa asui, oli toista virstaa. Sinne päin alkoivat pakolaiset astua. Hiljaisesti, hitaisesti kävi kulku. Hannu talutti ukkoa, Sanna kulki heidän jälessänsä. Monta sanaa ei tiellä vaihdettu; kullakin oli itsellään kylläksi ajattelemista, ja mitä Hannun hiljaisissa ajatuksissa nyt päätökseksi kypsyi, se on kohta nähtävä. Sannaansa ja haavoitettua vanhusta hän ei tahtonut jättää, muuten olisi hän ehkä heti pannut tuumansa täytäntöön.

Maantien yli olivat pakolaiset päässeet, päässeet jo vähän matkaa polkuakin, joka vei Hannun kotiin, kun ukko julmasti ärjäsi. Kuivunut oksa oli koskenut hänen haavoitettuun kylkeensä, oli siirtänyt tukon, joka haavaa peitti, oli saanut veren uudestaan vuotamaan. Siinä täytyi pakolaisten seisahtua. Sanna sitoi uudestaan ukon haavan, ja nyt kantoi Hannu vanhusta. Näin kävi kulku nopeammasta, ja vähän jälkeen keskiyön olivat vaeltajamme perillä metsätorpassa. —

Sanna kiirehti sisälle. Torpassa ei ollut ketään. Autioksi oli se heitetty. Vanhus — Hannun isä — ja Hannun nuori sisar olivat kadonneet.

»Olisiko heitä onnettomuus kohdannut?» Tämä oli Hannun ensimäinen surullinen miete, kun hän huomasi isänsä ja sisarensa poissa olevan. »Olisivatko he lähteneet kylään ja siellä joutuneet vihollisten käsiin?»

»Sitä en usko», sanoi Jeremias. »Erkki on liian kivuloinen kyliä käymään, ja Priita, sisaresi, ei ole ukkoa heittänyt. Luultavasti ovat he metsään hiipineet».

»Täällä olisivat kumminkin olleet hyvässä tallessa», puhui Hannu.
»Polku tänne on aivan kaita ja tuntemattomalle tuskin näkyvä. Tänne
eivät viholliset osaa, täällä eivät ole käyneetkään, eivätkä käy.
Siis…»

Hannu ei enää jatkanut. Hän loi silmänsä Sannaan, ja kummallinen, hellä tunne katkaisi hänen puheensa.

Sanna näki, että Hannulla oli jotakin mielessä, jotakin, jota hän ei suoraan rohjennut sanoa. Hän katsoi vakavasti sulhoonsa ja kysyi: »Siis, mitä aiot tehdä? Jotakin liikkuu mielessäsi».

»Siis on minun meneminen heitä etsimään», lausui Hannu. »Jääkää te tänne siksi aikaa! Pitkiä aikoja minä en viivy».

Hannun kasvot olivat rauhalliset. Sanna ei osannut aavistaakaan, mitä Hannun mielessä liikkui. Hän oli kumminkin juuri avata suunsa pyytääkseen, ettei Hannu heitä jättäisi, kun tämä lisäsi:

»Jos on isäni ja sisareni metsään kätkeyneet, niin kauas eivät he ole menneet, sillä rakas on heille tämä paikka. Laita sinä, Sanna valkea ja keitä ruokaa; vielä on vähän vakassa jauhoja liemeen. Minä pian palaan. — Kaikissa tapauksissa pysykää täällä, kunnes minä tulen takaisin!»

Hannu lausui nämä sanat niin rauhallisesti, niin luottavaisesti, ettei osannut Sanna ja vielä vähemmin ukko häntä menemästä kieltää. — »Mene, mutta tule pian takaisin!» sanoivat he lähtevälle.

Hannu meni; hän lähti metsään päin polkua kulkemaan. Sanna seurasi häntä silmäyksillään niinkauan kuin hän näkyvissä oli. Sitten valmisti hän ukolle vuoteen ja rupesi tulta ahjoon laittamaan, tahi paremmin tulta virittämään, sillä kyteviä hiiliä löysi hän tuhan alta.

Hannu oli polkua metsään päin lähtenyt kulkemaan. Hänen muotonsa, kun hän läksi, oli ollut niin rauhallinen kuin entisinäkin aikoina, joina hän kirves olalla tätä polkua kulki kaskea hakkaamaan. Mutta tuskin oli hän kääntynyt selin kotiinsa, ennenkuin hänen kasvonsa saivat toisen muodon. Kummallinen loiste hohti hänen silmistänsä, ja hiljainen huokaus: »Näenkö Sannaa ikänä?» nousi hänen rinnastansa.

Kulettuaan niin pitkälle metsäpolkua, ettei häntä enää sopinut mökin ympäristöltä nähdä, poikkesi hän äkkiä vasemmalle; sitten kiersi hän mökin ympäri metsän suojassa ja seisoi pian polulla taasen; mutta nyt seisoi hän kylään päin. Jo arvaat, lukiani, mikä hänellä oli mielessä. Isäänsä ja sisartaan hän ei lähtenyt metsästä hakemaan, vaikka hän, kun arveli niiden sinne paenneen, ei valehdellut. Sanna oli hänelle kalliin maailmassa, vaikka ei hän ymmärtänyt eikä paljon ajatellutkaan, kuinka kallis hänelle morsiamensa oli. Sannan tahtoi hän ensin saada rauhalliseen turvapaikkaan, ennenkuin uskalsi tehdä, mitä sydämensä hänelle käski. Nyt oli Sanna suojapaikan löytänyt. Hän itse, Hannu, oli pienellä valheella päässyt vastuksetta lähtemään. Hän oli tästä mielissään.

Hän kulki hiljaa ja varovasti. Hänellä oli aseena kirves kädessään. Sen oli hän kotoansa ottanut. Sanna sen kyllä hänellä näki, mutta ei sitä ensinkään kummastellut. Yön hiljaisuus vallitsi vielä; linnutkin oksilla nukkuivat, kulkian askeleet eivät niitä herättäneet.

Näin tuli hän maantielle; hän seisahtui tien syrjään ja silmäili ympärilleen. Ei mitään pelättävää näkynyt eikä kuulunut. Hiljaa kulki hän Myrrälle päin. Talo oli poroksi palanut. Viimeiset hirret kytivät, samaten kuin vanha pölkky nuotiossa, jonka ympärillä viholliset päivällä olivat istuneet lehmänpaistia syöden. Mutta nyt vihollisia ei näkynyt eikä kuulunut missään. Hannu ihmetteli, ja kummallinen kammo täristytti hänen ruumistaan, kun hän surmatun Ollin ruumiilliset jäännökset näki. Vähän aikaa katseli hän talon raunioita, sitten lähti hän kulkemaan Kauniaisten kartanolle. Entistä vielä varovaisemmasti kulki hän nyt. Ja syytä olikin hänellä siihen.

Noin kivenheittämän talosta seisahtui hän äkkiä. Pian ihan hänen vieressään puuta vastaan nojaten, selin häneen päin, näki hän vihollisen. Nukkuiko tämä, oliko hän valveilla, sitä ei Hannu tiennyt. Mutta että vihollinen tähän oli pantu vartiamieheksi, sen hän ymmärsi. Silmänräpäyksen aikaa seisoi Hannu miettien. Vihan vimma sai hänessä taasen vallan. Hiljaa hiipien lähestyi hän vartiaa, ja nyt huomasi hän, että tämä oli uneen vaipunut ja että hän kannolla istui. Rohkeammasti lähestyi Hannu, nosti kirveensä ja — äänettä vaipui vartia ijankaikkiseen uneen.

»Olisi meitä kymmenkunta miestä, niin työmme onnistuisi!» mumisi hän korjaten kaatuneelta hänen aseensa.

»Mutta nyt!»

Toinen olisi ehkä tähän salamurhaan tyytynyt. Niin ei ollut Hannun laita. Toinen olisi ehkä nyt paennut. Hannu astui hiljaa kartanoa yhä lähemmäksi. Itse kartano on jotenkin korkealla mäelle, jolta näkyala on varsin ihana ja kaunis — josta sen nimikin. Kukkulan törmä puistoineen esti kenenkään näkemästä Hannua, jos olisi näkiää ollut. Hannu pääsi ihan pihaa ympäröiväin huoneiden taakse. Täältä huoneiden välistä sopi hänen nähdä, miten pihalla oli asiat. Keskellä sitä oli nuotio, joka oli sammumaisillaan; sen ympärillä makasi joukko vihollisia, mikä päin, mikä jaloin tulta kohden, ja kaikki näkyivät lepäävän syvimmässä unessa. Hannun sydän tykytti entistä kovemmin. Jos hän yksin näitä vastaan rupeisi taistelemaan, olisi hänen kuolemansa varma. Ja kumminkin… Kuta enemmän aikaa hän kujastansa makaavia katseli, sitä enemmän kohosi hänen intonsa, hänen halunsa antautua epätasaiseen tappeluun. Kiväärit olivat pystytetyt toisiansa vastaan vähän matkaa nuotiosta. Jos hän hiljaisuudessa voisi varastaa pois piikivet, niin eivät pyssyt hänelle vahinkoa tekisi.

Tuskin oli tuo ajatus johtunut hänen mieleensä, ennenkuin hän jo oli päättänyt. Kirves kädessä astui hän hiljaa, varovasti pihalle, hiipi kiväärien luo ja ryhtyi työhönsä. Maassa maaten, kirves vieressään, pakoon valmiina, aina tuon tuostakin luoden silmänsä nukkuviin askaroitsi hän. Kolmessa kohden oli nuotion ympärillä kiväärejä pystytetty, kolme kussakin kohdassa. Suurella vaivalla oli hän jo kuusi kivääriä, piikivet niistä ottamalla, tehnyt vahingoittamattomiksi. Hänen kyntensä olivat nyt kuluneet, hänen sormensa päät veressä. Hän ei enää voinut jatkaa; piikivet istuivat lujassa. Silloin ei ollut hänellä neuvoa muuta kuin kaataa pois sankkiruuti vielä jälellä olevista. Mutta silloin huomasi hän, mitä hän ei ennen ollut huomannut. Kiväärejä oli useammissa kohdin. Kujastansa ei hänen sopinut nähdä muuta kuin puoli pihaa. Nyt huomasi hän asuinhuoneen seinää vastassa olevan useampia ja ymmärsi samassa vaivansa turhaksi.

