XII.
Pultavan tappelu.
Leirissänsä lepäsi kuningas Kaarle kahdestoista Pultava kaupungin edustalla. Ensipäivänä Toukokuuta oli hän ruvennut kaupunkia piirittämään. Piiritystyö kävi huonosti sillä Ruotsalaisilta puuttui ruutia ja kuulia, jotta heidän täytyi käydä useinkin noukkimassa lyijyä, jota Pultavan kaupungista oli ammuttu, sitä uudestansa lähettääkseen vihollisiansa vastaan. Siihen lisäksi olivat Venäjän sotajoukot lähestyneet kaupungille avuksi. Keisari Pietari näki nyt vihdoin hetken tulleeksi, jona jos milloinkaan taitaisi voittaa Kaarlen. Mutta hän ei nyt, kuten ennen Narvan luona, tahtonut panna kaikki onnen nojaan. Hän vartoi hetkeä, joka hänelle oli vähimmällä vaivalla antava vihollisensa. Hän vetäysi samalle rannalle Worsklan jokea, missä Ruotsalaiset seisoivat. Hän pääsi sinne onnellisesti; ja nyt päätti Pietari, jos siksi tulisi, uskaltaa kenttätappelun. Koko Kesäkuun marssivat Venäläiset edes-takasin, mainitun joen rannoilla rakentaen valleja ja pattereita, kunnes vihdoin päivä lähestyi, jona pohjan valtaiset hallitsiat sattuivat yhteen.
Pietarilla oli ilma ollut kaunis matkustaa Moskovasta. Leirissään, noin kahden tunnin matkaa Pultavasta, lepäsi hän vaivoistansa. Itse nähtiin hän sitte pääkenraalina joka paikassa valvoen, että kaikki oli kuten olla piti. Väkeä oli häneltä ylön hirmuisesti kaatunut siltaa laittaessa Worsklan joen yli, mutta siitä ei Pietari pitänyt sanottavasti. Hän tiesi, ettei hän suuritta vahingoitta taitanut voittaa sitä, joka tähän asti oli häntä ylönkatsonut. Hän tiesi että Kaarlen tie kulki Moskovaan ja hän ymmärsi hetkien tärkeyttä. Ratsureitaan oli Pietari asettanut kahden metsistön väliin kentälle; mutta metsistöt, jota ankarat tykistöt puollustivat, olivat hänen jalkaväkeänsä täynnä.
25 päivänä Kesäkuuta marssi Ruotsalainen sotajoukko leiristään tarjoten tappelua Venäläisille. Pietari ei huolinut tästä; hän odotti nimipäiväänsä, johon oli ainoastaan neljä päivää. Ruotsalaisten täytyi vetäytyä takasin leiriinsä, missä heillä oli puutos kaikista. Mutta uljaana ratsasti Pietari antamaan kenraaleilleen käskyjä ja kiihottamaan väkeänsä. Usein nähtiin Martta hänen vieressänsä.
Kaarle tuskaantui. Aika meni häneltä hukkaan, kun sitä vastoin puute yhä tuntuvammasti kohtasi omiansa. Hän päätti karata Venäläisten päälle ja tappelu päiväksi määrättiin 28 päivä Kesäkuuta 1709.
Tämä päivä alkoi. Rehnskjöld Ruotsalaisten puolella oli pääkenraali. Kuningas, joka edellisessä tappelussa oli saanut haavan jalkaansa, antoi kantaa itseänsä sotilaiden luo. Iltahämärästä olivat nämä seisoneet määrätyillä paikoillaan. —
Aksel Sparre ja Kaarle Roos olivat ensimäiset, jotka väkensä kanssa marssivat Venäläisiä vastaan. Heidän työnsä oli valloittaa Venäläisten pattereita. Sparre onnistui aluksi; ja tämä onni sai kreivi Piperin, joka ratsasti kuninkaan vieressä, lausumaan: Herra, takokaatte niin kauan kun rauta on kuuma. Creutz sai käskyn samota Venäläisten päälle, joita Sparre oli saanut hajaantumaan. Mutta äkkiä sai hän, kuten myöskin Lewenhaupt, joka jalkaväen kanssa rynnisti kaksi patteria, käskyn seisahtua. Tähän käskyyn oli syynä se, että Roos oli joutunut ahdingoon, jottei voinut käyttää niitä kuusi pataljoonaa, joita hän komensi. Kun nyt Ruotsalaiset seisahtuivat, saivat Venäläiset tilaisuuden järjestäytyä. Kun sittemmin Roos uudestaan koetti rynnistää edessänsä olevat patteriat, lyötiin hän kahdesti takasin ja kadotti paljon väkeä. Tällä ajalla oli Ruotsalaisten pääjoukko marssinut hänen sivullensa. Keisari huomasi tämän ja Menzikow sai käskyn 10,000 miehellä samota Roosin ja Ruotsalaisten pääjoukon väliin. Lewenhaupt sai samalla käskyn rientää Creutzin luo ja samassa oli onni, joka tähän asti oli hymyillyt Ruotsalaisille, kääntynyt Venäläisten puolelle. Kello oli silloin noin 9 aamulla.
