VIII.
Sotamarskin Scheremetewin pidot.
Yötä päivää kulkien oli Martta ja hänen saattajansa toisen viikon lopulla tullut keisarikaupunkiin Moskovaan. Ehtoo oli käsissä kun seisahtuivat Scheremetewin hovin eteen, jossa nyt tänä iltana oli suuret pidot. Useita rikkaasti puetettuja palkollisia kiiruhti vaunujen luo, kun tunsivat herransa ajutantin. Ihmetellen näki Martta tässä rikkautta, jota hän ei olisi osannut ennen edes aavistaakaan, joka oli häntä vastassa ja joka yhä eneni, kuta likemmäksi tuli ruhtinaan rouvan asumaa. Kauan sai hän odottaa, ennenkuin hän laskettiin ruhtinattaren luo.
Martta vietiin kamariin, missä itämaalaisten tapain mukaan kaikki oli ylöllistä ja koreaa. Hän seisahtui kullatulle matolle, ei tietäen, saisiko sen päälle astua, mutta samassa havaitsi hän rouvan, joka silkkisissä vaattehissa sohvalla istuen käski hänen tulla likemmäksi. Martta totteli.
Kauan silmäsi häntä marskin rouva ystävällisesti sanaa virkkaamatta; sitten luki hän puolisonsa kirjeen. Tälläaikaa katseli Martta ympärilleen. Häntä kummaksutti kaikki mitä näki. Mutta pian heräsi hän kun rouva kylmillä sanoilla lausui: "Tästä päivästä olet sinä minun orjattareni."
Semmoisia sanoja, niin kylmiä, niin kovia ei ollut Martta ennen kuullut. Hän oli aina kohdeltu hellyydellä ennen; sitä kipeämmästi kävi tämä kylmyys häneen. Hänen poskensa, jo ennestään vaaleat, vaalenivat yhä enemmän, ja katkera kyynele nousi hänen silmäänsä. Hän, joka aina ennen oli kärsivällisyydellä kohdellut onnensa vaiheitä, tunsi tässä kaiken kauneuden keskellä, että hän nyt oli yksin maailmassa.
Kuukausia kului, ennenkuin se jääriite, joka marsalkkirouvan sydäntä oli hyydyttänyt, viimein rupesi sulaamaan. Tapahtui, näet, eräänä iltana, kun Martta rouvalle tämän käskystä kertoi elämänsä kaikki vaiheet, että hän lapsellisella rakkauden innolla puhui liikuttavasti äiti-vainaansa kuolemasta. Hän puhui orpotilastaan, hovin herrasta, Tahvanasta, armahtavaisista papeista ja puhuessaan heltyi sydämensä, jotta hän ei voinut kyyneleitään pidättää. Hän muisti entisiä aikoja, hän eleli uudestaan muistossa kaikki nämä väliin surulliset, väliin iloiset, mutta kumminkin aina onnelliset päivät. Tämä kertomus kävi rouvaan, hänenkin sydämensä heltyi, hänenkin silmiin nousivat kyyneleet. Martta kuuli hänen huokaavan, hän lankesi hänen viereen polvilleen; hän suuteli rouvan kättä. Silloin voitti Martta kokonaan rouvan sydämen.
"Lapsi parka! isätön, äiditön, orpo maailmassa; tästä hetkestä tahdon minä olla sinulle äiti!" Jää, jonka Martta sulaamattomaksi luuli, oli sulannut ja oli lempeä lähde, joka jäiseltä näyttäen oli alussa Marttaa kovuudella kohdellut. Tästä päivästä oli kaikki Martan tilassa muuttunut. Miksi kenraali Scheremetew oli Marttaa määrännyt, siksi muuttui hän nyt. Orjatar hän ei enää ollut; hän oli vapaa, hän oli ruhtinattaren ystävä ja kumppali.
Tehtävänsä Astrakanissa onnistuivat hyvästi ja Scheremetew palasi takasin Moskovaan. Siellä näki hän Martan, jonka tuskin tunsi enää samaksi Martaksi, minkä itse oli Moskovaan lähettänyt. Martan vaatepuku, joka nyt oli semmoinen, kun marskin rouvan ystävällä sopi olla, ei häntä tuntemattomaksi tehnyt; ei, vaan Martan koko olento oli ruhtinaan mielestä muuttunut. Se vaaleudessaan ja surussaan ihana nainen, jonka hän kerran Bauerilta oli saanut, oli nyt vielä loistavampi kauneudessaan.
