X.
Vanhat tuttavat.
Antero oli täyttänyt suola-mitan, kun konttorin ovi aukeni ja kapteeni ja kauppamies astuivat ulos puotiin. He olivat menossa ulos kaupungille.
"Katso tarkasti puotia, äläkä anna mitään kaupan-päälle", sanoi kauppias jäähyväiseksi.
Antero katsoi kauan puodin portaalta heidän jälkiään. Hän näki, että isäntänsä ja hänen vieraansa menivät tullinhoitajan luo.
"Nyt on heillä taasen jotakin pirullista tekeillä", mumisi hän itsekseen ja oli juuri vetäytyä takasin puotiin, kun kadulla näki nuoren miehen, jonka hän tunsi.
"Heikki!" huusi hän.
Heikki, Tanhuansuun eli Varpusen Heikki se oli, joka Karlgrenin puotia lähestyi, kun kuuli nimeänsä mainittavan. Hänkin tunsi pian entisen ystävänsä.
"Vai olet sinä kaupungissa!" alkoi Antero puhetta, kun oli Heikki puotiin astunut. "No mitäs teille kuuluu?"
"Ei juuri iloisia… Mutta sinä, mikä sinä olet nyt?"
"Niinkuin näet, minä olen puukhollari".
"Vi puukhollari! No sepäs kummaa. Sinulla on ollut onni".
"Aina vähän" vastasi Antero. "Mutta kerro nyt, mitä sinä olet kulussa?"
"Se on pian kerrottu" — vastasi Heikki. "Kaks viikkoa takaperin joutui isä Lauri Mannilassa, kyydissä kun oli, tappeluun, ja Jolsan Matti löi häneltä jalan poikki. Antti ja minä toimme hänen kaupunkiin tohtorin luo… Siinä asia… Minä aion nyt hakea palvelus-paikkaa täällä".
"Vai oli Jolsan Matti taasen liikkeellä… Mutta min tähden et sinä enää viihdy Varpusen luona?"
"Mitäpä minulla enää Varpusella on tekemistä? Tila on pieni, siinä on väkeä jo yltäkyllin nyt, kun Loviisa on naitu ja Antti ja Liisa jo ovat aika-ihmisiä, vieläpä Eevakin. Minä voin Lauria paremmin auttaa, jos hänestä tulee raajarikko, siten että annan hänelle osan palkastani. Sano, tiedätkös ketään, joka renkiä tarvitsee?"
"Sitäpä en nyt voi sanoa, — kysytään kauppiaalta, kun hän tulee kotia… Vai joutui Jolsan Matti ja Lauri tappeluun! — — Miten? kerro se minulle?"
"Eipä siinä ole paljon kertomista. Olenpa siitä saakka kuin rupesin mitään muistamaan, huomannut ettei ole Varpusen Lauri sietänyt kuulla Jolsan Mattia, eikä Rytilän patroniakaan nimitettävänkään, joutumatta julmimpaan vihaan. Arvattavasti ovat nämä joskus maailmassa hänelle tehneet jonkun ilkuri-työn — niinkuin patroni minulle muutamia vuosia takaperin. — Nyt tapasi Lauri Matin kestikievari-talossa; Matti lienee muistuttanut Lauria entisistä ajoista. Lauri siitä julmistui ja löi Mattia suitsi-perillä vasten suuta, niin että kuolaimet mursivat käsipuolelta nenän. Matti kun vähän tointui, tarttui halkoon ja löi sillä Lauria polveen, niin että lumppilo irtausi ja Laurin jalka meni polvesta poikki. — Ajattelin ensinnä mennä provastin luo, mutta kun Lauri arvattavasti saa kauankin täällä viipyä, niin arvelin, että voisin täällä olla hänelle hyödyksi. Mutta täällähän sinulla on oikeen hyvä olla! Kunpa minä saisin samallaisen paikan!"
"Tahtoisitko? Kyll' on paikka hyvä, ei sovi muuta sanoa, jos sitä kaukaa katsoo", lausui Antero hymyillen. "Täällä saa rahaa, jos mistä… odotas…"
Kaksi miestä astui samassa puotiin. Toisen näistä tunsivat pojat kohta.
Hän oli Jolsan Matti, suuri laastari-tilkku nenällä.
"Onko tupakkaa? — 2 naulaa antakaa!"
Antero antoi Matille kaks rullaa.
"Pitäis Leenalle ostaa puoli naulaa kahvia".