Ruotsalaisten ja Venäjän sotavoimat seisoivat nyt vastatusten. Lewenhaupt jalkaväen kanssa samosi nyt Venäläisiä vastaan. Ylön hirveä ampuminen alkoi Venäjän puolelta. Ruotsalaisten ruuti oli kastunut entisissä marsseissa ja laimistunut. 4,000 Ruotsalaista löysi tässä rynnistössä surmansa. Tappelu tuli nyt yleiseksi. Missä pula oli kovin siinä nähtiin Kaarle XII. Kanonan kuula löi hänet kumoon. Mutta kuula ei häneen sattunut ja kipeästä jalastaan huolimatta antoi hän uudestansa kantaa itseänsä kovimpaan pulaan. Ruotsalaiset nähden verisen kuninkaansa tappelivat kun leijonat. Mutta nyt nähdessänsä Ruotsalaisten epäjärjestyksen samosi Pietari keisari heitä vastaan joka haaralta. Hän lähetti Martan, joka tähän saakka oli hänen sivullansa ratsastanut, sotamarsalkki Scheremetewin kanssa tappelurivien taakse ja huusi: "Pyhä Yrjänä ja minun oikeuteni," joita sanoja tuhannet kertoivat. Yhä likemmäksi Ruotsalaisten päälinnoitusta vetäysi tappelu. Nämä valloitettiin viimein ja nyt ei ollut itsellä kuninkaalla neuvoa tarjona. Pietari ratsasti riviensä välistä, hänen lakkinsa läpi ammuttiin, hän ei siitä huolinut. Martta nähtiin taasen sotilaiden keskellä Pietarin sivulla. Menzikowinkin alta oli ammuttu kolme hevosta. Tätä intoa, tätä miehuullisuutta sai Pietari kiittää voitostansa.
Kaarle XII oli voitettu. Kohtalonsa edestä pakeni hän huonoilla rattailla ja häntä seurasi ainoastaan muutama rakuuna. Yön tullessa eneni tämä joukkonsa muutamaksi tuhanneksi mieheksi.
Vähän viidettä tuntia oli tappelu kestänyt, joka rikkoi Kaarle XII vallan ja teki Pietarin, joka historiassa "Suureksi" kutsutaan, suurimmaksi haltiaksi, mitä siihen aikaan Europassa löytyi. —
Hirmuiset olivat molemmilla puolilla vahingot, mutta tuntuvimmat Ruotsalaisten. Koko sotajoukkonsa oli hajoitettu. Kreivi Piper, Kaarlen ensimäinen ministeri, sotamarsalkki Rehnskjöld, kenraalit Lewenhaupt, Schlippenbach, Rosen, Stackelberg, Creutz, Hamilton ja 59 korkeempaa upsieria, joiden seassa eräs Württenbergin prinssikin ja 18,700 miestä oli Pietari Suuren voitto tässä tappelussa, jonka pääjohtaja hän itse oli ollut. Pietari oli iloinen.
Suuren urhollisuuden oli Martta tässä tappelussa osoittanut. Mutta kumminkaan ei saanut keisari, kun seuraavana päivänä meni tappelutannerta katsomaan, häntä mukaansa sinne. Martan hellä sydän ei saattanut nähdä siellä olevaa surkeutta, eikä kuulla henkitorehissa olevien sotauhrien valitushuutoja. Mutta kun keisari oli kokoon kutsunut vangitut upsierit ja käski Martan seurata sinne, jossa nämä olivat, ei ollut Martalla tuota vastaan sanomista.
