VII.
Ensikerran kyydissä.
Raasilan kestikievari-taloon oli Peltolasta puoli Suomen peninkulmaa; se oli ison valtatien varrella, joka K——joen pitäjän läpi kävi K——n kaupunkiin. Tässä kestikievarissa tuli Mattilan isännän syksyin keväimin käydä kyytiä kolme vuorokautta kummallakin kerralla.
Suurta valtatietä kulettiin vahvasti; mitkä kulkivat kyydillä, mitkä omilla hevoisillaan. Ja siitä syystä olivat kestikievari-talot ja etenni Raasila alati väkeä täynnä. Täällä oli, semminkin syksyin, miltei joka' päivä pienet markkinat, eläimiä kun alati oli kaupittavina. Tämä väen paljous sai aikaan jos jommoisiakin rettelöitä, sillä tässä, jos missään, oli seurakunta sekalainen.
Tänne Raasilan kestikievari-taloon saapui pieni Heikki holliin päivänä, jona sattui olemaan tavallista enemmän matkustavaisia liikkeellä. K——n kaupungissa olikin parin päivän perästä syysmarkkinat pidettävät. Väkeä oli näitä varten kokoontunut läheltä ja kaukaa. Heikki kun pihalle pääsi, sai hevoisensa erääsen suojaan, jossa jo sitä ennen oli kaksi hevoista ja suuri niinimatoilla peitetty kuorma. Sieltä, kun oli hevoisen marhaminnasta sitonut kärryjen pyörään, meni hän pihalle, missä hän, joka kaikkiin tälläisiin oloihin oli harjaantumaton, ihmeekseen katseli väkeä.
Toisia meni, toisia tuli ja olisipa Heikki pian saanut piisalle asti tästä, ellei väen seurassa olisi ollut mies, joka veti kaikkien, etenkin nuorten huomion. Itsessä miehessä ei ollut mitään erityistä katseltavana, vaikka hän oli muukalainen, mutta hänellä oli erinomainen soittokalu, jonka tapaista ei Heikki ainakaan ollut ennen nähnyt, ja tämän soittokalun päällä hyppi pieni elävä, jonka Heikki ensinnä pelästyen luuli pieneksi piruksi, mutta pian sai tietää olevankin marakatin. Tämäpä nyt oikeen Heikin mieleen. Hän tunkeusi soittokalua, jonka luuli positiiviksi kutsuttavan, niin likelle kuin pääsi, ja kysymyksiä olisi hänellä ollut, jos millaisia tehdä, jos vaan soittaja olisi osannut taikka viitsinyt niihin vastata. Mutta vaikka ei Heikki vastauksia saanutkaan, ei hän sitä pahaksi pannut; pientä elävää ihmetteli hän niin, että tuskin tiesi, mitä kysyi. Hupaista oli hänen etenni nähdä, miten pieni apina naurettavalla tavalla kiitti, kun joku hänelle lantin antoi. Jos Heikillä olisi lantteja ollut, olisi hän ajattelematta antanut ne marakatille; mutta kaikeksi onneksi ei hän vielä ollut kyytiä kulettanut, ja senpä tähden oli kukkaronsa, minkä hän Liisalta oli saanut, ihan tyhjä; muuten — tiesi miten olisi kyytirahojen käynyt. Heikki oli kauan tätä kummaa katsonut ja hän hypähti oikein ilosta kun joku antoi marakatille kiven tahi puun-palasen rahan asemesta. Marakatti käänteli ja väänteli kiveä ja puun-palasta, koetti sitten kelpaisiko tuo syötäväksi, ja heitti sen sitten, kun mitättömäksi huomasi, irvistellen ja kummallisesti hyppien kauas tyköään. "No, ei tässä maailmassa kummempaa!" huusi Heikki taitamatta iloansa hillitä.