Toinen olisi ehkä tähän tyytynyt ja nauraen miettinyt venäläisten kummastusta, kun he herättyänsä piikivet kadonneiksi huomaisivat. Hannu ei sitä ajatellut. Hän oli nyt kerran intoon joutunut. Hän, vaikka yksin, oli tullut miehuullisemmaksi, kun havaitsi, miten sikeässä unessa viholliset nukkuivat. Hän nousi ja lähestyi tuskin hengittäen nuotiota. Siinä tunsi hän miehen, joka Jeremiasta oli ampunut, ja nyt ei hän enää omaa vaaraansa miettinyt. Mies makasi jalat nuotioon päin selällänsä. Hänen luoksensa kulki nuorukainen. »Sinulle minä ainakin annan passin», mumisi hän, ja kuten rankaa ennen metsässä, iski hän voimainsa takaa miestä kirveen terällä päähän.

Mutta jos oli vartiamies äänettä kuollut, niin tämä ei. Ennenkuin hän päivänsä lopetti, ennätti hän kertansa ärjähtää ilkeästi, josta hänen vieressänsä makaavat toverit puoleksi heräsivät.

Jos nyt Hannulla olisi ollut vähänkään malttia, jos hän olisi moniaita silmänräpäyksiä odottanut, niin, ken tietää, miten olisi hänen työnsä onnistunut; mutta kun innostunut nuorukainen kuolevaisen ärjähdyksen kuuli, luuli hän itsensä huomatuksi, luuli väestön heränneeksi ja päätti surmata niin monta kuin tyrmistyneistä, unenhorroksissa olevista ennätti. Kiireesti repäisi hän kirveen kuolleen päästä, mutta kohta kolauttaakseen sillä toista.

Kolme oli pihalla täten surmansa saanut, ennenkuin muut ehtivät jalkeille. Vielä kahteen koski kipeästi kirveen terä, ennenkuin nuorukainen näki parhaaksi paeten hakea pelastustansa. Miten hiljaa hiipiväisesti hän pihalle oli tullut, yhtä kiireesti rientäen pyrki hän sieltä pois. Ja kiire nyt olikin. Sillä jo ennenkuin hän oli kujaan ehtinyt, kuuli hän takanansa kiväärinlukkujen räiskeen, vaikka ei siitä mitään kummempaa seurannut.

Kujan toisessa päässä oli vähäinen kivi. Kun Hannu kujaa äsken hiipi, ei hän sitä huomannut. Nyt paetessansa astui hän sille. Se keikahti, ja kirves kädessä makasi nuorukainen maassa. Vasemman käsivartensa oli hän pahasti loukannut. Mutta vaikka hän samassa oli jalkeilla taasen, oli tämä lankeemisensa kumminkin häntä viivyttänyt niin paljon, että hän joutui takaa-ajajain käsiin, kun hän kääntyi puolustaakseen itseänsä. Mihin oli poika parka turvautunut, kun hän tähän vaaraan antausi? — Sitä on vaikea sanoa. Hän oli ehkä luullut pääsevänsä pakoon, ennenkuin uniset miehet ennättivät tointua, ja jos tointuivatkin sitä ennen, niin — mutta arveluille emme rupea. Jumala tiennee, ajatteliko poika parka mitään muuta kuin kostoa, karatessaan yksin kymmenien päälle. Vähältä puuttui, ettei hän onnistunut. Mutta vähästä paljon riippuu, ja hänen vähästään se, että hän nyt oli surmattujen toverien vallassa.

Mitä tekevät viholliset hänelle? Surmaavat hänen paikalla, hirttävät hänen, polttavat hänen tulisessa nuotiossa?

Moni muu syyttömämpi on tässä hirmuisessa sodassa saanut tällaisen ja vieläpä hirmuisemman surman.

Iloiten ja riemuiten toivat viholliset hänen pihalle. Siellä oli nyt asema toisellainen kuin ennen. Kaikki olivat nyt jalkeilla. Ei ainoastaan ne, mitkä nuotion ympärillä lepäsivät, vaan myöskin ne, jotka huoneissa olivat majaelleet ja joiden kiväärit Hannu oli seinää vasten pannuiksi nähnyt, olivat pihalla. Niiden seassa huomasi Hannu pari upseeriakin.

Töyttimällä ja potkimalla vietiin nuorukainen näiden luo.

Kun Hannu huomasi, ettei hänellä ollut muuta kuin kuolema odotettavana, tuli hän tästä varmasta tiedosta, jos mahdollista oli, vielä entistä rohkeammaksi. Hän katseli vakavilla silmäyksillä ympärilleen, ja ilvehymyyn vetäysivät hänen huulensa, kun hän huomasi useain venäläisten kummastellen kaipaavan piikiviään. Mutta pitkää tarkastuksen aikaa ei hänelle suotu, ennenkuin hänen tuli vastata teoistaan, ja ettei tämä vastaaminen ollut leikintekoa, huomasi hän ympärillänsä seisovain sotilaiden riemuitsevista kasvoista. — Mutta kumminkin tapahtui, ennenkuin häntä vastaamaan käskettiin, tapauksia semmoisia, ettei Hannu tiennyt, mitä hänen tuli ajatella. Niin kummallisilta näkyivät ne hänelle.

Väen päällikkö ei kääntynyt puheellansa Hannun, vaan erään sotilaan puoleen, ja kiivaalta ja kovalta näytti hänen katsantonsa. Hän puhui muutamia sanoja, joita ei Hannu ymmärtänyt; mutta että upseeri sotilaille antoi joitakuita käskyjä, sen huomasi hän kohta. Laumasta erkausi kaksi ja lähti pihalta metsään päin. Samassa tarttuivat toiset siihen sotilaasen, jota upseeri ensinnä oli puhutellut, ja huolimatta hänen armonpyynnöistään, heittivät he hänen maahan, ja nyt alkoivat he onnetonta kurittaa raakalaisten raaimmalla tavalla. Säästän lukiani tunteita, kun heitän kertomatta tämän julman kurin laatua. Sanottakoon vaan se, että kun oli vaivainen saanut kurinsa, makasi hän maassa ruumiina.

Tämä oli jotakin outoa, odottamatonta Hannulle. Jos olisi kurin laatu ollut toisellainen, jos vaivainen kohta olisi kuoliaaksi ammuttu, olisi se ehkä ollut Hannulle mieleenkin, sillä yhtähän se oli, kuka hänen vihollisensa surmasi; mutta nyt tätä julmaa menetystä nähdessään ummisti Hannu silmänsä, ja inho anasti vihan sijan hänen rinnassaan.

Mutta minkätähden tämä julma kuri tuli vaivaisen osaksi? Voimme vaan arvelulla vastata siihen. Ja arvelumme kuuluu näin: Tämä sotilas raukka oli pantu kartanoa vartioitsemaan, ja hän oli, kuten muutkin sotilaat, nuotion viereen nukkunut. Siinä hänen rikoksensa, joka tuotti hänen kolmelle toverillensa surman.

Että tämä oli onnettoman rikos, näkyi siitäkin, että sillä aikaa, kun hän tuskissansa väänteli itseään, toivat ne, jotka upseerin käskystä olivat metsään päin vetäytyneet, etuvartian ruumiin pihalle.

Viisi henkeä oli siis tämä Hannun salainen ryntäys vihollisille maksanut. Nyt — nyt tuli hänen vuoronsa!

Sotilaat seisoivat valmiina paikalla tottelemaan upseerinsa käskyä.
Mutta tätä käskyä ei niin pian annettu.

Venäläisten joukossa oli eräs, joka osasi suomen kieltä. Tämä kutsuttiin esille, ja nyt alkoi kummallinen tutkimus.

»Sano hänelle», huusi upseeri tulkille, »että hän elävältä poltetaan!»

»Minä tiedän sen; mitäpä siitä!» vastasi Hannu; ja tulkki käänsi hänen sanansa upseerille.

»Sano hänelle, että hän ensin piestään!»

»Vähät siitä! Nuo tuolla olen minä kumminkin surmannut; se on minun kunniani. Pieskää vaan minua!»

Nuorukaisen vakaa käytös ja jäykät vastaukset vaikuttivat upseerissa ihan toista kuin läsnäolevat sotilaat olivat ajatelleet. Kun upseeri oli kuullut Hannun viimeisen vastauksen, jäi hän seisomaan katsoen pitkään poikaa. Hannu ei tiennyt muuta odottaa, kuin että seuraava sana upseerin suusta olisi hänen tuomionsa. Hän pani kätensä ristiin rinnallensa, ja uhkaavilla silmillä katseli hän tuomariaan.

Kaksi ajatusta näkyi upseerissa taistelevan. Väliin loi hän silmänsä kytevään nuotioon, väliin kuoliaaksi ruoskittuun sotilaasen päin. Vihdoin näkyi hän päättäneen. Sanan sanoi hän ja viittasi sormellaan kenttää. Sanaa ei Hannu ymmärtänyt, mutta mitä sana sisälsi, sen huomasi hän; sillä samassa tarttuivat lähellä seisovat häneen, ja voimatta suurta vastarintaa tehdä oli poika parka heitetty kumoon kentälle.

Hannu arvasi, että sama kuolema, joka vartialle oli osaksi tullut, oli hänelle määrätty. Ja vaikka hän jo itsekseen oli sanonut jäähyväiset elämälleen, kävi nyt, kun kuolema oli hänen silmäinsä edessä, kummallinen, kauhistava pelko hänen sydämensä läpi. Mutta mitä auttaa pelko kuolemassa! Pelko ei pelasta.

»Nyt tarvitsemme kaikki järkemme», oli Hannu sanonut järvellä veneissä istuville. Nyt, jos koskaan, tarvitsi hän itse kaiken järkensä.

Nero keinon keksii! Sen sananlaskun tunsi Hannu. Mutta jos kysytään neroa keneltäkään, niin sitä kysytään siltä, joka semmoiseen pulaan on joutunut, johon nuorukaisemme tässä, jos on hänellä mieli semmoisesta pulasta päästä. Väärin sanoisimme, jos lausuisimme Hannulla olleen tässä tällaista pelastavaa neroa. Mutta vaikka pahoissa pulissa nero ei itseään tunne, ei ajatusten perustuksiin nojau, niin, jos sitä kenellä on, se ihmisen itsensä siitä tietämättä pukeutuu muotoon, tuskissa ikäänkuin irtaupi ja synnyttää seikkoja, jotka, jolleivat kohta pelasta, kumminkin ajaksi keskeyttävät tapausten kulun.

