VII.
Kuolleita ja aaveita.
Kauppias Karlgrenin huonehessa näemme samana päivänä, jolloin haaksirikko tapahtui, molemmat lanko-miehet ja puotipojan Anteron.
Kauppias eli vielä. Hän oli sen verran toimessa, että hän taisi seurata kapteenin kertomusta. Siinä nyt kuultiin selitys toisellainen, kuin se, mikä oli kaupunkilaisille uskottu. Laiva oli täysin purjein laskettu Jolsan saarelle. Vauhti oli ollut semmoinen, että — aivan miten kapteeni oli kaupunkilaisille kertonut, laiva oli kohta halennut. Kun aalto sen sitten nosti ja jälle pieksi kallioon, niin hajosi se, ja töin tuskin oli väki ehtinyt veneisin, ennenkuin Konkordia-laiva jäänöksinä omasta itsestänsä tuhansissa kappaleissa ui vaahtoisilla laineilla. Vauhti oli ollut niin ankara, tuuli niin kiivas, ettei mitään laivassa jälellä olevaa lastia saatu pelastetuksi. Nimismies oli noudettu ja laillinen kertomus tapauksesta oli kyhätty paperille.
Kapteeni kertoi tämän tapauksen suurimmassa lyhykäisyydessä, aivan kuin olisi kaikki käynyt varsin luonnollisesti. Hän ei tapausta paljon ajatellutkaan. Toista oli hänellä mielessä, sillä hänkin näki selvään, että kauppias ei kauan enää eläisi. Antero oli kuunnellut kapteenin kertomusta, mutta hajamielisesti, sillä hänkin odotti vaan, milloin kauppiaan silmät ummistuisivat viime uneen, ja hän kummasteli suuresti, ettei se hetki jo ollut tullut. Hän kun nyt oli, ainakin ajaksi, päässyt toimista vapaaksi, mitkä koskivat laivaa, mietti siinä, mitä olisi hänen tehtävä, niin pian kuin olisi kauppias kuollut. Hän oli kahdella päällä tuosta. Kapteeni, näetsen, ei tiennyt kauppiaan testamentista mitään. Lääkäristä ei siinä kukaan puhunut mitään, ei kauppias itsekään, joka vaan mietti jonkun hetken kuluttua, "kun oli saanut vähän levähtää", nousta. "Paljon oli, näet, toimitettavana".
Kapteeni oli lopettanut kertomuksensa, ja siinä sitten mietittiin, mitä nyt olisi tehtävää. Papereita, rahaa — sinetillä varustetun pussin — pani kapteeni lankonsa kassa-arkkuun, neuvoen sillä välin, miten kaikessa hiljaisuudessa makasiiniin kätketyt tavarat olivat saatavat kellariin puodin alle.
"Onko sinulla mitään, jota voisin toimittaa, siinä tapauksessa, että tautisi rupeisi pitkälliseksi ja veisi sinulta ajatuksen voiman?" kysyi kapteeni Konrad sitten äkkiä, ja iski pienet tuijottavat silmänsä lankoon.
Kauppias ei vastannut tähän mitään. Hän seurasi silmäilyksillään miten kapteeni pisti hänen raha-arkkunsa avaimen lakkariinsa, tätä avainta, jota hän ei koskaan ollut uskonut kenellekään. Hän oli vastahakoisesti antanut sen nyt ensikerran toiselle, kun kapteeni pyysi raha-arkkuun panna tärkeitä arvopapereita.
"Avain, avain!" huusi hän ja sanomatonta tuskaa osoittivat hänen kasvonsa. Hän ei nyt uskonut lankoansa, ei ketään maailmassa, tuskin omaa itseänsäkään.
Kapteeni hymyili. Hän ymmärsi kauppiaan tuskaa. Hän pani avaimen riippumaan naulalle ihan lankonsa vuoteen viereen. Kauppias ei sanonut mitään enää, hänen silmänsä vaan tuijottivat avainta. Mutta kapteeni lisäsi:
"Arkussasi on nyt kaikki paperit, mitkä yhteisiä asioitamme koskevat. Minulla on paljon tekemistä, koeta nukkua kunnes palaan tulliherran tyköä".