Tämä huvi oli jo kestänyt toista tuntia. Heikki oli unohtanut, mitä varten hän oli kulussa, oli unohtanut hevoisensa ja missä oli. Marakattia, marakattia vaan hän katseli. Hän oli uskaltanut sille tehdä pitkää nokkaa, ja kas kummaa! Heikin suureksi iloksi oli marakatti myöskin tehnyt pitkää nokkaa, ja oikein takajaloillaan; ja sitäpä ei Heikki olisi ollut mies tekemään. Poika tuli tästä uskaliaammaksi, jotta nyt vihdoin tohti marakatille tarjota vähäisen leipäpalan. Marakatti sitä katseli ja käänteli; mutta luultavasti ei se ollut hänen mieleensä, sillä hän, kun oli maistanut sitä, heitti sen inholla ja irvistyksellä kauas pois. Heikki nyt tarjosi puupalasen. Mutta tätä tarjotessaan, sattui hän, joka ei ensinkään tiennyt pelätä marakattia, sitä ihan lähelle. Hän tahtoi samalla koettaa kädellänsä, miltä pienen elävän turkki tuntuisi, mutta sitäpä hän sai katua, Pieni elävä, joka ehkä kauan oli tällaista tilaisuutta odottanut, puri äkki-arvaamatta Heikkiä sormeen ja hypähti samassa hänen päähänsä, antoi hänelle useita korvapuusteja, ja sieppasi muistoksi hollipojan tukasta aika joukon hivuksia. Tämän oli apina tehnyt silmänräpäyksessä ja mitä naurettavimmalla tavalla; mutta mitäpä hyvää siitä Heikille; eipä hän, poika parka, sitä itse saanut nähdäkään. Väen nauraessa vetäysi Heikki isosti itkien kauas pois, huolimatta katsetta, miten marakatin omistaja nyyhkäsi ketjua, jolla pieni elävä oli positiivissa kiini, ja kuritti muutamalla iskulla pahankurista, joka nyt irvistelemisillään näytti, ettei hänen mielestänsä kuri tässä ollut oikeen paikallansa.
Heikki oli saanut kyllinsä marakatista. Hänellä oli paksu, tuuhea tukka, siitä oli kyllä varaa kourallisen siepata, mutta sormestaan, siitä ei ollut varaa mitään ottaa; se oli pieni jo ennestään. Tosin ei ollutkaan marakatti siitä mitään ottanut, mutta eipä paljon puuttunutkaan, sillä etusormen päässä oli haava, pieni, mutta syvä, ja sitä pakoitti äärettömästi, itkien ja koettaen saada veren juoksun lakkaamaan, vetäysi Heikki suojaan hevoisensa luo. "Minä olin paha. Se oli oikeen minulle", tunnusti hän itselleen.
Suojassa, maaten heinissä kärryissään, olisi hän kentiesi kauankin itkenyt, ellei uteliaisuus olisi saanut hänet äkkiä pihalle jälle, Yhden istuttavat kääsit, joiden toisessa aisassa oli heleästi soiva kello, oli pysähtynyt vierashuoneen eteen. Kääseistä hypähti keski-ikäinen mies ja huusi komentavalla äänellä hevosta.
"Minnekä nyt on Rytilän patronin kiire?" kuuli Heikki väen seassa jonkun kysyvän. Mutta hän ei siinä ehtinyt kauan uteliaana seisoa, sillä isäntä huusi, että Mattilan hevoinen oli lähtevä patronia viemään.
"Tässä minä olen", huusi Heikki vastaukseksi.
"Sinunko Mattila on holliin pannut; eikö hänellä parempaa ollut? Mutta yhden tekevä; valjasta pian hevoisesi".
Heikki juoksi suojaan ja sai pikaisesti hevoisensa valjaisin, vaikka kipeää sormea julmasti pakoitti. Sitten ajoi hän kärrynsä vieras-huoneen eteen, ihan samassa kun Rytilän patroni sieltä astui.
