XI.
Iltahuvit Rytilässä.
Sillaikaa kun provasti kiiruhtaa vanhan juoppo-ämmän luo Waasaan, ollaan erinomaisessa puuhassa Rytilässä. Vieraita ei suuressa kartanossa ollut kukaan nähnyt nykyisen omistajan aikana, vieraita, oikeen kutsutuita! Koko talon väki oli miltei pyörällä tästä uutisesta. Itse Amandakin katseli kummastellen äitiänsä ja palkollisia, jotka kaikki olivat erinomaisessa hommassa; mutta kun hän oli aikansa tätä katsellut, vetäysi hän yksinäisyyteen — puistoon meren rannalle. Siellä sai hän yksinäisyydessä haaveilla.
Näin oli alituisessa hommassa päivä kulunut. Vieraat voisivat tulla milloin tahansa. Sali ylikerrassa oli siivottu. Keskellä lattiaa seisoi pöytä juhla-ateriaa varten. Rouva Kornman kulki huoneesta huoneesen. Hän näytti jotenkin levottomalta. Se ei juuri aivan kumma ollut; ensimäiset suurimmat pidothan olivat tänään pidettävät Rytilässä. Mutta se oli kyökkipiian mielestä kumma, että varsin vähän pidettiin huolta ruoan laittamisesta. Viiniä löytyi mitä parhaimpia, joita kapteeni oli ulkomailta tuonut; niistä siis ei huolta. Mutta kuuluuhan pitoihin, semminkin semmoisiin, joissa vieraat jäävät taloon seuraavaksi päiväksi, myöskin ruoka. Ruokaa tosin laitettiin, mutta ei ensinkään juuri vieraita varten. Tuota ihmetteli kyökkipiika ja pian muutkin piiat; mutta eipä uskaltanut kukaan puhua siitä rouvalle. Myöskin ihmettelivät he minkä tähden rouva lateli pöydälle ylikerrassa Kiinan porsliini-astioita, joiden tyhjyyttä somat kannet peittivät. — Että kumminkin rouvan aikomus oli syöttää vieraitaan luulivat piiat huomaavansa siitä, että rouva leipää leikkasi ja että voita ynnä muuta pantiin pöydälle valmiiksi.
Palkollisilla on aina silmät auki, kun jotakin, mikä ei ole jokapäiväistä, tapahtuu heidän isäntäväkensä perheessä. Niinpä tiesivät trengit pakista, että kolme merimiestä iltapuoleen päivää oli tullut Rytilään, ja trengeistä oli kumma, ettei kukaan ollut nähnyt niiden lähtevän pois hovista. Tuota kumminkaan ei ihmetelty, sillä olivathan merimiehet voineet lähteä kenenkään huomaamatta.
Kello oli likimäärin 8 kun vihdoin odotetut vieraat tulivat. Kapteeni saattoi suurimmalla kunnioituksella alikerran saliin K——n kaupungin tulliherran sekä Helsingistä tulleet tullimiehet ja Anteron. Nämä esitti hän rouvalleen: "Tänään, huomenna, milloin vaan tulliherroille sopivaksi näkyy, on minun huoneeni teidän syynättävänne" — sanoi hän. "Minä toivon, että siten kaikki puheet hiljentyvät".
Tulliherrat vastasivat kohteliaasti; eikä nyt näkynyt mitään, josta olisi voitu arvata, mitä varten he olivat kulussa. Kapteeni kysyi provastia, ja kun sai tietää, että virka-toimi oli estänyt häntä tulemasta, rypisteli hän vähän otsaansa, samassa kun valitti hänen poissa-oloaan, semminkin kuin pitäjässä ei muita herras-miehiä löytynyt.
Vieraita pidettiin varsin hyvästi. Rouvakin kohteli Anteroa miten ainakin. Antero kyllä ymmärsi, ettei tämä makeus sanoja syvemmälle ulottunut; mutta kumminkin oli hän ihastunut, sillä enskerran eläessään oli hän nyt herra ja herrain vertoinen. Amandan täytyi vastoin omaa tahtoansa käydä isänsä vieraita tervehtimässä ja Antero huomasi, kun kapteenin tyttären näki, että Amanda oli kaunis. Hän katsoi häntä silmillä, jotka vähitellen rupesivat kummallisesti loistamaan. Hänessä, joka tähän päivään asti ei ollut ehtinyt naisia katsella, heräsi salainen ajatus, ja se sai hänen silmänsä loistamaan.