Antero punnitsi puolen naulaa. "Vieläkö muuta… Tarvinneehan Leena vähän nuuskaakin; meillä on sitä oivallista".
Matti otti tötterön nuuskaa Leenalle.
"Arvaappas mitä Matti nyt sai?" kysyi Antero nauraen, kun oli Matti mennyt. "Tupakka-rullassa oli kyynärän verran tervapamppua, kahvissa enemmän kuin toinen puoli kiviä, nuuskassa toinen puoli poroa. Niin sitä meillä kauppaa tehdään".
"Mutta sehän on väärin", sanoi Heikki kummastellen.
"Eipä niinkään" — vastasi Antero. "Minä olen oppinut kauppiaalta, että se on ihan luvallista ja oikeen kaupassa. Miksi eivät ostajat katso, mitä saavat — sanoo kauppamies, ja minä sanon samaa. Ruotsalainen sananlasku sanoo sen petturiksi, joka antaa pettää itsensä, — samaa sanon minäkin, ja minä olen huomannut, että semmoinen mielipide, kun sitä työssä seuraa, on varsin edullinen — — sekä kauppamiehelle että muillekin.
"Mutta se on vastoin Jumalan sanaa" — arveli Heikki yhä enemmän kummastuneena.
"Eipä olekaan… Kuulisit vaan kuinka kauppamies minulle saarnaa: 'Olkaa viekkaat kuin käärmet, seisoo Raamatussa, mutta tämä kansa on so'aistu, näkevin silmin eivät he näe, kuulevin korvin eivät he kuule. — — ja meidän kauppatapamme on heille opiksi, jos tahtoisivat oppia'. — Niin sanoo kauppamies. Minä en ensinnä tahtonut sitä uskoa, mutta kuta enemmän olen sitä miettinyt, sitä paremmin ja selvemmin olen huomannut, että hän on oikeassa, josta syystä olen ruvennut samaa ohjenuoraa seuraamaan, ja se on ollut minulle erittäin suureksi hyödyksi".
Heikki seisoi kauan aikaa suu auki ja kuunteli Anteron puhetta. Vihdoin lausui hän; "Sano mitä sanot, niin väärin se sittenkin on ja syntiä, — — onpa suoraan varkautta".
Antero nauroi. "Varkautta! Se on varkautta jos jotakin joltakulta luvattomasti otan ja joudun siitä kiini; se on varkautta, ja siitä saa rangaistuksen. Mutta jos en tule kiini, niin enpä olekaan varas. Laki on vaan semmoisia varten, jotka joutuvat kiini varkaudesta. Sanoohan laki, että se, joka varastaa, saa selkäänsä; — noh, jos jotakin luvattomasti otan, enkä saakaan selkääni, niin enhän olekaan varas, enkä olekaan varastanut."
"Sinäpä kummia saarnaat. En sano mitään siitä, että Matille annoit tervapampun tupakan asemesta, se oli oikeen … mutta…"
"Ellei se ollut väärin, että Matille annoin, niin ei se ole väärin, jos sitä annan vaikka sulle".
Heikki ei ollut koskaan ennen kuullut mitään tällaista. Hänellä ei ollut mitään vastaamista Anterolle, mutta syvällä rinnassaan sanoi hänelle ääni, että Anteron puhe ei saattanut olla oikeaa. Hän seisoi kauan aikaa ja mietti mitä oli kuullut, vastaamatta mitään.
Antero purskahti nauruun. "Sinä huomaat jo, luulen, että minä olen oikeassa", sanoi hän. "Niin vähässä ajassa ei kauppamies minua voittanut".
"Sinä et ole minua voittanut", vakuutti Heikki. "Minä tunnen, että olet väärässä, mutta en voi sanoa millä lailla".
Antero lakkasi nauramasta ja muuttui vakavaksi. "Sinulla on oikeen; minä olen väärässä; minä tunnen sen itsekin. Mutta olisit ollut, niinkuin minä, joita-kuita vuosia kauppiaan luona, niin takaan, että yhtä ja toista olisit ruvennut miettimään. Tiedätkö Heikki, että rehellisyyttä löytyy varsin vähän maailmassa!"
Heikki katsoi ystäväänsä yhä enemmän kummastellen. Äskeistä puhetta hän ei ymmärtänyt, mitä Antero nyt puhui kuului hänelle yhtä oudolta. Heikki oli elänyt yhtäläistä, aina hiljukaista elämää Varpusten luona; mitään muuta kummaa ei hänen elämänsä aikana ollut tapahtunut, kuin tuo tapaus Raasilassa.