"Miks'ei ole minulle hevoista annettu?" kysyi patroni, äreästi kääntyen isäntään, joka juuri tuli väen tuvasta.
"Tässä on hevoinen", — vastasi Heikki.
"Oletko hullu, poika", — huusi isäntä. "Etkö näe että patronilla on omat kääsinsä" — ja ennenkuin Heikki tiesi vähintäkään olla varallansa, oli hän saanut aika korvapuustin, vielä vankemman kuin vasta marakatilta, joka yhä vielä pihalla ilveitänsä teki.
"En minä tiennyt" — sanoi poika itkien ja kävi todettaan lyötyä paikkaa.
"No tiedä nyt se, äläkä siinä töllistele", ärjäsi isäntä.
Heikki valjasti hevoisensa kääsien eteen. Omat rattaansa olisi hän halunnut sysätä suojaan jälle, mutta hän ei sitä uskaltanut, kun patroni samassa nousi kääseihin.
Heikki oli ani harvoin ajanut suurta maantietä. Kylätie, jonka likisyydessä Peltola oli, oli huono ja sitä ei ensinkään ajettu laukkaa. Heikki, joka nyt ensi kerran oli kyydissä, ei siis osannut ajatellakaan, miten kyydillä ajetaan. Semminkin jos matkustavaisella on, tahi jos hänellä on olevinansa kiirut. Heikki oli tuskin ennättänyt hypätä taka-istuimelle, kun Varpusen Laurin ruuna sai maistaa ruoskaa ja outona tällaiselle tervehdykselle lähti laukkaamaan vauhtia semmoista, että Heikin oikein päätä pyörytti. Mutta tämäkään vauhti ei nähnyt tyydyttämän patronia, sillä aina vähän takaa iski hän uudelleen ruunaa ruoskalla.
Näin oli matkaa lyhyessä ajassa kulunut 5 virstaa, kun Heikki huomasi, että ruuna oli ihan valkoisessa vaahdessa. Hän muisti nyt kasvate-isänsä varoitus-sanat: katso ettei liian kovasti ajeta. Tosin pelkäsi Heikki herraa, joka kääseissä istui, mutta vielä enemmän pelkäsi hän, että ruuna tärvääntyisi, ja siitäpä sai hän rohkeutta.
"Älkää ajako niin kovaa, isä kielsi" — sanoi hän hiljaan.
Herra kääseissä ei vastannut mitään, iski vaan uudestaan ruoskalla ruunaa.
"Äikää ajako niin kovaa" — rukoili Heikki uudestaan.
Nyt kääntyi herra poikaa päin. "Suus kiinni!" huusi hän, ja taasen sai ruuna maistaa ruoskaa, vaikka se laukkasi sen kuin kavioista lähti.
"Älkää Jumalan tähden ajako niin kovaa" — uskalsi Heikki vielä rukoilla; mutta hän oli tuskin saanut nuo sanansa sanotuksi, kun tunsi polttavan kuumeen isännän korvapuustista ajettuneessa poskessaan ja samalla makasi hän törristyneenä maantiellä. Eipä paljon puuttunut, ettei poika olisi mennyt tainnuksiin. Nyt oli hänellä kumminkin niin paljon mieltä että hän huusi.
Mutta herra kääsissä ei kuullut hänen huutoaan, ja Heikki näki pian matkustavaisen tien mutkassa katoovan.
Tällaista päivää ei ollut Heikki koskaan ennen elänyt. Hän, joka ei koskaan ennen ollut maistanut kuria, oli nyt vähässä ajassa saanut kolme kovaa korva-puustia, joista viimeinen oli ankarin; herra kun häntä oli ruoskan varrella lyönyt vasten naamaa. Mutta kummaapa kyllä, Heikki ei nyt itkenyt.
Pojan tuleva luonne astui siinä näkyviin.