Kun Hannu kipeästi tunsi, mikä häntä odotti, kärsi hän sanaa sanomatta vähän aikaa. Yht'äkkiä huusi hän: »Tätä työtä, te roistot, ette tee kostamatta!»

Mitä hän näillä sanoilla oli sanovinaan, sitä ei hän itsekään tiennyt. Kentiesi toivoi hän kostoa siltä isänmaalta, jota hän rakasti, vaikka tietämättään. Olkoon miten ollee tämän hänen toivonsa laita, näissä sanoissa oli kumminkin se syntysana, joka hänen eloon palautti. Että hänen sanansa oli kuultu, sen huomasi Hannu kohta; sillä pyövelit lakkasivat häntä lyömästä, ja tulkki käänsi hänen sanansa upseerille.

»Mitä näillä sanoilla tarkoitat?» oli kysymys, joka iskujen sijasta seurasi.

Nyt oli Hannun ajatus saanut suunnan. Hän ei suoraan kysymykseen vastannut; hän vaan lausui: »Sen sanon, että minun voitte tappaa yhdellä tahi toisella keinolla; mutta tappakaa vaan, itsepä sitten näette, kenenkä tapoitte!»

Nämä sanat saivat pitkän keskustelun upseerein välillä. Mutta mitä siinä keskusteltiin, sitä ei Hannu ymmärtänyt. Että hän oli aiottu joksikin muuksi kuin uhriksi kuolleiden vihollistensa haamuille, sen huomasi hän siitä, että hän nostettiin ylös ja että hän vietiin huoneesen.

Mitä siellä tapahtui, se on kerrottava, koska huoneessa kypsyivät Hannun äsken syntyneet ajatukset, jotka saivat kertomuksemme seikat ihan toiselle tolalle. Miksi upseerit luulivat Hannua, se tosin ei ole tiedossamme; mutta ettei häntä enää niin halpana pidetty kuin hän todellakin oli, sen huomasi nuorukainen kohta. Hänen hämärät sanansa ja urhea, peloton työnsä oli tämän vaikuttanut. Hannu älysi asemansa, vaikka ei aivan selvään, niin kumminkin osaksi.

Täällä nyt koettivat upseerit kaikin päin tiedustella Hannulta asioita, ja hän tiesikin heille vastata. Mutta aivan paljoa viisaammiksi eivät viholliset tulleet. Hannu osasi antaa viittauksia semmoisia, mitkä saivat venäläiset hämmästymään. Ja kun hän kerran oli sanoillansa ja sanomillansa sen voittanut, oli hän samalla itse voiton puolella. Upseerit näkyivät unohtaneen, mitkä tuhotyöt hän, yksityinen, oli aikaan saanut. Pääasialliset tiedot, joita Hannu antoi, olivat seuraavat:

Suomalaiset olivat tarttuneet aseisin, olivat vannoneet tappaa jok'ainoan vihollisen. Paikkakunnilla, missä venäläiset olivat käyneet, oli väki kokoontunut ja salaa alkanut marssia heidän jäljissänsä. Mouhijärvellä ja Kyrössä oli samaten väki tarttunut aseisin, jotta nyt, kun venäläiset olivat suomalaisten käsissä, yleinen surma heitä uhkasi. Siihen lisäksi tiesi Hannu kertoa, että nämä hankkeet olivat varsin salaisesti toimitetut, jottei venäläisten pääarmeija saisi siitä vähintäkään tietoa. Sen osan vihollisia, joka nyt Suoniemessä majaili, sanoi Hannu suomalaisten arvanneen noin pariksi sadaksi mieheksi, vaikkei hän voinut tätä ihan todeksi vakuuttaa. Näillä tällaisilla tiedoilla, joita hän vähitellen ja ikäänkuin pakosta jakeli, sai hän vihollisensa yhä enemmän hämmästymään, varsinkin kun hän lisäsi: »Puhunko valetta vai totta, sen olette minun äskeisestä käytöksestäni nähneet. Me olemme vannoneet oman kuolemamme uhalla kostoa. Ettemme apua hae liittolaistemme paljoudesta, sen olette te huomanneet. Jokainen meistä on valmis kuolemaan».

Tämä viimeinen puhe suututti kumminkin hirmuisesti toista upseeria. Paljastetuin miekoin oli hän valmis ryntäämään Hannua vastaan. Mutta tästä esti häntä toinen, ja pitkä keskustelu alkoi taasen upseerein välillä. Tämän keskustelun kestäessä ennätti Hannu taasen miettiä, ja kuta enemmän hän mietti, sitä enemmän rupesi hän yhä toivomaan omaa pelastustaan.

Vihdoin oli keskustelu loppunut. Mutta tämä oli synnyttänyt kummallisen esityksen, joka nyt Hannulle tehtiin.

»Elämäsi on meidän vallassamme; mutta me tahdomme armahtaa sinua, jos sanot, mihin aikaan suomalaisten on aikomus karata meidän päällemme. Sen lisäksi tulee sinun sanoa, millä tavalla voimme tätä päälle karkausta välttää».

»Etten minä kuolemata pelkää, sen luulen jo teille näyttäneeni. Mutta kumminkin, koskei minulle vihollisenkaan kuolema ole mieleen, jos vaan sitä välttää voin tahdon vastata kysymykseenne. Kun aurinko on täydelleen noussut taivaalle, silloin pelastakoon itsensä kuka teistä voi. Vieläpä tahdon lisätä pelastuksen keinonkin. Teidän hallussanne on suuri kirkkovene ja joitakuita toisia pienempiä. Paetkaa mannermaalta jollekulle saarelle, niin kauan kuin aikaa on, ja odottakaa siellä, kunnes suomalaiset ovat ohitse kulkeneet».

Mitä Hannu tällä neuvollansa tarkoitti, lienee varsin vaikea sanoa. Kentiesi ei ollut hänellä mitään muuta juurta tähän lauseesensa kuin tämä: »Joka aikaa voittaa, sille voitto koittaa».

Toinen upseereista, sama, joka olisi tahtonut paikalla surmata Hannun, katsoi häntä kauan epäilevästi: Vihdoin kysyi hän:

»Mikä takaa, ettet sinä petä meitä?»

»Se, että teillä on veneet, että te niillä pääsette minne tahdotte», vastasi Hannu.

Tämä vastaus tyydytti nähtävästi epäilevää. Upseerit taasen juttelivat keskenänsä. Seuraus tästä oli, että muutamia sotilaita kutsuttiin sisälle ja näille annettiin nyt useita käskyjä, jotka näkyivät kummastuttavan heitä.

Kun Hannu arveli vihollisten luvun pariksi sadaksi mieheksi, oli hän erehtynyt. Kuljun ja Kauniaisten tienoilla ei heitä ollut viittä tahi kuuttakymmentä enempää. Tämä tosiasia, hämmästys ja pelko saivat upseerit uskomaan Hannun sanoja. He olivat antaneet käskynsä Hannun neuvon mukaan, olivat aikoneet paeta pois mannermaalta. Kuljun kirkkovene oli rannassa; rosvot olivat sen sinne tuoneet. Sillä oli venäläisten aikomus matkustaa. Mutta jos olisi Hannu ymmärtänyt upseerien kieltä, olisi hän myöskin ymmärtänyt, että vihollisilla oli aikomus kulkea järven poikki Tottijärvelle päin.

Kauniina nousi aurinko. Taivas oli pilvetön kuten eilenkin, ja ilma tyyni. Kun upseerit ja Hannu huoneesta palasivat, oli vihollisjoukko pihalla. Sieltä nyt marssittiin rannalle. Jos Hannu parka luuli antamainsa tietojen tähden, nyt pääsevänsä vapaaksi, niin siinä pettyi hän. Kun joukko rannalle lähti, jäi hän seisomaan; mutta pian huomasi hän, ettei tätä hänelle sallittu. Ja kun hän tämän huomasi ja näki, millä vihan silmällä venäläiset häntä silmäilivät, niin aavisti hän, että vasta kuolemassa hän vapautensa saisi. Ja ennenkuin kuolema hänet saavuttaisi, saisi hän seurata venäläisiä, ken tietää kuinka pitkälle. Se oli hänen ilonsa kumminkin, että viholliset olivat koukkuun tarttuneet ja nyt olivat valmiit jättämään sen paikkakunnan, missä Sanna asui.

Hiljaa ja hitaasti viilsi vene kirkasta järven pintaa. Hannu istui perässä upseerein vieressä. Täällä sai hän vielä vastata moniin kysymyksiin, joita upseerit hänelle tekivät; hän sai kertoa, mitä ja minkälaisia maita oli järven tuolla puolen, olivatko paikat siellä asutut j.n.e. Hannu vastasikin toden mukaisesti, kunnes hän huomasi, että venäläisillä oli aikomus järven toiselle puolelle soutaa. Silloin rupesi hän miettimään keinoa, miten vapaaksi päästä.

»Soutakaa saarelle», sanoi hän, »niin saatte nähdä, etten ole valehdellut. Sieltä saatte nähdä, mikä teitä olisi uhannut, jos olisitte maalle jääneet». — Saarelle ei ollut matka pitkä; upseerit alkoivat miettiä keskenään, ja tämän kestäessä kypsyi Hannussa uusi ajatus. Tavalla tai toisella tahtoi hän vankeudestaan päästä, ja tämmöistä tapaa koki hän miettiä. — Vihdoin lensi ilon ilmaus hänen silmistänsä. »Sekin on keino», muniisi hän hiljaa; »mutta se on hirmuinen».

Vähän matkaa siitä paikasta, missä vene nyt oli, oli salakari. Tätä karia kohti kulki vene. Tähän huomioon perustuivat Hannun pelastuksen hankkeet, kun hän huomasi, etteivät viholliset aikoneet saarelle poiketa.