Ulkonaisessa elämässään oli Martta itse nöyryys, joka ei katso onko ihminen ylhäinen tai alhainen, hyvä tai paha. Hän oli kaikille palvelija, ja kumminkin oli hän koko hovin hallitsia. Huolimattomatkin palveliat, kun näkivät Martan esimerkin, muuttuivat ja tekivät toimeliaasti tehtävänsä. Ja samate kun ulkonaisessa elämässään, niin oli hän myöskin esikuva kaikille sydämen sivistyksessä ja puhtaudessa; ja siitä seurasi, että kaikki, joiden kanssa hän tuli yhteen, kohta rakastivat häntä. Hän muisti aina kasvatusvanhempainsa opetuksia ja niitä koki hän seurata.
Myöskin Pietari keisari oli sotaretkistään tullut kotia Moskovaan ja lepäsi nyt Kremlin hovissa vaivastaan, ajatellen ja miettien tulevaksi vuodeksi uusia sotaretkiä. Keisarilla oli tapana talvisaikoina, kun kovat ilmat, kylmät tuulet ja pakkaset estivät häntä sotaretkiin ryhtymästä, pitää suuria juhlallisia pitoja pääkaupunkinsa ylimyksille ja rikkaille. Bojarein etevimmät, sileänaamaisina, parrasta puhtailla leu'oilla, vaattehissa, jotka Saksan maan ylhäisissä olivat tavalliset, näihin pitoihin etenki käskettiin. Virkansa kunnian tahi sukunsa vanhuuden jälkeen pantiin he näissä istumaan. Ulkonaisesti olivat he toisiansa kohtaan ystävällisiä, mutta heidän sydämissään kiehui kateus ja viha, joka osoitettiin semminkin niitä kohtaan, mitkä vanhan tavan mukaan olivat kauhtanoihin puetetut ja lujasti panivat vastaan, kun keisari käski heidän leikata pois Venäläisissä tähän aikaan tavallista pitkää partaa, jota keisari ei kärsinyt nähdä.
Itämaissa ja myöskin Venäjässä on tapa että oltuansa kauan poissa, kun kotiansa tulee perheen isäntä pitää pidot. Scheremetewin suuri ja kunniallinen virka antoi aavistaa, että tekemänsä pidot tulisivat mitä suurempia. Scheremetew käski näihin pitoihin ystäviään ja toveriaan, joita hän vuosikausiin ei ollut nähnyt. Kaikkia ystäviään hän ei käskenyt; ainoastaan niitä, jotka tiesi olevan keisarin armossa; sillä tänä aikakautena oli keisarin armo suurin kunnia ja pyrkiminen päästä sen nautintoon suurin töistä.
Päivänä,' jona pidot olivat pidettävät, tulivat ruhtinaat Menzikow, Galitzin, suuramiraali Apraxin, kenraalit Buteniew, Woronzow ynnä muita Pietari keisarin ystäviä kauniisti pyntätyissä rekilöissä, mitkä tavan mukaan olivat rakennetut mikä karhun, mikä leijonan, peuran tahi muun metsä-eläimen kaltaiseksi, peräksyttäin ajaen Scheremetewin hoviin. Sotamarsalkki tuli portaalle vieraitansa vastaan, vei heitä pitkän, kalliilla matoilla kaunistetun etusalin läpi pitosalihin, jossa merenä valkea, hohkaen tuhansista kynttilöistä ja tuhansin kerroin kerrottuna seinillä rippuvista peileistä, oli heitä vastassa. Mutta syvästi kumartaen saatti Scheremetew salaneuvokset kirjoituskamariinsa, jonka ovet, viimeisen sisään tultua, itsestään menivät kiini.
Ei ole maailma koskaan saanut tietää tyyni kaikkia, mitä tämä salaneuvoskunta päätti, mutta tärkeimmät seikat, joita tässä ehkä mietittiin, näkyivät sittemmin keisarin retkistä.