Kun marakatti häntä pahana piteli, itki hän, sillä hän piti rangaistuksen oikeana; samati itki hän kun kestikievarin isäntä häntä löi; hän piti itsensä silloinkin syyllisenä, vaikka hän tietämättömyydessä oli rikkonut. Mutta nyt, nyt sanoi hänelle omatuntonsa, että hän oli syytön, että herra oli häntä syyttömästi lyönyt, ja sentähden hän ei itkenyt. Hänen poskeansa pakoitti ja verta juoksi hänen nenästään; mutta näitä kipuja hän tuskin nyt tunsi. Vakuutus siitä, että hän oli syytön, lievitti kivut.
Puoliväliin oli taipale kulunut, kun Heikki työnnettiin kääseistä pois. Hän lähti nyt juoksemaan kadonneen matkustajan jälkeen. Hän ei enää pelännyt kääseissä istujaa.
Heikillä oli, sen mukaan minkä hän muisti, nyt ensi kerta vastoinkäyminen elämässä kohdannut. Se koetus kävi kipeästi häneen.
"Ja kumminkin tein minä oikein, aivan oikein" — sanoi hän itselleen.
Kun hän tuli Mannilan kestikievariin, oli herra jo aikaa sieltä lähtenyt. Heikki tapasi ruunan sidottuna aidan seipääsen pihalla; se värisi vielä koko ruumiissaan ja hirnui surullisesti, kun tunsi nuoren hoitajansa. Heikki taputteli sitä ystävällisesti ja kysyi sitten isäntää, kyytirahat saadaksensa. Mannilassa oli väkeä pihalla yhtäpaljon kuin Raasilassa, ja kun Heikki viimein tapasi isännän ja hänelle asiansa sanoi, sai hän vastaukseksi: "Olenko minä sinun kassahoitajasi, mahdoit itse ottaa maksun kyydistäsi".
Nyt rupesi Heikki itkemään.
Kovinta kovuutta olisi hän voinut itkemättä, valittamatta kärsiä, kun vaan itsessään tiesi syyttömyytensä; syytön hän tosin oli tässä, syytön ettei hän rahojansa saanut, mutta rahat eivät olleet hänen, ne olivat hänen kasvate-isänsä.
Lauri oli joutunut hänen kauttaan vahinkoon — se sai kyyneleet Heikin silmiin.
Pihalla oli väen seassa joukko poikaisia. Eräälle näistä, joka taisi olla noin Heikin ikuinen, kävi itkiää sääliksi; hän lähestyi häntä ja sanoi:
"Älä itke, minä näin että Mannilan Jaska sai herralta rahaa sinulle annettavaksi".
"Se on vale" — huusi joukosta noin 18 vuotinen poika. "Se on sula vale, lienet itse saanut rahat ja syytät muita".
"Tiedätkö huutia hunsvotti!" ärjäsi isäntä, — "teetkö poikani varkaaksi?"
"Minä näin, että herra antoi" — vakuutti pieni poika.
"Se on Jumal avita valhe" — huusi Jaska, — "katsotaanpas lakkariisi, saadaan nähdä kumpi varas on". — Ja Jaska, suuri ja väkevä, samosi kerjäläis-pojan päälle, joka turhaan koetti puolustaa itseänsä.
Painiskelu siinä nyt syntyi, joka vihdoin loppui niin, että Jaska sai käsiinsä kerjäläisen ryysyistä pienen, vanhan kukkaron, jossa oli noin neljättäkymmentä kopeikkaa rahaa.
"Enkös minä sitä sanonut! Itse on hän varas ja syyttää muita", huusi Jaska, heittäen kukkaron Heikille. "Tuossa on kyytirahasi ja kukkaro vielä kaupan päälliseksi. Kiitä nyt minua."
"Älä usko häntä!" huusi kerjaläis-poika itkien. — "Ne rahat olen minä kaupungista kerjännyt sairaalle äidilleni".