"Tahdot ehkä, että minä puhun selvemmästi", sanoi Antero, kun Heikki häntä yhä kummastellen vaan silmäili. "Tuollaista kauppaa kuin vasta ikään näit, ei ole tähän saakka Karlgrenin puodissa nähty. Ei, päin vastoin, kauppias kiittää minua hyväksi ja hänellä on syytä siihen, sillä hänen kauppansa sn enentynyt ja hän on myynyt paljon enemmän kuin ennen. Se tulee siitä, että minä annoin kalut puolesta siitä hinnasta, minkä kauppamies oli niille määrännyt; vaikka hän luuli, että minä seurasin hänen neuvojansa. Hän oli iloinen suuresta liikkeestä ja toiset kauppiaat kadehtivat häntä. Mutta samalla oli hän äkäsissänsä minulle siitä, että liikkeesen nähden tuli vähän rahoja. Pari viikkoa takaperin antoi hän minulle selkään siitä. Hän näki näet, että minä annoin eräälle eukolle vähän kaupan-päällisiä. Mutta siitä päivästä rupesin minä toisellaista kauppaa pitämään. Kauppias tekee vääryyttä, missä vaan saattaa, ja tahtoo että minunkin pitäisi tehdä vääryyttä; siihen lisäksi, jos joku vääryys, minkä hänen käskystänsä olen tehnyt, tulee ilmi, sanoo hän itsensä syyttömäksi, ja koko syy lankeaa minun niskoilleni. Senpä tähden olen ruvennut toisellaista kauppaa pitämään. Minä teen vääryyttä, missä vaan taidan, vieläpä missä en taidakaan. Mutta koska kauppias tahtoo minua ostajia pettämään, niin on minusta ihan oikeen, että minä puolestani häntä petän. Toissa päivänä kun hän korjasi puotikassan ja huomasi, miten vähän kaluja oli myyty, loovassa oleviin rahoihin nähden, ihastui hän suuresti ja sanoi: 'näet nyt itse kuinka hullua on kaupan-päällisiä antaa…' Hän ei tiennyt, ukko parka, että minä rahaloovasta olin korjannut omaan taiteeni 20 ruplaa. Sitä ei minun omatuntoni sano varkaudeksi, sillä kaluistansa on kauppias saanut runsaan maksun, ja hänpä se on, joka pakoittaa minua vääryyttä tekemään ostajille. Häntä siis sopii syyllä syyttää vääryydestä, eikä minua, joka vaan teen, mitä isäntäni käskee. Niin olen minä ajatellut ja minusta tuntuu, että olen oikeassa tässä. Onhan kauppias itse sanonut, että se on petturi, joka antaa itsensä pettää, eikä se, joka pettää. Hän siis on petturi ja mun täytyy tunnustaa, että hän todellakin on petturi, vaikka hän on minun isäntäni. Nyt olen sinulle puhunut suoraan miten minä kauppaa teen. Jos luulet, että olen väärässä, niin sano kauppamiehelle. Minun käy ehkä silloin niinkuin edelliselleni puukhollarille kävi, ja sinä kentiesi saisit minun paikkani".
Tämä Anteron puhe toi tuhansia ajatuksia Heikin päähän. Anteron käytöstä ei hän voinut hyväksyä, eikä myöskään hänen puhettaan … mutta kumminkaan ei hän voinut sitä niin vääräksikään sanoa, semminkin ei Anteron käytöstä kauppamiestä kohtaan. "Mutta sinä petät syyttömiä ostajia" — sanoi hän vihdoin — "se ainakaan ei ole oikeen".
"Ei ole. Sen tiedän", vastasi Antero. "Mutta mitä luulet, että tästä seuraa? Seuraus on, näetsen, että kun ihmiset näkevät itsensä meillä petetyksi, he vihdoin lakkaavat meillä käymästä. Kauppiaan kauppa vähenee, kentiesi loppuukin; ja se on hänelle oikeen. Moni on jo käynyt valittamassa, että on saanut mikä liian vähän, mikä huonoa tavaraa. Se minua vaan ihmetyttää, ettei suurempaa meteliä ole syntynyt. — — Minusta on oikeen, jos semmoinen kuin kauppias Karlgren menee häviöön".
Tämä keskustelu oli pannut Heikin pian pyörälle. Hän ei enää tiennyt, mikä oikeen oli. Hän ihmetteli Anteroa ja hän luuli vihdoin Anteron olevan aivan oikeassa, mitä enemmän hän mietti, mitä oli kuullut. Hänen mieleensä ei ensinkään pistänyt kertoa kauppiaalle, mitä oli kuullut.