Mutta kapteeni ei ollut ehtinyt puodista ulos, kun hirmuinen huuto sai hänet palaamaan. Kauppias oli oijentanut kätensä tarttuaksensa avaimeen. Sekö ruumiin ponnistus, äskeinenkö tuska vai mikä — — sai hänen ruumiilliset kipunsa, jotka koko päivän olivat olleet poikessa, taasen heräämään? Kun kapteeni palasi, näki hän lankonsa suin syöksyneenä vuoteelta alas. Antero oli ehtinyt nostaa häntä puoleksi ylös ja nyt asetettiin kapteenin avulla sairas jälle vuoteelle.
"Viha, ikuinen viha!" horisi hän, kun häntä nostettiin.
Ja kun hän vuoteesensa saatiin, oli hän — kuollut.
Mitä tarkoittivat hänen viimeiset sanansa? Sitä ei tiennyt silloin vielä kukaan muu kuin hän itse, mutta ne kuuluvat niin äärettömän kamalalta, että sekä kapteeni, että Antero siinä nyt seisoivat hirmustuneina.
Antero siitä ensinnä tointui. "Hän on kuollut!" sanoi hän hiljaan.
Kapteeni laski kätensä makaavan sydämelle. "Kuollut!" mumisi hän.
Sitten kääntyi hän Anteroon, loi häneen pitkän läpitunkevan silmäyksen, otti avaimen naulasta ja sanoi: "Minä en tunne teitä, mutta vainaja tässä luotti teihin; siis tahdon minäkin luottaa. Olkaa uskollinen, niin ette kauppaanne kadu. Laittakaa nyt, että kuollut saa mitä hän enää tarvitsee; minun aikani on tullut". —
Ja hän meni. —
"Noinko sitä kuollaan?" kysyi Antero kapteenin mentyä hiljaan itseltään.
Omituinen outo tunto, jonka laatua hän ei ymmärtänyt, sai hänet isoksi aikaa jäämään vainajan kamariin. Hän oli ensikerran nähnyt ihmisen kuolevan. Hän oli vielä nuori; ei siis kummaa, että hän heltyi. Hän muisti, mitä kaikkea hyvää vainaja oli hänelle tehnyt, ja asuipa tuossa omituisessa tunnossa jotakin, jota ehkä voitaisiin rakkaudeksi ja kaipioksi sanoa. —
Hänen ruumiinsa läpi kävi väristys. Kauppiaan kuolemassa puhjenneet silmät tuijottivat häntä, kun hän näihin katsoi. Hän muisti kerjäläisenä ollessaan kuulleensa, että ketä kuollut katsoo kuoltuaan, se häntä kuolemaan seuraisi. Tämä muisto väristytti häntä. Hän painoi hiljaan kuolleen silmät kiini. Myöskin muisti hän joskus ennen kuulleensa, että kuolleen rinnalle pannaan raamattu tai virsikirja. Hän silmäili ympärilleen. Mitään semmoista kirjaa ei huoneessa löytynyt, mutta pöydällä makasi asiakirjan tapainen kirja — ainoa kirjan-pitoon kuuluva, mitä kauppahuone Karlgrenin talossa löytyi. Sen avasi hän ja pani vainajan rinnalle.
Sitten läksi hän huoneesta.
Olipa se outoa! Puotiin kun hän tuli, nojautui hän tiskiä vastaan. Hän tunsi olevansa niin yksin maailmassa. Koko elämä näkyi hänestä niin kummalliselle. Hän seisoi siinä kauan, ja omaksi kummakseen heräsi hän surullisista ajatuksistansa siitä, että kuuma kyynel putosi hänen kädellensä.
Ostaja astui puotiin. Hän sai mitä hän pyysi. Mutta kohta hänen mentyään sulki Antero puodin.
Hän läksi ulos.