"Pidä suusi taikka korjaa sinua nimismies", ärjäsi Jaska ja töyttäsi niin voimallisesti poikaa vasten leukaa, että tämä kaatua kolahti pihalle. "Tuossa saat sen mokoma kerjäläisvaras".
"En minä ole varas!" huusi kurkkunsa täydeltä poika; "sinä rahat sait!"
Onpa vaikea sanoa, miten tämä rettelö, joka jo rupesi väessä herättämään huomiota, olisi loppunut, ellei vanha herrasmies olisi poikain tappeluun sekaantunut.
"Siivolla pojat!" huusi hän ja kulki suoraa tietä Jaskan luo, joka kerjäläis-pojan viimeiselle huudolle oli valmis vastaamaan aika potkauksella.
"Provasti!" mumisi Jaska hämmästyen ja koetti hiipiä pakoon väen sekaan. Mutta provasti tarttui häntä kaulukseen kiini. "Kuinka kehtaat sinä", — sanoi hän kovalla äänellä, — "valehdella ja toista — semminkin köyhää kerjäläispoikaa — syyttää varkaudesta, johon itse olet syypää? Meitä oli kolme, jotka näimme, että Rytilän patroni uskoi sinulle kyytirahat annettavaksi kyytipojalle, joka oli tielle jäänyt. Meitä oli kolme, jotka sen näimme: minä, tämä kerjäläis-poika ja Jumala. Sinä poikani siis" — sanoi provastiksi kutsuttu Heikille — "anna rahat takasin sille, jolta isännän poika ne ryösti; ja sinä ilkiö" — jatkoi hän kääntyen Jaskaan — "jos sinä tahdot lainkäyntiä välttää etkä ansaittua rangaistustasi saada, anna sinä paikalla kyytipojalle minkä patroni sinulle uskoi."
Iloisella mielellä täytti Heikki provastin käskyn ja vielä iloisemmalla otti kerjäläispoika vastaan mitä omansa oli. Mutta harmitti ja hävetti Jaskaa kun nyt suuren väkijoukon nähden täytyi antaa rahat Heikille ja siten tunnustaa ja julkisesti näyttää, mimmoinen hän oli. Väen pilkan ja naurun alaisena pääsi hän vihdoin piiloumaan häpeäänsä.
"Ole aina rehellinen ja puolusta totuutta, niin Herra auttaa sinua niinkuin nyt" — sanoi provasti kerjäläispojalle.
Tämä tapaus koski kummallisesti Heikkiin. Hän seisoi siinä liikkumatta, huomaamatta, että provasti häntä kauan ja vakavasti silmäili. Hän ei voinut ymmärtää todelliseksi mahdollisuudeksi semmoista käytöstä kuin Jaskan vasta. Niin paljon pahuutta ei hän ollut tiennyt aavistaakaan maailmassa löytyvän. Vihdoin tointui hän ja oli juuri menossa ruunansa luo, kun kuuli pvovastin kysyvän:
"Kyytipoika! Mistä sinä olet? kuka on isäsi?"
Heikki oli kohta kun provastin näki tuntenut erinomaista kunnioitusta häntä kohtaan. Nyt kun provasti häneen kääntyi vakavana kysymyksellä, luuli hän saavansa nuhteita siitä, että oli ottanut vastaan rahat, mitkä Jaska oli kerjäläispojalta ryöstänyt. Hän purskahti itkuun ja sanoi: "en minä tiennyt, että rahat olivat pojan."
"Sen minä kyllä ymmärrän" — vastasi provasti. "Se oli luonnollista, että sinä uskoit mitä kestikievarin poika todisti; mutta minä kysyn sinulta kuka on isäsi, ja mikä on nimesi?"
"Heikki on nimeni ja isäni on Varpusen Lauri Mattilasta", vastasi poika nyt lohdutettuna.