Isäntä, kapteeni oli kohteliaisuus itse. Parhaimpia ulkomaan viiniä juotti hän vieraillensa. Ilta oli kaunis ja ihana. Ei olisi kukaan voinut ajatella että nämä pidot pidettiin pakosta ja — koston pyynnöstä. — Syyni oli jätettävä huomiseksi.
Merkillistä oli että samassa kuin vieraat tulivat, niin loppui rouvan homma. Tuota ihmettelivät piiat suuresti ja kyökkipiika arveli: "Aikovatkohan niin vieraitaan juottaa, etteivät nämä ruokaa tarvitse". Rouva ei tiennyt, eikä huolinut näistä mietteistä; hän istui yhä herrojen kamarissa. Hän näytti tosin vähän levottomalta ja Antero huomasi, miten hän kerran kummallisesti nyykähti kapteenille.
Kaikellaista, mitä ainakin pidoissa, puhuttiin. Kapteeni joi Anteron maljan ja toivotti hänelle onnea. Hän tunnusti niin iloisesti kuin se hänelle oli mahdollista, että hän perintö-toiveissaan oli pettynyt; "mutta", lisäsi hän — "sukulaisena tahdon teitä kohdella, semmoisena olen käskenyt teidät minun luokseni tänään". Kapteenin pienet silmät paloivat kummallisesti, kun hän tämän toivotuksen lausui. Rouva yhdistyi samaan toivoon, mutta hänen kätensä vapisi, kun hän kilisti maljaa Anteron kanssa. — Antero etsi silmillään Amandaa, mutta kapteenin tytär oli vetäynyt pois huonehesta.
Ilta oli kulunut. Puoli-yö oli jo lähestymäisillään. Siinä oli puhuttu kauppias Karlgrenin rikkaudesta; ja Antero, joka ei tiennyt olla varullansa, tahi ei luullut tarvitsevansa salata mitä hänellä nyt oli, arvasi tämän rikkauden summaan, joka sai sekä kapteenin että rouvan silmät säihkymään — kun äkkiä kapteeni kysyi: "Mutta eikö emännällä ole voita leipää kunnioitetuille vieraille tarjota?" — Tämä keskeytti puheen Karlgrenin rikkauksista, sillä rouva nousi nyt. Sanoen unohtaneensa emäntä-toimensa. Hänen kasvonsa olivat melkein keltaiset kun hän tämän sanoi.
Kului sitten kotvan aikaa, mikä vietettiin yhtä hupaisesti kuin edelliset tunnit, kunnes vihdoin Wappo rouva tuli takasin herrojen luo ja pyysi heidät suosiollisesti tulla nauttimaan, mitä maalais-huone saattoi tarjota. Tämä käsky soi suloisesti vieraiden korvissa.
Kapteeni täytti lasit: "Vielä pyydän saada esittää maljan", sanoi hän, "terve-tuliais-maljan ja siihen yhdistää pyynnön, ettei arvoisat vieraani ylönkatso sitä vähäistä, minkä — niinkuin vaimoni sanoi — maalaishuone voi tarjota". Ja kapteeni hymyili kummallisesti, vieraat huomasivat tämän hymyilyn, mutta he selittivät sen omalla tavallaan. "Minä kiitän" — sanoi toinen Helsingin herroista — "vieraanvaraisuudestanne! Semmoisia viiniä kuin nämä on, ei tarjota joka päivä. Minä olen varmaan vakuutettu, että anteeksi-pyynnöllänne ateriasta, jolla hyväntahtoisuuttanne lisäätte, on samaa arvoa kuin äskeisellä anteeksi-pyynnöllänne viineistänne, jommoisia en ennen, sen tunnustan, koskaan ole juonut".
Kapteeni kumarsi ja kulki ylikertaan. Herrat seurasivat häntä.
Yö oli kaunis, vaikka hämärä. Antero kun ylikertaan kulki, loi silmiään oikealle ja vasemmalle. Hän olisi halunnut nähdä kapteenin tytärtä. mutta Amandaa ei näkynyt.