Yöksi oli ilta muuttunut kun salaneuvoskunta astui saliin, jossa kaikki oli kullalla ja hopealla kaunistettu. Lukemattomia kristallikruunuja riippui katosta, ja valo oli niin kirkas, etteivät ensin saattaneet eroittaa ihmisten joukosta hovin rouvaa, ehkä tämä heitä tervehtiäksensä oli koroitetulle istuimelle noussut. He istuivat sitten kun oli tervetuliaisiksi heille suolaa ja leipää tarjottu pöydän ympärille, missä ei puuttunut mitään herkullista. Sitten kulki malja miehestä mieheen, josta kultaisesta astiasta ilo ja riemu nousi nousemistaan. Aamu puoleen yötä pöydän ympärillä istuttuaan nousivat he viimein.
Silloin soitti rouva vähäisellä kultakellolla ja kaikkein silmät kääntyivät oveen päin, josta ruusupunaisena nainen astui saliin. Martta — hän se oli — punastui yhä enemmän niin paljon ihmisiä nähdessään. Mutta kun kaikki kummastellen ja ihmetellen silmäsivät Marttaa, nousi rouva ja Martan käsivartta vastaan nojaten sanottuansa jäähyväisen, jätti hän seuran ja vetäytyi pitosalista.
Ruhtinas Menzikow nousi myöskin istumeltaan aikoen lähteä pois; mutta sitä ennen tarttui hän vielä kerran maljaan. "Eläköön keisari, eläköön Venäjän Pietari!" huusi hän ja kiiruhusti täyttyivät kaikkein maljat. Mutta juuri samassa aukeni ovi ja vieraiden juodessa keisarin onnea, astui uusi vieras saliin. Kaikki hämmästyivät tätä miestä nähdessä; nöyrästi kumartuivat he, sillä tämä uusi vieras ei ollut kukaan muu kun keisari Pietari itse.
"Oi katsokaa kuinka iloisia nuo herrat ovat," kuului keisarin ääni. "Kun te täällä riemuiten istutte, olen minä yksinäni myrskyisessä yössä kulkenut, katsoen onko kaikki kaupungissa niin kun olla tulee."
Tätä sanoessaan oli keisari lähestynyt pöytää, mutta herrat seisoivat pelätyn edessä ääneti; niinkuin sotamiehet äksierinki kentällä eivät upsieriensa läsnäollessa uskalla virkata sanaakaan.
"Olkaatte iloiset," sanoi Pietari, "minä en ole tullut häiritsemään teidän iloanne" ja keisari oli nähtävästi itsekin nyt iloisella mielellä. Hän istuikse istuimelle, mistä vasta rouva oli noussut.
"Täytä minulle malja, Scheremetew," sanoi hän. "Te herrat! te toivotitte minulle onnea äsken, samaa minä nyt toivotan teille. Valtakunnan hyödyksi olitte vasta koossa Scheremetewin kirjoituskamarissa — te näette, että minä tiedän kaikki. Minä kiitän teitä. Jo eilen tiesin minä tästä kokouksesta sekä sen syistä". Ja keisari, joka yhdellä hengen vedolla oli juonut viinin, jonka Scheremetew hänen maljaansa oli kaatanut, nousi istuimeltaan. Hänen terävä silmäilyksensä lensi miehestä mieheen, ikäänkuin olisi hän tahtonut vakuuttaa itseään, että he kaikki olivat hänen ystäviään. Sitten pannen lakkinsa päähän sanoi hän kääntyen Menzikowiin: "Ivanovits! seuraa minua Kremliin, minun on Pietarikaupungista sinun kanssasi vähän puhumista. Jo ensi päivänä tulee sinun matkustaa Itämeren rannoille," ja Menzikovin kanssa läksi keisari Kremliin.
Muut vieraat seurasivat keisarin esimerkkiä. Ja tuskin olivat viimeiset re'et hovin pihalta lähteneet, niin jo portahan ympärillä astioissaan palava piki sammui. Scheremetewin pidot olivat pidetyt. — Hovin asukkaat lepäsivät unen helmassa.