Provasti katseli vielä vähän aikaa poikaa. Sitten huokasi hän syvästi ja meni vierastupaan jälle.
Mutta Heikki, joka nyt oli jäänyt kahden kesken kerjäläispojan kanssa, meni häntä liki, tarttui hänen käteensä ja sanoi: "Anna anteeksi, että minä rahasi otin vastaan Jaskalta. Mikä on nimesi?"
"Antero Kalvin on nimeni", vastasi kerjäläispoika.
"Jos aiot matkata Raasilaan päin, saat istua ruunan selässä, kun ruuna on saanut vähän levähtää."
Kotvan ajan takaa ajoi provasti poikain sivu, joista toinen — Heikki — kulki ruunan vieressä, toinen Antero istui ruunan selässä.
Kun poikaset saapuivat takaisin Raasilaan, oli aurinko jo mennyt mailleen. Raasilan kestikievari-talossa ei nyt ensinkään ollut väkeä siihen määrään kuin päivällä. Useimmat olivat lähteneet; tiellä olikin matkustajia tullut kosolta poikia vastaan. Ne, jotka vielä olivat kestikievavi-talossa, joko äskeisiä tahi vastatulleita, olivat menneet levolle. Pirtin lattia oli makaajia melkein täynnä.
Heikistä ja Anterosta oli tiellä tullut erittäin hyviä ystäviä. He olivat puhuneet, mitä viattomat kymmenvuotiset tavallisesti puhuvat. Heikki oli kertonut Anterolle Varpusista ja olostansa Peltolassa, ja Antero puolestaan oli kertonut että hänellä K——joella oli köyhä sairas äiti, joka ei häntä jaksanut elättää, jonka tähden hänen oli täytynyt lähteä kerjäämään. Hän olikin hyvin tässä onnistunut. Sillä hänellä oli likimäärin puolen ruplaa rahaa, minkä summan hän nyt tahtoi viedä äitillensä.
Näin puhellen olivat pojat tulleet kestikievari-taloon. Heikki vei kohta ruunan entiseen suojaan, missä huomasi vieläkin olevan äskeisen niinimatoilla peitetyn kuorman. Antero oli sillä välin käynyt pirtissä, mutta hän palasi pian ja ilmoitti toverilleen, että penkit ja lattia olivat täynnä vieraita, jotta ei heillä siellä sijaa ollut. "Voimmehan maata tässä" — ehdotteli hän.
Kärryt vedettiin nyt suojaan; niiden alle, suojan lattialle levitettiin vähän heiniä, ja pojat menivät makaamaan. "Kärryjen alla on lämpimämpi" — oli Antero sanonut. Mutta ennenkuin uneen vaipuivat, tarjosi Heikki toverilleen ruokaa eväspussistaan, vähät muistaen, että pussissa oli vaan ruokaa yhdelle hengelle kolmesti päivää. Kun olivat syöneet, luki Heikki siunauksen, jota Antero kummastellen kuunteli. Tämä olisi arvattavasti antanut aiheita keskusteluihin yhä pitempiin poikasten välillä, mutta väsymys voitti ja poikaiset nukkuivat.
Mutta Heikki heräsi pian. Hän ei ollut tottunut tällaiseen yösijaan. Hän oli julmaa unta nähnyt. Hän heräsi ja huomasi, että häntä vilustutti. Siihen lisäksi pakoitti hänen sormeansa, joka molemmin puolin haavaa oli kovasti ajettunut. Heikki mietti jo nousta, mutta juuri kun hän oli nousemaisillaan, kuuli hän outoja sanoja, jotka pidättivät häntä kärryjen alla. Hän kuunteli, hän koetti nähdä, mutta yö oli pilkkosen pimeä.
"Hän makaa sisemmäisessä vieras-kamarissa… Parempi olisi ollut kohdata häntä metsässä, mutta käynee se täälläkin laatuun."