Sama pelko kuin eilenkin vallitsi vielä kaupunkilaisissa. Kauppiaan kuolema sitä vaan kiihdytti, sillä varmaahan oli, että kauppias oli koleraan kuollut. Ja sanoma tästä kuoleman-tapauksesta levisi pian. Anteron oli varsin vaikea saada jonkun ruumiille tekemään viimeistä tavallista palvelusta. Ihmiset väistyivät häntäkin; sillä hän tuli huonehesta, missä rutto oli käynyt.
Tuo tunne, mikä oli saanut Anteron viehkeäksi äsken, katosi vähitellen, ja hän rupesi nyt ajattelemaan omia asioitansa. Hän unohti nyt kuolleen ja meni neuvoa kysymään kaupungin viskaalilta. Mitä siinä sitten heidän välillään puhuttiin, emme varmaan tiedä; mutta seurauksena tästä käynnistä oli kumminkin se, että kun kapteeni myöhemmin illalla tuli kauppiaan taloon, oli raha-arkku ja kaikki vainajan omaisuus sinetillä varustettu. —
Mutta olipa kapteenille tänä iltana suotu vielä suurempi kumma. Antero oli, niinkuin jo sanoimme, turhaan etsinyt ruumiin pesiää. Hän ei tiennyt, mitä neuvoa tässä. Hän oli jo käynyt usiampain luona, jotka tavallisesti tätä tointa tekivät. Vanhan matammin, joka monta vuotta oli häntä ja kauppiasta passannut, oli hän lähettänyt samalle asialle. Mutta vanha matammi, kun sai huhulta kuulla, mihin tautiin isäntänsä sanottiin kuolleen, hirmustui niin ettei voinut mitään. Silloin toi sattumus vanhan mummon Anteron tielle ja hyvää palkkaa vastaan lupasi tämä tehdä mitä Antero pyysi. —
Viskaali ynnä kaks todistajaa tulivat kauppiaan huoneesen milt'ei samaan aikaan kuin eukko. Ja molempain toimi oli juuri loppumaisillaan, kun kapteeni vainajan taloon palasi.
Kapteenin oli vaikea ymmärtää, mitä tässä tapahtui, ja kun se hänelle ilmoitettiin, leimusipa merimiehen viha hänessä tuleen.
"Kenen käskystä ovat nämä sinetit tässä?" — huusi hän. "Luulisinpa, että minä olen nyt isäntä tässä talossa!"
Viskaali vastasi kohteliaasti, että sinetit olivat asetetut laillisuuden vuoksi; sillä kauppamies oli tehnyt testamentin, ja koska ei vielä ollut tiedossa mitä se testamentti sisälti, oli hänen, viskaalin, työnä ollut näin käyttäitä.
Viskaalin ja Anteron välillä oli tämä selitys kyhätty.
Kapteeni ei sanonut enää mitään, mutta hänen pienet silmänsä paloivat ja osoittivat hänen sisässänsä kuohuvaa vihaa. "Minä olen tässä lähin sukulainen ja ainoa perillinen, siis ei tule muitten sekaantua asioihin, mitkä eivät heille kuulu!" — huusi hän vihdoin.
"Testamentti on arvattavasti teidän tyttärenne eduksi" — sanoi eräs todistajista.
"Amandan!" Muuta ei kapteeni sanonut. Mutta tuli hänen silmässänsä asettui. Hän muisti kotoansa; sitä ei hän ollut vielä nähnyt. Kiirut oli vienyt hänet Jolsan saarelta, ei Rytilään, mutta suoraan kaupunkiin. Me tiedämme, että kapteeni ei rakastanut ketään muuta maailmassa kuin tytärtänsä. "Amandan!" — sanoi hän ääneensä; ja itsessänsä oli hän vakuutettu siitä, että lankonsa oli sisaren tytärtä muistanut.
