IX.
Vehkeitä
"Konkordia on mennyt haaksi-rikkoon, ei ole niin mitään saatu pelastetuksi", oli uutinen, joka suusta suuhun kulki. Kauppias Karlgrenin kuolema herätti huomiota kaupungissa, mutta haaksi-rikko yltä ympäri kaupunkia, seutua loitommalla. Mutta kuka huhut huuhtoo, viestit viruttaa? Mitä oli totta, mitä valetta niissä huhuissa, jotka nyt haaksi-rikosta alkoivat levetä? Kuka oli ne pannut kulkemaan?
Ei aikaakaan, näet, niin ruvettiin puhumaan että haaksi-rikkoon oli syynä kapteeni Kornman itse, että laivan levätessä satamassa siitä oli korjattu varkain talteen suuri ja kallis tavarasto.
Ja tämä puhe levisi levenemistään. Antero nauroi salaa tälle huhulle. Häntä ei tiennyt kukaan syyttää. Kapteeni yksin oli jutun sankari. Kapteenikin nauroi jutulle ja ajatteli sen kyllä joutuvan aikaa voittain unohduksiin, niinkuin toisetkin jutut ja huhut hänestä olivat joutuneet. Mutta jutut eivät hiljentyneet; päin vastoin näkyivät ne yhä kasvavan ja ne saivat uuden vauhdin, kun tulliherra niihin tarttui. Kaikkialla syytettiin häntä huolimattomuudesta hänen virassaan ja tämä kanne vaikutti, että tulliherran täytyi pakosta ryhtyä syynäämään kauppias Karlgren vainaan tavarastoa sekä samalla kirjoittamaan puolustus-kirje tulli-hallitukselle. Miten asiaa ajettiinkin, niin lähetti tulli-hallitus äkki-arvaamatta kaksi virkamiehistään tapauksesta likempää ja tarkempaa selkoa ottamaan. Tähän lienee ollut syynä etenni se, että yhtiö, jossa Konkordia oli vakuutettu, ei ensinkään suostunut maksamaan vakuutussummaa, ennenkuin oli haaksi-rikon todellinen laita saatu selville.
Näistä vehkeistä ei kapteeni tiennyt tahi ei ainakaan ollut tietävinään. Hänellä oli toista nyt ajateltavaa. Siitä aamusta saakka, jona hän tyttärensä suusta kuuli sanan: murhaaja, ei hänelle enää mitään oikeen onnistunut. Hän oli, kun näki, mitenkä tytär vastasi hänen isälliselle rakkaudelleen, vetäynyt takaisin omaan itseensä, niinkuin mato kuoreensa. Ulkonäöltään oli kapteeni sama kuin ennenkin, mutta levottomuus oli päässyt häneen. Hän ei voinut ymmärtää, mistä Amanda oli ottanut sanat; Kaarlo elää. Hän tunsi, että mustia pilviä vetäysi kokoon, mitkä leimauksellaan häntä uhkasivat; mutta vaikka hän itsessänsä provastia syytti, eipä hän oikeen ymmärtänyt, mistä päin nämä pilvet uhkasivat, sillä vaikka kuinkakin hän kuunteli päivän pakinaa, ei hän sanaakaan kuullut puhuttaman tapauksesta pari kymmentä vuotta takaperin. Hänelle oli arvoitus, mistä Amanda oli saanut aavistuksia siitä.
Tämä teki kapteenin levottomaksi, mutta tapahtuipa samassa seikka, joka vielä kovemmin häneen koski ja josta kapteeni luuli vielä selvemmin huomaavansa, että hänellä oli vihamies, joka vastusti häntä salaa, näkymättömänä. Kapteenilla oli kotiinsa palattua paljon tekemistä, mutta näistä tehtävistään kiiruhti hän jo kolmantena päivänä kaupunkiin ottamaan haltuunsa lanko-vainaansa tavarat. Siellä kuuli hän silloin huhun haaksirikosta, ja sille huhulle nauroi hän. Mutta kun hän kiiruhti kauppias-vainaan testamentin avaamista ja sen avatuksi saikin, mutta siitä näki, että kaikki, mitä kauppiaalla oli, oli — Anteron, — niin tuntuipa silloin kapteenista kuin olisi laivan kansi, jonka päällä hän seisoi, vajounut. Hän luuli nyt näkevänsä Anterossa salaisen vihamiehensä. Hän oli lyöty omilla aseillaan.
Kuvata silmän-räpäystä, joka seurasi sitä, jona vainajan testamentti oli luettu, on vaikea. Syynä kapteenin naimiseen oli etukynnessä ollut hänen ahneutensa. Kauppiaan hän jo aikoja takaperin tiesi rikkaaksi mieheksi. Mutta tämä mies kitui hirmuista tautia — ruumiinmatoa vatsassa. Hänen pikaiseen kuolemaansa nojautuivat kapteenin perintö-toiveet, kun hän nai kauppiaan sisaren. Vaan hänen toivonsa kauppiaan pikaisesta kuolemasta joutuivat häpeään. Oliko kauppiaalla todellakin tuo tauti? — Niin oli kaupungin lääkäri kapteenille vakuuttanut. Mutta eihän kauppias koskaan kysynyt lääkäriä? Miten olikaan — kauppias eli… Ja kun hän myöskin kuoli, ja kapteeni viimeinkin luuli pääsevänsä toiveittensa perille, niin — — ilmestyi toinen perillinen, joka lain nojassa vei kaiken sen, minkä kapteeni jo piti omanansa.