Ylikerran saliin astuivat herrat, Suuresta kristallikruunusta loisti heitä vastaan silmiä huikaiseva valo. Pöydällä seisoi vati vadin vieressä, kaunista Kiinan porsliinia; mutta mitä ne sisältivät, sitä eivät vieraat voineet aavistaakaan; ne olivat kansilla peitetyt. Neljä lautaista pöydällä osoitti vieraiden luvun, ja kunkin lautasen vieressä seisoi neljä viinipulloa.
Tulliherrat olivat peräti nyt unohtaneet mitä asiaa varten he olivat tulleet Rytilään.
Vieraita ei tarvittu kahdesti käskeä pöydälle. Hienoista kristalli-laseista tarjottiin ryyppy ja voita-leipää — aterian aluksi.
Silloin yski kapteeni, ikäänkuin olisi häneltä mennyt ryyppy väärään kurkkuun. Ovi lähimmäisestä kamarista avattiin samassa, ja sieltä samosi kolme miestä, joiden kasvoja naamikkeet peittivät, saliin. Silmänräpäyksessä tämä tapahtui; silmänräpäys vielä ja herrain kummasteleminen ja uuteliaisuus oli tyydytetty.
Miehillä oli kullakin vankka nuija kädessään. Ennenkuin herrat mitään pahaa aavistivat, tunsivat he selissään, leikkiä tuntuvammasti, mille puu maistuu. He hypähtivät ylös, mutta yhä vaan saadaksensa uusia iskuja.
Salissa syntyi, niinkuin arvata sopii, hirmuinen melske. Illallinen oli mitä odottamattomimmalla tavalla häiritty. Ympäri salia juoksivat vieraat, nuija-mielet jälessä, ja aina väliin kuului istu, joka osoitti mihin milloinkin karttu oli käynyt. Antero makasi jo hengetönnä pöydän vieressä. Tulliherra, joka vastaikään alikerran salissa oli maljan esittänyt, hypähti, kun ei tiennyt minne paeta, akkunasta ulos. Toinen Helsinkiläinen herra seurasi edellisen esimerkkiä ja K——n kaupungin tullin-hoitaja pääsi vihdoin viimein verisenä ovesta ulos.
Kesken melskettä oli kuultu huuto: "Älkää Jumalan tähden kruunua rikkoko!" Se huuto tuli lähemmäisestä kamarista, mutta ovi sinne oli ulkopuolelta salpattu. Siellä oven takana, lukon reijästä saliin tirkistellen, seisoi rouva Kornman.
Kapteeni oli kohta kahakan aletessa kadonnut, — mihin, sitä ei ehtinyt kukaan huomata.
Niin päättyivät ilta-huvit Rytilässä.
Sopinee tässä sivumennen mainita, että tulliherra H——, joka ensiksi akkunasta hyppäsi, pian tämän tapauksen perästä määrättiin K——n kaupungin tullinhoitajaksi, kun edellisensä tullinhoitaja oli pantu huolimattomuudesta viralta pois. Tullinhoitaja H—— eli sitten kivuloisena kaks vuotta ja kuoli, epäilemättä siitä ateriasta, minkä "maalaishuone oli hänelle voinut tarjota". Toisetkin tulliherrat, itse sekin, joka sittemmin viralta pantiin pois, tunsivat kuolinpäiväänsä saakka, ettei Rytilän illallinen ollut ylönkatsottava. Pahimmasti kumminkin kävi Anteron. Hän sai selkänsä kypsäksi; sai Karlgrenin testamentin sinne kirjoitetuksi, jalkansa poikki ja rintansa niin hakatuksi, että hän verta sylki kuolin-päiväänsä asti, joka oli likempänä kuin hän tiesi ajatella aamulla, jona tervennä ja iloisena lähti Rytilään.
Tämä iltahuvi Rytilässä tuli kuuluisaksi yltä-ympäri seudussa. Mitä kapteeni ajatteli kun hän näitä pitoja piti, on vaikea arvata. Jos hän luuli voivansa päästä vapaaksi kanteesta, luuli voivansa puolustaa itseänsä tietämättömyydellään väijymisestä, niin pettyi hän suuresti. Mutta sitä toki ei hän lie miettinytkään. Viha ja kiukku olivat epäilemättä saaneet hänen tähän hurjaan työhön.