Olipa todellakin tämä keskustelu kahden poikaisen välillä, mitkä vasta olivat täyttänyt 14 ikävuotensa, kummallinen. Elämän kovassa koulussa kypsyy nuorukainen pian. Semminkin kuin hän itse saa tuta seurauksia kaikesta, minkä hän tekee. Hätä opettaa, nälkä on paras kouluttaja — sen oli Antero usein saanut tuta, ja hätä ja nälkä olivat karkoittaneet lapsuuden ja tuoneet miettiväisyyttä ja ajattelevaisuutta sijaan. Lasten leikit ja iloiset huvit, mitkä eivät muuta mieti kuin nykyistä hetkeä, eivät tyydyttäneet Anteroa ja sentähden ei häntä, joka ikäänsä nähden vielä oli lapsi, lapsien kanssa seurusteleminen miellyttänyt. Nuorukaisen intoisuus uneksi vielä hänessä, se ei vielä ollut herännyt hakemaan semmoisia huvia, joita nuorukainen, joka mieheksi on muuttumaisillaan, rakastaa. Senpä tähden oli Antero nyt lapsuuden ja miehuuden välisessä tilassa, semmoisessa, jona ei lapsi lapsista huoli, jona mies ei miehille kelpaa. Ja juuri tätä tuli Anteron kiittää niistä avuista, joiden tähden kauppias Karlgren hänestä niin suuresti piti. Antero pysyi aina, aamusta iltaan, illasta aamuun, pyhäpäivinäkin, kotona ja tämä oli kauppiaalle etenkin mieleen.
Kauan olivat poikaiset kahden kesken keskustelleet. Vihdoin oli Heikin aika lähteä. "Kun kauppias tulee kotiin, kysy häneltä tietäisikö hän paikkaa minulle kaupungissa" — pyysi hän —, "ja tule sitten suutari Punnoselle, jossa olemme kortteeriä, minulle sanomaan, mitä hän vastaa, — tahi tulenko minä tänne?"
"Kyllä minä käyn Punnosella kun puoti pannaan kiini; minäkin tahtoisin
Lauria tavata".
Heikki meni kasvate-isänsä luo. Hän oli kuullut jotakin outoa. Ajatuksia, jonkaltaisia ei hän ennen koskaan ollut ajatellut, nousivat hänen mieleensä ja vaativat punnitsemista. Ne 20 ruplaa, mitkä Antero viikon kuluessa oli korjannut kauppiaalta, ne hyöri ja pyöri Heikin ajatuksissa. Korjaukseksi kutsui hän Anteron käytöksen tässä, ei varkaudeksi. Oliko ystävänsä tehnyt oikeen vai väärin — siinä kysymys, johon hän kahdenlaisella vastauksella vastasi. Sepä vaan kumma, että jos hän vastasi: "Antero teki väärin", niin toi toinen ääni hänessä aina esiin erään "mutta!" Ja samaten kävi, jos hän vastasi: "Antero teki oikeen". Sanalla sanoen: Heikki nyt enskerran elämässään ei tiennyt, mikä oikeen oli.
Tuota mietti hän kun suutarin talossa Laurin vuoteen vieressä istui. Tohtori ei vielä ollut Laurin luona käynyt, oli luvannut tulla Lauria katsomaan vasta seuraavana aamuna. Antti, Laurin poika, oli lähtenyt kaupunkia katsomaan… Heikillä siis oli aikaa tuossa miettiä, semminkin kun Lauri oli vaipunut uneen.
Myöhään iltasella tuli Punnosen taloon Antero ystävätänsä tapaamaan. Lauri oli herännyt useita kertoja, oli taasen nukkunut. Antti oli tullut kotiin ja molemmat nuorukaiset istuivat nyt sairaan vuoteen vieressä, kun Antero astui huoneesen. Lauri nukkui houreellista unta.
"Noh?" kysyi Heikki kun näki Anteron.
"Minä puhuin kauppiaalle sinusta. Hän ei tiennyt sinulle paikkaa, mutta kapteeni, Rytilän patroni, sanoi: 'käske poika huomenna minun luokseni ja jos hän on semmoinen kuin sinä olet kertonut, niin kentiesi saa hän paikan minun luonani'".
"Rytilän patronin luona?" huusi Heikki. "Sepä olisi kummaa!"