Turhaan pani kapteeni vastaan testamentin laillisuutta. Mutta sen laillisuudesta ei ollut mitään laiminlyöty. Todistajatkin elivät vielä. Hän ei voittanut muuta kuin varmuutta siitä, että kuoppaan, minkä hän toiselle oli kaivanut, oli hän itse langennut.
Tämä tapaus sai kapteenin raivoon, ja tässä raivossaan uskalsi hän, mitä hän tähän saakka aina oli välttänyt — pitää aika saarnan rouvalleen. Minkä tähden oli rouva aina osoittanut kylmyyttä veljeänsä kohtaan? Siitä nyt seuraus, että kauppias oli antanut tavaransa toiselle! Wappo rouva, jota uutinen testamentistä harmitti ja vihoitti yhtä suuressa mitassa kuin kapteenia, koki puolustaa itseänsä. Hän puhui käynnistään veljensä luona, kun huhu tiesi testamentistä puhua, ja miten silloin veljensä oli väittänyt semmoista testamenttia valheeksi. Mutta kapteeni ei huolinut näistä puollustuksista ja Wappokin sai nyt tuta kapteenin oikeaa luonnetta. —
Amanda oli ainoa, jossa tämä uutinen ei vaikuttanut mitään. Hän eli haaveissaan ja isän täytyi "onnettomuuksiensa" päätteeksi nähdä, että oma lapsensa häntä väisti. Mitä nämä kaikki vaikuttivat miehessä semmoisessa kuin kapteeni, joka turhaan haki keinoja, millä saisi testamentin kumotuksi, millä voittaisi tyttärensä rakkauden — on mahdotointa sanoa. Viha, harmi ja tuo levottomuus, josta vasta puhuimme, saivat hänen hivuksensa harmaantumaan. Mutta mitä oli sillä voitettu? Ei muuta kuin että hänestä katosi paljon siitä, joka tähän saakka oli tehnyt hänet pelättäväksi.
Niin oli muutamia viikkoja kulunut. Amanda, joka ei enää saanut käydä pappilassa eikä edes kuullakaan mitään sieltä, kuihtui kuten kukka, joka päivää kaipaa. Hän oli niin muuttunut, että Wappo rouvakin ihmetteli, mikä tyttöön oli mennyt. Amanda ei puhunut mitään; hän vaan pyysi ollakseen yksinäisyydessä.
Silloin sai kapteeni tietoa tullimiesten tulosta; saipa myös tietää, että hänenkin tavarastonsa oli syynättävä. Vaara uhkasi, mutta juuri vaara antoi kapteenille takasin hänen miehuutensa. Hän läksi kaupunkiin, kohta kuin kuuli tullimiesten tulosta ja näiden kummaksi käski hän heidät kohta tulemaan Rytilään, "sillä" — sanoi kapteeni — "pitkin paiviäni on minun rehellistä nimeäni loukattu; minä pyytäisin, että mitä pikemmin nimestäni poistettaisiin se häpy, jolla sitä on koetettu nytkin so'aista".
Samana päivänä oli kapteeni kirjoittanut kirjeen Anterolle ja varoittanut häntä tullimiesten tulosta. Se kirje oli maksanut ääretöntä vaivaa kapteenille. Varoittaa sitä, jonka hän toivoi sisimpään helvettiin! Mutta hänen täytyi. Antero voisi tavaransa kadottaa, mutta rikos se yhä liittyisi kauppias-vainajaan ja kapteeniin, jos mitään löydettäisiin. Samassa kirjeessä pyysi kapteeni Anteron seuraavana päivänä käymään kestissä Rytilässä. — "Teitä ehkä siellä tarvittaisiin!"
Antero nauroi kun sai kirjeen. "Kyllä kait kettu luolaansa pojat jättää, kun koirat sisään samoovat", mumisi hän. — Asia oli, että suurin osa tullaamattomista tavaroista oli paremmassa tallessa kuin ranta-makasiinissa.
Samana päivänä vähää ennen kapteenin lähtöä kaupunkiin oli hänen ja hänen rouvansa välillä ollut pitkä keskustelu. Kun se oli päättynyt, se keskustelu, nauroi kapteeni ilkeästi. Rouvan kasvot olivat kylmät kuin ainakin. Tulevia vieraitansa varten rupesi hän kohta siivoomaan salia yli-kerrassa. Kapteenilla oli vielä lyhyt keskustelu — erään haaksirikkoon menneen laivansa merimiehen kanssa.
Että kaikissa näissä vehkeissä oli jotakin salattuna, se oli varmaa.
Rouvan sanat, kun oli kapteeni lähtenyt kaupunkiin, osoittivat sitä.
Ylikerran salia siivotessaan mumisi hän: "kirottu puotipoika, sen saat
sinä kohta maksaa!"