Ympärilleen Hannu ei enään katsonut, alas veneen pohjaan tuijottivat hänen silmänsä yhtämittaa. Jo koski veneen pohja salakariin, kulki entistä kulkuaan pari kyynärää ja seisahtui. Salakari oli vähäinen kooltansa ja juuri keskelle sitä oli vene noussut.

Nyt alkoi veneessä hirmuinen rähinä, jota upseerien komentohuudot tuskin voivat hillitä, varsinkin kun kohta huomattiin, mitä tämä karille puskeminen oli vaikuttanut. Perästä tulvasi vettä ankaralla vauhdilla veneesen.

Eikä kummakaan, että niin tapahtui. Venäläiset luulivat veneen pohjan särkyneeksi; luulivat sen saaneen reijän, josta vesi nyt tulvasi sisään. Ei ollut kukaan huomannut, mitä Hannu oli tehnyt. Jos olisivat tienneet, että Hannu oli vesitulvaan syyllinen, olisi hän ollut kuoleman oma.

Mitä oli Hannu tehnyt?

Hän oli kenenkään näkemättä jalallaan potkaissut veneen pohjassa olevan tapin irralleen ja samaten jalallaan työntänyt sen syrjälle näkymättömiin, veneen pohjaa pitkin menevän laudan alle. Tästä reijästä nyt tulvasi vesi; mutta jalallaan kätki Hannu alussa reijän, jotteivät venäläiset rikkeintä paikkaa huomanneet.

Jos viholliset olivat oudot veneellä kulkemaan, vielä oudompi oli heidän tilansa nyt tässä. Vene oli karilla; se täyttyi hiljoilleen vedellä, eivätkä viholliset, mitkä Venäjän lakeissa sisusmaissa olivat eläneet, tietäneet, mitä tässä oli heillä tehtävänä.

Se upseereista, joka vihan silmällä jo alusta oli Hannua katsellut ja hänen neuvoansa petturin neuvoksi arvellut, oli melkein ainoa, joka tässä vaarassa ei menettänyt järkeään. Hän oli noussut seisoalleen, ja mela kädessä koetteli hän veden syvyyttä veneen molemmin puolin. Kun hän huomasi, että karilla oli tuskin kyynärän paksulta vettä, antoi hän muutamia käskyjä, josta seuraus oli, että muutamia miehiä peläten ja pahasti irvistellen astui veteen ja koetti työntämällä saada veneen karilta. Vähän aikaa heidän tässä työssä oltuaan ja kun veneessä oleva väki oli vetäynyt perään, onnistuikin tämä. Kukaan tästä väen tunkemisesta perään ei ollut niin iloinen kuin Hannu, sillä yhä kiivaammalla vauhdilla pulppusi nyt vettä veneesen, kun paino perässä eneni. Puolta polvea myöten vedessä seisoivat miehet perässä, kun vene vihdoin saatiin liikkeelle.

Vaan tässä astui uudelleen silmiin venäläisten tottumattomuus. Liikkeelle oli vene päässyt, mutta tuskin havaitsivat viholliset tämän, ennenkuin he taasen kiiruhtivat kokkapuoleen sillä seurauksella, että tämä puoli veneestä jälleen tarttui kiinni ja että vesi veneen peräpuolesta juoksi kokkaan päin. Äskeinen temppu oli nyt taasen uudistettava; ja siinä taasen kului aikaa. Yhä enemmän tulvasi vettä veneesen.

Siinä hätääntyivät venäläiset, ja kuten aina hätääntyneissä tiloissa käy, kävi nyt tässäkin. Mitä maltilla ja järjellä vähässä ajassa saadaan tehdyksi, siihen kuluu hätääntyneiltä paljon aikaa. Vihdoin oli vene saatu karilta irti; mutta nyt oli siinä vettä sen verran, ettei Hannu enää pelännyt vihollistensa huomaavan, mistä vesi veneesen pulppusi. — Enemmän kuin puolellaan vettä oli vene, kun nyt kiireesti soudettiin saarta kohden.

Joka joskus on saanut nähdä, miten veneen vakavuus katoo, samassa määrässä kuin se vedellä täyttyy, ymmärtää lopun, mikä tässä pian oli tapahtuva. Venäläiset eivät osanneet rauhassa istua. Epätasainen soutaminen kallisti veneen milloin toiselle milloin toiselle puolelle ja esti samassa kulun. Hätä ja hämmästys enensi vaaraa. Saarella oli pelastus, ja saarelle ei ollut pitkältä enää.

Hannu oli istunut itsekseen tyytyväisenä siitä, että hänen työnsä oli niin hyvästi onnistunut. Jos häntä sanomme julmaksi, jos myöntää täytynee, ettei hän rehellisesti käyttäynyt vihollisiansa vastaan, niin — tarvinneeko meidän muistuttaa, millä aikakaudella hän eli ja mitkä syyt häntä yllyttivät?

Neljäkymmentä kyynärää vielä, ja vene olisi ollut rannalla! Mutta nyt heidän tämän verran matkaa rannalta ollessaan tapahtui se seikka, jota Hannu oli odottanut.

Vene kaatui, ja suin päin syöksyivät viholliset järveen.

Tämä näkö olisi hirvittänyt kaikkia, joiden sydämissä ei leppymätön viha vallinnut. Mutta oliko tällaista näkiää? Hannu oli itse samassa vaarassa kuin muutkin, mutta itsensä tähden hän ei peljännyt; hän tiesi, että hän osasi uida.

Kun vene kaatui, oli hän valmis antautumaan järven valtaan, hakemaan pelastustaan. Hän ei veneen vedellä täyttyessä ollut huomannut, että tuo hänen erityinen vihamiehensä, upseeri, oli häntä kolkosti silmäillyt. Jos olisi hän sen nähnyt, olisi hän tiennyt olla varuillansa. Nyt samassa, kun vene kaatui, tunsi Hannu polttavan kivun päässään, ja kun vene oli kaatunut, ei Hannu, enää uimalla osannut pelastaa itseään.

Upseerin miekka oli iskenyt suuren, tyrmistyttävän haavan hänen päähänsä.

Hiljaa, sanaa sanomatta upposi hän juuri silloin, kun hän jo luuli pelastuksensa pian varmaksi, sai surmansa siinä, missä hän ei ollut tiennyt surmaa peljätä.

Ken tiesi häntä kaivata, ken hänen kuolleeksi kuuli?

Isä, sisar ja morsian!

Kauniimpaa kuolemaa voiko nuorukainen kuolla? Mitä hän osasi tehdä pelastaakseen kotiseutunsa vihollisten vallasta, sen teki hän. Ja vaikka pelastuksensa keinot olivatkin raa'at, ken häntä siitä soimaa? Hän teki, mitä hän voi, eikä hän omaa henkeänsä siinä työssään säästänyt.

Mutta miten kävi venäläisten?

Ken ihmisiä hengenhädässä on nähnyt, hän osaa itselleen kuvailla heidän tilansa. Kumollaan keikkui suuri kirkkovene; airot, tuhdot, melat, luottimet uiskentelivat tyynellä järven pinnalla. Niiden vieressä käppyröitsivät, huusivat hätääntyneet, joista ainoastaan ani harvat osasivat nimeksi uida. Suurin osa heistä sai ensiksi mikä itse, mikä toisten avulla kiini veneestä. Mutta siitä piteleminen ei ollut helppoa. Tuskin oli joku saanut käsillään kiini siitä, niin jo tähän onnelliseen tarttui toinen, ja molemmat uivat taasen veden vallassa. Näin oli pian jokainen ensi hädästä päässyt ja taasen samaan hätään vaipunut. Ketkä voimakkaimmat olivat, he kestivät. Ystävä torjui pois tyköään ystävän, pelastaakseen itsensä, sotilas ja upseeri! Kaikki olivat nyt yhdessä hädässä yhden arvoisia. Henkitoreissaan oleva sotilas tarttui kiini nuorempaan upseeriin, ja molemmat he katosivat ensimäisinä siihen suureen hautaan, joka oli nielaissut Hannun.

»Jo saavat kalat herkkuja!» olisi ukko Jeremias sanonut, jos hän tämän tapauksen järvellä olisi nähnyt. Mutta hän ei sitä nähnyt. Yksi ainoa oli, joka sen näki, mutta häntä ei huomannut kukaan.

Kuoleman hädässä taistelivat venäläiset. Toinen toisensa perästä irtausi veneestä ja upposi. Toiset huusivat ja toiset rukoilivat; toiset koettivat kuoleman hädässään ristinmerkkiä tehdä.

Järvi on saanut saalista. Kymmenkunta on enää jälellä; enemmän kuin toinen puoli on uponnut. Näistä oli joku saanut miekkahihnan heitetyksi veneen yli, ja tämä keksintö pelasti jälellä olevat; sillä kun toiset tämän huomasivat, seurasivat he esimerkkiä ja heittivät veneen yli mitä soveliainta käsiinsä saivat. Kahden puolen venettä venyivät sitten venäläiset, aina kaksi vastatusten.

Hiljainen virta ja vähitellen nouseva aamutuuli kuljetti venettä saarta kohden, mutta näkymättömän hitaasti, vaikka aikaa kului ennenkuin kukaan tätä pelastuksen ennettä huomasi. Mutta kun se oli huomattu, oli hämmästyskin kadonnut. — Niin vähän tarvitaan!

Likimääriin tunti oli kulunut, ennenkuin vene oli kulkenut nuo neljäkymmentä kyynärää ja ennenkuin eräs tovereista tunsi jalkansa koskevan pohjaan. Kiireesti hän hiipi rannalle, niin pikaisesti kuin voi. Toiset eivät viipyneet, ja pian nähtiin jälelle jääneet sotilaat upseerinsa kanssa pelastettuina rannalla.

Mitä he siinä miettivät, sitä emme tiedä kertoa.

Sanottakoon vaan se, että uinnistansa olivat he niin typertyneet, etteivät tienneet vetää venettään rannalle, ennenkuin se jo oli liian myöhäistä. Saaren päähän olivat päässeet. Kun he venettä rupesivat ajattelemaan, oli tämä jo saaresta niin kaukana, ettei sitä kukaan enää uskaltanut mennä perimään. Alussa tuo ei heitä murehduttanutkaan.