"Joko on vaate tervattu? Perhana kuinka pimeä… Älä jätä mitään paikkaa tervaamatta…"
"Mutta jos hän herää ja rupeaa vastarintaa tekemään?"
"Kyllä siihen aina joku neuvo saadaan".
"Jos aiot hänet tappaa, niin minä luovun koko yrityksestä, sen sanon.
Hän on pappi ja hän on kastanut minun".
"Kuka perhana on aikonut häntä tappaa!… Kastanut sinun!… Työnnä sinä tervaryysy hänen suuhunsa, jos hän rupeaa ääntämään".
Heikki oli tämän keskustelun kuullut. Hän ei siitä paljon ymmärtänyt. Sen huomasi hän vaan, että tässä mahtoi olla kysymys jostakusta rikoksesta. Ja mitä laatua tämä rikos oli selveni hänelle vähin, kun hän kuuli toisen puhujista kysyvän:
"Oletko ihan varma, että provastilla on rahat muassansa?"
"Niin varma, kuin että sinä olet suuri pelkuri. Neljä tuhatta ruplaa on provastilla kapusäkissään, osittain helisevässä hopeassa, osittain hyvissä papereissa".
Sana provasti sai Heikin kuuntelemaan vielä tarkemmasti.
"Akkunan vieressä sinä kumarrut, painat lujasti pääsi seinää vastaan; minä nousen niskoillesi, sovitan tervaryysyn akkunalasille ja rikon sen. Jos tervalla on entinen omaisuutensa vielä, ei äännä akkuna… Oikeen, luulenpa, että nyt ollaan valmiit. Etuhuonehessa makaa vanha rouva … onko puukkoni tupessaan?… No nyt…"
Miehet lähtivät. Heikki näki pimeässä heidän hiipivän ulos ja oven suulta silmäilevän pihaa. Sitten kuuli hän toisen sanovan: "Kaikki nukkuvat … joudutaan nyt".
Kun miehet olivat lähteneet, uskalsi Heikki hengittää vapaasti. Hänen ensimäinen työnsä oli herättää Antero. Tämä nukkui sikeästi, jotta Heikki ainoastaan suurella vaivalla sai hänet ymmärtämään mistä kysymys oli. Mutta kun Antero sen vihdoin käsitti, hypähti hän kohta ylös. "He tahtovat ryöstää provastin rahat. Rannilassa kerrottiin, että provasti on käynyt kaupungista noutamassa suuren rahasumman, jolla K——joen uusi kirkko on rakennettava", — sanoi hän.
"Mitäs nyt teemme… Jos ne meidät näkee, tappavat he meidät".
"Pelkäätkö sinä sitä?"
"En juuri pelkää, sillä oikeuden edestä pitää ihmisen heittämän vaikka henkensä, sanoi pastori viime lukukinkereillä, ja oikeenhan se on, ettemme anna rosvojen varastaa. Eikö ole Antero?"
"On kaiketi. Mene sinä akkunan taakse, josta miehet pyrkivät vierashuoneesen, minä juoksen pirttiin herättämään väkeä".
Antero antoi neuvon, ja olipa se neuvo aikamiehen neuvo, eikä kymmenvuotisen pojan.
Siinä ei kauan mietitty. Heikki ei enää tuntenut, että sormeansa pakoitti, hän ei tuntenut vilua. Pimeässä hän hiipi vierashuoneen luo. Pihan puolella ei ollut ketään, kaikki oli hiljaista.
"Rosvot pyrkivät taka-akkunasta sisälle", sanoi Heikki itselleen. "Mitä jos koettaisin herättää provastin".
Mutta juuri kuin hän tätä mietti, kuuli hän että vierashuoneessa jo oltiin hereillä. Heikki juoksi sentähden huoneen toiselle puolelle, sillä arvattavasti olivat miehet jo ehtineet sisään.
