XIII.
Lopussa kiitos seisoo.
Vuosi oli kulunut niistä tapauksista, joista vasta kerroimme. Tämän vuoden kuluessa on paljon muutoksia tapahtunut tuttavissamme. Samaten kuin mustat, sähköiset pilvet taivahalle vähitellen nousevat ja sitten äkki-arvaamatta, kun toinen toisensa tapaavat, leimahtavat tuleen, purkautuvat myrsky-sateesen ja varsin lyhyessä ajassa puhdistavat ilman, katoovat ja päästävät jälleen auringon valaisemaan, — niin ihan samaten oli pahuus ja ilkeys, joka monien vuosien kuluessa oli riemuinnut, noussut korkeimmilleen. Tuli, oikeuden puhdistava tuli oli paljastanut syylliset ja kun pahuus ja ilkeys oli palkkansa saanut, astui pimeyden peitosta esille se, minkä rikos oli koettanut pimeyden peittoon ijäksi sulkea.
Rytilän kartano näyttää nyt ystävällisemmälle kuin koskaan ennen. Se on kumminkin aina samallainen kuin se on ollut; ei ole siinä, itsessä kartanossa mitään muutosta tapahtunut, mutta kumminkin! Niinhän se on, että asunnon ulkomuotokin ottaa, niin sanoaksemme, muotoa siitä, mikä sen sisässä asuu. Ja nyt ei enää kapteeni Kornman, eikä hänen perheensä Rytilässä asunut. Rytilässä hallitsi nyt uusi, nuori isäntä, Konrad Kornmanin veljen poika, Varpusten ottopoika Heikki Varpunen, joka nyt on tunnettu oikealla nimellään Kaarle Kornman.
Pilvet ovat poistuneet — kaikki! Nuorukainen poika on palannut isäinsä kotiin; hän on perinyt, mitä hänen vanhempansa hänelle jättivät. Hänen sydämensä tykyttää omituisista tunteista. Vihaa oli hänen perintöönsä koetettu istuttaa, mutta mitä setänsä vääryydet ja julmuudet tähän hänen perintöönsä istuttivat, sitä hän ei ole perinyt. Rauha vallitsee hänen rinnassansa. Hänen vanhempainsa mieli-ala on palannut Rytilään hänen kanssansa.
Vuosi oli kulunut ennenkuin kaikki kapteenin julmuudet tulivat selville ja hän itse ehti saada tuomionsa. Se tuomio ei kumminkaan häntä itseänsä kohdannut. Kun hän huomasi, että meri oli antanut saaliinsa takaisin, että hulluihin järki palasi todistamaan häntä vastaan, että merimiehet, joihin hän oli luottanut, paljastivat hänen oikean luonteensa; kun hän huomasi, että lain miekka uhkasi hänen syyllistä henkeänsä — —, niin huomasi hän myös, että hän oli osansa loppuun saakka näyttänyt, että murhenäytelmän viimeisen näytöksen viime kohtaus oli käsissä. Muutamana päivänä, ennenkuin ylhäisin oikeus lausui hänen tuomionsa, surmasi hän itsensä raudoillansa. Vähää ennen oli Amanda, hänen tyttärensä, ja Wappo, hänen vaimonsa, käyneet häntä katsomassa. Mitä heidän välillänsä silloin oli tapahtunut, sitä ei saatu tietää, se vaan huomattiin pian, että isän synnit kohtasivat lasta, sillä Amanda vaipui hiljaiseen syvämielisyyteen, josta ei mikään voinut häntä vetää. — —
Kesäpäivä oli lämmin ja kaunis. Isäntänä on Heikki ensikerran astunut huoneesen, josta hän lapsena ryöstettiin. Provasti, rouva Renner ja Liina ovat saattaneet hänen pappilasta Rytilään. Eeva on Heikin onnesta tullut uudelleen nuoreksi. Hän itkee ja nauraa vuorottain. —
Siitä saakka kun kapteeni joutui kiini rikoksistaan, ei nähty Rytilän rajoja ulompana rouva Kornmania, eikä myös Amandaa. Kun tuomio lankesi, joka antoi nuorelle pojalle hänen isänsä maan takaisin, muuttivat he kaupunkiin. Sinne nyt Wappo muassansa mitä ikänä hän taisi viedä, sillä hän oli sama, entinen Wappo vieläkin. Kaarle ei häntä vastustanut, mutta nyt kun hän isänsä kuolinkamariin astui ja siellä näki äitinsä kuvan, sanoi hän: "Jumalan kiitos että minun tätini tämän minulle jätti". —