Vesimärkinä seisoivat venäläiset rannalla. Kaikki, mitä irtainta heillä oli ollut, oli seurannut järven syvyyteen heidän uponneita tovereitaan. Mutta jättäkäämme jälelle jääneet saarelle joksikin ajaksi, ja kääntykäämme katselemaan, miten toisten tuttavaimme on käynyt.

* * * * *

Torppaan, mihin Hannun oli aikomus syksyllä Sannansa emäntänä noutaa, oli Sanna ja Jeremias jätetty.

Kahden kesken olivat he siellä, toinen haavoitettuna, toinen terveenä.

Sanna täytti käskyn, minkä Hannu oli hänelle antanut. Jeremiaksen haavan siteen avasi hän, pesi haavan puhtaaksi, sitoi sen jälleen ja laittoi sitten vanhalle tuttavalleen ruokaa, sen mukaan kuin varoja tähän torpassa löytyi. Sitten istui hän tulen ääreen ja odotti Hannun sekä Hannun isän ja sisaren tuloa. Vanha Jeremias oli laskeunut vuoteelle ja valitteli siellä hiljaisella äänellä kipujaan, tuon tuostakin manaillen ampujaansa.

Näin kului aika päiväksi. Sanna silmäili yön vaaletessa ulos. Kauniina nousi aurinko. Luonnon elävät heräsivät öisestä unestaan, mutta järjellisiä ei laisinkaan nähty. Elävätä ihmistä ei. Kuolleita … niitä asui yltä kyllin Sannan ajatuksissa.

Sanna ei tiennyt pahaa aavistaa. Hän odotti Hannua; mutta tätä ei kuulunut. Jeremiaksen valitusääniä ei kuultu. Hän oli nukkunut kivuistaan. Yksin hereillään oleskeli Sanna torpassa. Siellä hän laskeusi maata sammuneen tulen viereen; mutta uni ei tullut hänen silmiinsä. — Kummaapa kyllä! Aikaa kului. Hannua ei kuulunut; mutta kumminkaan ei osannut Sanna pahaa aavistaa. Päin vastoin näytteli hänen kuvituksensa hänelle kuvia semmoisia, joita ei hän koskaan ennen ollut uneksinut. Hän näki itsensä torpan emäntänä, Hannun vaimona. Ihanana, onnellisena kuvautui hänelle tulevaisuus. Hän oli mielestänsä niin onnellinen, niin huoleton kuin ihminen maailmassa voi olla. Sotaisista ajoista ei ollut hänellä vähintäkään muistoa. Näin makasi hän silmät auki kovalla permannolla, kuullen miten huokeasti ukko Jeremias hengitti… Vihdoin…

Vihdoin hypähti hän ylös. Hänen kauniit kuvituksensa olivat muuttuneet. Sanomaton tuska täytti hänen sydämensä. Oli kuin olisi joku yht'äkkiä tulisilla kourilla häneen koskenut. Hän heräsi levottomasta unestaan; hän muisti kaikki, ja hän kaipasi Hannua. Hän näki, ettei Hannu vielä ollut tullut takaisin. Silloin peljästyi hän; silloin aavisti hän pahaa. Hannun sisaren vanhan hameen heitti hän vanhan haavoitetun ukon peitteeksi, ja pian, muistamatta mitään muuta kuin Hannua, läksi hän tuvasta. Pelkäämättä mitään, ainoastaan Hannua muistellen, kiiruhti hän polkua pitkin, samaa polkua, jota Hannu moniaita tuntia ennen oli kulkenut. Hän huusi muutamia kertoja sulhoaan. Mutta kun ei hän vastausta saanut, hiipi hän yhä kiireemmästi edelleen. Hän muisti nyt, missä vaarassa hän Hannunsa kanssa äsken oli ollut. Hän, joka silloin pelkäsi, ei nyt peljännyt. Hän kuvaili Hannun joutuneen vihollisten valtaan, ja hän, joka äsken pelkäsi oman itsensä tähden, ei nyt peljännyt.

Näissä kummallisissa mietteissä kulkien tuli hän Myrrälle. Kun hän ei nähnyt ketään, poikkesi hän sieltä polulle, joka vei Kauniaisten kartanoon … kulki samaa tietä, astui samoille turpeille, minkä ruohot eivät Hannun askeleiden jälkeen vielä olleet täydelleen suortuneet.

Veikö, ohjaisiko häntä tällä tiellä aavistus? Herättikö hänet hänen kauniista kuvituksistansa ylenluonnollinen aisti? Sanoiko hänen kuolematon henkensä, että Hannu oli tämän maallisen elämän lopettanut samana hetkenä, jona Sannan ihana unelma hirmuiseksi muuttui?

Vastatkoon tähän ne, jotka luulevat tietävänsä, missä yhteydessä tämän elämän ja haudan tuolla puolen olevat henkilöt ovat!

Kauniaisten kartanon pihalle tuli Sanna. Siellä vasta seisahtui hän; sillä siellä näki hän jotakin outoa. Hän tiesi, hän tunsi kuolleet siellä Hannun surmaamiksi uhriksi, sillä niiden keskellä näki ja tunsi hän Hannun verisen kirveen.

Mutta pois tästä hirmun paikasta riensi hän. Riensi … mutta seisahtui taasen, sillä järvellä näki hän oudon näyn… Hän, hän siis oli se ainoa, joka näki, miten venäläiset kuoleman kanssa taistelivat, näki miten Hannu murretuin päin upposi järveen. Mutta tunsiko hän järveen ensiksi kaatuneen armaaksensa?

Kauhistuneena seisoi hän rannalla ja näki, mitä järvellä tapahtui. Sanna parka! Öinen unelma, jos noin levottomassa unessa kukaan voi unelmia nähdä, oli saanut hänen koko henkisen olentonsa murtuneeksi, ja nyt, nyt havaitsi hän aavistuksensa toteutuneeksi; mutta Hannu, jota hän kaipasi, jota hän rakasti, häntä ei hän kuolleenakaan nähnyt. Hän oli nähnyt veneen kaatuneena, oli nähnyt, miten viholliset kuoleman kanssa taistelivat, nähnyt monta niistä, joita hän nykyään oli peljännyt, ijäksi uppoovan Kuloveden kirkkaan pinnan alle. Mitä teki hän, mitä sanoi hän tähän?

Hän ei tehnyt mitään, ei sanonut mitään. Mutta järven rannalle laskeusi hän istumaan, ja mitä hän siinä mietti, jos hän siinä mitään mietti, sitä emme ota sanoaksemme. Verinen kirves, Hannun kirves, joka hänellä oli kädessä, ja mitä hän oli nähnyt — kaikki sanoi sanoja selvemmin, mitä Hannulle oli tapahtunut. Hänen silmänsä olivat käännetyt saarta kohden; itkua näissä silmissä ei ollut, kyyneltä ei vierryt hänen vaaleita poskiansa myöten. Mutta jos ken häntä tuossa olisi nähnyt, olisi hänen ensi silmäyksensä sanonut, että rannalla istuva neitonen vapisi. Tämä näkiä olisi luullut vavistuksen syntyneen siitä hirmuisesta tilasta, missä venäläiset taistelivat kaatuneen veneen ympärillä. Sano sinä, lukiani, vapisiko hän, tämä nuori Suomen neitonen, tästä syystä?

Vastaat: Ei! Ja kumminkaan eivät hänen silmäyksensä luovu saaresta, mihin hän näkee venäläisten pelastuvan!

Rataansa kulkee aurinko, ja sen kulkiessa kuluu päivä. Kauniaisten kartanon ympäristössä vallitsi tänä päivänä hiljaisuus. Ainoa järjellinen, joka tätä hiljaisuutta olisi voinut häiritä, oli Sanna; mutta hän istui rannalla ääneti.

Siinä istui hän, istui sanaa sanomatta tirkistäen saarelle päin.

Mutta surullisenkin päivä kuluu ehtoolle, epäilyksenkin alaisen aamu loppuu!

Ehtoopuolella päivää hän nousi. Hiljaa, hitaisemmasti kuin hän oli tullut, kulki hän polkua maantielle, ja sinne tultuaan kulki hän sitä, kulki sivu polun, joka vei metsätorppaan, jonka emäntänä hän oli toivonut saavansa elää ja kuolla.

Minne kulki hän?

Hän kulki sen luo, joka hänen oli laskenut ensikerran Herran pyhälle ehtoolliselle. Sinne kävi hänen tiensä. Kirkkoherraansa oli hän oppinut, kuten muutkin seurakunnassa, surussa turvautumaan. Kirkkoherran luo hän kulkee.

Kaksi penikulmaa kulkee hän; ei kiireesti, ei hitaisesti. Hänen kulkunsa on semmoisen, joka surutta ja murheetta askeloitsee. Mutta surutta ja murheetta ei kukaan tällä tavalla, istumatta, levähtämättä kulje kahta pitkää penikulmaa.

Aurinko oli laskenut, kun hän Huidan talon sivu kulki; yö oli jo kulumassa, kun hän Koljaan ja Mäenpään tiluksien poikki astui; keskiyön aika oli, kun hän Karkun pappilaan ehti. — —

Useita vuosia on kulunut siitä, kun tämän tarinan »Sadan leukaluista» kuulin eräältä vanhalta ukolta Suoniemessä. Kun ukko kertomuksessaan tuli siihen kohtaan, missä Sanna pappilaan ehti, keskeytin häntä kysymyksilläni:

Mitä mietti tyttö? Miten kävi hänen pappilassa; siellähän majaili myöskin venäläisiä?

Ja ukko vastasi: »Mitä Sanna mietti, sen tiennee Jumala! Muuten, niin, mitäpä siinä oli miettimistä!»

Ja ukolla oli oikein. Sanna tahtoi purkaa sydäntänsä, tahtoi saada lohdutusta. Ja hän tarvitsi sitä. —

Toiseen kysymykseen vastasi ukko: »Pappilassa oli venäläisiä; hyvä että sen muistatte!» Ja että vihollisia siellä oli, sen muistat sinäkin, hyvä lukiani; sillä tiedäthän, mitä edellisenä yönä oli pappilassa ja pappilan tienoilla tapahtunut.

Muistat myös, mihin tilaan jätimme kirkkoherran, kun käännyimme Hannun ja Sannan luo.