He astuivat telttiin. Iloiten silmäsi Pietari vankejaan, joita Jumala suositteli; sillä yhdeltä puolen, voitettuansa näin kuuluisia ja uljaita sankareita, ei hän saattanut muuta kun riemuta, mutta toiselta kannalta asiaa katsoen, särki hänen sydäntänsä, kuu näki näitä uroita, näitä voittamattomia nyt vankeudessa. Hän huokaen lausui: "Kunnia on voitto, mutta suurempi teidän kunnianne tuossa. Minun voittoni on minun kunniani; mutta minun kunniani suuruus riippuu näistä uroista, jotka tähän saakka ovat olleet voittamattomia." Sitten puhui hän muutaman sanan Kaarlesta, jota hän ehkä vihollinen rakasti ja kunnioitti.
* * * * *
Keisarille nimitettiin sitten Ruotsalaisten vangiksi otetut korkeimmat upsierit. Niiden seassa mainittiin myöskin kreivi Fersen.
"Fersen!" kertoi keisari ja silmäsi Marttaa. Mutta kun ei tämä näkynyt häntä tuntevan, kysyi keisari: "Onko Ruotsalaisessa sotaväessä toinen Fersen nimellinen?"
"Minulla oli veli, kuninkaan henkirakuuna, majori Aksel Fersen. Hän ammuttiin eilen kuninkaan vierestä juuri kun tämä lyötiin kumoon."
"Oliko tämä veljenne nainut?" kysyi keisari innokkaasti.
"Oli," vastasi Akselin veli. "Hän jätti jälkeensä rouvan ja kaksi lasta."
Martta oli lähestynyt, kun kuuli Fersenin nimen. Nyt kuultuansa vangin viimeisiä sanoja vaaleni hän ja surullisesti katseli hän Ruotsalaista upsieria.
"Kertako vaan oli veljenne nainut?" kysyi keisari kiivaasti.
"Minä muistelen kuulleeni, että hän oli nähnyt Litvalaisen naisen, johon hän nuoruutensa innossa oli rakastunut; mutta tämän niinkutsutun ensimäisen rouvansa saivat Teidän Majesteettinne sotaherrat valtaansa ja mihin hän sittemmin on joutunut, siitä ei tiedä kukaan."
Hiljainen, mutta surullinen oli se huokaus, joka puhkesi Martan rinnasta kun hän tämän kuuli. Martta oli jo paljon maailmassa koittanut; hän oli koetuksien alla oppinut hillitsemään niin surunsa kun ilonsa, niin mureensa kun riemunsa. Hän lähestyi upsieria likemmäksi. Hänen sydämensä kova tykytys ei kuulunut, eikä näkynyt nyt että entistä kiiruummin veri juoksi hänen suonissaan. Kun hän puhui Fersenille, ei mikään osoittanut sitä katkeruutta, joka asui hänen rinnassansa. Vakavalla äänellä sanoi hän: "Kreivi, me tiedämme mihin teidän veljenne ensimäinen puoliso on joutunut. Me tiedämme sen! Hän, Litvalainen neito, jonka Jumalan alttarin edessä, ihmisten edessä veljenne Aksel otti vaimokseen ja hänen semmoisena tunnusti, hän, tuo orpo nainen, joka niin hellästi Akselia rakasti, hän seisoo tässä — hän on — — minä! Alttarilla tehdyt lupaukseni olen minä pitänyt, minä olen ollut hänelle uskollinen puoliso. Kun hän liittonsa rikkoi pidin minä liittoni vielä. Hänen kuvansa asui minun rinnassani kun hän toista morsiamena, puolisona syleili. Mutta nyt…"
Martta lopetti puheensa; veti sormestaan sormuksen, sen antaen Fersenille, lausui hän: "Ottakaa tuo! alttarilla Aksel sen minun sormeeni pani … se sopii nyt paremmin hänen hautaansa, kun minun sormeheni. Aksel rikkoi liittonsa; Akselin haudassa on hänen sormuksensa sia." Kyyneleet nousivat nyt Martan silmiin; hän ei enää voinut niitä pidättää. Hän ehkä tuossa muisti, silmäillessään tyhjää siaa, missä sormus oli ollut, entisiä aikoja, nuoruutensa ihanaa rakkautta, rakastettua Akseliaan; vai oliko kyynele pyhitetty hänelle kuolleena, sammuttava sen lemmen, jonka Aksel muinen oli nuoren neidon sydämessä synnyttänyt. Ken voi tietää, mitä Martta tuossa ajatteli. Hän kääntyi nyt, ääneti vähän aikaa seisottuaan, keisariin:
"Sydämeni on nyt minun omaisuuteni, sitä ei enää vala sido. Se, jonka sydämeni oli, rikkoi valansa ja — nyt on hän elävitten seasta kadonnut."