Siinä oli hän siis taasen pitkien aikojen kuluttua! Provasti istui samalle paikalle, missä hän oli istunut illalla, jossa hän kuoleman kourissa olevalle oli luvannut hänen poikaansa kasvattaa. Tämän oli provasti, alussa itse sitä tietämättä, tehnyt. Hän kertoi tästä nyt nuorelle isännälle, mitä hän tiesi hänen isänsä ja kapteeni Konradin nuoruudesta, siitä vihasta, millä vanhempi veli, Konrad, kohteli velipuoltansa, Kaarlea. Hän puhui, miten tämä viha oli syntynyt melkeinpä kohta, kun hänen isänsä meni uuteen naimiseen — siis jo ennen velipuolen syntymistä — siitä, että Konrad jo silloin oli luullut: "sinulle ei ole mitään". Ja kun sitte Konrad sai veljen, joka oli äitinsä jälkeen perivä Rytilän, oli tämä viha yhä kasvanut. Molemmat pojat olivat isän laimeudesta saaneet kasvaa omia aikojaan. Konradin vei kateus, jota isä turhaan koetti sammuttaa, ijäksi pois avujen tieltä. — Sitten puhui provasti, miten tämä viha nuoressa merimiehessä oli yhä kasvanut julmaksi, sammumattomaksi, kun hän oli rakastunut nuoreen neitiin, joka jo oli hänen veljensä morsian. Siitä oli viha muuttunut kostoksi, sillä Konradin mielestä oli hänen veljensä riistänyt häneltä kaikki. — —
Ja kun provasti tästä rakkaudesta puhui, niin loi Kaarle silmänsä äitinsä kuvaan ja hän ymmärsi, että viha saattaa rakkaudestakin syntyä. — Provastin vielä puhuessa avattiin ovi ja sisälle astui mies, joka suoraa tietä tuli kaupungista. Hänellä oli asiaa provastille; hän tuli Anteron puolesta, nuoren kauppamiehen, joka kaksi kuukautta oli vuoteen omana ollut. Antero oli lähettänyt hänen pyytämään provastia käymään luonaan kaupungissa. "Vihan peri kauppias, kun Karlgren vainajan tavarat peri," lopetti mies.
Ja provasti seurasi lähettilästä.
Mutta Kaarle silmäili äitinsä kuvaa ja sitten loi hän silmänsä Liinaan ja tämä silmäily sanoi, mitä nuoren patronin ujous ei muulla tavalla näyttänyt, sanoi että hänen rakkautensa ei ollut turha ollut; että se oli palkkansa saanut kauniin neidin rakkaudesta. — Kaksi päivää ennen olikin provasti yhdistänyt kihlattujen nuorten kädet.
Vasta seuraavana aamuna palasi provasti. Hän oli iloinen. Kuolema, joka Anteroa odotti, oli hänessä vaikuttanut suuren muutoksen. Siitä saakka, kun Kaarle, silloin vielä Varpusen Heikki, kävi kaupungissa, jossa rupesi kapteeni Konradin palkolliseksi, eivät nuorukaiset olleet nähneet toisiansa. Antero lähetti nyt Kaarlelle terveiset, mitkä osoittivat, että väärä viisaus, mitä hän oli ystävälleen saarnannut, ei enää ollut hänen elämänsä ohje-nuora. Hän olisi tahtonut testamentata tavaransa Kaarlelle, mutta provastin neuvosta oli Karlgrenin sisar ja tämän tytär nyt perivä mitä saituri vainaja pitkän elämänsä kuluessa oli koonnut. — Kaikki kuuntelivat säälivästi, mitä provasti kertoi, kaikki paitsi Vanha Eeva. Kun oli provasti lopettanut, sanoi hän: "Jumalan kiitos, nyt emme tarvitse pelätä ketään. Kapteeni on kuollut; Jolsan Matin korjasi sama meri, mihin hän uhkasi pienen Kaarleni hukuttaa. Viha on muuttunut rakkaudeksi! Oi jos eläisi vielä nuori rouva-vainajani!"