Kirkon ylisillä lepäsi hän — jos sanaa lepäsi voi tässä käyttää — viimeksi kuluneen yön paimenpojan kanssa. Siellä vapisi hänkin niistä tapahtumista, joita hänen omat silmänsä olivat aamulla nähneet; siellä vietti hän pitkän päivänsä ruuatta, juomatta, uskaltamatta liikkua mihinkään. Ja pitkä oli hänelle tämä päivä! Unta hän ei sen kuluessa silmiinsä saanut, niinkuin hänen nuori kumppaninsa heidän pimeässä piilossaan.

Vihollisten vallassa oli pappila ja naapuritalot. He olivat nähtävästi aikeissa näillä seuduin viipyä useitakin päiviä; sillä mitään ei huomattu, joka olisi ennustanut heidän poislähtöään.

Pappilaa kohden, missä venäläisten tänpuolinen päällikkö majaili, kulki Sanna keskiyönä. Kuta likemmäksi hän pappilaa tuli, sitä kiireemmin hän nyt kulki. Mutta kun hän taloa liki tuli, seisahtui hän äkkiä. Yön hämärässä näki hän pihalla vähän matkaa asuinhuoneesta venäläisen sotilaan, joka siinä vartiana seisoi. Sanna tunsi tämän heti venäläiseksi.

»Niin muodoin on pappilakin heidän vallassansa», sanoi hän. »Mutta missä, missä ovat pappilan asukkaat?»

Pappilaan ei hän uskaltanut mennä. Pappilan ympäri, kirkon toiselle puolle kiersi hän. Siinä oli niemellä, vähän matkaa kirkosta Tyrvääsen päin rannalla siihen aikaan vähäinen torppa. Hiljaa hiipien pellon pientaretta kulki Sanna sinne, vaikkei hän toivonutkaan siellä löytävänsä ketään ihmistä. —

Rannalle, torpan viereen hän tuli. Siellä tapasi hän sen, jota varten hän oli pappilaan kulkenut.

Kirkon ylisillä oli kirkkoherra ja poika päivänsä viettäneet. Kun yö tuli ja nälkä ja jano alkoi heitä rasittaa, oli kirkkoherran ja paimenpojan välillä keskustelu syntynyt, miten he pääsisivät pakenemaan pois Karkunkylän saarelle. Yhtä ja toista oli siinä mietitty, ja vihdoin olivat kirkkoherra ja poika hiljaa hiipineet alas kirkkoon. Siellä olivat he hämärässä akkunan vieressä seisoen tarkastelleet ympäristöä ja nähneet, että ainoastaan yksi sotilas oli pappilan pihalla näkyvissä. Sakariston ovenvastaisen akkunan olivat he hiljaa avanneet ja siitä laskeuneet hautausmaalle.

Karkun kirkko on siitäkin kummallinen, ettei sen alttari, kuten kirkoissa on tavallista, viittaa itään päin, vaan paremmin, jollei muistomme aivan suuresti petä, itäpohjoiseen. Alttarin molemmilla puolilla on akkuna; vasemmalla puolella alttarista pituusseinällä kaksi, joista toisesta, saarnastuolin viereisestä, pakeniat menivät, mutta oikealla puolella pappilaan päin ainoastaan yksi. Tämä kaikki ja sekin, että saarnastuoli oli miesten puolella kirkkoa, todistaa kirkon vanhuutta.

Hautausmaalla, jos kirkon ympäristöllä olevaa maata siksi saa nimittää, kun kaikki ruumiit silloin haudattiin kirkon lattian alle, — hautausmaalta hiipivät pakolaiset järvelle päin, torppaa kohden. Tätä lähestyessään huomasivat he yksinäisen olennon, naisihmisen, joka pellolta torppaa kohden kulki. Paimenpoika viittasi naista. Että tämä nainen oli pakolainen kuten hekin, sen he kohta huomasivat, ja hiljaa lähestyivät he häntä.

Ihan samaan aikaan huomasivat he myöskin järvellä vähäisen veneen, joka tuli Lielahden puolelta hiljaa kulkien pitkin rantoja, jottei näkyisi, jos vielä mannermaan rannoilla vihollisia löytyisi. Että tässä veneessä — kaksi ihmistä oli siinä — oli suomalaisia, sen näki kirkkoherra myöskin kohta. Että he olivat tulleet tiedustelemaan, mitä kirkonkylässä oli tapahtunut ja miten siellä asiat olivat, sen arvasi hän, samaten kuin että veneessä oliat olivat niitä, jotka olivat kirkonkylästä paenneet Karkunkylän saarelle.

Vähän matkaa torpasta tapasi kirkkoherra Sannan, jonka hän pian rippilapsekseen tunsi. Hän tervehti häntä ystävällisesti, vaikka suruisesti, ja kun hän näki, miten vaalea vapiseva tyttö oli, kysyi hän säälien, mitä Suoniemellä oli tapahtunut ja mikä oli saanut hänen matkalle. Ja Sanna kertoi kirkkoherralle nyt, mitä Hannu oli tehnyt ja mikä häntä oli kohdannut.

Silloin huokasi kirkkoherra syvästi, ja hänen silmäänsä nousi suuri, kirkas kyynele. »Älä epäile, tyttö parka!» sanoi hän. »Älä epäile, vaikka kaikki maailmassa olet menettänyt ylkäsi kuollessa!»

Kirkkoherran sanat vaikuttivat, ja nyt suli Sannan suru; kyyneleet vierivät nyt hänen poskiaan myöten.

Sillä välin oli vene ehtinyt rantaan, vähän matkaa siitä, missä kirkkoherra ja Sanna seisoivat. Paimenpoika oli mennyt alas sitä vastaan ja tulleet tuntenut niiksi, jotka kirkkoherran perheen kanssa olivat Karkunkylän saarelle paenneet. Peläten mitä kirkkoherralle oli tapahtunut, olivat pakolaiset lähettäneet häntä tiedustelemaan, sillä näyttäen, että kirkkoherra oli heille rakas.

Heillä oli sen lisäksi asiana, jos kirkkoherra elossa oli, ottaa hänet kanssansa saarelle, jonne vielä ei ollut päässyt ainoatakaan vihollista, koska Karkun kirkon puolella ei löytynyt ainoatakaan venettä, millä he olisivat yli järven päässeet.

Siinä seisoivat he nyt rannalla torpan vieressä, kirkkoherra, Sanna, paimenpoika ja vasta veneellä tulleet. Siinä seisoivat he ja miettivät, mitä nyt tuli tehdä. Hiedan isäntä, joka oli toinen niistä, mitkä veneessä olivat tulleet, vaati kirkkoherraa seuraamaan itseään Karkunkylän saarelle; mutta siihen ei sanonut kirkkoherra suostuvansa, jos vaan hänellä olisi, millä nälkäänsä lievittäisi. Mutta kun ei hänellä mitään semmoista ollut, ei hän voinut isännän vaatimusta vastustaa. Surullisesti loi hän silmänsä kirkkoa ja pappilaa kohden, ja sanaa sanomatta astui hän veneesen. Sanna ja paimenpoika seurasivat häntä ynnä hänen noutajansa.

Hiljaa kulki vene Kataraan päin rantoja pitkin, jottei näkyisi, jos sattuisi ken vihollisista silmäilemään järvelle. Monta sanaa ei veneessä puhuttu, ennenkuin oltiin toisella puolella. Siellä silloin kirkkoherran käskystä Sanna kertoi täydellisemmästi, mitä Myrrän ja Kauniaisten tienoilla edellisen päivän ja yön kuluessa oli tapahtunut ja miten vihollisjoukko oli saarelle pelastunut. Ja kauhistuen kuulivat kuuntelijat Sannan puhetta, joka heille melkein uskomattomalta tuntui.

Pirunvuoren kohdalla laskivat pakolaiset maalle ja astuivat vuorelle. Siellä vuoren rotkoissa tapasivat he useita tovereita. Vuoren huipulla, josta näkyala on lavea, seisoi joitakuita, jotka vuorotellen pitivät silmällä, mitä järvellä näkyisi.

Aamupuoleen yötä, kun aurinko nousi, huomasivat nämä tarkastajat useita vihollisia kulkevan rantoja pitkin järven toisella puolella, ja osasivat arvata, että nämä rannoilla hakivat veneitä. Sannan kertomus oli niin kaikkia kauhistuttanut, että he jo mitä pahinta aavistivat. Mutta kun päivän kuluessa rantoja kiertävät palasivat, kiittivät saarella oliat Jumalaa. Koko päivän olivat he kumminkin peloissaan, sillä aina tuon tuostakin näkivät he vihollisiaan.

Rauhattomin kaikista oli Sanna. Saarelle tultuaan oli hän väsymyksestä vaipunut maahan, mutta taasen pian tointunut. Verisiä aaveita näki hän ympärillänsä, minne vaan silmäili. Kirkkoherran lohdutukset eivät nyt enää riittäneet. Sanna parka katui, että hän oli oman kotinsa rannoilta lähtenyt. Kentiesi eli Hannu vielä haavoitettuna? Ja ukko Jeremias torpassa — ken hoiti häntä? Näissä mielikuvituksissa, joihin nuo veriset haamut aina tunkeusivat, kului Sannalta päivä.

Toinen rauhaton oli kirkkoherra. Hän näki omiensa olevan hyvässä turvassa; mutta hänen mieltänsä viilsi se ajatus, että hänen olisi tullut jäädä siihen suojapaikkaan, mihin hän ensin oli turvautunut. Vihollisia lähempänä ollessaan saattaisi hän paremmin havaita, mitä heillä oli tekeillä.

Kun päivä oli kulunut ja ilta taasen tullut, kuulivat saarelle piilouneet kummastellen kirkkoherran sanovan: »Minä lähden tänä yönä takaisin mannermaalle!»

Ennenkuin kukaan tähän ennätti sanaa sanoa, oli Sanna jo huutanut: »Minä, minä tahdon varmuutta; tahdon tietää, missä Hannu on; jos hän on kuollut, tulee minun seurata hänen viimeistä käskyään. Minun tulee hoitaa ukko Jeremiasta. Minä seuraan teitä».