"Teidän viime sanoistanne, herra kapteeni, päätin minä viskaalille ilmoittaa kauppiaan kuoleman" — sanoi Antero kainosti. — "Te ette tunne minua; siis varjettakseni itseäni epäluulosta … niin…"
Kapteeni oli leppynyt. Mitä oli tapahtunut, oli ihan aivan paikallansa.
Hän loi silmänsä Anteroon. "Sinä olet hyvä poika; jopa ymmärrän
Karlgrenin rajatonta luottamusta sinuun" — sanoi hän.
"Kenen hallussa on testamentti?" kysyi hän sitten.
"Luullakseni antoi kauppias-vainaja sen maistraattiin, mutta en varmaan tiedä — —", vastasi Antero.
Tämä keskustelu kapteenin, viskaalin ja Anteron välillä oli tapahtunut puodissa. Ei ollut kukaan muistanut vainajaa. — Antero oli juuri saanut viime sanansa sanotuksi, kun pakiseva ääni kuului kamarista, missä kuollut lepäsi.
Kaikki puodissa olevat hiljeentyivät. Kapteeni silmäili kysyväisesti
Anteroa.
"Siellä on vanha eukko, joka pesee ruumista" — vastasi tämä hiljaan. —
"Tuon verta vaan! hyi sen sanon, se ei maksa vaivaa! Ja imelää kuin hiiva joulujen olvitynnyrin pohjalla. Oi, onpa aikaa siitä kun viimeksi kuiva kurkkuni sai viinaa maistaa"…
Näin pakisi vanha eukko vainajan kamarissa.
Kapteeni vaaleni, sen verran kuin merimiehen ruskeat kasvot saattoivat vaaleta. Hän tunsi äänen. "Joko nyt helvetti on saaliinsa päästänyt", mumisi hän. — Mutta ääneensä sanoi hän:
"Minulla ei siis ole tässä enää nyt mitään tehtävää. Perheeni kaipaa minua. Toivon että herra viskaali minulle ilmoittaa, milloinka testamentti avataan".
"Se riippuu teistä" — vastasi viskaali. —
Kapteeni Kornman sanoi kiiruusti jäähyväisensä ja oli juuri ehtinyt vetäytyä ulos pihalle, kun eukko avasi oven konttorista puotiin. — Hän oli juovuksissa. Viinipullon, mistä Antero oli eilen tarjonnut lasillisen kauppiaalle, oli hän löytänyt ja yhdellä hengenvedolla oli eukko pullon sisällön suuhunsa särpinyt.
Kapteeni ei ollut ainoa, joka eukon tunsi. Tuskin oli eukko ehtinyt puotiin kurkistaa, niin jo huusi viskaali:
"Vai on Jolsan Matin Leena vielä elossa! Mistäs muori tulee ja missä on mies, Matti?
"Matti! Mattia ne kaikki kysyy! Matti. Se sika mässäsi niin kauan kuin raha piisasi ja minä sain tuskin märkääkään. Mattiko; missäkö hän on? — — Hakekaa merestä. Sinne minä peijakkaan työnsin… Lekkeri viinaa veneessä, eikä antanut vanhalle mummolle pisaraakaan".
"Ollee ehkä parasta, herra Antero, että hankitte toisen nyt Leenan sijaan" — sanoi viskaali, kääntyen puotipoikaan. "Tämä otus tässä on minun korjattava".
Ei siinä auttanut Leena paran huudot ja kiroukset. Hänen täytyi seurata viskaalia.
Tällaikaa, kun tämä tapahtui, oli kapteeni hakenut kestikievarista hevoisen ja kiiruummasti kuin koskaan ennen ajoi hän nyt Rytilään. Eukon ilmestyminen oli syvästi koskenut häneen. Kauppias Karlgren oli hänen kysymyksiinsä Jolsan Matista ja Leenasta ilmoittanut, että ne olivat kadonneet, jottei kukaan niistä tiennyt… Ja nyt, ihan samassa kun kapteeni ehti laskea jalkansa maalle, ilmaantuivat ne taasen! Tuo seikka hämmästytti kapteenia; sepä peloittikin häntä.