Vierashuoneessa oli kolme suojaa, porstuasta tultiin suureen saliin ja salin takana oli kaksi kamaria. Salissa nyt ei maannut ketään, mutta pihan puolimaisessa kamarissa nukkui provasti ja vieressä olevassa kamarissa eräs vanha rouva.
Kun Heikki ehti huoneen talopuolelle, ei hän siellä ketään huomannut. Huoneestakaan, mistä vasta oli ääni kuulunut, ei nyt enää kuulunut mitään. Rosvot olivat arvaamattoman vähässä ajassa päässeet sisään, sen huomasi Heikki, sillä toinen saliin vievistä akkunoista oli rikki.
Hän säikähti suuresti. Tietämättä, miettimättä, mitä teki, oli hän juuri kurkkunsa täydeltä huutaa: Rosvoja, varkaita! ottakaa kiini.
Mutta ennenkuin hän sai ääneen, huomasi hän, että pieni kapusäkki heitettiin ihan hänen viereensä ulos akkunasta. Ajatuksen nopeudella tarttui hän siihen. "Rosvoja, varkaita! ottakaa kiini!" huusi hän nyt ja lähti samassa kapusäkkineen juoksemaan pihalle.
Julma kirous kuului huoneesta.
Antero oli sillä välin saanut henkiin ihmiset tuvassa. Väkeä tölmäsi jo vierashuoneen luo, kun Heikki pihalle pääsi. "Ottakaa kiini, akkunasta takapuolelta karkaavat", huusi hän. Samassa avattiin ovi vierashuoneen porstuasta ja sama ääni, minkä Heikki päivällä oli kuullut Rannilassa, huusi: "Ottakaa kiini, ottakaa pois kapusäkki!"
"Se on jo tallessa" — vastasi Heikki ja kiiruhti kapusäkki kainalossa provastin luo.
Nyt saatiin kynttilöitä sytytetyksi ja väkeä samosi vierashuoneesen. Puoli-kuolleena pelosta makasi rouva kamarissansa. Rosvoista ei näkynyt niin jälkeäkään. Paikka akkunan ulkopuolella tarkastettiin; että rosvot siitä olivat hypänneet ulos, samalla kun Heikki huusi, oli aivan varmaa; mutta mihin olivat ne kadonneet, kutka olivat ne? Väkeä oli Raasilassa paljon; rosvojen kasvoja ei ollut kukaan nähnyt, pimeässä kun olivat työnsä toimittaneet.
"Äänestä ne tunnen" — vakuutti Heikki. — "Eikä ne mahda kaukana olla" — arveli Antero.
"Ja sitten mahtaa heillä olla tervaiset kädet" — lisäsi Heikki, joka muisti äskeistä puhetta.
Kauan siinä nyt mietittiin mitä tehdä. Yö oli pimeä, rosvoja hakeminen nyt olisi siis melkein turhaa; siihen lisäksi ei kellään ollut sanottavaa halua siihen. Lisempi tutkinto jätettiin sentähden huomiseksi. Se vaan nyt huomattiin, ettei kellään, mitkä vieras-huoueesen olivat kokoontuneet, ollut tervaisia käsiä.
Väki vetäysi vähitellen jälleen pirttiin, mutta rouvan pyynnöstä tuli saliin kaksi Raasilan trengeistä. Provastin kehoituksesta jäivät sinne myöskin Heikki ja Antero, mitkä nyt saivat tarkasti kertoa, miten olivat voineet estää rosvojen aiottua varkautta.
Eipä levosta enää tänä yönä tahtonut tulla mitään. Aamupuoleen yötä heräsi Heikki lyhyestä unesta ja meni suojaan ruunaa katsomaan. Silloin huomasi hän kummakseen, että niinillä peitetty kuorma oli poikessa.
"Voi minua hupsua!" torui hän itseään. "Tuon kuorman omistajat, nepä juuri varkaat olivatkin. Minä hupsu, kun en muistanut yöllä puhua kuormasta mitään".