Siinä nousi kiista saarella. Kaikki kielsivät kirkkoherraa menemästä; mutta tämä kielto ei mitään vaikuttanut. Sannalla olisi ollut lähempi matka kotiaan saaren toisesta päästä, mutta yksinään, kuu ei kukaan, tahtonut hänen kanssaan tänne lähteä, pyysi hän hartaasti saada seurata kirkkoherraa, ja siihen tämä viimein myöntyi, vaikka vastahakoisesti.

Yön tullessa lykättiin vähäinen vene vesille. Siihen istui kirkkoherra, Sanna ja Hiedan isäntä, joka, vaikka ei lähtö ensinkään ollut hänelle mieleen, ei laskenut kirkkoherraa yksin menemään. Veneesen oli sen lisäksi viety ruokavaroja. Tuo oli vähän kummastuttanut niitä, jotka saarelle jäivät. »Ken tietää, mihin niitä tarvitaan», oli kirkkoherra sanonut.

Samaa tietä kuin he edellisenä yönä olivat tulleet, soutivat he nyt takaisin. Nyt kului heiltä matka sanaa sanomatta, ennenkuin he rannalle pääsivät. Silloin nousi täysi kiista siitä, että kirkkoherra vaati isäntää palaamaan takaisin Karkunkylän saarelle.

»Mitä voi tapahtua, sitä en tiedä; mutta jos mitään pahaa toiselle tapahtuisi, en tahdo siihen olla syyllinen», sanoi hän. Ja tähän käskyyn sai isäntä tyytyä.

Torpan edustalla erkani Sanna kirkkoherrasta. Pitkiä lähtöpuheita ei siinä pidetty. »Mene, tee tehtäväsi! Jumala olkoon kanssasi!» Tämä oli kirkkoherran hyvästijättö. Ja Sanna lähti murtunein mielin kulkemaan kahden penikulman pituista matkaansa, lähti kulkemaan kiireemmästi kuin oli tullut. Mutta kirkkoa kohden kulki varovasti kirkkoherra.

Pappilan tienoilla ei eilisestä ollut mitään muuttunut. Pappilassa ja Mäkelän taloissa yhä majailivat venäläiset. Mutta päivän kuluessa oli kumminkin tapahtunut jotakin; sillä pappilan pihalla huomasi kirkkoherra koko joukon sotilaita, jotka siihen olivat levolle laskeuneet, ja pari kolme, jotka kulkivat siellä ympäri. Kauhukseen huomasi kirkkoherra myös, että hirtetty Mäkelän isäntä vielä puun oksassa riippui.

Mitään suurempaa kummaa ei kumminkaan ollut tapahtunut kuin se, että venäläisiä oli tänne kirkonkylään kokoontunut Tyrväältä päin yhä enemmän. Karkku oli eri joukkojen kokoontumispaikka.

Kun kirkkoherra tuli kirkkoon, huomasi hän, että siellä hänen poissa ollessaan olivat viholliset käyneet. Sakariston ovi oli rikottu, useat vallassäätyläisten hautakammiot avatut ja ryöstetty, mitä kallista niistä oli löydetty. Tässä ryöstössä oli kadonnut muun mukana hopearisti ja hopealevyt laamanni Collanius'en arkusta.

Ei osannut kirkkoherra Enckel silloin aavistaa, että puolentoista sataa vuotta myöhemmin hänenkin hautakammiotaan saastutettaisiin!

Nähtyään mitä kirkossa oli outoa nähtävänä, nousi kirkkoherra jälleen sumeaan piiloonsa. Siellä hän räystääsen kaiversi vähäisen reijän, josta hänen sopi nähdä ainakin osa siitä, mitä ulkona tapahtui. Mutta yö kului rauhassa; hän ei nähnyt mitään entistä oudompaa.

Näin kului kaksi vuorokautta. Kirkkoherra huomasi niiden kuluessa, että vihollisjoukko ympäristössä aina vaan eneni. Mutta mistä päin nämä tulivat, sitä hän ei nähnyt. Kirkossa vielä käytiin useita kertoja, ja hautakammiot mullistettiin vielä pahemmasti.

Neljännen päivän ehtoopuolella marssi sotalauma pappilasta Mäenkylään, ja silloin, kun kirkkoherra huomasi, että sillä oli poislähtö mielessä, uskalsi hän astua ulos piilostaan; mutta vasta päivän hämärtäessä hiipi hän varovasti asuntoonsa. Venäläiset olivat todellakin lähteneet; mutta heidän jälkiään näkyi pappilassa.

Kirkkoherran ensi työ oli kiittää Jumalaa ja toinen ottaa hirtetty alas.

Nyt seuraavan yön kuluessa ei kirkkoherra kumminkaan nukkunut. Hän pelkäsi vihollisten palaamista. Mutta kun aamu valkeni ja hiljaisuus vallitsi, tiesi hän varmaan, että viholliset olivat lähteneet.

Tähän päätökseen tuli hän siitäkin, että aamun koittaessa pappilaan lähestyi muutamia seurakuntalaisia, jotka mannermaan metsistöön olivat paenneet. Surullisin, mutta samalla kiitollisin sydämin tapasivat he toisiaan. Mannermaan metsistöön paenneet tiesivät kertoa, että eilen iltasella olivat ne viholliset, mitkä olivat pappilan tienoilla majailleet, yhtyneet Huidan talon luona Pirkkalasta ja Suoniemestä päin tulevain vihollislaumojen kanssa ja siitä sitten myöhemmin pahaa tekemättä marssineet tietä Kyröön ja Mouhijärvelle päin.

Paljon oli näillä Karkun pitäjään asukkailla, jotka nyt toisiansa tapasivat, toisilleen kertomista. Mutta se jätettäköön kertomatta. Mainittakoon vaan se, että kirkkoherra pian keskeytti heitä ja kutsui työhön. Kirkko oli ensinnä puhdistettava, haudat korjattavat ja suljettavat.

Samana päivänä pidettiin jumalanpalvelus kirkossa. Tähän tilaisuuteen oli suurin osa Karkunkylän saarella pakolaisina olleista tullut. Mutta ennenkuin jumalanpalvelus alkoi, haudattiin Mäkelän vanha surmattu isäntä.

Seuraavana päivänä iltapuolella saatiin sanomia Suoniemeltä. Niiden tuojia olivat vanha Erkki, Hannun isä, ja Priita, Hannun sisar. He tiesivät lisätä Sannan kertomukseen hirmuisia asioita.

Isänsä kanssa oli Priita ollut Maurille menossa, kun he saivat tiedon vihollisten tulosta. Silloin olivat he palanneet kotiinsa. Mutta kun savu Myrrällä tapahtuvasta tulipalosta näkyi heille, olivat he pelosta vetäytyneet kauemmaksi metsään ja siellä viipyneet yöhön saakka. Vasta aamupuolella yötä olivat he palanneet kotiinsa ja siellä tavanneet ukko Jeremiaksen. Hän oli alussa nukkunut, mutta pian sen jälkeen herännyt ja jutellut kummallisia asioita. Että hän oli pahasti haavoitettu, sen olivat vasta silloin isä ja tyttö huomanneet. Hän oli jutellut Hannusta ja Sannasta ja vihollisista hirmuisia kertomuksia, joista eivät he voineet muuta päättää, kuin että nämä olivat surmatut. — Koko päivän olivat he kumminkin odottaneet, ja kun iltapuolella Jeremias haavoihinsa kuoli, oli Priita uskaltanut kulkea Kauniaisten kartanoon päin. Mutta tiellä, ennenkuin hän tuli sinne, oli hän kuullut hirmuisen julmia huutoja, jotka häntä olivat niin peljästyttäneet, että hän kiireesti pakeni isänsä luo. Vasta neljännen päivän ehtoopuolella, kun ei Hannua, ei Sannaa eikä ketään kuulunut, oli hän taasen uskaltanut lähteä kylään; mutta sinne tullessaan oli hän nähnyt tietä pitkin kulkevan hirmuisen suuren joukon vihollisia. Näitä peljäten oli hän taasen vetäytynyt takaisin; mutta myöhemmin illalla taasen lähtenyt tiedustelemaan. Isä oli hänen poissa ollessaan laittanut Jeremiakselle arkun.

»Yöllä, kun ei mitään vihollisista kuulunut» — jatkoi Hannun sisar — »tulin Kauniaisten kartanoon. Siellä tapasin nyt muutamia kyläläisiä. Osa heistä seisoi pihan syrjässä, missä oli vähäinen kumpu. Tämä oli avattu ja sen sisästä löydetty useita surmattuja venäläisiä; toinen osa kyläläisistä seisoi taempana rannalla ja ihmetteli ja kuunteli. Saarelta kuului kummallisia valituksia, ja saaren rannalla näkyi hoipertelevia olentoja — ihmisiäkö vai haamuja, sitä emme tienneet, ennenkuin muutamat meistä, jotka rannalla seisoimme, uskalsivat Hannun vähäisellä veneellä, jonka joku oli Siuron kohdalta rannalle vedettynä löytänyt, lähestyä saarta. Nämä palasivat pian ja tiesivät kertoa, että saarella oli venäläisiä, nähtävästi nälkään nääntymäisillään. Miten he olivat saarelle tulleet, ei osannut kukaan sanoa; miks'eivät he saarelta lähteneet samaten kuin olivat sinne tulleet, sitä emme ymmärtäneet, ennenkuin havaittiin eräällä kivellä hyvän matkaa saaresta Kuljun kirkkovene ylösalaisin. Sillä arvattiin venäläisten saarelle päin soutaneen, mutta mikä oli heiltä veneen vienyt, se oli mahdoton arvata silloin. Kauniaisissa viettivät muutamat yön; minä palasin kotiin kertomaan, mitä olin kuullut ja nähnyt. Paljon unta emme silmiimme saaneet, Hannua kun kaipasimme. Toivoimme kumminkin aina tähän aamuun asti, että hän elävien joukossa olisi. Mutta silloin saimme sanoman, että hän pää halaistuna oli järvestä löydetty».

Hannun sisar, kun hän puheessaan oli tähän saakka päässyt, ei enää saattanut kyyneleittensä ja itkunsa tähden jatkaa, jonka vuoksi vanha ukko, Hannun isä, hiljaisella ja värisevällä äänellä lisäsi:

»Tämän sanoman saatuamme läksimme kartanoon. Siellä näin ainoan poikani. Surmattu, kahdenkertaisesti surmattu hän oli. Liitimme yhteen neljä lautaa, teimme hänelle viimeisen vuoteen ja toimme hänen ja Jeremiaksen tänne Hannun veneellä. He odottavat nyt siunausta, hyvä kirkkoherra!»

Tytön kertomus oli herättänyt kummallisia arveluita; mutta ukon lyhyt, vakava lause ja ääni, jossa murtunut sydän ilmaisi itsensä, saivat kuulijat surumielisiksi. He silmäsivät rantaa kohden; siellä lepäsivät uhrit kirveellä veistettyjen lautojen välissä.

»Entäs venäläiset saarella?» kysyi kirkkoherra.

»Ne odottavat siellä Kaikkivaltiaan tuomiota», vastasi ukko yhtä vakavasti.

»Nälkäkuolemaa siis!»

»Minä tiedän, mitä te ajattelette, kirkkoherra! Teidän sanoissanne oli nuhdetta, oli ajatus: 'Olkaa armahtavaiset, niinkuin taivaallinen isänne armahtavainen on'. Mutta olivatko he armahtavaisia? Käykää meillä katselemassa, mitä he ovat tehneet, niin te unohdatte tämän käskyn armahtavaisuudesta ja muistatte: 'Silmä silmästä, hammas hampaasta'. Sen lisäksi on armahtavaisuus nyt jo liian myöhäistä».

Kirkkoherra yritti puhua jotakin, mutta silloin muisti hän hirtetyn isännän. Kentiesi tunsi hän nyt itse jotakin yhtäläistä, jotakin semmoista, mitä asui ukko Erkin sydämessä; sillä ihminen oli hänkin, kärsinyt oli hänkin; kalpeiksi muuttuivat nyt hänen kasvonsa, ja hän mumisi vaan: »Se on hirmuista!»

Mutta ukko Erkki vastasi. »Hirmuista! Jos olisi heitä siellä sata, niin sitä parempi! Sadan sydämet joutuisivat silloin matojen syötäviksi; sadan leukaluut saaren rannoilla ajelemaan aamu- ja iltatuulen käsissä. Ja missä on Sanna, poikani kihlattu morsian? Venäläisten vallassa arvattavasti; kentiesi saarella olevain surmaamana, ja te säälitte vielä!»

Sanna! Nyt vasta muisti kirkkoherra häntä. »Eikö hän ole jo useita päiviä sitten ollut kotonansa?» kysyi hän hämmästyen.

»Kotona ei häntä ole näkynyt, sittenkuin hän pyhäaamuna läksi», vastasi ukko.

»Siis on hänkin joutunut tämän julman, hirveän vihan uhriksi», lausui kirkkoherra. »Hänen intonsa on saanut hänen onnettomuuteen. Vaan älä sure, Erkki! Ole vakuutettu siitä, että sekä poikasi että Sanna, jos hänkin todella on kuollut, ovat kuolleet rehellisten tavalla».

Tämä lause oli olevinaan lohdutus vanhukselle, mutta semmoiseksi hän ei sitä ymmärtänyt. Hän vastasi kiivaammasti kuin ennen: »Minä tiedän sen, minä, joka seison tässä, niinkuin karsittu petäjä mäellä. Kaikki, kaikki, mitä minulla oli rakasta, on tuonen koura korjannut». — —

Hannu ja Jeremias haudattiin. Ei ollut ruumiitten saattojoukko suuri. Erkki, Priita ja, paitsi kirkkoherraa, muutamia kyläläisiä seisoi arkkujen ympärillä, kun nämä kirkon permannon alle laskettiin.

Mutta mihin oli Sanna joutunut? Varmaankaan et, lukiani, tyytyisi, jos sanoisimme, että siitä päivästä, jona hän katosi, ei ole häntä kotiseuduilla nähty eikä hänestä paljon kuultu. Sama uteliaisuus, mikä kumminkin oli murheen yhteydessä, vaivasi myöskin kirkkoherraa. Hän katui, että hän oli ottanut Sannan mukaansa Karkunkylän saarelta, ja hän tiedusteli Sannaa kaikkialta; mutta aikoja kului, ennenkuin hän sai tietoja hänestä.

Mihin oli Sanna joutunut?

Hän oli, kuten tiedämme, yöllä lähtenyt pappilasta. Hän oli lähtenyt kiireesti kulkemaan kotiinsa päin. Vihollisia hän ei osannut suuresti peljätä; vihollisia hän ei myöskään alussa kulkuansa nähnyt. Jo oli hän onnellisesti joutunut muutamia virstoja, ehtinyt Mäenpään rustitilalle saakka. Mäenpään rustitila on mäen törmällä; sieltä viepi tie alangolle. Mäkeä alaspäin juoksi Sanna, kun kuuli jonkun tulevan takanansa. Hän silloin katsahti taakseen ja näki siellä vihollisen tulevan. Hän poikkesi nyt tien syrjälle; mutta ennenkuin hän ennätti piilopaikan löytää, oli venäläinen hänet saavuttanut ja kiini ottanut. Turhaan rukoili hän; vihollinen vaan nauroi, taputti hänen vaaleita poskiaan ja nimitti häntä »prekrasnaja matuskaksi» sekä talutti hänet sitten väkisin Koljaan taloon.

Tähän taloon oli muutamia venäläisiä asettunut asumaan. Kun Sanna kiiniottajansa kanssa sinne tuli, nousi majailevissa siellä riemuhuuto. He puhuivat kauniisti, jotta Sanna huomasi, ettei heillä ollut aikomus häntä surmata. Mutta kumminkin Sanna pelkäsi heitä enemmän kuin kuolemaa. Ja Sannalla oli syytä tällaiseen pelkoon. —

Sannan ei tarvinnut surmaa peljätä, ja kumminkin katosi hän tietämättömiin kotiseudultaan! Seurasiko hän, uljaan Hannun morsian, siis armaansa murhaajia?

Ei! Ja kumminkin katosi hän?

Hän katosi kuolemaan! Kun hän huomasi, mikä häntä odotti, mitä varten hän oli vangiksi otettu, sai kauhu ja inho hänessä vallan. Muistakaamme, mimmoisessa tilassa hän oli, kun hän pappilasta lähti. Hannun haamu viittasi hänelle. Hän muisti, mitä Hannu oli peljännyt, kun he Myrrän talon läheisyydessä piilousivat. Tämä kaikki sai hänen hurmioon. Kun venäläiset rupesivat häntä hyväilemään, asettausi hän levolliseksi ja petti siten vainoojansa. Nämä eivät osanneet aavistaakaan, mitä neidon mielessä liikkui. Ja kun hän kulki huoneessa ympäri, eivät he ensinkään arvanneet, mitä tämä aikoi, kunnes he eivät enää voineet estää häntä tuumaansa toteuttamasta.

Pyssyjen vieressä nurkassa oli muutamia miekkoja ja muita aseita. Sanna lähestyi niitä, hän koski niihin; kukaan ei estänyt häntä. Yksityistä naista ei tiennyt kukaan peljätä. Hän nosti miekan; hän katseli sen kärkeä, sen tutkainta, ja ennenkuin venäläisten hirmuhuuto oli ennättänyt kajahtaa, oli Sanna kätkenyt terävän tutkaimen syvälle rintaansa, syvälle sydämeensä.

Sanna oli surmannut itsensä, päästäkseen siten vapaaksi.

* * * * *

Enemmän kuin puolentoista vuosisataa on kulunut niistä ajoista, joina nämä seikat tapahtuivat; toista sataa vuotta on vähäinen saari Kulovedessä kantanut nimeä Sadan leukaluut.

Ihmispolvi ihmispolven perästä on elänyt, on kuollut seuduilla, missä ne seikat tapahtuivat, joista olemme kertoneet. Tapaukset ovat muistosta kadonneet, mutta nimi Sadan leukaluut elää vielä.

Olisi ehkä ollut velvollisuutemme kertoa, miten venäläiset saarella kuolivat nälkään. Mutta semmoinen kertomus ei luullaksemme olisi miellyttänyt muita kuin niitä, jotka kertomuksissa rakastavat sitä, mikä hirmuista on. Itse he kuvitelkoot, miten nälkäkuolemaa kuollaan.

Vuonna 1866 parannettiin Karkun kirkkoa. Sen kiviset seinät olivat aikojen kuluessa kaarevan muodon saaneet, ja niissä nähtiin isoja, uhkaavia repeämiä. Katto purettiin ja seinäin päädyt alennettiin. Siinä silloin, kun katto oli purettu ja kirkon ylisille pääsi Jumalan päivä loistamaan, huomattiin muurinraossa vanha puulusikka. Se oli muinaiskaluja, se oli muisto aterioista, joita kirkkoherra Enckel kirkon ylisillä Ison Vihan aikoina oli syönyt.

Samana vuonna laitettiin kirkkoon uusi lattia. Lattian alla olevat hautakammiot tyhjennettiin, ja ruumiit, mitkä näissä kammioissaan olivat satoja vuosia nukkuneet, kannettiin kirkon pihalle ja syydettiin suureen yhteiseen hautaan. Julmaa oli nähdä, miten tässä meneteltiin, miten arkut poltettiin, sittenkuin niiden sisällys oli kaadettu tuohon yhteiseen hautaan. 40 miestä askaroitsi tässä työssä 3 päivää.

Niiden ruumiiden joukossa, jotka olivat heitettävät tähän yhteiseen hautaan, oli myöskin kirkkoherra Enckelin. Hän lepäsi tammisessa arkussa kirkon alttarin lähellä; sieltä kannettiin hän ulos, ja arkku avattiin. Täydessä papinpuvussa makasi arkussaan kirkkoherra. Arkku kaadettiin, ja muinaisten sanankuuliainsa kanssa olisi kirkkoherra samaan hautaan tullut mullatuksi, ellei joku, jonka sydäntä tämä menetteleminen koski, olisi pakottanut miehiä ottamaan ruumista ylös. Se pantiin sitten takaisin omaan arkkuunsa ja sai sijansa alttarin alla Karkun kirkossa, missä se nyt ainoana kirkon permannon alla lepää.

* * * * *

Tähän loppukoon tämä kertomus. Vanhat ovat kadonneet, kaikki ovat uusiksi tulleet.